Tieteelliseksi vallankumoukseksi kutsuttu ilmiö ajoitetaan 1500-1700-luvun varhaismoderniin Eurooppaan. Populaarit käsitykset saattavat antaa ymmärtää, että vallankumouksen lähtölaukaus oli renessanssiaikana alkanut vapautuminen uskonnon kahleista. Läpimurron viimeisteli valistuksen järjen voittokulku, jolloin sivistynyt maailma puhkesi kukkaansa. Oliko todella näin?

Viime vuosikymmeninä on tutkittu paljon tieteellisen vallankumouksen filosofisia edellytyksiä ja luonnontieteiden pioneerien omia näkemyksiä aiheesta. Tulokset ovat yllättäviä.

Yleensä tieteellisen vallankumouksen syiksi on näet esitetty monenlaisia asioita aina teknologian kehittymisestä, antiikin tekstien latinaksi kääntämisestä tomistisen filosofian nousuun ja voluntarismin teologiaan asti.

Kuitenkin tieteen historiaa tutkivan professori Peter Harrisonin mukaan reformaatiossa vironnut näkemys syntiinlankeemuksen todellisista, historiallisista vaikutuksista vauhditti kokeellisen luonnontieteen syntyä oleellisesti enemmän kuin yleisesti on luultu: järkeä ja luontoa koskeva ajattelu sai omaleimaisen muodon uskonpuhdistajien teologiassa, mikä osaltaan viitoitti tietä kohti kokeellista luonnontiedettä.

Lähtötilanteena skolastiikan myönteinen järkikäsitys

Protestanttinen teologia asettui monin tavoin napit vastakkain skolastiikan teologian kanssa. Viime mainitun myönteinen käsitys järjestä oli Harrisonin mukaan periytynyt myöhäiskeskiajan teologeille ja tiedemiehille ajan teologian valtiaan, ’Doctor Angelicus’ Tuomas Akvinolaisen lankeemusnäkemyksestä: järki oli hänen mukaansa selvinnyt suhteellisen vähin vaurioin lankeemuksesta ja siksi sen universaalit periaatteet olivat ainakin periaatteessa erotuksetta kaikkien ihmisten käytettävissä, kuten antiikin kunnioitettujen pakanafilosofien saavutukset olivat osoittaneet.

Orion kantaa Kedalionia. Kuva: Wikimedia Commons.

Harrisonin mukaan juuri samasta syystä Platonin ja Aristoteleen kirjoitukset saattoivat saavuttaa vaikuttavan asemansa kristillisessä teologiassa: ihmiskuntaa yhdistävä piirre oli yksi, yleinen rationaalisuus luonnollista tietoa koskevissa asioissa.

Mitä lankeemuksessa sitten oli oikeastaan menetetty? Ennen kaikkea yliluonnolliset ja hengelliset kyvyt, joita tarvittiin pelastukseen ja jumalayhteyden palauttamiseen. Esimerkiksi René Descartes vielä 1600-luvulla nimenomaan kielsi selväsanaisesti, että langenneelle ihmiselle jäljelle jääneet järjen kyvyt olisivat itsessään vääristyneessä tilassa ja siksi vikaherkät luonnollista tiedonhankintaa varten. Ei, vaan ihmisen alttius erehtymiseen johtui ainoastaan tiettyjen alkuperäisten kykyjen puutteesta, ei nykyisten vinoutuneisuudesta.

Siksi tieteenharjoituksenkin tuli lähteä ihmisen mielessä olevan turmeltumattoman ”Jumalan idean” ja järjen yhteispelistä ja vaikka tie todelliseen scientiaan sisälsi toki kokeellista tiedonhankintaakin, järjestys oli silti selvä: ensin tulivat ideat, sen jälkeen tulivat havainnot.

Tieteellistä vallankumousta edeltävä luontoa koskevan teologian historia

Kuten merkittävillä aatteilla aina, uusilla protestanttisilla käsityksilläkin oli juurensa menneisyydessä. Harrisonin mukaan eräs tärkeä tekijä käsitysten taustalla oli pitkä kehityskulku kristillisessä teologiassa koskien ihmisen lunastamista ja Jumalan kuvaisuuden – imago Dein – ennallistamista.

Sen aikana teologinen ja filosofinen ajattelu asteittain suuntautui ihmisen mielensisäisestä maailmasta kohti konkreettista luontoa. Jaan tämän Harrisonin monipolvisesti esittämän historian yksinkertaisuuden vuoksi kolmeen vaiheeseen, ja toivon tekeväni mahdollisimman vähän väkivaltaa hänen näkemyksilleen. Vaiheiden ajallinen järjestys on monin osin päällekkäinen.

