Kolonialismi kuuluu niihin ismeihin, jotka saavat aikaan nykyihmisissä inhon tunteita. Mutta mistä historiallisessa kolonialismissa oikeastaan oli kysymys? Oxfordin yliopiston moraali- ja pastoraaliteologian professori Nigel Biggarin suurteos Colonialism: A Moral Reckoning valottaa monitahoisen ilmiön taustoja.

Joitakin vuosi sitten Oxfordin yliopistossa heräsi kohu Afrikassa omaisuutensa luoneen liikemies Cecil Rhodesin patsaasta, joka koristaa Oriel Collegen sisääntuloa. Aktivistit vaativat patsaan poistamista, koska heidän mukaansa Rhodes oli ollut moraaliton ihmisyksilö ja rasisti. Professori Biggar osallistui keskusteluun huomauttamalla, että Rhodesin suuhun laitetut rasistiset kommentit olivat tosiasiassa keksittyjä, ja että brittiläisen imperiumin moraalinen analyysi on varsin vaikea tehtävä; hänen mukaansa briteillä on syytä sekä häpeään että ylpeyteen omaa menneisyyttään arvioidessaan. 

Tätä ei olisi ilmeisesti saanut sanoa ääneen. Biggarin brittiläisen imperialismin etiikkaa arvioiva tutkimusprojekti yritettiin lakkauttaa ja yhteistyötahot vetäytyivät mainehaitan pelossa. Nyt käsillä olevan kirjan julkaisija ei uskaltanut julkaista sitä, vaan vetäytyi sopimuksesta. Kirja kuitenkin näki päivänvalon toisen kustantajan avustuksella ja se on myynyt kuin häkä. 

Mikä Biggarin teeseissä on niin mullistavaa ja pelottavaa? Biggar tiedostaa olevansa enemmän eetikko ja filosofi kuin historioitsija, eikä hän yritä kaivaa esiin uusia historiallisia faktoja. Näitä meillä on riittämiin. Sen sijaan hän pyrkii osoittamaan historian sotkuisuuden ja sen, että se ei aina taivu helppoon hyvä/paha -kategorisointiin. Kyseessä ei ole kolonialismin puolustus, vaikka jotkut ovat sitä erehdyksessä sellaiseksi luulleet. Biggarin keskeinen teesi onkin yksinkertaisuudessaan, että ihmiskunnan historiaan mahtuu sekä hyviä että pahoja hetkiä ja usein nämä ovat piinallisesti sekoittuneita toisiinsa. Jälkikäteen suoritetut yksisilmäiset arviot menneisyydestä ovat usein halpahintaisia, epäanalyyttisiä ja niillä pyritään usein tukemaan vääristynyttä kuvaa maailmasta.     

Kolonialismi ”projektina”

Mielikuva siitä, että brittiläinen kolonialismi oli yhtenäinen ideologinen projekti, jonka tarkoitus oli orjuuttaa ja alistaa toiset kansat on Biggarin mukaan paikkansapitämätön. Tämänkaltainen projekti oli toki esimerkiksi natsi-Saksan lyhyeksi jäänyt nousu. Maailmaan mahtuu useita tämänkaltaisia läpeensä väkivaltaisia imperiumeja (Tsingis-kaanin valloitukset, kommunistiset utopiat jne.), mutta kaikki imperiumit eivät ole samanlaisia. 

Imperiumit käyvät väistämättä läpi kolonialistisen vaiheen, mutta usein tämä tapahtuu ilman syvempää aatteellista reflektiota ja lähes välttämättömyyden pakosta. Esimerkiksi Intiassa britit toivotettiin alun perin tervetulleiksi ja paikalliset ruhtinaat lahjoittivat maata ja satamia vastineeksi brittien sotilaskoulutuksesta, jonka turvin he saattoivat sotia toisia heimoja vastaan sekä puolustautua nykyisen Afganistanin alueelta suuntautuneita valloitusretkiä vastaan. 

