Kirja-arvio / Miikka Niiranen / 13.9.2016

Huxleyn kirkko ja Maxwellin demoni – kuinka luonnontiede muuttui teistisestä naturalistiseksi 1800-luvun Iso-Britanniassa

Vielä 1800-luvun alussa Iso-Britanniassa luonnontieteen tehtävä oli jäljittää luomakunnasta itsensä Jumalan ajatuksia. Sata vuotta myöhemmin luonnontieteeseen ei haluttu liittää enää mitään teologialta haiskahtavaa, ja jopa avoimesti kristityt tieteilijät ymmärsivät pystyttää korkean aidan tieteen ja uskonsa välille. Mitä oikein tapahtui?

Historiaa rikollisen karkeasti yksinkertaistaen voisi sanoa, että biologi, ”Darwinin bulldogi” Thomas Henry Huxley tapahtui. Tämä olisi kuitenkin liioittelua, eikä siihen syyllisty tieteenhistorioitsija Matthew Stanley teoksessaan Huxley’s Church and Maxwell’s Demon – From Theistic Science to Naturalistic Science (The University of Chicago Press, 2015). Silti Huxleyn ja hänen toveriensa sekulaarin tiedekäsityksen merkitystä viktoriaanisen Englannin kulttuurin murroksessa ei voi vähätellä.

huxleyn-kirkko-ja-maxwellin-demoniKuten tieteen ja uskonnon historialliseen suhteeseen perehtyneet hyvin tietävät, nyt jo virheellisen yksinkertaiseksi osoitettu sekularisaatioteesi maalaa eteemme yleensä kuvan luonnontieteestä ja teknologiasta väistämättömästi maallistumista ajavana voimana. Näkemyksen mukaan ihmiskunnan historiassa uskonto vähitellen väistyy yhteiskunnasta tieteen ja teknologian vallatessa siltä alaa.

Käsitystä heijastelevat vaikkapa tieteen ja uskonnon suhteen sotamyytin muotoon teoksissaan mielikuvituksellisesti uudelleenkirjoittaneet Andrew Dickson White ja John William Draper. Nämä teokset eivät kuitenkaan olleet yksinään lainkaan riittävän vaikutusvaltaisia muuttaakseen käsitystä tieteestä kristillisenä projektina joksikin aivan muuksi. Siihen tarvittiin monta alustavaa kehityskulkua sekä katalysaattoreita, joilla oli kykyä, halua ja tilaisuus toimia.

Jos Stanleyn antama kuva pitää paikkansa, Huxleyn ja hänen kumppaniensa ansiosta tieteen jokapäiväinen normaalitoiminta alettiin mieltää englanninkielisessä maailmassa sävyltään naturalistiseksi entisen teistisen (tai kristillisen) sijaan. Kirjan tarkoituksena ei ole siis kertoa sitä, mikä on metodologisen naturalismin nimellä kulkevan ajatuksen yksityiskohtainen historia (josta on kirjoittanut esimerkiksi fyysikko-historioitsija-filosofi Robert Bishop täällä), vaan valottaa sitä, että ajatus luonnon yhdenmukaisuudesta ja lainomaisesta toiminnasta miellettiin aiemmin teistiseksi näkemykseksi. Vasta tietoisen kampanjan tuloksena syntyi mielleyhtymä naturalismiin.

Brittiläinen luonnontiede oli kristillisen yhtenäiskulttuurin osa

james_clerk_maxwell

James Clerk Maxwell

Ymmärtääksemme kirjan kattamana aikakautena tapahtuneen muutoksen, tulee ensin perehtyä lähtötilanteeseen. Stanley tekee tämän kuvaamalla herätyskristityn fyysikon James Clerk Maxwellin henkilöhistoriaa ja tieteenfilosofiaa (ja jota olen jonkin verran selostanut aiemmassa Areiopagin kirjoituksessani täällä)

Maxwell liittyi melko saumattomasti Edinburghin ja Cambridgen yliopistojen opintojensa aikana siihenastisen skottilaisen ja brittiläisen tieteen teistiseen traditioon (jonka syntyä olen raapaissut aiemmissa kirjoituksissani täällä ja tuolla). Kirjassa kerrotaan, kuinka juuri luonnon säännönmukaisuutta pidettiin osoituksena järkevän Jumalan johdonmukaisesta toiminnasta. Säännönmukaisuuksia kutsuttiin luonnonlaeiksi ja ne rinnastettiin muitta mutkitta Jumalan ilmoittamiin moraalilakeihin. Cambridgen yleisneron John Herschelin mukaan Jumala piti luonnonlait voimassa jatkuvalla vaikutuksellaan ja Oxfordin geometrian professori ja pappi Baden Powell kirjoitti jopa, että ilman tällaista luonnon jumalallisesti perustettua yhdenmukaisuutta joudutaan “kaaoksen anarkiaan ja ateismin pimeyteen.”

