Artikkeli / Miikka Niiranen / 20.10.2021

”Tiede vastaan uskonto” – mitä peruskoulun historian oppikirjat opettavat tieteestä ja uskonnosta, osa 2

Kuinka hyvin peruskoulun historian oppikirjat ovat kartalla tieteen ja uskonnon suhteen tutkimuksesta? Eivät kovin hyvin, käy Miikka Niirasen suorittamasta pistokokeesta ilmi. Kirjoitussarjan toisessa osassa käsitellään valikoitujen kirjojen aikakausia renessanssista valistukseen.

Tämän artikkelin edellisessä osassa käsiteltiin peruskoulun historian oppikirjojen antia keskittyen antiikin ja keskiajan aikakausiin. Artikkelissa tuli esille, että niin sanotun tieteen ja uskonnon konfliktimyytin tai sotamyytin aineksia löytyy runsaasti jo näitä aikakausia opettavista jaksoista. Tässä toisessa osassa käsitellään pääasiassa renessanssin, uskonpuhdistuksen, uuden ajan alun sekä valistuksen aikakausia. Tieteellinen vallankumous Kopernikuksineen ja Galileineen osuu juuri näiden aikakausien kohdalle, joten tieteen ja uskonnon suhteen liikutaan aivan konfliktimyytin ydinmehun alueella.

Tiivistetysti voidaan sanoa, että konfliktimyytti elää ja voi hyvin oppikirjojen sivuilla juuri näiden aikojen osioissa. Esimerkiksi Sanoma Pron Ritari 6 sisältää kokonaisen luvun nimeltä ”Tiede vastaan uskonto”, ja se on päässyt oman artikkelinikin otsikkoon. Tilanne ei ole paljon parempi vaikkapa Otavan Forum 6:n osalta. Toisin sanoen, Suomen suurimpien kustantamoiden ala-asteen historian oppikirjat ovat näiltä osin autuaan tietämättömiä viime vuosikymmenten parhaasta tutkimuksesta. Sen sijaan ne toistavat tieteen ja uskonnon suhteen osalta vanhentunutta historiankirjoitusta, minkä tulokset monin osin ovat paraatiesimerkki erikoisen huonosta historiantutkimuksesta.

Mikäli oppilas jää vain näiden tekstien varaan, hän saa tärkeimmiltä osiltaan vääristyneen kuvan siitä, minkälainen oli tieteen ja uskonnon suhde tuona länsimaiden historian käänteentekevällä ajanjaksolla. Kirjoja lukiessani suorastaan yllätyin siitä, kuinka moni tutkimuksen kumoama väite näissä kirjoissa esiintyi.

”Uskomusten sijaan renessanssi-ihminen hankki uutta tietoa tutkimalla ja kokeilemalla”

Ritari 6:n renessanssiosiosta välittyy muulla tavoin oikeansuuntainen kuva, mutta renessanssin suhde kirkkoon ja älylliseen aktiivisuuteen on epätarkka ja pelkistävyydessään asenteellinen. Oppilaalle kerrotaan, että

”Humanistit kannustivat ihmisiä luottamaan omaan ajatteluunsa ja pääsemään irti kirkon vaikutusvallasta. Katolinen kirkko ei enää ohjannut ihmisten elämää ja ajattelua yhtä paljon kuin aiemmin, minkä seurauksena kirkko menetti valtaansa vähitellen.” (s. 60)

Tässä Ritari törmää tiiviin ilmaisunsa ongelmiin (ei ensimmäistä eikä viimeistä kertaa), ja virheet voivat olla siksi osin tahattomia. Mikäli olen oikein uskonpuhdistuksen historiaa ymmärtänyt, erityisesti Pohjois-Euroopassa humanismin aatevirtaus enemmän tai vähemmän sulautui reformaatioon, joka osuu renessanssin ajan kanssa päällekkäin.

Kun otetaan lisäksi huomioon se, että kirjapainotaidon ja varsinkin uskonpuhdistuksen myötä nimenomaan kaikenlaisen kristillisen kirjallisuuden painaminen lähti lentoon, ”kirkon vaikutusvallan” voidaan sanoa kasvaneen kansan parissa lukutaidon levitessä Euroopassa. Näin ainakin, jos vaikutusvaltaa ei mitata yksinomaan roomalaiskatolisen kirkon monopolina (joka tietysti mureni), vaan vaikkapa jollain tapaa uskonopin sisäistämisen perusteella. Katekismukset, hartauskirjallisuus, virsikirjat ja Raamatun osat tulivat hyvin suosituiksi varsinkin protestantismin vaikuttamassa osassa Eurooppaa (joita olivat esimerkiksi Englanti, Skotlanti, Unkari, Saksa, Sveitsi, Baltia, Skandinavia, alueita Ranskasta, Puolasta ja Tsekistä, nykymaantieteen termein).

Toki tämä kehitys oli voimakkaampaa vasta 1500-luvulta alkaen ja varsinkin 1600-luvulla, jota esimerkiksi luterilaisessa osassa Eurooppaa kutsuttiin ”puhdasoppisuuden vuosisadaksi”. Suuret pietistiset kansanherätykset puolestaan pyyhkäisivät useiden protestanttisten maiden yli 1700- ja 1800-luvuilla, jolloin näidenkään vuosisatojen yksiselitteinen maallistuneisuus entiseen verrattuna on hyvin kyseenalaista. Renessanssi usein esitetään lähtöpisteenä Euroopan maallistumiselle, mutta kirkkohistoria osoittaa, että tuosta ajasta lähti myös laajoja, täysin päinvastaisia ja hyvin pitkäkestoisia kehityskulkuja liikkeelle.

File:Michelangelo, Giudizio Universale 02.jpg

Michelangelon Viimeinen tuomio -maalaus Sikstuksen kappelissa.

Kirjan yleistävä väite, jossa humanistit olisivat kannustaneet ”pääsemään irti kirkon vaikutusvallasta” on harhaanjohtava. Erityisen hämmennyksen valtaan oppilas saattaa joutua, kun hän alkaa vaikkapa googlettelemaan renessanssiajan kuuluisimpien taideteosten aiheita, tilaajia ja sijaintia. Miksi Michelangelo maalasi Viimeisen tuomion juuri Sikstuksen kappeliin itsensä paavin tilauksesta? Tai miksi hän veisti Pietán kardinaalin tilauksesta? Entä miksi Leonardo da Vinci maalasi Viimeisen ehtoollisen, joka sijaitsee milanolaisessa kirkossa? Kirkon vaikutusvallasta irti pääseminen jäi ainakin näiden merkkimiesten kohdalla selvästi lähtötelineisiin.