Brittien läsnäolo Intiassa pelasti monessa mielessä muinaisen intialaisen kulttuurin, uskonnon ja kielen, ja useat kenraalikuvernöörit tietoisesti pyrkivät emansipoimaan paikallista väestöä. Näin tapahtui myös Egyptissä ja hieman myöhemmin Lähi-Idässä. Ongelmilta ei kuitenkaan vältytty. Tähän johti usein kauppalaivaston tehoton valvonta, joka mahdollisti yksityisten toimijoiden harjoittaman riiston. Tätä alettiin kuitenkin suitsimaan valvontaa lisäämällä. Kolonialistisen ajat pahimmat tapaukset löytävät Kongosta, joka kuului Belgian kaitsentaan. Juuri Kongossa kärsittiin heikosta paikallishallinnosta, mikä mahdollisti hirmuiset väärinkäytökset.

Biggarin mukaan brittien keskushallinto oli arvoiltaan nykymittapuiden mukaan verrattain liberaali ja se tuki alkuperäiskansojen oikeuksia sekä pyrki pikemminkin tukemaan kuin riistämään niitä. Samalla on kuitenkin muistettava, että 1700- ja 1800-luvulla viestin siirtyminen vaikkapa Intiasta tai Australiasta Lontooseen kesti kuukausia. Siirtomaat toimivat hyvin pienellä henkilökunnalla ja kaikilla moraalinen kompassi ei osoittanut aivan samaan suuntaan. Jos ongelmia ilmeni, keskushallinnon taholta reaktio tuli usein liian myöhään. Paikalliset reaktiot saattoivat joskus olla paniikinomaisia ja harkitsemattomia.

Orjuus meillä ja muualla

Jos jotakin yhteiskunnallisista instituutiota voidaan pitää aidosti universaalina ja kaikkia kulttuureita yhdistävänä, se on orjuus. Ihmisyhteisöt ovat aina orjuuttaneet ja tappaneet naapureitaan (jos siitä on ollut heille hyötyä) eikä tästä käytännöstä ole juurikaan poikkeuksia. 1500- ja 1700 luvuilla Euroopasta vietiin Afrikkaan yli miljoona orjaa. Varhaiskeskiajalla Afrikassa kukoisti mittava orjakauppa, jota tarvittiin muun muassa ihmisuhrien toimittamiseen. Länsimaista orjakauppaa tuskin olisi koskaan saatu toteutettua ilman afrikkalaisten orjakauppiaiden avustusta, jotka möivät maansa asukkaita eurooppalaisille kauppiaille keräten näin itselleen huomattavan omaisuuden. Jos eurooppalainen orjakauppa oli vastuussa noin 11 miljoonan orjan pakkosiirrosta, islamilaisten imperiumien vastaava luku on noin 17 miljoonaa. Ottomaanit ryöstivät Britteinsaarten asukkaita ja myivät heitä orjiksi vielä 1600-luvulla.

Biggar huomauttaa, että britti-imperiumi oli ensimmäinen, joka lakkautti orjuuden ja käytti huomattavia resursseja orjuuden vastaiseen toimintaan. Tämä ei tee tyhjäksi niitä kauheuksia, joita orjalaivoilla ja plantaaseilla tapahtui, ja näitä kuvottavia esimerkkejä Biggar esitteleekin perinpohjaisesti. Silti ei tule unohtaa sitä, että britit maksoivat orjuuden vastaisesta toiminnastaan kalliin hinnan. 1800-luvun loppupuolella briteillä oli yhtäaikaisesti parhaimmillaan 36 sotalaivaa, joiden tehtävä oli pysäyttää ja ratsata orjalaivoja ja orjuuden vastainen toiminta nieli merkittävän osan brittilaivaston resursseista. Brittilaivaston luoma paine oli myös keskeinen syy siihen, että esimerkiksi Brasilia luopui orjakaupasta. 

Koska orjuus oli universaali ja syvään juurtunut tapa, siitä vapautuminen on kaikkialla ollut hidas ja monimutkainen prosessi, joka on edellyttänyt asenteiden, lainsäädännön ja tapojen muokkaamista.  Vaikka länsimaat lakkauttivat orjuuden jo aikoja sitten, silti maailmassa on arvioitu olevan enemmän orjia tänään kuin koskaan aikaisemmin. Näistä suuri osa työskentelee länsimaiden himoamien akkumineraalien louhinnassa.  

