Kaksi vuotta sitten Areiopagilla syynättiin lukion historian oppikirjoja lehtemme aiheiden osalta. Tänään tarkastus saa jatkoa, kun suurennuslasin alle pääsee peruskoulun historian oppikirjoja. Pistokokeen tulos yllätti, sillä opuksista paljastui runsaasti vanhoja myyttejä tieteestä ja uskonnosta.

Niin sanottu konfliktimyytti (tai sotamyytti) tieteen ja uskonnon historiasta voidaan lausua jotakuinkin seuraavasti:

”Tiede otti ensimmäiset askeleensa antiikin Kreikassa, kun luontoa tutkineet filosofit päättivät hylätä yliluonnolliset selitykset ja tukeutuivat mieluummin järkensä päätelmiin ja todisteisiin. Tämä hyvin alkanut kehitys keskeytyi, kun kristinuskosta tuli Rooman valtakunnan virallinen uskonto. Nyt muiden uskontojen lisäksi tiedettä ja muutakin pakanallisena pidettyä kulttuuria karsastettiin, jopa tuhottiin. Alkoi tuhatvuotinen pimeä keskiaika, jolloin korruptoitunut kirkko mahtailevine paaveineen ja piispoineen määräsi rautaisella kouralla eurooppalaisten elämästä. Kirkko tukahdutti tieteen kehityksen, haali rikkauksia ristiretkillä sekä poltti noitia, harhaoppisia ja tieteilijöitä roviolla.

Renessanssin aikana Euroopan tiede ja taide heräsivät ruususen unestaan, koska islamilaisen maailman elvyttämä antiikin sivistys saavutti mantereen uudelleen. Löytöretket olivat alkusoittoa tieteelliselle vallankumoukselle ja kirkon otteen kirpoamiselle, kun sen opettaman litteän maailman reunaa ei löytynytkään. Antiikista innostuneet rohkeat tieteilijät, kuten Galileo Galilei, asettuivat uhmaamaan kirkon arvovaltaa ja oivalsivat maapallon kiertävän Aurinkoa, toisin kuin Raamattu ja paavi vaativat. Galilei joutui tyrmään, mutta muille uuden ajan tieteilijöille, kuten Giordano Brunolle, kävi kalpaten.

Valistuksen vallankumoukset ratkaisivat taiston, jossa tiede voitti uskon ja järki peittosi taantumuksen. Sen jälkeen usko on joutunut askel askeleelta peräytymään vanhoista yhteiskunnallisista valta-asemistaan ja pitkin hampain myöntämään tappionsa. Darwin ja evoluutio sinetöivät nykyaikaisen tieteen ylivallan ja antoivat kuoliniskun todisteisiin vetoavalle luonnolliselle teologialle. Nykyään uskonnolliset uskomukset voivat olla ”totta” enää vain runouden tapaan, vaikka vieläkään jääräpäisimmät eivät myönnä tapahtunutta todeksi.”

Konfliktimyytillä on paitsi pitkä historia, se myös voi hyvin nykyäänkin ja osia siitä pompahtaa esiin säännöllisesti vaikkapa mediassa. Omiin silmiini osui viimeksi elokuun lopussa Sixten Korkmanin kolumni Helsingin Sanomissa, jossa toistetaan heti kärkeen muutama myytti. Vakiolukijamme voivat miettiä kotiläksynään, tunnistavatko niitä.

Kuten monissa vetoavissa tarinoissa, sotamyytissä on totuutta siteeksi. Mutta kertomus esittää historian ratkaisevasti väärin. Monet näistä myyteistä löytyvät myös suomalaisista peruskoulun historian oppikirjoista. Tässä kirjoituksessa käyn kirjojen antia läpi yksityiskohtaisesti ja pyrin mahdollisuuksien mukaan lyhyesti korjaamaan virheitä.

Myyttejä korjaavina lähteinä on erityisesti käytetty paitsi Areiopagin alan tutkimusta esitteleviä kirjoituksia erityisesti tieteenhistorian saralta, myös kahta historiallisia myyttejä murtavaa suomeksi saatavilla olevaa teosta: Ronald Numbersin toimittamaa ja Areiopagin käännättämää Galileo tyrmässä (Kirjapaja, 2015) sekä Jaakko Tahkokallion kirjoittamaa Pimeä aika-teosta (Gaudeamus, 2019), jonka arvion voi lukea Areiopagilta täältä. Nämä ovat helppolukuisia kirjoja ja useimpien saatavilla paikallisista kirjastoista.

Tarkasteltavista kirjoista

Kirjoituksessa ei luoda systemaattista katsausta kaikkiin markkinoilla oleviin historian oppikirjoihin, vaan keskitytään erityisesti suomalaisittain suurten kustantajien Sanoma Pron sekä Otavan kirjoihin. Katse suunnataan erityisesti ala-asteen historiankirjoihin, joissa ensimmäisen kerran opetuksessa käsitellään tieteen ja uskonnon myyttipitoisuudeltaan runsaimpia aikakausia eli keskiaikaa ja uuden ajan alkua.

Syitä tälle painotukselle on muutama. Ensimmäinen on se, että tulin selailleeksi esikoiseni historian oppikirjaa ja huomasin, että kyseisiä lehdessämme taajaan esiintyviä aikakausia ja aiheita käsitellään tänä vuonna. Hänen ja nuorempien lasteni opintien vuoksi on siis hyvä hetki perata kirjat nyt.