Sivulla 61 kirja toteaa antiikin alkutekstien kääntämisen yhteydessä, että ”Aiemmin oli uskottu, että Raamattu oli Jumalan sanaa ja kirjaimellisesti totta”. Kirjaimellisuus on keskiajan raamatuntulkintaa rajusti yksinkertaistava termi tässä, mutta toki reformaatiossakin edelleenkin uskottiin Raamatun olevan Jumalan sanaa. Yksi uskonpuhdistuksen teologinen johtotähti oli nimenomaan sola scriptura, eli ”yksin Raamattu”-periaate, jossa kaikkea kristillistä oppia piti koetella juuri Raamatun varassa. Raamatun auktoriteettia kunnioittivat niin latinankielistä raamatunkäännöstä kritisoineet protestantit kuin sitä käyttävät roomalaiskatolisetkin. Vulgataa protestantit pitivät paikoin virheellisesti alkutekstistä käännettynä, mikä ei tarkoita Raamatun totuuden kyseenalaistamista.

Ritari 6:n renessanssiosion kohdalla lukutaidon motiiveista unohdetaan kirkon ja kirjapainotaidon leviämisen kannalta se merkittävin eli kansan oppiminen lukemaan Raamattua omalla kielellään. Tähän kyllä viitataan uskonpuhdistuksen kohdalla, mutta vaikutelmaksi jää, että uskonpuhdistus hyödynsi jo syntynyttä lukutaitoinnostusta. Tämä tuskin on täysin väärin, mutta suurimmalta osin kansan lukutaito oli silti juuri reformaation laukaisema kehitys. Nimenomaan uskonpuhdistajien keskeinen pyrkimys (ja ensimmäisinä juuri heidän) oli kouluttaa kirjaimellisesti koko kansa osana kaste- ja lähetyskäskyn täyttämistä. Aiheesta voi lukea lisää vaikkapa Jari Jolkkosen kouluaiheisesta kirjoituksesta sekä omasta kirjoituksestani reformaation synnyttämästä koulu-uudistuksesta.

Osiossa myös kirkon rooli renessanssin sivistyksen kehtona ohitetaan, sillä tuolloin jo laajalle levinneet yliopistot olivat keskiajan kirkon perustamia. Tämä olisi merkittävä taustatieto varsinkin luvun 19 tieteen ja uskonnon vastakkainasettelun esiintymisen vuoksi. ”Tavallisten ihmisten” lukutaitoa vaativien ja parempaa asemaa suovien ammattien listasta (kauppias, kirjanpitäjä, lakimies, pankkiiri tai opettaja) puuttuvat kaikki kirkolliset ammatit, joita oli suhteellisesti paljon ja jotka olivat keskiajallakin avoinna myös ”tavallisille ihmisille”.

Forum 6:ssa todetaan renessanssin kohdalla (s. 107), että ”Uskomusten sijaan renessanssi-ihminen hankki uutta tietoa tutkimalla ja kokeilemalla.” Saman sivun lopussa puolestaan luodaan lisäkontrasti ”uskomusten” keskiaikaan todettaessa, että ”taiteilijoiden teokset ja tiedemiesten oivallukset olivat tuntemattomia tavalliselle kansalle, joka eli kuten keskiajallakin”.

Konfliktimyyttiä edistetään tässä rivien välistä viestimällä, että kokeellinen tiede syntyi keskiajan uskomusten kahleet taakse jätettäessä renessanssin aikana. Oikeasti tiede ja uskonto olivat tuolloin ja vielä pitkään tämän jälkeenkin kietoutuneet toisiinsa ilman merkittäviä konflikteja. Lisäksi uuden ajan alun tiede rakensi monin osin keskiajan saavutusten päälle. Yksi filosofis-teologinen saavutus oli esimerkiksi ajatus maailman kontingenssista, joka edisti kokeellisen luonnontieteen edellytyksiä. Lisää voi lukea vaikka Areiopagin kirjoituksista tieteenhistoria-avainsanan alta.

Forumissa todetaan myös, että renessanssin aikana ajateltiin, että ”keskiaika oli ollut vain synkkä välivaihe antiikin ja sen uudelleen syntymisen välissä, ja siksi he kutsuivat keskiaikaa pimeäksi aikakaudeksi.” (s. 105)

Voin olla väärässä, mutta silmiini ei osunut, että tätä mielikuvaa pimeästä ajasta korjattaisiin myöhemmin. Positiivista on sinänsä se, että ajatus esitetään renessanssiajattelijoiden omana ajatuksena, mutta olisi paikallaan silti korjata vaikutelma tekstissä saman tien. Oikeasti ”pimeä keskiaika” tai mikä tahansa sen muunnelma on latautunut ja vääristelevä termi. Sen tunteminen on toki paikallaan, mutta ilmaus kantaa mukanaan niin monia väärinkäsityksiä (joita esimerkiksi Jaakko Tahkokallio kirjassaan Pimeä aika oikoo), että siihen on oppilaan syytä oppia suhtautumaan suurella varauksella.

Edukustannuksen Mennyt I-III -kirjan renessanssiosiosta voimme lukea esimerkiksi, että ”kaupunkivaltioiden ruhtinaat ja rikkaat kauppiaat tukevat tieteitä ja taiteita” ja että ”mesenaatit, kuten näitä rikkaita tieteen ja taiteen tukijoita kutsuttiin, antoivat lisäksi rahaa tiedemiehille tutkimuksen tekemiseen. He myös perustivat kirjastoja ja rahoittivat yliopistoja.” (s. 206-207)

Tässä kohden olisi ollut paikallaan mainita myös suurimman yksittäisen tieteen tukijan, eli kirkon rooli, kuten että nuo yliopistot oli perustettu kirkon piirissä keskiajalla. Mennyt myös toistaa niin sanotun ruumiinleikkelykieltomyytin (s. 208) todeten, että kirkko ”valvoi lääkäreiden koulutusta”, ja että ”lääkäreitä ei siksi ollut kannustettu tutkimaan ihmisruumista tarkemmin tai tekemään ruumiinavauksia”. Galileo tyrmässä-kirjassa murretaan tämä myytti (s. 46-52): ruumiinavauksista on säilynyt dokumentaatiota ainakin 1200-luvulta asti eikä niitä erikseen estelty.