EU:n tutkimusten mukaan Britannia on nykyään Euroopan vähiten rasistinen maa, ja jo 1845 Lontooseen matkustanut amerikkalainen musta ihmisoikeustaistelija ja intellektuelli Frederick Douglas ihmetteli maiden eroja. Douglasin mukaan: ”Jokainen vastaani tullut kunnioitti ihmisyyttäni, ja panin merkille sen iljettävän vihan täydellisen poissaolon, joka meihin kohdistui Yhdysvalloissa.”  

Rasismi ja kulttuurien kohtaaminen

Rasismin Biggar määrittelee toiseen rotuun kohdistuvana ennakkoluulona, jonka mukaan yksilöitä arvioidaan aina tietyn rodun edustajina, ei yksilöinä, ja kyseistä rotua pidetään alempiarvoisena kuin omaa rotua. Usein tähän ajatukseen liittyy myös olettama, että alemman rodun edustaja on kykenemätön parantamaan olotilaansa, koska häneltä puuttuu tarvittava kapasiteetti. 

Rasismin määritelmää on viimeaikoina laajennettu esimerkiksi liittämällä siihen olettamia valta-asetelmista tai lisäämällä siihen rodun lisäksi muita ryhmien identiteettiä määrittäviä tekijöitä. Nämä lisäykset yhtäältä hämmentävät käsitettä, jolloin se alkaa liueta hyödyttömäksi, mutta toisaalta nämä laajennuspyrkimykset paljastavat sen, kuinka rasismi voidaan nähdä yksinkertaisesti ennakkoluuloisuuden ilmentymänä. Näin ollen samoin kuin orjuus on universaalia, niin on myös rasismi. Ihmisyhteisöille on luonnollista suhtautua ulkopuolisiin epäluuloisesti ja kaikki ihmisyhteisöt toimivat näin suhteessa toisiin yhteisöihin. Tässä mielessä kaikki ihmisyhteisöt ovat luontaisesti ”rasistisia”, mutta tällöin rasismin käsitettä käytetään lähes triviaalissa merkityksessä, joka ei kerro sinällään vielä mitään erityistä yhteisöjen moraalista.

Frederick Douglass 1879

Biggar pyrkii vastaamaan kysymykseen, missä mielessä britti-imperiumi ilmensi rasismia sen tavanomaisessa muodossa. On ilmeistä, että britti-imperiumi oli teknologisesti kehittyneempi kuin monet siirtomaat, mutta briteille ei ollut tyypillistä ajatella, että toisten kulttuurien alempi kehitystaso olisi jotenkin luontaista; kyse oli vain tarvittavan kultivaation puutteesta, ja mikä tahansa kulttuuri kykenisi halutessaan saavuttamaan saman tason. 

Jos tämä luonnehdinta ei täytäkään rasismin määritelmää, sitä voidaan silti pitää paternalistisena. Paternalismilla taas tarkoitetaan asennetta, jonka mukaan toista holhotaan tavalla, joka on päällisin puolin lempeä, mutta se kätkee sisäänsä ylemmyydentunnon. Biggarin mukaan tämä asenne oli varmasti paljon tyypillisempi kuin avoin rasismi. Silti on voitava tehdä ero positiivisen ja negatiivisen holhoamisen välillä. Tätä Biggar havainnollistaa kahden käsitteen ”dominating” (hallitseva) ja ”domineering” (alistava, määräilevä). Vaikka eroa näiden välillä voi olla vaikea tehdä, kuten jokainen vanhempana elänyt tietää, brittien ensisijainen intentio oli hallita ilman, että siirtomaiden elämään puututtiin liikaa. Resurssien ja reaalipolitiikan näkökulmasta määräilevä politiikka olisi ollut käytännössä mahdoton toteuttaa menestyksekkäästi. Tästä ei tietenkään aina onnistuttu.

