Keskiajalla kirkko kontrolloi ihmisten elämää, noitia poltettiin liukuhihnalta ja maapallo oli litteä. Kaikki oli kaikin puolin synkkää ja sivistymätöntä. Vai oliko sittenkään? FT Jaakko Tahkokallion uutuuskirja Pimeä aika. Kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019) oikoo taitavasti näitä ja muita keskiaikaan liitettyjä virheellisiä käsityksiä.

Tahkokallio taustoittaa myytinmurtamisprojektiaan seuraavasti: ”Tiede etsii yleistyksiä ja abstraktioita, mutta inhimillinen maailma on loputtoman monimutkainen paikka. […] Mitä suurempia kehityslinjoja historian tutkija syleilee, sitä karkeammaksi kuva muuttuu ja sitä epätarkemmin yleistys vastaa sen taakse jäävää todellisuutta. Pahimmillaan yleistys irtautuu tiedollisesta pohjastaan ja alkaa elää omaa elämäänsä maailmankuvaamme muovaavana historiallisena myyttinä.”

Tällaisia historiallisia myyttejä on paljon. Osalla niistä on enemmän totuuspohjaa, osa perustuu kokonaan tahallisille tai tahattomille väärinkäsityksille. Myyteille on yhteistä se, että ne ovat tavallisesti syntyneet jotain myöhempää tarkoitusta varten. Kuten Tahkokallio toteaa, ”ihmiset kertovat myyttejä toisilleen saadakseen jotain aikaan nykyhetkessä, eivät ymmärtääkseen menneisyyttä sen omilla ehdoilla”.

Eräs sitkeimmin edelleen populaarikeskustelussa pysyvistä myyteistä on myytti ”pimeästä keskiajasta”, aikakaudesta, jolloin sivistymättömyys, julmuudet ja taikausko rehottivat. Historiantutkimus on kuitenkin osoittanut, että tällainen käsitys keskiajasta on auttamattoman yksipuolinen ja pitkälti virheellinen. Keskiaika ei ollut erityisen taantumuksellinen tai kurja aikakausi vaan osa pitkää jatkumoa antiikin ja varhaisen uuden ajan välissä. Toki tuohon tuhatvuotiseen aikakauteen (n. 500–1500) liittyy yhtä sun toista – kurjuuttakin – mutta ennen kaikkea paljon perusteettomia yleistyksiä.

Areiopagillakin on ravisteltu keskiaikaa koskevia pinttyneitä väärinkäsityksiä, muun muassa inkvisition julmuuksiin ja kirkon tieteenvastaisuuteen liittyen. Johtopäätös on ollut selkeä: “Keskiaikaan perehtyneet tutkijat ovat suurimmaksi osaksi hylänneet sivistymättömän ajatuksen keskiajasta kristinuskon synnyttämänä tuhannen vuoden pysähtyneisyyden ajanjaksona. Tieteenhistorian popularisoijien keskuudessa sama ajatus kuitenkin elää ja voi hyvin.”

Myytit syntyvät ja murtuvat

Myytti keskiajasta ja sen kauheudesta kehittyi alun perin antiikin sivistystä ihannoineiden renessanssihumanistien keskuudessa, jotka väittivät menneiden vuosisatojen turmelleen antiikin kulttuurisen sivistyksen. Todellisuudessa antiikin perintö ei ollut kadonnut minnekään, vaikkakin pysyi paikoin hieman piilossa. Humanistiretoriikassa oli kuitenkin tärkeää löytää sopiva vastapari antiikin kulttuurin elvyttämistä ajavan ”valoisan” renessanssin vastakohdaksi. Näin syntyi ajatus keskiajasta. Tahkokallio kuvaa tätä tarinaa ”pimeän keskiajan myytin kovaksi ytimeksi”.

Tahkokallio tarttuu kirjassaan yksityiskohtaisemmin kymmeneen keskiaikaa koskevaan myyttiin ja oikoo näihin liittyviä väärinkäsityksiä. Ensimmäiseksi hän ottaa käsittelyynsä koulukirjoistakin tutun myytin keskiaikaisesta feodaaliyhteiskunnasta. Kertomuksen mukaan Euroopassa elettiin keskiajalla linnanherrojen hallitsemissa pienvaltakunnissa, joissa maaorjia sorrettiin. Suurin osa feodalismiin liitetyistä ilmiöistä esiintyi kuitenkin vain pienen hetken pienessä osassa keskiajan Eurooppaa. Missään tapauksessa feodalismia ei voida yleistää keskiaikaa kattavasti kuvaavaksi yhteiskuntamalliksi.

Muihin Tahkokallion käsittelemiin myytteihin lukeutuvat muun muassa tarinat kömpelöissä haarniskoissaan toikkaroivista ritareista, jotka kykenivät taistelemaan vain ratsain, olivat helppoa tykinruokaa ja halveksivat jalkaväen kouluttamattomia maaorjia. Tahkokallion mukaan ritarien haarniskat eivät olleet erityisen raskastekoisia eikä niissä liikkuminen hankalaa; kärrynpyörienkin teko onnistui, ainakin joiltakuilta. Haarniskat suojasivat hyvin nuolisateelta, ja niiden käyttö alkoi vähentyä vasta uuden ajan alussa mm. ruutiaseiden yleistymisen myötä. Aselajien yhteistyökin onnistui mainiosti, ja ritarit hyppäsivät pois ratsailta tarpeen mukaan.