Samalla sivulla mennään metsään ajan yleisen tieteellisen ilmapiirin kuvauksessa muutenkin:

”Uuden ajan murroksessa kirkon oppeja alettiin kyseenalaistaa. Varsinkaan oppineet ihmiset eivät enää luottaneet kirkon näkemyksiin, vaan halusivat itse varmistua asioista. Tämä johti siihen, että asioita tutkittiin itse ja löydökset jaettiin muiden kanssa.”

Vaikka renessanssin aikana tapahtui tietysti lännen kirkon keskusvallan romuttanut uskonpuhdistus, kuva uskonnosta ja kirkosta irtautuvista oppineista on harhaanjohtava. Ajan kriisit tulisi nähdä ennen muuta kristillisen kirkon sisäisinä kriiseinä ja debatteina, ei motiiveiltaan uskontokriittisen valistuksen esiasteena. Kiistat toki vaikuttivat valistuksen syntyyn, mutta renessanssi ja uuden ajan alku olivat täynnä oppineita, jotka olivat kukin oman kirkkonsa uskollisia poikia. Johannes Kepler, Kopernikus, Robert Boyle ja monet muut olivat sellaisia.

Ainoat ehdokkaat poikkeuksiksi lienevät Galilei ja Isaac Newton, joista tosin kumpaakaan ei saa tungettua sekulaarin tieteilijän prototyypin muottiin. Galilei argumentoi samaan aikaan oman raamatuntulkintansa puolesta kuin tieteellisten löytöjensä. Newton kirjoitti enemmän teologiaa kuin luonnontiedettä, vaikka kolminaisuusopin eksentrisenä kieltäjänä joutuikin piilottelemaan teologisia näkemyksiään.

Ritari 6:n varassa ei opita uskonpuhdistuksen tärkeintä syytä

Ritari 6:n luku uskonpuhdistuksesta olisi muutamasta virheestä huolimatta itse asiassa varsin hyvä ja moninaisen ilmiön lyhyessä selittämisessä tasapainoinen, ellei siitä olisi unohtunut jotain keskeistä. Tämä on Lutherin käsitys ihmisen pelastumisesta. Se, että ihminen pelastuu Lutherin mukaan yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden, ei tule kirjan kautta mitenkään esille. Syntien anteeksiantoon viitataan ainoastaan epäsuorasti ja virheellisesti, kun Lutherin kerrotaan kritisoineen anekauppaa, jossa kirkko ”vaati ihmisiltä rahaa syntien sovittamiseksi”.

Sama virheellinen käsitys anekaupasta toistuu myös Mennyt I-III -kirjassa (s. 214). Aneilla ei varsinaisesti ostettu syntien anteeksiantoa, vaan niillä lyhennettiin aikaa kiirastulessa jo pelastuneiden ihmisten osalta, jotka olivat matkalla iankaikkiseen elämään. Kiirastuli on keskiajan kirkon ja edelleenkin roomalaiskatolisen kirkon käsitys, jonka mukaan kristitty kuoleman jälkeen puhdistetaan häneen jäljelle jääneestä pahuudesta ennen pääsemistä taivaaseen. Aneilla oli mahdollista lyhentää joko omaa tai muiden ihmisten aikaa kiirastulessa. Kansan parissa käsitys varmasti vääristyi monin tavoin.

Uskonpuhdistuksen syyn ohittaminen on samalla viimeisen viiden sadan vuoden yhden merkittävimmän (ellei kaikkein merkittävimmän) historiallisen tapahtuman syyn ohitus. Tämä ei ole eristynyt tapahtuma historiassa, sillä protestanttisella teologialla on ollut merkitystä lähes jokaisella elämän osa-alueella, ja siksi myös tieteen ja uskonnon suhteen kannalta. Esimerkki viimemainitusta on protestanttisen perisyntikäsityksen vaikutus siihen, kuinka luotettavana ihmisen järkeä pidettiin: synnin vaurioitettua järkeämme, meidän tuli luottaa aiempaa enemmän kokeelliseen tietoon.

”Tiede vastaan uskonto”

File:Félix Parra - Galileo Demonstrating the New Astronomical Theories at the University of Padua - Google Art Project.jpg

Félix Parran maalaus Galileo Padovan yliopistossa osoittamassa uusia tähtitieteellisiä teorioita.

Ritari 6:n luvun 19 otsikko ”Tiede vastaan uskonto” pitäisi suoraan vaihtaa täysin toisenlaiseen. Jakso käsittelee tieteellistä vallankumousta ja sen avainhenkilöitä, kuten Kopernikusta, Galileita ja Newtonia. Jos uskonto halutaan liittää tähän jaksoon – ja se sopii siihen, mutta aivan toisella tavalla – ”tiede ja uskonto” olisi ajantasaista tutkimusta paremmin vastaava.

Jaksossa on kerrottu asioita oikeinkin, mutta se sisältää silti luultavasti sivumääräänsä nähden eniten virheellisiä tai vääränlaisen yleiskuvan antavia väittämiä tieteestä ja uskonnosta kuin mikään muu yksittäinen luku tarkastelluissa oppikirjoissa. Sellaisia ovat ainakin seuraavat:

”Tieteellinen tieto lisääntyi vähitellen, vaikka kirkko yritti estää tutkimusta.”

”Tietoa etsittiin Raamatusta sekä tutkimalla antiikin filosofien, erityisesti Aristoteleen kirjoituksia. Moni ajatteli, että näihin teksteihin sisältyi kaikki tarpeellinen tieto maailmasta.”

”Hän [Kopernikus] tarkkaili planeettoja kaukoputkella.”

”Kirkko piti Kopernikuksen aurinkokeskistä maailmankuvaa Raamatun vastaisena ja julisti Kopernikuksen tutkimukset kielletyiksi.”

”Kirkko koki, että tieteellinen tutkimus uhkasi sen valtaa. Tästä syystä kirkon johtajat yrittivät usein vastustaa uusien tieteellisten löytöjen julkistamista.”

”Kopernikuksen ajatuksia ei hyväksytty vielä pitkiin aikoihin niiden julkaisemisen jälkeen, mutta ajatukset jäivät elämään.”

”Inkvisiittorit vainosivat ja kiduttivat tiedemiehiä sekä pitivät luetteloa kielletystä tieteellisestä kirjallisuudesta, jota pidettiin Raamatun totuuden vastaisena.”