Nykyajan anti-kolonisteille on selvää, että toisten kansojen alistaminen tai pakottaminen on väärin. Mutta tarkoittaako se, että toiset kansat eivät saa koskaan puuttua toisten kansojen asioihin? Entä jos toinen kansa alistaa toista ja meillä olisi keinot puuttua siihen, onko meillä velvollisuus puuttua vai olla puuttumatta? Alistamisen vastainen filosofia tuntuu edellyttävän moraalisen velvollisuuden puuttua asioihin, jos se vain on mahdollista. Biggarin mukaan monissa tapauksissa brittien siirtomaapolitiikkaan sisältyi ajatus paikallisen tilanteen rauhoittamisesta käyttämällä teknologista ja sotilaallista etumatkaa hyväkseen.   

Sekä Afrikassa että Pohjois-Amerikassa paikalliset heimot olivat käyneet sotaa toisiaan vastaan satojen vuosien ajan ennen eurooppalaisten saapumista ja näitä sotia jatkettiin eurooppalaisten aseiden avulla vielä satojen vuosien ajan. Kysymykseen siitä mille heimolle jokin tietty maa-alue historiallisesti ja alun perin kuuluu, on varsin hankala ja epämiellyttävä. Todennäköistä on, että eurooppalaisia edeltänyt heimo oli ottanut sen haltuunsa joltakin toiselta heimolta ei-rauhanomaisin keinoin. 

Kun satoja vuosia sitten kaksi sivilisaatiota, jotka eivät ymmärtäneet edes toistensa kieltä, kohtasivat toisensa ensi kertaa, ei tällaisiin tilanteisiin ollut olemassa mitään selkeää ohjekirjaa. Biggarin mukaan epävarmuus, luottamuksen puute ja pelko ovat molemmin puolin luontaisia reaktioita, jolloin ei ole mitenkään yllättävää, että tilanteet olivat jännitteisiä ja jopa väkivaltaisia. Tuolloin ei ollut olemassa mitään yhteisesti jaettuja kansainvälisiä sopimuksia ja lakeja, jotka olisivat määrittäneet kohtaamisen luonnetta. Kyynisesti voidaan toki kysyä, kuinka paljon tällaiset sopimukset auttavat nykyäänkään. Brittien näkökulmasta kuitenkin kohdattaessa toinen kulttuuri lähtökohtaisesti heidän kanssaan pyrittiin etenemään tekemällä sopimuksia, eikä turvautumalla väkivaltaan. Mutta kuten tiedämme, sopimuksenkaan tekeminen ei takaa lopputuloksen reiluutta. Usein emme tiedä mihin sitoudumme, kun teemme jonkun sopimuksen (milloin viimeksi luit huolella kännykkääsi asentamasi sovelluksen käyttöehdot?). 

Kuten jo todettiin, eurooppalaisten tapauksessa heidän kulttuurillaan oli luontaista vetovoimaa ja siksi siirtomaiden asukkaat halusivat omia sen itselleen. Biggarin mukaan britti-imperiumi olisi ollut mahdoton ilman alusmaiden kanssa syntyneitä molemminpuolisia vaihtosuhteita. Pelkkään alistamiseen perustuva hallinto ei olisi ollut resurssien näkökulmasta edes mahdollinen. Aloitteet maa-alueiden hallinnasta ja koulujen sekä muiden instituutioiden perustamisesta oli luonnollinen reaktio, jolla päästiin osalliseksi uusista hyödykkeistä, kuten vaikkapa tehokkaammasta maanviljelyksestä ja lääkkeistä. 

Biggar kysyy mikä olisi ollut vaihtoehto tälle kulttuurivaihdolle? Mitä jos eurooppalaiset eivät olisi jakaneet tietoaan muiden mantereiden asukkaisen kanssa? Todennäköisesti näitä sivilisaatioita ei enää olisi olemassa lainkaan, vaan ne olisivat kuolleet sukupuuttoon. Se että kulttuurit assimiloituvat toisiinsa ja menettävän luontaisia piirteitään voi olla jossain tapauksissa surullista, mutta joskus myös hyödyllistä. Moniin esi-kristillisiin kulttuureihin kuuluivat ihmisuhrit ja leskien sekä palvelijoiden surmaaminen näiden aviomiesten tai isäntien kuollessa. Näin toimittiin niin viikinkien kuin afrikkalaisten heimojen keskuudessa. Harva kaipailee näitä kulttuurisia tapoja takaisin. 