Kaikkiaan brittiläinen tiede yhtyi pitkään traditioon kristillistä ajattelua, jossa Jumalan jokapäiväistä toimintaa kuvataan toissijaisiksi syiksi, jotka ovat peräisin ensimmäiseltä syyltä eli maailmankaikkeuden luojalta itseltään.

Stanley kertoo sitten, kuinka Maxwellin omien lausumien mukaan luonto on sekalaisen lehdykän sijaan yhtenäinen kirja, jonka alkuluvut auttavat ymmärtämään myöhempiä lukuja, ja kuinka analogiat jo tunnettujen luonnonlakien kanssa ohjasivat Maxwellia sähkömagnetiikan lakien muotoilussa.

Huomaamatta ei Stanleyltä myöskään jää Maxwellin ihmisen tiedollisten kykyjen langenneisuutta korostanut näkemys, jonka vuoksi evankelikaalit mielellään esittivät sellaisia kysymyksiä kuin ”mitä voi tietää luotettavasti?” tai ”mitkä ihmisen mielen osat voivat viedä harhaan?” ja ”mitkä ovat ne asiat, jotka Jumala on armossaan päättänyt paljastaa luonnosta ihmiselle?” Ihmisen tiedollisista rajoituksista Maxwellin mukaan johtuu esimerkiksi, että mikään selityksen taso tieteessä ei ole lopullinen ja että luonnossa tulee aina olemaan mysteerejä ratkaistavaksi. Tiede jopa alkaa meidän rajoitteistamme, minkä vuoksi on vain luontevaa, että tietomme myös jatkuu rajallisena.

Ennen 1800-luvun lopun debatteja materialismista tiede ja erityisesti luonnontiede nähtiin siis Iso-Britanniassa osana kristillistä maailmankatsomusta. Tällaiseen käsitykseen luonnontieteestä pohjasi myös brittiläinen luonnollinen teologia, joka palveli valtakunnan uskonnollisen monimuotoisuuden lisääntyessä kansakuntaa yhdistävänä moraalisena tekijänä. Tämänkin asetelman Huxley tahtoi korvata toisella.

Huxley kapinoi luonnon yhdenmukaisuuden puolesta anglikaanista tiedehegemoniaa vastaan

t-h-huxley

Thomas Huxley

Entäpä sitten aiheemme kannalta tärkeä Huxleyn uskonnollinen kotikasvatus ja lähtötilanne ennen uraansa? Paljon ei siitä tiedetä, mutta ainakin tiedetään, että perhe kävi kirkossa sunnuntaisin ja että Huxley luki isoäitinsä kanssa usein Raamattua. Viimemainitusta Huxley kertoo erityisesti pitäneensä.

Huxleyn lapsuuden Coventryssa kerrotaan asuneen paljon uskonnollisia toisinajattelijoita (dissenter, eli ei-anglikaani kuten kveekari tai unitaari) sisältäneen ympäristön arvellaan ruokkineen vastakkainasettelua yhteiskunnan anglikaanista eliittiä kohtaan. Nuoren Huxleyn kerrotaankin esimerkiksi kysyneen vanhemmiltaan, miksi tulisi taloudellisesti tukea valtiokirkkoa, jos ei kerran tahdo kuulua kyseiseen kirkkoon. Nykyajan ihminen pitää kirkkokunnan valinnanvapautta jo selviönä, mutta tuolloin se ei sitä ollut.

Tieteellisen koulutuksensa aikana – joka oli melko kirjaimellisesti  verta, hikeä ja itseoppimista – Huxleyn arvellaan omaksuneen ranskalaisten valistusajattelijoiden myötävaikutuksesta naturalistisen tiedekäsityksen: juuri universaalit luonnonlait olivat se, mitä luonnosta voitiin suljettuna systeeminä tietää, eikä luonnontieteessä siksi saanut olla teleologiaa, teologiaa, eikä varsinkaan teologiaan vetoavia uskonnollisia auktoriteetteja.