Kolmen kohdan kertauslaatikossa: ”Katolinen kirkko yritti estää tieteellisen tiedon julkaisemisen.”

Näiden virheiden silkan lukumäärän perusteella koko luku pitäisi oikeastaan kirjoittaa uudelleen alusta loppuun. Niiden täydellinen korjaus tässä veisi liikaa tilaa, mutta koetan seuraavassa tiivistää ja viitata muuhun materiaaliin, josta oikeampi ajanjakson kuva välittyy:

  • Sen paremmin roomalaiskatolinen kirkko kuin protestanttisetkaan kirkot eivät systemaattisesti yrittäneet estää tieteellistä tutkimusta. Päinvastoin, katolinen kirkko tuki esimerkiksi tähtitieteellistä tutkimusta 1100-luvulta 1700-luvulle enemmän kuin luultavasti kaikki muut tahot yhteensä.
  • Suhteellisen pian Aristoteleen tultua myöhäiskeskiajan tieteelliseksi auktoriteetiksi, alkoi myös hänen fysiikkansa kritiikki ja matematiikan soveltaminen liikkeen kuvaamiseen.
  • Kaukoputki keksittiin vasta yli puoli vuosisataa Kopernikuksen kuoleman jälkeen.
  • Kopernikuksen elämä sijoittuu reformaation aikaan, jolloin ”kirkko” ei enää ole yhtenäinen. Vaikka roomalaiskatolinen kirkko ajautui seuraavalla vuosisadalla lopulta kieltämään Kopernikuksen kirjan, sekä roomalaiskatolisten että protestanttien parissa Kopernikuksen teoria sai sekä vastakaikua että kritiikkiä. Luterilaiset oppineet järjestivät Kopernikuksen teoksen julkaisun.
  • Kirkot eivät yleisesti kokeneet, että tieteellinen tutkimus uhkaisi niiden valtaa, vaan tukivat avokätisesti luonnontieteellistä tutkimusta ja sen julkaisemista. Galilein tapaus ei ollut tyyppiesimerkki tieteen ja uskonnon vastakkainasettelusta, vaan se oli sotkuinen poikkeustapaus, johon sekoittui harvinaisella tavalla poliittisia, tieteellisiä ja uskonnollisia motiiveja. Sekä Galilein puolella että häntä vastaan oli kirkonmiehiä ja tieteilijöitä.
  • Kopernikuksen ajatukset hyväksyttiin ja niitä opiskeltiin saman tien ympäri Eurooppaa niin kauan kuin niitä pidettiin vain matemaattisena mallina, ei fyysisenä todellisuutena. Lisäksi Kopernikuksen ajan havainnot eivät kyenneet vielä ratkaisemaan kilpailevien mallien paremmuutta.
  • Inkvisitio ei ”vainonnut tiedemiehiä” eikä kiduttanut heitä. Katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen lista ei keskittynyt tieteelliseen kirjallisuuteen, vaan harhaoppiseksi tai moraalisesti haitalliseksi katsottuun kirjallisuuteen.

Entäpä muut kirjat? Otavan Forum 6:n anti ei ole paljon parempaa vastaavien aiheiden käsittelyssä. Galilein tapaus toistetaan tyypillisenä edustavana tapauksena tieteen ja uskonnon yhteiselosta. Giordano Bruno kuulemma poltettiin roviolla Kopernikuksen oppien kannattajana ja hänet mainitaan esimerkkinä tähtitieteilijöistä, joille ”kävi vielä huonommin”. Pappislupauksestaan irtisanoutunut Bruno poltettiin toki roviolla, mutta uskonnollisen harhaopin, ei tieteellisten näkemysten vuoksi (Galileo tyrmässä, myytit 7 ja 8).

Molemmat kirjat laajalti vaikenevat tässä yhteydessä tieteellisten pioneerien syvistä uskonnollisista vakaumuksista, joita kyseiset pioneerit eivät pitäneet erossa tieteestään (mm. Kepler, Kopernikus, Newton, Galilei). Poikkeus on Ritarin lyhyt maininta Kopernikuksen pappeudesta.

Forumin kolmen pointin muistilapussa luvun päätteeksi todetaan vielä painokkaasti: ”Kirkko vastusti tähtitieteilijöiden näkemyksiä, koska ne olivat kirkon oppien vastaisia.” Toteamus on harhaanjohtava, kuten yllä kuvattiin.

Mennyt I-III puolestaan toteaa, että ”Keskiajalla kirkko opetti ihmisille maakeskistä maailmankuvaa”. (s. 236) Tämä on epätarkasti sanottu, sillä yhtä hyvin voisi sanoa, että ”kirkko opetti” keskiajalla myös Eukleideen geometriaa tai kasvitiedettä. Maakeskinen maailmankuva ei tuolloin ollut erityinen opinkappale muunkaan luonnonfilosofisen tiedon tapaan, vaan siitä tuli kiistakapula vasta 1600-luvulla. Onkin hyvä, että kirja mainitsee sen perustuneen kreikkalaisten filosofien ajatuksiin.

Mennyt toteaa myös, että ”Kopernikus arkaili havaintojensa julkaisemista, koska hän pelkäsi kirkon suhtautumista.” Näin sanottuna unohtuu, että luterilaisen kirkon edustajat maanittelivat häntä julkaisemaan teoksensa (vaikka eivät olleet välttämättä samaa mieltä) ja että Kopernikus itse oli katolinen pappi. Onneksi jatkossa todetaan positiiviseen sävyyn, että ”Kopernikuksen pelko oli kuitenkin turha.” Lisäksi kuvitteellinen ”kardinaali Schönbergin avustaja” kuvaa esimiehensä tiedemyönteiseksi. Hyvä näin, sillä kirja tavoittaa tällä tavalla jotain aikakauden roomalaiskatolisen kirkon pohjimmiltaan tiedemyönteisestä asenteesta. Samassa osiossa kirja myös tuo esille, että Galileita vastusti myös ”oppineita” pelkän kirkon sijaan.

Sen sijaan sivulla 241 mennään metsään, kun Galileista leivotaan koko tieteellisen vallankumouksen isää ja todetaan, että myös muut tiedemiehet alkoivat ”epäillä kirkon ja antiikin filosofien esittämiä totuuksia ja omaksuivat Galilein tieteellisen menetelmän.”