1) Ensimmäinen vaihe on vahvasti platonismin vaikutuksen alaista ja mielenkiinto suuntautuu ihmisen sisäiseen maailmaan: mielen himot tulee saattaa järjen hallintaan, kuten ne Aadamilla täydellisesti olivat ennen syntiinlankeemusta. Kristus on ikään kuin kristityn sielun puutarhuri, joka kitkee rikkaruohoja ja hoivaa hyötykasveja. Tällaisen ajattelutavan edustajia olivat varhaiset kirkkoisät, esimerkiksi Augustinus (354-430) ja Johannes Krysostomos (347-407).

2) Toisessa vaiheessa ajatellaan, että antiikin lähes valmis kuvaus luonnosta tulee säilyttää, järjestää ja vähäisin osin täydentää. Mielenkiinto suuntautuu siis luontoa koskevaan antiikin auktoriteettien kirjalliseen tietoon, eikä vielä varsinaisesti luontoon. Esikuvallisena pidetään Aadamin toimintaa paratiisissa, kun hän nimeää kasvit ja eläimet. Edustava esimerkki tästä ajattelutavasta on Albert Suuri (1193-1280).

3) Kolmannessa vaiheessa suuntautuminen luontoon itseensä alkaa ja orastavia merkkejä empiirisestä lähestymistavasta havaitaan: painotetaan, että ihmisen lisäksi myös luonto oli turmeltunut ja siksi se halutaan saattaa osaksi lunastusprosessia aistein hankittavan tiedon avulla. Keskeisiä ajattelijoita tässä vaiheessa olivat esimerkiksi Robert Grosseteste (1175-1253) ja Hildegard Bingeniläinen (1098-1179).

Tieteellistä vallankumousta edeltävien reformaattorien järkikäsitys

Protestanttisten uskonpuhdistajien lähestymistapa järkeen ja lankeemukseen oli siis oleellisesti toisenlainen kuin katolisen vastapoolinsa. Martti Luther ja Jean Calvin suhtautuivat erittäin pessimistisesti skolastikkojen näkemyksiin lankeemuksen vähäisestä vaikutuksesta järkeen.

Lutherin mukaan ensinnäkin kuvamme Jumalasta on synnin vuoksi niin hämärtynyt ja vaurioitunut, ettemme pysty siihen kunnolla tarttumaankaan. Calvin puolestaan muun muassa sanoo katolisen puolen ”sofistien” haihattelevan, että osa mielestä olisi muka ehjä ja kokonainen, kun se hänen mukaansa tosiasiassa oli kokonaisuudessaan järjestä tunteisiin asti langennut.

Harrisonin mukaan tällaisen ihmisen lankeemuksen kokonaisvaltaisuutta painottavan näkemyksen taustalla oli reformaattorien kirjaimellista lukutapaa painottanut raamatuntulkinta, jossa lankeemus luettiin täsmällisenä historiallisena tapahtumana ilman allegorista tulkintaa. Siksi syntiinlankeemuksen vaikutus ulotettiin myös ihmisen ajattelukykyyn kauttaaltaan.

Kuitenkin toisin kuin jotkut nykyajan kriitikot leväperäisesti väittävät, protestanttisessa reformaatiossa järkeä ei tietenkään heitetty kokonaan teologiseen romukoppaan, vaan sen kykyihin yksinkertaisesti suhtauduttiin vain paljon skeptisemmin kuin skolastiikassa ja reformaation ajan katolisessa luonnonfilosofiassa.

Protestanttisten tiedemiesten ohjelma oli palauttaa Aadamin tieto kokeellisen tieteen kautta

Viimein reformaation jälkeisinä vuosisatoina syntyi filosofian ja teologian yhteisnäkemys, jossa luonto itse voitiin valjastaa kokeisiin: Jumalan erityinen ilmoitus ihmiskunnalle otettiin vastaan suoran Raamatun tekstin kautta ja yleinen ilmoitus suorien kokeellisten havaintojen kautta.