Toiseksi, ensimmäiset ja siksi hyvin merkittävät mielikuvat historian tapahtumista, aikajanoista ja henkilöistä painunevat mieleen juuri viidennen ja kuudennen luokan opetuksen tuloksena. Näin on varsinkin, mikäli lapsi ei ole harrastanut historiallisten kirjojen lukemista ennen oppiaineen alkua. Jos popularisoimamme alan tutkimus on tehdäkseen korjaavaa vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan, juuri tämän vaiheen oppikirjojen tarkastaminen on tärkeää.

Vaikka painopiste on näistä syistä ala-asteen kirjoissa, katsauksia luodaan välillä toki myös yläasteen kirjoihin. Olen jakanut kirjoituksen karkeasti ajanjaksoihin väliotsikoilla, jolloin voit hypätä sinua kiinnostavan aikakauden aiheisiin. Totean tässä vaiheessa jo sen, että joudun pituuden rajoittamisen vuoksi sivuuttamaan paljon moitteetonta ainesta kyseisissä oppikirjoissa. Oma tutkimusalani – ja siksi tämä kirjoituskin – vain sattuu keskittymään alueelle, josta on poikkeuksellisen paljon väärää tietoa liikkeellä. Siksi saattaa syntyä kapea vaikutelma siitä, että punakynä on penaalini terävin ja ainoa kirjoitusväline.

Lisäksi on paikallaan huomauttaa, että vaikka ammatikseni tutkin tieteenhistoriaa (ja tieteenfilosofiaa), en tietenkään ole kaikkien oppikirjoissa käsiteltyjen aikakausien asiantuntija. Pyrin kuitenkin joka kohdassa tukeutumaan muiden asiantuntijoiden tarjoamaan tutkittuun tietoon.

Antiikin Kreikasta Länsi-Rooman tuhoon: ”fysiikan keksinnöt” ja tieteen hiipuminen

Konfliktimyytin runsaimmat ainekset sijoittuvat antiikkia myöhäisempiin aikoihin, mutta historiallisessa mielessä tärkeä pohjustus aiheelle tulee luoduksi antiikin Kreikan ja Rooman kulttuureja käsiteltäessä. Antiikin filosofeihin myös viitataan myöhempiä aikoja käsiteltäessä, mistä syystä oikean suuntainen käsitys tämänkin ajan tieteen ja uskonnon suhteesta on tärkeää.

Sanoma Pron Ritari 5 (1. painos, 2015) käsittelee ajanjaksoa ala-astelaisen näkökulmasta mielenkiintoisesti eikä siitä löydy montaakaan huomautettavaa kohtaa. Mutta lyhyetkin maininnat merkitsevät, varsinkin käsittelemässämme asiassa. Heti kirjan osion ”Antiikin filosofeja ja tiedemiehiä” leipätekstin ensimmäisenä asiana todetaan, että

”vaikka kreikkalaiset uskoivat jumaliin ja ennustuksiin, he etsivät asioille myös järkeviä ja luonnollisia selityksiä.” (s. 102)

Oppikirjojen tyyli on usein tiiviiksi pakattua, ja näin on erityisesti Ritari-sarjassa. Tämä on kunnianhimoinen ja samalla haastava valinta. Ensinnäkin arvioijana minun tulee varoa, etten tule lukeneeksi liikaa merkityksiä tiiviisiin ilmaisuihin. Toisaalta taas napakan tekstin painoarvo kasvaa juuri ilmaisun niukkuuden vuoksi, jolloin sanavalintojen arviointi on entistä tärkeämpää.

Siksi on todettava, että kyseinen lainaus luo konfliktimyytille tyypillisen vastakkainasettelun ”jumaliin ja ennustuksiin” uskomisen sekä järkevien ja luonnollisten selitysten välille. Sanat ”vaikka” ja ”myös” välittävät ajatuksen, että usko jumaliin ja ennustuksiin ei ole järkevää ”asioiden” (huom. ei ainoastaan vaikkapa ”luonnonilmiöiden”) selityksiä etsittäessä.

Mikä tässä sitten on erityisesti vialla? Se, että antiikissa nykyisenkaltaista erottelua tieteen ja uskonnon välillä ei ollut. Koko erottelu on pitkän historian tulosta, joka päättyi vasta 1800-luvun lopulla. Antiikin luonnonfilosofia oli luonteeltaan uskonnollista ja palveli hyvän elämän päämääriä, joita monia nykyajan ihmiset kuvailisivat selvästi uskonnollisiksi (tai teologisiksi).

Vastakkainasettelu uskonnollisuuden ja järjen välillä toistuu Ritari-sarjassa myöhemminkin, ja vahvempana. Jo tästä osiosta kuitenkin syntyy tiedettä koskien virheellinen vaikutelma siitä, että olisi aina jotenkin poikkeuksellista ja kummallista uskoa ”jumaliin ja ennustuksiin” ja samaan aikaan etsiä järkeviä ja luonnollisia selityksiä, jotka nähdään vastakkaisina yliluonnollisille. On toki totta, että korostetun irrationaalistakin uskonnollisuutta lienee aina ollut, mutta sellaisen esiintyminen ei oikeuta kategoriseen yleistykseen kaikesta uskonnollisuudesta.