Kokeellisen luonnontieteen synnyn osalta voidaan sanoa (ehkä Mennyt I-III-kirjaa lukuun ottamatta), että oppikirjojen varhaismodernia tiedettä käsittelevät osiot olettavat taustakseen myytin keskiajan ja uuden ajan alun kristillisen kirkon simppelistä tieteenvastaisuudesta. Areiopagi on tehnyt muun muassa näistä aiheista oppimateriaalia, joka on varmasti hyödyllinen opettajille ja oppilaille. Voit tutustua keskiaikaa käsittelevään materiaalin tässä. Tieteellistä vallankumousta sivutaan tässä osiossa.

Yksi positiivinen asia kirjoista täytyy erikseen mainita. Populaarikulttuurissa taajaan esiintyvä litteän maan myytti näyttää loistavan poissaolollaan näistä oppikirjoista. Tämä on tietysti hyvä asia.

Mutta jos uuden ajan alun tieteen aikaa ei tule kuvata tieteen ja uskonnon vastakkainasettelun kautta, miten sitä sopisi kuvata? Käyttäisin itse mieluummin vertauskuvaa kukkaan puhkeamisesta. Sen sijaan, että kyseessä olisi vanhan järjestyksen kumoutuminen ja korvaaminen uudella, ajatus kasvista sisältää mielestäni paremman ajatuksen aikakauden aatteellisista ja materiaalisista siemenistä, juurista, varresta ja yleensä varsin nopeasti tapahtuvasta kukinnasta.

Vertausta soveltaen ajan tieteellisten läpimurtojen siemenet kylvettiin antiikin filosofiassa ja kristillisen teologian synnyssä. Lannoitteita ja ravinteita saatiin monesta paikasta (kuten islamin kulta-ajan kautta idästä) ja yhdessä niiden kanssa keskiajan yliopistoissa kehittyi se varsi, jonka varassa uuden ajan alun nerojen työ puhkesi kukkaan. Ne jättiläisten hartiat, joiden päällä Newton ja kumppanit seisoivat, sisälsivät siis myös teologisia jättiläisiä. Yleiskuvaa tästä kehityksestä voi lukea vaikka tästä kirjoituksestani, jossa analysoin historioitsija Paolo Rossin kirjaa modernin tieteen synnystä.

”Valistuksen ja järjen vuosisata”

Oppikirjoissa olisi vielä muutakin huomautettavaa (kuten Forumin noitavainoja käsittelevästä osasta tai kirjojen löytöretkiosioista), mutta tämä arvio tulee viimein kääriä kokoon konfliktimyytin kruunaavan ajan eli valistuksen käsittelyssä.

Näissä osioissa ikään kuin viimeistellään se yleinen historian opetuksen kerronnallinen kaari, jonka viimeisessä vaiheessa nykyajan länsimaiset ihmiset elävät: kirkon yhteiskunnallinen vaikutusvalta alkaa hiipua ja alamme elää yhä enemmän järjen ja tieteen aikakautta. Konfliktimyytti esiintyy usein juuri tällaisen laajemman, valistukseen vetoavan sekulaarin kertomuksen osana, esimerkiksi uusateistien uskontokritiikissä. Luonnollisestikaan ateismi ei sinänsä vaatisi mitään tällaista tuekseen, kuten vaikkapa tunnettujen erimielisten ateististen älykköjen John Grayn ja Steven Pinkerin kiivaat yhteenotot aiheesta kertovat.

Ritari 6 nimeääkin 1700-luvun suoraan ”valistuksen ja järjen vuosisadaksi”, mikä edellisten lukujen konfliktimyytin ainesten ohessa vahvistaa sitä naiivia käsitystä, että järki olisi ollut oleellisesti vähäisemmässä roolissa kristinuskon värittämillä aikaisemmilla ajoilla. Tämä on toki yleinen ongelma, sillä koko sana ”valistus” on punastuttavasti itseään mairitteleva arvolatautunut ilmaisu. Luvun alkuun kerrataan vielä se harhaanjohtava väite, että ”katolinen kirkko ja hallitsijat pyrkivät estämään tieteellisen tiedon julkaisemisen, jos se oli ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa.” (s. 110)

Aivan oikein toisaalta todetaan, että monet ”valistusajattelijat korostivat uskon sijaan järjen merkitystä” ja että ” jotkut heistä hylkäsivät uskonnon kokonaan”. Konteksti huomioon ottaen tämä toisaalta yhdistyy konfliktimyyttiin, mikä varjostaa nämä yksittäiset todet lauseet virheellisellä taustalla.

Kirja jatkaa toteamalla, että ”valistusfilosofit ajattelivat ihmisten olevan tasa-arvoisia. Sen vuoksi he esimerkiksi vastustivat orjuutta”. Lisäksi kappaleen lopuksi todetaan, että ”monet nykyiset periaatteet ovat valistuksen ajalta, kuten ajatus siitä, että ihmiset ovat vapaita ja keskenään tasa-arvoisia.”

Jälleen Ritarin tiivistävä tyyli ampuu itseään jalkaan niin, että historia vääristyy oleellisin kohdin. Konteksti huomioiden syntyy vaikutelma siitä, että Euroopan kirkot ja kuninkaat olisivat kannattaneet orjuutta ja valistusajattelijat sitä urheasti vastustivat. On totta tietysti, että esimerkiksi Ranskan vallankumouksen tunnuslauseessa esiintyy sana ”tasa-arvo” ja että valistusajattelijoissa oli orjuuden vastustajia. Tämä ei kuitenkaan ole lähellekään koko kuva.

Tosiasiassa tuoreinta orjuuden pursketta oli tuon ajan kristillisen kirkon piirissä kritisoitu jo kolonialismin ajoista alkaen ja monet herätyskristityt vastustivat sitä niin briteissä kuin Yhdysvalloissakin ja olivat tärkeässä osassa orjuuden lakkauttamisessa. Sellaisia olivat esimerkiksi parlamentin jäsen William Wilberforce Iso-Britanniassa ja kveekarit Yhdysvalloissa.