Oikeutettuja sotia?

Brittien teknologisesti ylivertaisen armeijan läsnäolo rauhoitti myös paikallisia konflikteja, vaikka se jossain tapauksissa johtikin sotiin. Sotiakin pahempi asia oli kuitenkin tautien leviäminen ihmisten liikkuessa alueilta toiselle. Amerikan mantereiden väestö kärsi suuresti eurooppalaisten mukanaan tuomista sairauksista, joita ei tuolloin osattu vielä tehokkaasti torjua, mutta vastaavaa oli esimerkiksi tapahtunut jo Aasiassa filippiiniläisten kalastajien levittäytyessä saarelta toiselle. Ihmiset myös kuljettivat mukanaan vieraslajeja ja muita eläimiä (erityisesti rottia), jotka järkyttivät luonnon tasapainoa ja levittivät tuhoisia tauteja. 

Tämänkaltaisiin tuhoihin britit ja muut kansainvaelluksiin osallistuneet ovat tietenkin kausaalisesti syyllisiä, mutta tämänkaltaisten tuhojen moraalinen arviointi on hankalaa. Näitä tekoja voidaan helpommin arvioida siitä näkökulmasta, mitä näille asioille tehtiin niiden tultua ilmeiseksi. Britit pyrkivätkin usein estämään negatiivisia vaikutuksia, mutta traagista on, että nämä toimet olivat usein riittämättömiä. Esimerkiksi Tasmanian alkuperäisväestön kohtaloksi koituivat yhtäältä uudet taudit mutta myös Lontoon kyvyttömyys pitää alkuperäisasukkaat ja uudisasukkaat erillään toisistaan.     

Biggarin mukaan monet brittien siirtomaahallinnot olivat varsin heikkoja ja tähän oli luonnolliset syynsä. Suuri määrä sotilaita tulee paitsi kalliiksi, se on myös omiaan herättämään vastustusta paikallisessa väestössä. Varsinainen sodankäynti puolestaan on erittäin kallista ja se herättää pahaa verta kaikissa, sekä kotimaassa että sodan vaikutuspiirissä, ja sodan synnyttämä katkeruus kestää vuosisatoja. Siksi oli viisasta välttää tilanteiden eskaloitumista viimeiseen asti. 

Oli siis tehokkaampaa liittoutua paikallisten kanssa ja antaa heidän hallita itse itseään niin paljon kuin suinkin mahdollista. Tässä britit onnistuivat kohtuullisen hyvin. Nykyisin Afrikan maista vakaimpia ovat juuri brittien entiset siirtomaat, jotka kouluttivat paikallisväestön johtamaan itse itseään. Toisaalta tämän strategian heikkous oli se, että jos tilanne äityi oikein pahaksi, briteillä ei ollut muskeleita puuttua asioihin ja rauhoittaa tilannetta. Näin yksityiset pahantahtoiset toimijat, niin uudisasukkaat kuin paikallinen väestökin, saattoivat tehdä ilkeyttä rauhassa, kunhan he vain eivät keikuttaneet venettä liikaa.  

Yleisellä tasolla britit sitoutuivat niin sanottuihin oikeutetun sodan periaatteisiin: sota on oikeutettu vain, jos sitä käydään oikeudenmukaisesta syystä ja viimeisenä keinona sekä siten että sotatoimia ei kohdisteta siviileihin eikä sodassa sovelleta suhteettomia voimakeinoja. Vaikka periaatteet ovat hyvät, yksikään ihmiskulttuuri ei ole koskaan kyennyt soveltamaan niitä täydellisesti. 