Ritari 5:n tekstin luoma vaikutelma ei myöskään tee oikeutta antiikin filosofien ajatuksille itselleen. Vaikka Kreikan monijumalaisen uskonnon kriitikkoja löytyikin, ei kreikkalaista filosofiaa lopulta voi kunnolla irrottaa siitä, mitä nykyään kutsumme uskonnoksi. Vaikkapa Aristoteleen ja Platonin jumalakäsitysten ja heidän filosofioidensa yhteyden lyhyt esittely hälventäisi virheellistä vastakkainasettelua.

Esittely selittäisi samalla myös heidän keskiaikaisten kirkollisten fanittajiensa myönteistä asennetta näitä ei-kristittyjä filosofeja kohtaan. Mainitsemisen arvoista olisi myös antiikin luonnon tutkiskelun verrattain alhaiseksi katsottu arvo siihen nähden, mitä antiikissa nimitettiin teologiaksi. Lisätietoa löytyy vaikkapa Peter Harrisonin tuotannosta, jota esittelen esimerkiksi täällä.

Lisäksi harhaanjohtavaa osiossa on kehkeytyvä kuva nykyaikaisen fysiikan esiasteen synnystä. Demokritoksen kerrotaan ehdottaneen atomiteorian esiastetta (s. 102) ja Arkhimedeen mainitaan tehneen monia ”fysiikan keksintöjä”. Nämä ovat toki mielenkiintoisia ja tieteen historian kannalta tärkeitä huomioita, mutta sivuuttavat esimerkiksi Aristoteleen fysiikan virheet, jotka myöhempien oppineiden piti yksinkertaisesti kumota. Jos idea on antaa kokonaiskuva antiikin luonnon tutkimuksesta, vaikkapa Aristoteleen vaikutuksen vahingollisia puolia ei tulisi ohittaa.

Vaikka filosofiasta, matematiikasta ja lääketieteestä annetaan oikeamman suuntainen kuva, käsitykseksi jää, että kokeellinen luonnontiede oli idullaan jo Kreikassa. Ei ollut. Kuten myöhemmästä historiantutkimuksesta tiedämme, kreikkalaisessa filosofiassa oli monia esteitä tällaisen tieteen synnylle. 

Ammatillinen mielipiteeni on, että pelkkä kiinnostus luontoa kohtaan ja moninaisetkaan tekniset keksinnöt eivät vielä luo ”fysiikkaa” siinä merkityksessä kuin me sanaa käytämme. Jos ihmiskunnan aatteellisena resurssina olisi ainoastaan antiikin kreikkalainen filosofia ja kaataisimme sen varaan perustettuun luonnon tutkimukseen loputtomasti rahaa, ei nykyisenkaltaista fysiikkaa todennäköisesti silti koskaan syntyisi.

Sivulla 144 kootaan yhteen siihen asti opittua antiikista. Tässä yhteydessä tuodaan väliotsikossa jo esille, että ”Tieteen perusta luotiin antiikissa”. Kaikesta kritiikistäni huolimatta tämä on minusta oikein yleistetty. Vaikka kokeellisen luonnontieteen osalta asia on toisin, se voidaan katsoa yksityiskohdaksi, jota niin sanotun ison kuvan kertaamisen yhteydessä ei tarvitse ottaa esiin. Tiede on enemmän kuin vain fysiikkaa ja kemiaa.

Entäpä muut oppikirjat? Otavan Forum 5-kirjassa (2014) ensimmäisenä silmään pistää sivun 104 laidassa olevassa kolmen pointin muistilapussa teksti ”asioita yritettiin selittää järjellä, vaikka myytteihin uskottiin edelleen.” Leipätekstissä puolestaan todetaan lihavoinnin terästämänä, että ”Antiikin Kreikan kukoistuskaudella uskomuksiin perustuvien tarujen rinnalle tuli järki, jonka avulla yritettiin selvittää asioiden todellisia syitä.”

Kaikki nykyajan ihmiset pitävät tietysti antiikin jumalmytologioita taruina, mutta Forum tulee liittäneeksi myös kaikki muut ”uskomukset” simppelisti taruihin ja asettaneeksi ne vastakkain järkeen nähden. Viimeistään lukion filosofiassa oppilas kuitenkin törmää käsitykseen uskomusten ja tiedon rakentavasta suhteesta, kuten klassiseen määritelmään ”tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus.”

Ihanteellisesti kouluopetuksen tulisi olla johdonmukaista niin, ettei aiemmin opittua tarvitsisi hylätä myöhemmin. Forumin yksinkertaistus laittaa ihanteelle kapuloita rattaisiin filosofian, historian ja uskonnon opettajien tulevaksi harmiksi. Tämä myös ennakoi Forum-sarjan myöhempien aikakausien konfliktimyyttiä edistäviä käsityksiä.

Konfliktimyytin kanssa esiintyy usein rinnakkainen käsitys myöhäisantiikin kristinuskon valtaannoususta, jossa Rooman valtakunnan viralliseksi uskonnoksi päätynyt kristinusko esitetään kulttuurille vahingollisena. Forum 5:ssä asia esitetään näin:

”Lopulta kristinuskosta tuli ainoa virallinen uskonto. Vanhoista roomalaisista jumalista tehtiin pakanallisia, ja niiden palvonta kiellettiin. Myös filosofisia kouluja ja monia juhlia alettiin pitää kristinuskolle vaarallisina, esimerkiksi Zeun kunniaksi pidetyt olympialaiset kiellettiin.” (s. 145)

Tässä on monia virheitä. Ensinnäkin, olympialaisia ei kielletty, vaan ne hiipuivat pois itsekseen. Myytti kiellosta on pitkäikäinen (ja esiintyy myös Ritari 5:ssä, s. 99), mutta kiellosta ei ole todisteita. Myytin levinneisyyttä selittänee, että sen teki kuuluisaksi nykyaikaisten olympialaisten perustaja Pierre De Coubertin.