Samaan aikaan monet näkyvät valistusfilosofit ja valistuksen valtiomiehet erityisesti englanninkielisessä maailmassa hyväksyivät orjuuden, edistivät orjakauppaa ja/tai omistivat orjia. Heihin kuului esimerkiksi Yhdysvaltain kolmas presidentti ja itsenäisyysjulistuksen kirjoittaja Thomas Jefferson. Kuuluisien valistuksen filosofien, kuten Voltairen, Immanuel Kantin, David Humen ja John Locken kontribuutio ihmisten eriarvoisen aseman purkamisessa on kaikkea muuta kuin yksiselitteisen positiivinen, kuten vaikkapa Domenico Losurdo tai Peter Harrison on tuonut esille. Esimerkiksi Voltairelta, Humelta ja Kantilta löytyy lausuntoja, joita pidetään oikeutetusti umpirasistisina ja antisemitistisinä.

Locke puolestaan tuki aktiivisesti orjuutta omistamalla orjalaivayhtiötä ja vaikuttamalla Carolinan provinssin lainsäädäntöön. Voltairen uskonnonvastaisuus näkyi korruptoituneen kirkon kritiikin lisäksi siinä, että hän hylkäsi Raamatun luomiskertomuksen ja sen käsityksen Aadamista ja Eevasta ihmisten kantaisänä ja -äitinä ja kannatti sen sijaan niin sanottua polygenismiä, jossa eri roduilla on eri alkuperä historiassa. Ajatuksella oli tiiviit yhteydet aikansa rasismin kanssa.

Samoin tietysti monet kristityt – kuten kuuluisa saarnaaja Jonathan Edwards – omistivat orjia, vaikka saattoivatkin pitää sitä langenneen maailman valitettavana ominaisuutena. Kuten aina, historia on nyansseja ja sotkua täynnä. Monet muutoin suuret ajattelijat katsomuksesta ja kansallisuudesta riippumatta ovat olleet hämmästyttävän sokeita aikansa vääryyksille ja ennakkoluuloille. Varsinkin tunteita herättävässä aiheessa kuten orjuudessa ja rasismissa nyanssit olisi tärkeää kirjoittaa esiin. Kristinuskon ja valistuksen roolista orjuuden hävittämisessä pitäisi kirjoittaa suomeksi aikuisillekin laajemmin, mutta oppilasta Ritarin valistusajattelijoita myötäkarvaan silittelevä kerronta ei palvele lainkaan.

Sivulla 111 mainitaan Voltairen ja Diderot’n kohtaama sensuuri. Tässä kohtaa pitäisi tähdentää, että tilanne Ranskassa oli poikkeuksellinen kirkon ja kuninkaan liitossa. Ensyklopedian julkaisu olisi tuskin ollut ongelma, ellei siinä olisi pilkattu kristinuskoa taikauskoksi ja sitä koettu uhaksi valtiojärjestykselle jo valmiiksi tulehtuneessa tilanteessa. En tietystikään tarkoita, että kyseistä sensuuria pitäisi puolustella, mutta historiallisen kontekstin sivuuttaen ja näin kerrottuna nämä episodit yhdistyvät osaksi tieteen ja uskonnon konfliktimyyttiä. Muualla Euroopassa valistus sai yhteiskuntaa vähemmän ravisuttavia muotoja eikä yhtä kärjistyneitä vastakkainasetteluja esiintynyt (vaikka niitä pelättiinkin).

Ylipäänsä valistuksen aika oli hyvin monimuotoista ja valistuksia oli erilaisia. Esimerkiksi luterilainen koululaitoksen uudistus, kansan opettaminen lukemaan ja moni muu valistuksen arvostama seikka, olivat jo hyvän aikaa olleet käynnissä ennen kuin pisaraakaan mustetta oli valunut Voltairen sulkakynästä. Lisäksi voidaan puhua jopa ”valistuspapeista”, jotka saumattomasti yhdistivät tieteellisen harrastuneisuutensa ja kristillisen uskon. Ruotsin vallan ajalta Anders Chydeniuksen ja Lars Levi Laestadiuksen voisi varmaankin mainita esimerkkeinä sellaisista. Jälkimmäinen oli papin ammatin ohella tunnettu kasvitieteilijä, edellinen puolestaan esitti taloudesta ajatuksia, jotka vasta myöhemmin skottilaisen Adam Smithin ansiosta jäivät historiaan.

Sivun 113 maininta vapauden ja tasa-arvon ja oikeusvaltion väitetyistä valistuksen juurista on ironisesti juuri Ritarin tarkkaavaiselle lukijalle kummallista luettavaa:

”Valistusfilosofeilta on omaksuttu myös ajatus oikeusvaltiosta. Oikeusvaltiossa on lainsäädäntö, jota myös hallitsijan tulee noudattaa.”

Ritarin aiemmilla sivuilla näet on kerrottu juuri, että Englannissa perustettiin parlamentti jo keskiajalla, mikä tietysti on rajoittanut kuninkaan valtaa. Samoin jos lapsi on uskonnon tunnilla ollut hereillä tai lukenut Raamattua peräti aivan itsekseen, hän on ehkä huomannut, että suuri osa Vanhan testamentin Israelin kuninkaiden historiasta on tauotonta tylytystä siitä, että hallitsijat eivät noudata Jumalan lakia.

Ajatus maallisen hallitsijan alisteisuudesta Jumalan tahdolle toistuu tunnetusti Uudessa testamentissa ja saa monia muotoja historiassa, kuten piispa Ambrosiuksen ekskommunikoidessa keisari Theodosius I:n tai vaikkapa Magna Cartan synnyssä väheksytyllä keskiajalla. Ylipäänsä kristillisen teologian ajatus ihmisten omatunnossa (vajaasti) tunnistamasta ja Jumalan erikseen ilmoittamasta moraalilaista sisältää jatkuvan potentiaalin vastarinnalle itsevaltaisia tai epäoikeudenmukaisia hallitsijoita vastaan.

Toisin sanoen, ajatus hallitsijan yläpuolella olevasta laista on peräisin alkujaan jostain aivan muualta kuin valistuksesta. Toki tätä hyvää ideaa hekin tietysti pyrkivät kannattamaan ja sitä Ranskan itsevaltainen kuningas ei puolestaan riittävästi noudattanut. Olisi parempi puhua ajatuksen heräämisestä henkiin sen jälkeen, kun se taas kerran oli paikoin unohdettu.

Ranskan vallankumouksen verisyys

File:Eugène Delacroix - Le 28 Juillet. La Liberté guidant le peuple.jpg

Eugène Delacroixin maalaus Vapaus johtaa kansaa.