Biggar arvioi kuusi pahimpana pidettyä brittien käymää siirtomaasotaa ja arvioi niitä oikeutetun sodan näkökulmasta. Ensimmäistä oopiumisotaa Biggar pitää täysin oikeuttamattomana, mutta toista buurisotaa ja Beninin sotaa oikeutettuina. Kolmessa tapauksessa britit syyllistyivät suhteettomaan voimankäyttöön (Intian kapina, Amritsar ja Kenian kansannousu). Ensimmäisessä buurisodassa britit syyllistyivät ilmeiseen piittaamattomuuteen, mikä johti tarpeettomiin kuolemiin. Puhtaita papereita britit siis eivät Biggarilta saa, mutta samalla hän muistuttaa, että kaikki nämä kaikki tapaukset synnyttivät vastareaktion ja pyrkimyksiä toimia epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Näin olleen väärinkäytökset eivät olleet rakenteellisia, vaan pikemminkin traagisia. Lisäksi väkivaltaisimmillaan britti-imperiumi oli suhteessa Saksaan ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Vuosina 1940-41 britti-imperiumi oli Kreikan lisäksi ainut maa, joka taisteli natseja vastaan. Brittiarmeijassa taisteli myös paljon afrikkalaisia, joita ainakin osin motivoi Hitlerin avoimen rasistinen luonnehdinta maanosan asukkaista: ”on rikollista hulluutta opettaa olentoa, joka on vain puoli-apina.” Armeijaan värvääminen ei tosin sujunut siihen tapaan, jota nykyään pidettäisiin hyväksyttävänä. Heimopäälliköt monissa tapauksessa suvereenisti päättivät ketkä sotaan lähetettiin. Joitakin vuosina sitten Iso-Britanniassa heräsi pahennus koskien afrikkalaisten sankarihautojen vähyyttä, minkä tulkittiin syrjivän siirtomaiden sankarivainajia. Yksi syy tähän oli kuitenkin paikallisten tapojen seuraaminen; kaikissa kulttuureissa ei tunneta länsimaista tapaa haudata ja pystyttää muistomerkkejä.

Loppusaldo

Biggar pyrkii esityksessään tasapuolisuuteen. Hän listaa kaunistelematta kaikki kauheudet, mutta ei myöskään vaikene niistä hetkistä, kun jossakin onnistuttiin. Vaikka viime aikoina on ollut tavallista arvioida kolonialismia yksinomaan puhtaasti negatiivisesta vinkkelistä, Biggar pyrkii tuomaan tähän arviointiin lisää sävyjä. Tässä hän ei ole yksin, vaan hän kykene tukeutumaan moniin historioitsijoihin, taloustieteilijöiden ja kirjailijoihin, joista monet kirjoittavat myös siirtomaiden asukkaiden näkökulmasta. Muun muassa kuuluisan romaanin Kaikki hajoaa kirjoittanut Chinua Achebe arvioikin oman maansa Nigerian historiaa toteamalla, että ”kolonialismin perintö ei ole yksin yksinkertainen, vaan monimutkainen, jopa ristiriitainen. Siihen sisältyy sekä hyvää että pahaa.” 

Listatessaan britti-imperiumin positiivisia vaikutuksia Biggar toteaa, että britti-imperiumi muun muassa hillitsi länsimaisen modernismin haitallisia vaikutuksia siirtomaille, avasi maailman vapaalle kaupalle ja investoinneille, mikä hyödytti siirtomaiden taloutta ja omavaraisuutta, turvasi rauhan pitämällä keskenään sotivat heimot poissa toistensa kimpusta, uhrasi merkittävästi resurssejaan orjuuden vastaiseen taisteluun, osallisti paikallista väestöä nostamalla heitä hallintotehtäviin, tarjosi alemmalle sosiaaliluokalle turvaa paikallisia sotaherroja vastaan, tarjosi mallin korruptiosta suhteellisen vapaasta paikallishallinnosta, loi paikallista infrastruktuuria (teitä, kouluja, teollisuutta, jne), levitti modernia teknologiaa, maataloutta ja lääketiedettä, taisteli menestyksekkäästi liberaalin demokratian puolesta natseja vastaan, synnytti joukon kukoistavia länsimaita (Kanada, Uusi-Seelanti, Australia ja välillisesti myös USA), vaikutti Kansainyhteisön kautta Kansainliiton ja YK:n syntyyn, sekä oli maailmansotien jälkeen keskeinen voima anti-kommunistisessa liittoumassa ja NATOssa.