Toiseksi, kuvaus filosofian ja juhlien ”vaarallisuudesta” on yleistävyydessään virheellinen. Antiikin filosofiaa ja filosofikouluja ei mitenkään yksioikoisesti nähty varhaisessa kirkossa ”vaarallisina”. Myöhäisantiikin merkittävimmän teologin ja koko läntisen teologian suurhahmon eli kirkkoisä Augustinuksen tapaus on yksi valtava vastaesimerkki.

Hän oli koulutettu reetori ja tunsi aikansa filosofian kuin omat taskunsa. Augustinuksen asenne oli kaikkea muuta kuin filosofianvastainen, vaikka hän ei tietenkään kunnon filosofin tapaan jättänyt kritisoimatta toisia filosofeja silloin, kun aiheelliseksi katsoi. Tässä ei kuitenkaan ole mitään antiikin yleisestä kulttuurista poikkeavaa, koska jokainen filosofi ja koulut käynyt puhuja – myös kristitty – opetettiin väittelemään muiden kanssa.

Myös Augustinusta kriittisemmät äänet (kuten Tertullianus, jonka tekstejä tässä yhteydessä usein ylitulkitaan) elivät samassa filosofien traditiossa. He hyödynsivät kreikkalaisen filosofian keinoja niitä filosofien käsityksiä vastaan, joita kritisoivat (ajoin vainotun vähemmistön asemasta käsin).

Lisäksi jos oppilas myöhemmin kuulee, että varhaiskeskiajan kristillisten luostarien yksi tärkeä tehtävä oli säilyttää antiikin tekstejä, tunnistavat nokkelimmat ristiriidan opetuksessa: miksi kristityt munkit ylipäänsä vaivalloisesti säilyttivät ja kopioivat tekstejä, jos jotkut niistä olivat halveksittujen ja vaarallisten filosofien tuotoksia?

Publiva Oy:n (entinen Lasten Keskus ja Kirjapaja Oy) Edukustannuksen Mennyt I-III (2017) on pikaisen poiminnan perusteella samoilla linjoilla Forum 5:n ja Ritari 5:n kanssa. Kiinnitän vaihteeksi huomiota varsinaisen antiikin ajanjakson ulkopuolelle renessanssia käsittelevään osioon, jossa kuitenkin luodaan edelleen kuvaa antiikista:

”Antiikin filosofien kirjoitukset tulivat jälleen tunnetuiksi, ja antiikin tiedemiesten saavutuksia hyödynnettiin uuden tieteellisen tiedon tuottamisessa.” (s. 206)

Ilman mainintaa renessanssia edeltäneistä teologisista kehityskuluista, luostarien työstä tai vaikkapa karolingisesta renessanssista Mennyt-kirjan lainaus tukee myyttiä siitä, että keskiajan kristillinen hegemonia keskeytti antiikissa hyvin alkaneen tieteellisen kehityksen, kunnes renessanssi löysi antiikin uudelleen. Antiikin kirjoituksia tunnettiin keskiajallakin, nyt niitä vain alettiin tuntea enemmän.

Lyhyt, oikeampi ja tylsempi selitys antiikin kulttuurin hiipumiselle Länsi-Roomassa on yksinkertaisesti valtakunnan tuho ja sitä seuranneet kansainvaellukset ja levottomuudet. Siemenet tuholle kylvettiin kauan ennen kristinuskon nousua sallituksi ja lopulta valtion suosimaksi uskonnoksi. Kirkko luostareineen pelasti kirjallisuudesta yleensä sen, mitä kykeni.

Lisätietoa haluaville Galileo tyrmässä-kirjan ensimmäinen myytinmurto ”Antiikin luonnontieteen rappio johtui kristinuskon leviämisestä” käsittelee myöhäisantiikin aihepiirin teemoja ja korjaa monia yleisiä virhekäsityksiä.

Olemme kuitenkin alkaneet lipsua aiheissamme keskiajan puolelle, joten siirrytään seuraavaksi siihen.

”Keskiajalla ei myöskään arvostettu antiikin kulttuuria”

Väliotsikon tapaan todetaan lihavoidulla tekstillä Otavan Forum 6 -kirjassa (2. painos, 2012) keskiaikaa käsittelevän jakson ensimmäisellä sivulla (s. 12). Seuraavassa lauseessa toistetaan mainittu olympialaismyytti. Väite antiikin kulttuurin arvostuksen puutteesta yleistää keskiajan mielenmaisemaa täysin väärään suuntaan, suorastaan huikaisevasti, koska väite on niin kattava.

Tosiasiassa niillä vähentyneillä resursseilla, joita oli Länsi-Rooman entisillä alueilla jäljellä, antiikin kulttuuria arvostettiin tietysti sen verran kuin kyettiin. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii luostarien into säilyttää antiikin kirjallisuutta. Tämä ”vanhojen kirjoitusten” kopiointi mainitaankin (s. 17), mutta ilman tarkennusta siitä, mistä kirjoituksista oli kyse (ei esimerkiksi pelkästään Raamatusta), jolloin virheellinen mielikuva ei poistu.