Antiklerikaalinen ja valtiokirkkoa halveksuva katkeruus suorastaan tihkuu monista Huxleylta otetuista lainauksista pitkin hänen uraansa. Anglikaanisuus on toisinajattelijatiedemiehelle ylivoimaisen, silmiinpistävän tunteellisella tavalla vastenmielistä. Huxleylle kirkon asema näyttäytyy ”lahkohenkisenä teologiana” ja epäpätevänä papistona häärimässä tieteen parissa. Huxley muistaa myös painottaa, että sen sijaan yhtäkään ”agnostista lahkoa” sortamassa toisinuskovia ei hänen päiviinsä mennessä koskaan ole ollut olemassa (sana “agnostikko” luetaan hänen lanseeraamakseen).

Vastakkainasettelua ei tuon ajan tieteellisen eliitin puolelta höllentänyt lainkaan se, että esimerkiksi Cambridgen yliopiston opiskelijan tuli allekirjoittaa anglikaanisen kirkon oppia määrittävät ”39 artiklaa” päästäkseen opinahjoon sisälle. Huxley piti vaatimusta epäoikeudenmukaisena ja vakaumustensa vastaisena eikä voinut tätä periaatteen miehenä tehdä, ja siksi ovet yliopistoon olivat suljetut. Hänestä tuli tieteellinen self-made-man, joka raivasi tiensä huipulle hammasta purren. Vastukset latasivat häneen vain lisää virtaa.

Huxley tunnetaan yleisesti Charles Darwinin evoluutioteorian leviämisen edistäjänä, ja Stanleyn teos dokumentoi tätä prosessia tehden yllättäviä huomioita, jotka olivat ainakin näin evoluution suhteen maallikolle uusia. Allekirjoittaneelle oli uutta tietoa esimerkiksi se, että Huxleylla oli Lajien synnyn julkaisun aikaan ja myöhemminkin epäilyksiä luonnonvalintaa kohtaan lajien kehityksen mahdollistavana mekanismina. Huxleysta lajien tai lajityyppien rajat pikemminkin vaikuttivat jokseenkin pysyviltä, sillä pysyvät lajityypit (persistent types) merkitsivät muuttumattomia luonnonlakeja, joita hän puolestaan piti tärkeänä aseena jumalallisia interventioita vastaan.

Erilaiset  epäilyt Darwinin teoriaa kohtaan olivat tuohon aikaan toki yleisiä myös evoluutioteoriaan myötämielisesti suhtautuvien keskuudessa. Huxleyn tapauksessa erimielisyys luonnonvalinnasta ei ainakaan jarruttanut hänen julkista Darwinin syleilyään, kirjoittaa Stanley, sillä Lajien synty istui Huxleyn tieteen naturalisointia ajavaan agendaan niin hyvin.

”Mikä kiehtoi suuresti häntä, ei niinkään ollut kirjan sisältö, vaan sen puhtaan naturalistinen lähestymistapa eliömaailmaan.” (s. 29)

Mitä seurasi Stanleyn ja hänen siteeraamiensa lukuisten historioitsijoiden mukaan, oli Huxleyn sarja kiivaita yhteenottoja darwinismin kirkollisia ja tieteellisiä kriitikoita vastaan, joiden aiheuttaman kohinan vuoksi ihmiset alkoivat lukea Darwinia innokkaasti. Sen sijaan yllättävän vähän debateissa kiinnitettiin huomiota itse teoksen sisältöön, varsinkaan luonnonvalintaan.

Tällainen Huxleyn kahtalainen suhtautumistapa Darwinin teoriaan kuitenkin tulee hyvin ymmärrettäväksi, kun päästään jyvälle siitä, että Huxleyn varsinainen tavoite oli pelastaa tiede teologisista assosiaatioista. Stanley korostaa, että viktoriaanisella ajalla luonnontieteen keskeiset piirteet olivat käytännössä identtiset ajan teisteille ja naturalisteille. Erimielisyys koski ainoastaan sitä, mikä maailmankatsomus sopi luonnontieteen kanssa parhaiten yhteen.