Kysymystä siitä oliko brittiläisellä kolonialismilla enemmän hyviä kuin huonoja seurauksia, Biggar kieltäytyy antamasta selkeää vastausta. Eräs historioitsija on verrannut vuosisataisten imperiumien arviointia elefantin arviointiin rullamittaa käyttäen. Biggar pitää tätäkin vertauskuvaa liian yksinkertaisena; todellisuus on elefanttiakin monimutkaisempi. Historiasta ei voi tehdä excel-taulukkoa, jonka avulla mitataan ja suhteutetaan yhden kukoistusta toisen kärsimykseen.

Biggar huomauttaa, että monet anti-liberaalit toimijat käyttävät hyväkseen anti-kolonialistista retoriikkaa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat Venäjä ja Kiina, jotka hyödyntävät propagandassaan yksinkertaistettuja tulkintoja läntisen maailman historiasta. Tämä propaganda osuu länsimaisen ihmisen syyllisyyden tuntoon, mutta sen avulla ajetaan paradoksaalisesti toisen imperiumin etuja. Miksi läntisen maailman on ollut niin hankalaa arvioida objektiivisesti omaa perintöään? Aivan kirjan lopussa Biggar spekuloi sillä mahdollisuudella, että kyseessä on kieroutunut kristillinen nöyryyden hyve, joka liioittelee omaa pahuuttaan, jopa toivoen sitä, että pahin mahdollinen versio tapahtumista olisi totta, ja kieltäytyy näkemästä pahuutta muissa kulttuureissa, keksien tarvittaessa syitä sille, miksi muiden tekoset ovat aivan eri asia. 

Tätä asennetta Biggar pitää narsistisena, koska se riistää muilta toimijuuden ja tekee toisista ihmisryhmistä täydellistä katumusta esittävän yksilön katumusnäytelmän sivunäyttelijöitä. Samanaikaisesti kun maksimaalinen itseruoskinta kohdistuu yhteen tai muutamaan selkeään kohteeseen, narsistinen katuja ei kykene tunnustamaan heikkouksiaan millään muulla alueella. Hän ei esimerkiksi kykene arvioimaan kriittisesti omaa arvioitaan historiasta tai hänelle esitetyistä faktoista, jotka sotivat hänen omia teorioitaan vastaan. Todellinen pahuus sijaitseekin niiden sydämessä, jotka julkeavat kritisoida narsistia, kun heidän tulisi ylistää hänen suurta nöyryyttään. Biggar siteeraa ranskalaista filosofi Pascal Bruckneria, jonka mukaan ”länsimaisessa itseinhossa ei ole paikkaa Toiseudelle.” Tämä asenne taas tukee, ei vapautusta ja emansipaatiota, vaan ”moraalis-poliittista dogmatismia” ja ”vallankumouksellista dogmaattista autoritarismia”.                  

Biggarin yli 500-sivuinen teos on ryyditetty massiivisella viitteistöllä, mutta varsinainen teksti on kirjoitettu kuin hyvä romaani. Vaikka aihe on monella tapaa kipeä ja epämieluisa, Biggar tarjoaa maansa historiasta nyansoidun ja tuoreen kuvauksen, joka ravistelee ja haastaa lukijaa yllättävilläkin tavoilla. Vaikka kirja keskittyykin brittiläisen imperiumin historiaan, se on samanaikaisesti myös syvällinen tutkimus ihmisyyden historiasta ja nykypäivästä.  

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi. 

Kirjallisuus:

Nigel Biggar, Colonialism. A Moral Reckoning. London: William Collins 2023.

 Artikkelikuva: WikimediaCommons. PD.

 Kuva 1: WikimediaCommons. PD