Antiikin kulttuurin vahingollisina pidettyjä piirteitä tietysti kristittyjen parissa torjuttiin tai ne hiipuivat pois ilman mahtikäskyjä. Tällaista kulttuurista valikointia tapahtuu kaikkialla ja aina, eikä keskiaika Euroopassa ollut mikään mainittava poikkeus. Onneksi viereisellä sivulla Bysantista sanotaan, että kristillinen kirkko (tai Bysantti yleisesti) arvosti kreikkalaisia filosofeja.

Konfliktimyytin peruskauraan päästään sivulla 25, jossa kirkon keskiajan vaikutusvaltaista asemaa kuvattaessa todetaan, että ”kirkko korosti asioiden muuttumattomuutta, mikä esti tieteen kehittymisen”. Tämä on yksinkertaisesti väärin. Tosiasiassa kirkko tuki esimerkiksi tähtitiedettä enemmän kuin mikään muu taho ja luultavasti enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Galileo tyrmässä-kirjan toinen myytinmurto kumoaa tämän käsityksen. Voit lukea kyseisen artikkelin myös tästä.

Forum 6 jatkaa samalla sivulla heti perään, että ”keskiajalla oli uskottu, että kaikki olemassa oleva tieto tiedetään jo”. Tämä on joko väärin, liiallinen yksinkertaistus, tai molempia. Jos kirjassa olisi tähän mennessä myönnetty, että keskiajalla tahdottiin säilyttää antiikin kulttuuria ja että silloin ei elätelty juuri toiveita tuon kulta-ajan tiedollisten saavutusten ylittämisestä, toteamus menisi ehkä hyväksyttävästä yksinkertaistuksesta. Näin ei kuitenkaan ole, jolloin oppilas jää vain arvailemaan, mitä se tieto on, joka uskottiin tiedettävän. Myöhemmän Galilei-tapauksen selostuksen valossa kuvaksi voi jäädä, että Raamattua pidettiin kaiken tiedon keskeisenä lähteenä.

Suopeasti tulkittuna luulen, että kirjan ideana on varmaan kuvata osaksi niin sanottua deduktiivista tieteen ihannetta. Siinä ihanteelliseksi tiedoksi lasketaan varma tieto, joka saadaan johtamalla se filosofisista varmoista ensimmäisistä periaatteista. Tämä käsitys taas periytyy antiikin Kreikkaan, esimerkiksi Aristoteleeseen, eikä siis ole kristillisen ajattelun erityisominaisuus.

Deduktiivinen päättely on toki luonteeltaan totuuden säilyttävää, mutta tästä tuskin seuraa, etteivätkö päätelmien siihen asti tuntemattomat johtopäätökset voitaisi laskea uuden tiedon joukkoon. Oli niin tai näin, Aristotelesta kritisoitiin jo keskiajalla, mikä monien muiden kehityskulkujen kanssa loi pohjaa kokeellisen luonnontieteen nousulle. Näistä asioista voi lukea Areiopagin oppimateriaaleista lukiota ja yläastetta varten.

Jotta kuva keskiajasta myös tieteellistä, teknistä ja filosofista kehitystä aikaan saaneena aikakautena tulisi konkreettiseksi, opettajalla on hyvä olla hihassaan muutama esimerkki. Sellaisia ovat esimerkiksi Aristoteleen virheellistä fysiikkaa korjaava heittoliikkeen radan selvityksen alkaminen, Nicole Oresmen edistysaskelet esimerkiksi matematiikassa, (kuten koordinaatiston esiaste) tai monet muualta omaksutut, parannellut tai keksityt tekniset laitteet. Sellaisia Euroopassa yleistyneitä ovat esimerkiksi mekaaninen kello, hevosenkenkä, jäykät länget ja kanuuna.

Kuvatekstissä kuvataan maakeskinen maailmankuva ”kirkon oppina”, mikä on oikeastaan virhe. Kirkko toki kannatti maakeskistä kosmologiaa ja monet raamatunkohdat on kirjoitettu siitä käsin, että taivaankappaleet maasta katsottuna näyttävät kiertävän maata. Tämän mukaisesti kirkon oli helppo omaksua myös antiikin ptolemaiolainen maakeskinen malli aikansa parhaana, samoin kuin malli omaksuttiin vaikkapa islamilaisessa maailmassa.

Mutta se, että kyseessä olisi ollut “oppi”, vaatisi vähän enemmän paukkuja, esimerkiksi mainintoja uskontunnustuksissa tai kirkolliskokousten oppia koskevissa päätöksissä. Alistun mahdollisille korjauksille tässä, mutta luullakseni edes Galilein aikana, keskiajasta puhumattakaan, mikään minkään kirkon oppikokoelma, päätös tai katekismus tuskin sisältää artiklaa maakeskisestä kosmologiasta.

Jakson lopun muistilapussa todetaan vielä, että ”tieteen tehtävä oli vahvistaa kirkon oppia”. Tämä antaa vinoutuneen kuvan luonnontieteen asemasta keskiajan yliopistoissa. Filosofiset jumalatodistukset ovat tietysti asia erikseen, mutta varsinainen luonnollisen teologian kulta-aika (”Age of Evidences”, teologi John Henry Newmanin ilmausta käyttääkseni) koitti vasta Newtonin ja kumppanien aikana 1600-luvulla ja kesti pitkälle 1800-lukua erityisesti Englannissa. Tälle ajalle oli erityisen tyypillistä, että luontoa koskevaa tietoa käytettiin Jumalan olemassaolon osoittamiseen.