Moni tuntee sanonnan ”vallankumous syö lapsensa”, joka lienee syntynyt juuri Ranskassa giljotiinijonossa. Mitä oppikirjat kertovat valistuksen kuuluisimman vallankumouksen verisyydestä, tai sen omaan kansaan kohdistuneesta ”terrorin ajasta”? Ritari 6 kertoo tämän:

”Vallankumous jatkui useita vuosia. Ludvig XVI, hänen puolisonsa Marie-Antoinette ja monet aateliset teloitettiin giljotiinilla. Valtataisteluiden aika päättyi lopulta, kun kenraali Napoleon Bonaparte kaappasi vallan.” (s. 113)

Aika niukka teksti sen valossa, mitä tiedämme vallankumouksen julmuudesta ja uhrimäärästä. Forum 6 on jakobiinihallinnon verisyydestä avoimempi ja käsittelee Robespierren ja muiden hirmuhallitsijoiden aikaa kokonaisen aukeaman verran (s. 198-199). ”Hirmuhallinnon aikana giljotiinilla oli ruuhkaa”, toteaa kirja kuvatekstissä ja mainitsee teloitettujen määräksi 20 000. Lisäksi kapinoissa ja vankiloissa kuoli kirjan mukaan 50 000 ihmistä. Vaikka lukemat ovatkin alakanttiin, niin pisteet tästä Forumille.

Myös Sanoma Pron Taitaja 8 mainitsee uhrien määrän sekasorron ajalta:

”Olojen kiristyessä eri osapuolet turvautuivat väkivaltaan, ja Ranska ajautui sekasortoon. Seurasi vuosia kestänyt sotien aika, jossa kymmenettuhannet ihmiset menettivät henkensä. Ranskan entinen kuningas Ludvig XVI ja hänen puolisonsa Marie-Antoinette joutuivat giljotiiniin, joka oli vallankumouksen paljon käytetty mestauslaite. Myös moni vallankumouksen johtohahmo menetti henkensä.” (s. 14)

Ritariin verrattuna teksti on avoimuudessaan kiitettävää. Silti kaikki oppikirjat jostain syystä vaikenevat Vendéen kapinasta, jossa arviolta kenties 100 000 ihmistä kuoli puolin ja toisin rajalinjoja. Tapahtumien tarkasta nimityksestä ja kuolonuhrien määrästä erityisesti ranskalaiset historioitsijat kiistelevät kiivaasti, mutta arkistoista löytyy joka tapauksessa vallankumouskenraalien varsin verta hyytäviä lausuntoja kansalaisten massoittaisesta eliminoimisesta. Jotkut tutkijoista sanovat osan tapahtumista täyttäneen jopa kansanmurhan kriteerit, toiset taas katsovat pelkästään esimerkiksi sisällissodan riittävän termiksi.

Koska en ole aihepiirin asiantuntija, jätän yksityiskohdat ja tutkijoiden voimasuhteet alan ammattilaisille. Maallikkokin kuitenkin ymmärtää, että kiistan panokset ovat suuret, sillä tapahtumat uhkaavat tahrata modernin Ranskan ja siten koko eurooppalaisen valistuksen synnyn liittämällä siihen jakson, jota esimerkiksi bolsevikit pitivät vainoissaan esikuvana. 

Tämä olisi tietysti ironista, kun Ranska toisaalla vaatii esimerkiksi Turkkia tunnustamaan armenialaisten kansanmurhan ja on yrittänyt usein kriminalisoida sen kieltämisen.

Mitä pitäisi tämän kaiken perusteella sanoa? Ainakin se, että Ritari 6:n luku valistuksesta ohittaa niin suuren osan valistuksen aatteiden ja tapahtumien kiistämättömistä kielteisistä piirteistä, että se ylittää jo valkopesun rajan. Forumissa ja Taitajassa Ranskan vallankumouksen käsittely on ansiokkaampaa, mutta jostain syystä Vendéen tapahtumia ei niistäkään löydy. Yksin kirjoissa esitetty vallankumouksen uhrien lukumäärä pitäisi Vendéen perusteella kenties jopa kaksinkertaistaa.

Kaiken kaikkiaan valistuksesta olisi muiden aikakausien tavoin uskallettava ja kehdattava kertoa myös sen pimeät puolet: Ranskassa valistus ajautui fanaattiseksi, niin että vallankumouksen alkuperäinen, oppikirjoista löytymätön tunnuslause ”Vapaus, tasa-arvo, veljeys tai kuolema” alkoi pitää kolkolla tavalla paikkansa. Vaikka ranskalaisilla on ollut vaikeuksia tunnustaa näitä lukuja historiastaan, ehkä me täällä Suomessa kuitenkin voisimme sen jo tehdä.

Miten tämä sitten liittyy tieteen ja uskonnon suhteisiin, jota tämä oppikirjojen arviointi pääasiassa käsittelee? Siten, että tieteen ja uskonnon konfliktimyytti erityisen näkyvissä muodoissaan harvoin esiintyy eristyksissä ja yksittäisenä juonteena (vaikka sellaistakin saattaa tulla vastaan). Esimerkiksi myytin viime vuosien yksi näyttävimmistä ilmentymistä osui niin sanottujen uusateistien teoksiin kymmenisen vuotta sitten. Christopher Hitchensin, Richard Dawkinsin ja kumppaneiden kirjoissa tieteen ja uskonnon vastakkainasettelu elää vahvana. Samalla konflikti sijoittuu niissä laajempaan kertomukseen, jossa uskonto nähdään läpeensä pahana ja valistuksen hedelmänä syntynyt ateismi tai “humanismi” kaiken hyvän lähteenä.

Mikäli valistuksen historia kerrottaisiin oppikirjoissa todelliselle historialle uskollisempana, uusateistien tapainen kärkevä ja tarpeettomasti polarisoiva retoriikka joutuisi kohtaamaan kovemman maaperän.

Miten opettaa tästä eteenpäin?

Tähän päättyy oppikirjojen analyysi tieteestä ja uskonnosta (ja hitusen muustakin). Kuten on käynyt ilmi, konfliktimyytin osasia löytyy kirjoista runsaasti.