Tahkokallio murskaa myös myytin siitä, että kirkko olisi säädellyt ihmisten elämää tiukasti ja paavijohtoinen hierarkinen kaikkia hallitseva kirkollinen vallankäyttöjärjestelmä olisi leimannut keskiajan yhteiskuntaa. Tosiasia oli, että paavi oli suhteellisen kaukainen hahmo ja kirkossa ”ei ollut strategista johtamista, ei strategista johtoa eikä komentoketjua olemattoman strategian toimeenpanemiseksi”, etenkään varhaiskeskiajalla. Keskiajan loppua kohden kirkon organisaation jämeröityi ja sen ote kansalaisista tiukkeni, mutta kirkollisen kontrollin käytännöt kehittyivät huippuunsa vasta keskiajan jälkeen.

Kirkon vastusti tieteen kehitystä?

Moni Tahkokallion käsittelemistä myyteistä liittyy tavalla tai toisella nimenomaan uskontoon ja keskiajan (katolisen) kirkon rooliin yhteiskunnassa. Hän analysoi muun muassa väitettä, että kirkko olisi estänyt luonnontieteen kehitystä. Tämän myytin mukaan kirkko pelkäsi oman opetuksensa olevan ristiriidassa kehittymässä olevan modernin luonnontieteen tulosten kanssa ja pyrki tästä syystä kontrolloimaan tieteentekijöitä. Tässä Tahkokallio tekee hyppäyksiä myös uuden ajan puolelle muun muassa Galileon tapausta kuvatessaan.

On toki totta, että toisinaan kirkko on osunut harhaankin, esimerkiksi tuomitessaan heliosentrismin harhaopiksi. Mitään kategorista tarvetta estää tieteen kehitystä kirkon piirissä ei kuitenkaan keskiajalla – tai muussakaan vaiheessa kristikunnan historiassa – ollut olemassa. Jakolinjat kulkivat pikemminkin yksittäisten teologien ja yksittäisten tieteilijöiden kuin kirkkoinstituution ja tiedeyhteisön välillä (samaan hengenvetoon on huomautettava, että nykyisenkaltainen käsitys tieteestä oli myöhäiskeskiajalla ja varhaisella uudella ajalla vasta lapsenkengissään). Toisinaan yhdenlaiset näkökannat pääsivät voitolle, toisinaan toisenlaiset.

Useimmille keskiajan kirkonmiehille oli selvää, että Raamattuun vedoten ei kannata kyseenalaistaa luonnontieteen (tai luonnonfilosofian) käsityksiä, sillä Raamattu ei juurikaan oikeastaan käsittele luonnontieteen tutkimia ilmiöitä.  Tahkokallio nostaa esille kysymyksen maapallon muodosta ja myytin, jonka mukaan keskiajan kirkko piti maapalloa litteänä. Maan hyväksyminen pallonmuotoiseksi oli kuitenkin tapahtunut jo varhain. Näin oli olettanut esimerkiksi kirkkoisä Augustinus 300-luvulla (vaikkakin hän samaan aikaan korosti, että kysymys on pelastuksen näkökulmasta merkityksetön).

Toisin kuin myytti väittää, kirkon vaikutus luonnontieteen kehitykseen keskiajalla oli ehdottoman positiivinen. Kirkko tuki akateemisten tutkimuslaitosten eriytymistä omiksi instituutioikseen, rahoitti tieteellistä tutkimusta ja piti ylipäänsä tiedettä korkeassa arvossa. Tahkokallio uskaltautuu jopa kysymään, onko sattumaa, että empiirinen luonnontiede – ”ainutkertainen läpimurto ihmiskunnan historiassa” – sai alkunsa historian uskonnollisimmassa ilmapiirissä. ”Kiistaton tosiasia […] on, että moderni tiede syntyi kulttuurissa, joka oli kristillisen uskonnon kyllästämä”, hän tiivistää.

Lopuksi

Pimeä aika on hyvin kirjoitettu kirja. Tahkokallion kattava asiantuntemus käy tekstistä selkeästi esille, mutta hän ei jumiudu liiallisesti briljeeraamaan tiedoillaan vaan kuljettaa tarinaa jouhevasti eteenpäin. Kirjan luvut ovat sopivan lyhyitä ja selkeärajaisia luettavaksi jotakuinkin itsenäisinä osioina. Samalla luvut kuitenkin limittyvät toisiinsa piirtäen lukijan mieleen tiiviihkön kokonaiskuvan keskiaikaisesta yhteiskunnasta ja siihen liitetyistä lukuisista väärinkäsityksistä. Esitystä ryydittävät lukujen alkuun sijoitetut kuvitteellisesta keskiaikaa kuvaavasta kirjasta olevat sitaatit.

Jos kirjasta haluaisi löytää kritisoitavaa, yksi sellainen seikka voisi olla, että paljon siitä, mitä Tahkokallio kirjoittaa, on kirjoitettu jo aiemmin. Monet asiaan perehtyneet lukijat tietävät jo ennen teokseen tarttumista, että populaarikulttuurin tarinat vaikkapa inkvisition julmuuksista ja kirkon tieteenvastaisuudesta eivät vastaa todellisuutta. Toisaalta monille nämä asiat saattavat olla tuntemattomia. Todennäköisesti keskiaikaan liittyvien myyttien taustoja ei ole aiemmin suomeksi esitetty näin kattavana ja asiantuntevana kokonaispakettina. Joka tapauksessa on selvää, että keskiaikaan liittyvien myyttien murtamista tarvitaan tänäkin päivänä. Tässä Tahkokallio tekee ensiluokkaista työtä.

Piditkö artikkelista? Voit tukea Areiopagin toimintaa kannatusjäseneksi ryhtymällä.

Kuva: Claudio Salvalaio @ Flickr (CC BY-NC 2.0)

Edit 17.12. korjattu pieni asiavirhe ritarien haarniskoja koskien.