Jotkut tutkijat ovat leukailleet, että ironisesti vasta tuolloin 1600-luvulta alkaen Jumalan olemassaolon todistamispyrkimysten vuoksi alettiin hänen olemassaoloaan edes epäillä. Asia ei toki ole aivan näin yksinkertainen, mutta kasku kuvaa hyvin silti sitä, että keskiajalla Jumalan olemassaolo katsottiin itsestään selvien tosiasioiden joukkoon. Siksi kirkon “opin vahvistaminen” tieteellä olisi luultavasti ollut aikalaisille ajatuksena outo: täytyykö varmaa vahvistaa?

Forum 6:n osiosta välittyy kuva myytistä, jonka mukaan keskiajan kirkko jotenkin tukahdutti tieteen kehitystä. Todellisuudessa keskiajalla kirkon helmassa syntyi monenlaisia opinahjoja ja nykyaikainen yliopistolaitos, mikä kertoo kirkon ja kristillisen uskon myönteisestä perusasenteesta – ei tukahduttamisesta – luontaista ja tervettä tiedonjanoamme kohtaan.

Vaikutelma kirkon tukahduttavasta vaikutuksesta syntyy myös Forum 6:n sivuilla 30-31 kuvattaessa kirkon opin sisältöä ja ihmisten uskoa siihen. Otsikon ”Paratiisiin vai kadotukseen?” alla keskitytään helvettiin ja hirviöihin kirkkotaiteessa. Kirkon valta on suurta ja se rankaisee syntiä tehneitä ja lakia rikkoneita. Inkvisition kerrotaan kiduttaneen ja tuominneen kuolemaan harhaoppisia.

Kuten Areiopagin lukijat tietävät, kyseinen käsitys inkvisitiosta on väärä. Kuvamme inkvisitiosta on peräisin enemmän brittiläisestä sotapropagandasta kuin oikeista historiallisista lähteistä. Tietenkään ei ole syytä pitää inkvisitiota minään pyhäkoulumaisen viattomana laitoksena, mutta todellisuus muistutti enemmän Monty Pythonin kuuluisaa sketsiä kuin kansanomaista kuvaa, kuten Olli-Pekka Vainio selostaa.

Lisäksi, vaikka helvetti on toki pelottava asiana, luulisin, että keskiajallakin mantereen jossain kolkassa jotakin huomiota joskus kiinnitettiin taivaan iloon ja tulevaisuuden toivoonkin, varsinkin siellä, missä kristinusko oli uutta (kuten Suomessa). Kirjassa ei näet pohdita Euroopan vanhan pakanuuden ja kristinuskon välistä eroa, mikä valaisisi syitä kristinuskon omaksumiseen monin paikoin ihan vapaaehtoisesti. Pakanuudessa ennen ja nyt on yleisesti pelkoa esi-isien henkiä ja arvaamattomia jumalia kohtaan, puhumattakaan kauhusta, jota ajoittainen ihmisten uhraaminen on omiaan herättämään.

Tahkokallio kuvaa Pimeä aika -kirjassa (s. 37-62) vakuuttavasti sitä, että yleisistä mielikuvista poiketen kirkon valta oli keskiajalla hyvin rajallista ja hajanaista suuressa osassa Eurooppaa. Tämä on tilanne varsinkin varhaiskeskiajalla, jossa suurin osa kansasta ei osaa lukea eikä kunnollista hallintoa ole kehitetty.

Ylipäänsä ankarat rangaistukset liittyvät nimenomaan siihen, että niiden luoma pelote- tai häpeävaikutus oli harvoja hallitsijoiden ja yhteisöjen suoria keinoja puuttua rikoksiin. Kotimaasta saamme tästä hyvän esimerkin vaikkapa Mirkka Lappalaisen mainiosta Pohjolan Leijona-teoksesta, jonka mukaan vielä uuden ajan alussa Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf sai kirjeissään uhkailla äänensä käheäksi uppiniskaisille alaisilleen, koska ei muuta voinut.

Valtiokoneisto virkamiehineen alkoi syntyä vasta hänen aikanaan. Veronkanto oli nykyaikaan verrattuna minimaalista ja epävarmaa. Itse asiassa nykyajan suomalaisen hyvinvointivaltion vaikutus ihmisten elämään vauvasta vaariin asti olisi varmasti keskiaikaisen piispan ja kuninkaan näkökulmasta läpitunkeva ja lonkeroinen, ei toisinpäin.

Lännen kirkko ei tietysti ollut keskiajallakaan mikään pyhimysten pesä, mutta olisi hyvä, jos koulukirjat eivät toistaisi keskiaikastereotypioita, jotka kuuluvat lähinnä viihdeteollisuuteen, kuten monen kirjan kuvituksena käytettyyn (sinänsä viihdyttävään) Ridley Scottin Kingdom of Heaven-elokuvaan.

Entäpä muiden kirjojen kuva keskiajasta? Aloitetaan kehuilla. Sanoma Pron Ritari 6 (2020) muistaa mainita karolingisen renessanssin ja Kaarle Suuren otteet tieteen ja uskonnon rinnakkaiselosta: ”Kaarle kutsui hoviinsa oppineita miehiä, jotka pohtivat, miten antiikin tiedemiesten tutkimukset voitaisiin yhdistää kristinuskon opetuksiin.” (s. 12)

Hyvä maininta, sillä Kaarlella ei selvästi ollut tietoakaan konfliktinarratiivista. Muutenkin Euroopan keskiajan kuvauksessa mennään pääpiirteittäin asianmukaisilla linjoilla, joskin mukaan mahtuu lapsuksia, kuten se, että ihmiset uskoivat lahjoituksillaan pääsevänsä taivaaseen (s. 17). Hämäräksi jää, haetaanko tässä viittausta anekauppaan, mutta jos haetaan, niin kiirastulessa vietetyn ajan lyhentäminen on kyllä eri asia kuin lahjoituksilla taivaaseen pääsy.