Englannissa monet uuden ajan alun protestanttiset tiedemiehet ja filosofit kuten Robert Hooke ja Francis Bacon painottivat Lutheria ja Calvinia seuraten, että ihmisen järki on syntiin langetessaan tullut erittäin alttiiksi kaikenlaisille virhepäätelmille ja Aadamin sanakirjamainen pääsy luonnolliseen tietoon oli menetetty. Järjen ei voinut enää olettaa antavan automaattisesti luotettavaa tietoa luonnosta. Harrison lainaa Hookea:

”Jokainen ihminen on sekä perityn turmeluksen – sisäisen ja synnynnäisen – että ihmisten välisen kanssakäymisen vuoksi erittäin altis sortumaan kaikenlaisiin virheisiin… Parannuskeinot näihin inhimillisen järjen vikoihin voivat tulla vain todellisesta mekaanisesta kokeellisesta filosofiasta.”

Ratkaisevaa kokeellisen luonnontieteen synnyn kannalta oli, että tätä taipumusta virheellisiin päätelmiin voitaisiin kuitenkin paikata mainitun ”kokeellisen filosofian” keinoin. Kokeellista tutkimustapaa osattiin alusta alkaen pitää huomattavan vaivalloisena ja hitaana menetelmänä tiedonhankinnassa, eikä kovin eleganttina. Kiivaimpien vastustajien mielestä kaikki tämä jopa oli ”tieteen repimistä oppineiden käsistä ja sen heittämistä todennäköisyyden törkyyn.”

Kaikesta huolimatta kokeellisen lähestymistavan uranuurtajat asettivat itsensä likoon. He pitivät aikansa vallitsevia menetelmiä pinnallisina ja halusivat tutkia menetelmillään luonnon ”piilotetumpia ja kaukaisempia osia”.

Mutta kuten sanottua, järki ei ollut ainoa lankeemuksen turmelema alue, eikä synnin vaikutuksia voitu pysäyttää enää vain ihmisen pääkopan sisälle. Kun nyt lisäksi luontoa itseäänkin oli alettu pitää monin tavoin vahingoittuneena, piti sitä vielä suuremmalla syyllä tutkia juuri kokeellisesti: luonto tuli ikään kuin pakottaa tarkkaan järjesteltyihin ja suunniteltuihin kokeisiin, joihin se ei itsekseen taipunut. Näin summittaisilta vaikuttavista ilmiöistä saataisiin kaivettua esiin se matemaattinen säännönmukaisuus, jonka joka tapauksessa uskottiin muhivan häilyvän pinnan alla.

Karrikoiden voidaan sanoa, että nyt viimein antiikin auktoriteettien puhtoiset toogat oltiin valmiit sotkemaan tomuisten kokeiden sekaan ja altistamaan vanhat ajatukset korjauksille.

Harrisonin selityksen merkitys

Mikään muu aikakausi ennen varhaismodernin ajan alkua koko ihmiskunnan historiassa ei ole nähnyt samanlaista luonnonlakien löytämisen tulvaa. Ilmiö on mittakaavassaan niin poikkeuksellisen suuri ja edelleen jatkuva, että on perusteltua etsiä huomattavia historiallisia selityksiä sen taustalta.

Kukaan ei luonnollisestikaan väitä, että jokin yksittäinen materiaalinen tai aatehistoriallinen seikka selittäisi koko ilmiötä tyhjentävästi, mutta professori Harrisonin mukaan protestanttinen reformaatio ja sen perisyntikäsitys tarjosivat vallankumoukseen yhden merkittävän valmistavan edellytyksen: alettiin suosia arvoja ja asenteita, jotka sallivat monen muun tekijän sulautua yhteen kokonaisuudeksi, joka alkoi vähitellen muistuttaa modernia luonnontiedettä.

Protestanttinen uskonpuhdistus ammensi kriittisesti kristillisen teologian historiasta ja loi aatteellisen kehikon, jossa kokeellisen tieteen idut alkoivat kasvaa ja kantaa hedelmää.

Tämä artikkeli on laajennettu versio aiemmin julkaistusta tekstistä, joka on ilmestynyt Sanansaattaja-lehden numerossa 40/2012.

Kirjallisuutta

Harrison, Peter. (1998). The Bible, Protestantism and the Rise of Natural Science. Cambridge University Press.

Harrison, Peter (2002) ‘Original Sin and the Problem of Knowledge in Early Modern Europe’, Journal of the History of Ideas 63, pp. 239-59.

http://epublications.bond.edu.au/hss_pubs/50

Harrison, Peter. (2009). The Bible, Protestantism and the Rise of Natural Science: A Rejoinder. Science & Christian Belief, vol. 21 No. 2 s. 155-162

Kuva 1: Samuel Killworth@Unsplash. CC0.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.