Tässä tekstissä esitetyt suorat korjaukset oppikirjoihin tieteen ja uskonnon historiasta eivät ole mitään vaihtoehtoista historiaa tai tutkimuksen reunamilla luuhaavien helppoheikkien keksintöä. Ne ovat niin lähellä akateemista konsensusta kuin tällä alalla tällä hetkellä voi olla. Historiallinen todistusaineisto niiden takana on nähdäkseni niin vahvaa, että konfliktimyytin kumonnut, ammoin uusi ja kiinnostava akateeminen keskustelu osoittaa kenties itse asiassa jo pieniä hiipumisen merkkejä. Sen sijaan on siirrytty esimerkiksi sen pohtimiseen, miten teologiset käsitykset tarkalleen luonnontieteilijöiden työhön vaikuttivat (esimerkkejä tästä ovat Stanley, Harrison ja Oakley).

Mainituissa historian oppikirjoissa paikantamani virheelliset käsitykset tieteestä ja uskonnosta sen sijaan ovat aikanaan leviämään päässeen epäkelvon historiankirjoituksen tulosta. Siksi virheellisten kohtien poistaminen historian opetuksesta ja niiden korvaaminen oikealla tiedolla olisi aloitettava viipymättä. Yksittäiset opettajat voivat tietysti välittömästi alkaa opettaa oikein ja monet jo niin tekevätkin. Historian opettajat ja ehkä jopa osa yläasteen oppilaistakin hyötyy varmasti vaikkapa Areiopagin oppimateriaalista.

Kustantamoiden tapauksessa – joille tämä ja vastaava lukion kirjoja koskeva kirjoitus on lähetetty – muutos vie luonnollisesti pidemmän aikaa. Uusia painoksia tai uusia kirjoja ei valmisteta hetkessä. Juuri tästä syystä heidän kiireensä on kuitenkin paljon suurempi. Tässä tarpeessa Areiopagin asiantuntijat ovat niin kustantamoiden kuin koulujenkin käytössä.

Yksittäisten virheiden lisäksi tulee kiinnittää huomiota myös näkökulmaan, josta kaikkea historiaa kirjoitetaan. Runsaasta historiallisesta materiaalista täytyy aina valita ja osin valikointi tapahtuu aina jonkin näkökulman, virtauksen, muodin tai maailmankatsomuksen perusteella – tiedostaen tai tiedostamatta. Joitakin suomalaisia historian oppikirjoja voi minusta luonnehtia kirjoitetun, paremman ilmauksen puuttuessa, ”valistuksen näkökulmasta”, johon tieteen ja uskonnon konfliktimyytti sopii.

Ritari 6 ja sen luvut tieteen ja uskonnon konfliktista sekä valistuksesta tarjoavat selvän esimerkin tällaisesta näkökulmasta. Toinen ongelma syntyy siitä, kun sinänsä oikein kerrottuja yksittäistapauksia käytetään esimerkkinä väärin perustein. Jos esimerkiksi Galilein tapaus selostettaisiin kirjoissa sinänsä tarkasti, ongelmaksi jäisi edelleen kristillisen kirkon ja tieteen pitkäaikaisen positiivisen suhteen ohittaminen. Jos oppilaalle jää mieleen aikakaudesta oikeastaan vain Galilein draama, ei kokonaiskuva pidä paikkaansa. Riitaisaa poikkeusta on käytetty tällöin väärin edustavana tapauksena konfliktista, kun rauhanomainen rinnakkaiselo oli todellisuutta.

Tällaisen historiankirjoituksen kapean asenteen oireiksi yliopistomaailman puolella voitaneen laskea vaikkapa Newtonin teologisten kirjoitusten häpeily ja piilottelu tai kyvyttömyys ymmärtää ristiretkien uskonnollista motivaatiota (olkoot motiivit kuinka paheksuttavia hyvänsä).

Kapean näkökulman merkitys ei jää vain harmittomaksi akateemiseksi peukalonpyörittelyksi. Ajankohtaisena esimerkkinä voi mainita monet analyysit (kuten tämän) siitä, kuinka Yhdysvaltojen epäonnistuminen Afganistanissa johtui yhdeltä osin siitä, etteivät amerikkalaiset osanneet ottaa huomioon Talebanin ja ylipäänsä maan vuoristokansan uskonnollisuuden merkitystä. Demokratia kun vaatii sopivan aatteellisen kasvualustan eikä sitä voida yksinkertaisen vientituotteen tavoin vain kaataa valloitetun kansan syliin. Ehkä syvällisempi uskontolukutaito olisi tuonut Yhdysvalloista myös parempaa ulkopolitiikkaa. Oppikaamme näistä virheistä.

Koska valittu näkökulma vaikuttaa oppikirjojen kokonaisuuteen, yksityiskohtien korjaaminen ei monestikaan muuta tilannetta riittävästi. Siksi oppikirjoja tulee jatkossakin olla paljon ja erilaisia, jotta monien katsomusten Suomessa näkökulmien moneus niiden parissa voi aidosti toteutua. Lisäksi niiden tekijöiden olisi hyvä pyrkiä lausumaan valintoja ohjaavia oletuksiaan julki kirjoissaan niin läpinäkyvästi kuin mahdollista. Miten tämän voi tehdä oppilaalle ymmärrettävällä tavalla, olisi kuitenkin jo toisen pohdinnan aihe.

Käsitellyt oppikirjat:

Bruun, Kokkonen, Komulainen, Lassi, Sainio: Ritari 5. Sanoma Pro, 2015.

Bruun, Kokkonen, Komulainen, Lassi, Sainio: Ritari 6. Sanoma Pro, 2020.

Päivärinta, Kokkonen, Solastie: Forum 5. Otava, 2014.

Päivärinta, Kokkonen, Solastie: Forum 6. Otava, 2012.

Rantala, Palmqvist, Van den Berg: Mennyt I-III. Edukustannus, 2017

Hieta, Johansson, Kokkonen, Virolainen: Taitaja 8. Sanoma Pro, 2017.

Muu kirjallisuus:

Adam Jones: Genocide – A Comprehensive Introduction. Routledge, 2017.

Domenico Losurdo: Liberalismin musta kirja. (Suom. Pauliina de Anna). Into, 2013.

Stephane Courtouis et al: Kommunismin musta kirja. (Suom. Kaarina Turtia, Matti Brotherus, Heikki Eskelinen). WSOY, 2003.

Ronald Numbers (toim.): Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta. (suom. Kirsi Nisula). Kirjapaja, 2015.

Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika. Gaudeamus, 2019.

Artikkelikuva: Wikimedia Commons. PD

Kuva 1: Wikimedia Commons. PD

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD

Kuva 3: Wikimedia Commons. PD

Ylös