Kirjan luku 4 ottaa aiheekseen islamilaisen kulttuurin kukoistusajan. Sivulla 21 todetaan, että ”Tiede kehittyi islamilaisessa valtakunnassa” ja luetellaan saavutuksia. Tämä on tietysti hyvä mainita näinä aikoina, kun maahanmuutto on poliittisesti tulenarka aihe ja monet mustamaalaavat käsitykset islamilaisesta kulttuuripiiristä leviävät helposti. Toisaalta kipeitäkin asioita pitäisi käsitellä, kuten sitä, mistä syystä kulta-aika loppui ja mikä osuus islamin opetusten jyrkemmällä soveltamisella siihen oli.

Kukoistuksen ajan nimetään yksinkertaisesti myös olevan ”islamilaisen kulttuurin” kukoistusta. Tämä on tietenkin siinä mielessä totta, että islamista tuli ajan mittaan valloittamiensa alueiden kulttuurin valtauskonto. Kuitenkin kirjan perusteella oppilas tietää, että valtakunnassa oli muidenkin uskontojen edustajia, sillä he saivat pitää uskonsa veroa vastaan. Vaikka paljon kansaa kääntyikin islamiin, oppineiden joukossa oli varsinkin aluksi juutalaisia, zarathustralaisia ja kristittyjä joiden kanssa muslimioppineet vaikuttivat. Jotakin kristittyjen määrästä kertoo, että keskeisen vanhan sivistysalueen eli Persian kristillinen kirkko oli niinkin elinvoimainen, että se harjoitti laajaa lähetystyötä Kiinaan asti.

Uskonnollinen monimuotoisuus olisi hyvä mainita siksi, että älyllinen kulttuuri kukoistaa nimenomaan silloin, kun erilaiset ideat ja katsomukset saavat esteettä vaikuttaa tieteeseen. Sivuhuomiona mainitsen, että Areiopagin entisen avustajan Emil Antonin Kahden virran maa (Kirjapaja, 2020) on oiva opus Lähi-idän meille tuntemattomien kirkkojen historian kartoituksessa.

Edukustannuksen Mennyt I-III toteaa osiossa ”Tiede kukoistaa arabien valtakunnassa” muslimien uskontopolitiikasta, että ”he eivät kuitenkaan pakottaneet valloittamiensa alueiden ihmisiä kääntymään islaminuskoon.” (s. 185) Tässä olisi voinut mainita, että painostusta kuitenkin esiintyi, sillä ei-muslimien verotaakka oli raskaampi. Lisäksi todetaan, että ”arabien muita kulttuureja suvaitseva asenne loi edellytykset tieteen kehittymiselle.”

Aivan oikein siis todetaan, että valloitusten jälkeen valtakunnan asenne oli monin paikoin suvaitseva, varsinkin Bagdadin kaltaisessa suurkaupungissa. Mutta kysymättä jää se kysymys, onko miltei koko Välimeren ympäristön ja Persian valtakunnan nielaissut valloitussota lähtökohtaisesti osoitus muiden kulttuurien suvaitsemisesta? Lisäksi voidaan kysyä, mikä osuus tieteen kukoistuksessa on suvaitsevuuden määrällä ja sillä, että valtakunnalla oli poikkeuksellisen suuret resurssit? Kun islamilaisten valtakuntien valtava mittakaava muistetaan, ei ole ihme, että ”arabit panostivat eri tieteenalojen kehittämiseen eurooppalaisia enemmän.”

Tarkoitukseni tällä ei ole väheksyä keskiajan muslimikulttuurin tieteellisiä saavutuksia. Avicenna, Averroës, Algazelus ja monet muut muslimioppineet olivat aitoja suurmiehiä. Ongelma on siinä, että vertailukohdaksi valittuun Eurooppaan nähden kriteerit eivät ole avoimet ja reilut. Vain sivulauseeseen jää arabien valloittamilla alueilla (mm. Egypti, Persia, Espanja) sijainneet kristilliset tai osin kristilliset kulttuurit, joiden hajanaiset resurssit yhdistämällä ja niitä kehittämällä minkä tahansa valtakunnan tiede tulisi ottamaan harppauksia eteenpäin. Vertailun parantamiseksi olisi syytä mainita tässä yhteydessä valloitettujen kansojen panoksen lisäksi vaikkapa karolinginen renessanssi.

Toisaalta islamilaisen kulttuuripiirin tieteen kukoistuksen lakkaamisen syyksi mainitaan toki myös se, että suvaitsemattomuus ei ole vain ristiretkeläisten omaisuutta: ”tulkinnat siitä, mikä on oikeanlaista islamia, muuttuivat jyrkemmiksi. Tämä aiheutti suvaitsemattomuutta muiden uskontojen edustajia kohtaan.” Lisäksi tuodaan mongolivalloittajien ja Silkkitien hallinnan menetyksen tuomat haitat tieteelle esiin, mikä taas korostaa toimivan ja suuren sivilisaation merkitystä tieteen menestykselle.

Islamin ja kristillisen Euroopan suhteisiin kuuluvat ristiretket. Mitä sanottavaa niistä on oppikirjoilla? Ritari 6 toteaa, että

”Ritarit toivoivat saavansa valloitetuilta alueilta itselleen linnan ja maata. Kauppiaita taas kiinnosti mahdollisuus tuoda itämaisia tavaroita Länsi-Eurooppaan.”

Lisäksi kirjan mukaan ”Ristiretkillä kuoli paljon sekä kristittyjä että muslimeja, minkä seurauksena näiden uskontojen välit kiristyivät.”

Forum 6 puolestaan toteaa, että

”Ristiretkien tavoitteena oli levittää kristinuskoa, mutta myös hankkia aatelissukujen pojille alueita, joita he voisivat hallita ja verottaa. Samalla tarjoutui ritareille tilaisuus sotimiseen.”

Toisin kuin kirjat väittävät, ristiretkien motiivit eivät yleensä olleet taloudelliset, kuten Samu Niskasen kirjoituksesta Areiopagilta voi lukea. Päinvastoin, retkelle lähtö oli säilyneiden lähteiden mukaan suuri taloudellinen uhraus, ja omaisuuden ja hengenkin menettämistä osattiin odottaa. Myös esimerkiksi meille vieraan tuntuiset soturieetoksen värittämät hengelliset syyt olivat aikalaisille tärkeitä. Lisäksi jotkin piirteet ristiretkissä täyttivät jopa kansainvälisesti yleisen oikeutetun sodan määritelmän. Tämä tulisi ymmärrettävämmäksi, jos oppikirjoissa mainittaisiin, että muslimien valloittamat valtavat alueet olivat olleet laajalti Lähi-idässä ja Espanjassa juuri kristittyjen asuttamia.

Lisäksi vaikka Ritarin lause ”näiden uskontojen välit kiristyivät” onkin yksittäisenä toteamuksena epäilemättä totta, on vaarana, että oppilaan mielessä nykyajan konfliktien henkiset juuret palautuvat juuri ristiretkiin. Niskasen mukaan kuitenkin vasta 1800-luvun arabinationalismi nosti ristiretket uudelleen seudun muslimien kollektiiviseen tietoisuuteen. Sitä ennen ristiretket ehdittiin jo unohtaa.

Mikään mainituista seikoista ei tietystikään poista sitä, että ristiretkeläiset tekivät monia kammottavia asioita, joiden luettelu ei liene tarpeen.

Lopuksi

Koska keskiaika on nimenomaan Euroopassa läntisen kirkon hegemonian aikaa (mikä kirjoissa tuodaan sinänsä oikein esille), on tarpeen tässä yhteydessä tuoda esiin vielä yksi toive tuleville oppikirjojen kirjoittajille. Se on, että jatkossa käsiteltäisiin perusteellisemmin nimenomaan valtion ja kirkon liitoksen syntyä. Tämä on Rooman valtakunnan jättämässä perinnössä sen merkittävin käänne, jonka tärkeyttä tuskin voi liioitella.

Ajankohtaiseksi juuri tämän kysymyksen pohtimisen tekee se seikka, että Suomessakin vuosituhantisen valtion ja kirkon liitoksen viimeisetkin siteet ovat purkautumassa silmiemme edessä. Kun nykyiset oppilaat ovat noin kolmekymppisiä, he elävät Kirkon tutkimuskeskuksen ennusteen mukaan maassa, jossa vähemmistö kansalaisista on minkään kristillisen kirkon jäseniä. Kristittyjen osuuden osalta tilanne siis muistuttaa yhä enemmän tulevaisuudessa Rooman valtakuntaa ennen keisari Konstantinusta.

Kirjoituksen huomenna julkaistavassa toisessa osassa käsitellään renessanssia, uskonpuhdistusta, uuden ajan alkua ja valistusta. Juuri näihin aikoihin sijoittuu niin sanottu tieteellinen vallankumous ja siksi myös moni yleinen väärä käsitys tieteen ja uskonnon suhteesta. Sekä konfliktimyytin että todellisen historian ymmärtämiseksi on kuitenkin ollut tarpeen ymmärtää myytin edeltäviä aikakausia koskevat käsitykset. Samoin on ollut hyödyllistä tietää jotain siitä, miltä sotamyytin toivottavasti pian korvaava kuva historiasta voisi näyttää.

Käsitellyt oppikirjat:

Bruun, Kokkonen, Komulainen, Lassi, Sainio: Ritari 5. Sanoma Pro, 2015.

Bruun, Kokkonen, Komulainen, Lassi, Sainio: Ritari 6. Sanoma Pro, 2020.

Päivärinta, Kokkonen, Solastie: Forum 5. Otava, 2014.

Päivärinta, Kokkonen, Solastie: Forum 6. Otava, 2012.

Rantala, Palmqvist, Van den Berg: Mennyt I-III. Edukustannus, 2017

Hieta, Johansson, Kokkonen, Virolainen: Taitaja 8. Sanoma Pro, 2017.

Artikkelikuva: Wikimedia Commons. PD

Kuva 1: Martin Frouz/Magistrát hl. m. Prahy, Wikimedia Commons. CC BY-SA 4.0.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD

Kuva 3: Wikimedia Commons. PD

Kuva 4: Wikimedia Commons. PD

Kuva 5: Wikimedia Commons. PD

Kuva 6: Wikimedia Commons. PD