Näyttää siltä, että periaatteessa kysymys olisi voinut jäädä tiedeyhteisön sisäiseksi, mutta koska viktoriaanisella luonnontieteellä ja luonnollisella teologialla oli laaja sosiaalinen toiminto kansakunnan yhtenäistäjänä, Huxley vaikuttaa joutuneen huomioimaan myös tieteen ulkopuolisia elämänalueita hankkeessaan, kuten uskonnon.

Näin yksi sivupolku ja yllättävä väline teologian karkotuksessa luonnontieteestä olikin ”uusi uskonpuhdistus” uskonnossa.

Tarjoilija! Yksi uskonto ilman teologiaa, kiitos

Kaikesta antipatiastaan järjestäytyneitä kirkkoja ja teologiaa kohtaan huolimatta, ”uskonnoton” olisi väärä termi kuvaamaan Huxleyn näkemyksiä. Itse asiassa Huxley kumppaneineen oli hyvin tarkka siitä, että heidän hyökkäyksensä kohde oli nimenomaan vain teologia, ei uskonto. Edellinen oli paha, jälkimmäinen hyvä (oikein ymmärrettynä).

Nimittäin, abstraktin spekulaation sijaan Huxleyn hahmottelema tosi uskonto on ennen kaikkea eettistä toimintaa ja tavallisten ihmisten yksinkertaista uskoa, joka arvostaa esimerkiksi Jeesuksen maanläheisiä opetuksia. Huxleyn ystävän, fyysikko John Tyndallin mukaan todellisen uskonnon ”piti tulla sydämestä” ja että tämä uskonto ei ole opista vakuuttuneisuutta (persuasion), vaan ”elämää” (life). Jopa arkkivihollinen eli Englannin kirkko tarjosi oivan mallin tällaisen uudenlaisen hengellisyyden tavoittelemiseen. Huxley kirjoittaa:

”Voin esimerkiksi kuvitella, että olisi olemassa valtiokirkko, joka voisi olla siunaukseksi yhteisölle. Tässä kirkossa viikottaisissa palveluksissa ei pohdittaisi abstrakteja teologisia väitteitä, vaan keskityttäisiin maalaamaan ihmisten mieliin kuva oikeamielisestä ja puhdassydämisestä elämästä. Tässä paikassa jokapäiväisten taakkojen alle nääntyvät voisivat saada levon, joka tulee korkeamman elämän pohdinnasta. Elämän, joka on kaikille mahdollista, vaikka vain harvat sen saavuttavatkin. —– Jos sellainen kirkko olisi olemassa, kukaan ei haluaisi purkaa sen asemaa.” (lainaus Huxleylta, s. 27)

Tieteellä oli keskeinen tehtävä tässä uudessa uskonpuhdistuksessa paitsi teologian tuhoajana, myös moraalin opettajana: mikä paremmin opettaisikaan ihmisiä elämään moraalisesti oikein, kuin tieteellisen tarkka tekojensa seurausten havainnointi.

Elämänsä loppupuolella Huxley jopa katsoo elämänsä tulleen hyvin käytetyksi, mikäli oli onnistunut antamaan “pienen töytäisyn ‘uudelle uskonpuhdistukselle’”.

Teologian historiaa vähänkään tunteva hämmästyy kirjaa lukiessaan, kuinka herätyskristillistä ja vuoroin liberaaliprotestanttista ”Huxleyn kirkon” teologiaa vieroksuva teologia on. Stanleyn selostuksen perusteella Huxleyn näkemykset vaikkapa kirkkohistoriasta edustavat jonkinlaista rappioteoriaa, jossa aito ja alkuperäinen Jeesuksen opetuslasten nasaretilaisuus ei selviytynyt opillistumis- ja katolistumiskehityksestä sekä ”helleenisestä spekulaatiosta”. Tämän paheksuttavan prosessin huipentuma on tietenkin järjestäytynyt valtiokirkko, kuten anglikaaninen, mutta varsinkin roomalaiskatolinen kirkko marianpalvontamenoineen ja pakanuutta lähentelevine kansanhurskauksineen.

Huxleyn kirkkohistoriassa 1500-luvun reformaatiossa ensimmäisen kerran sitten alkukirkon tarinaan ilmestyy myöhempien aikojen hyviksiä, kuten paavinvaltaa vastustanut Luther. He eivät kuitenkaan vielä etene uskonpuhdistuksessa tarpeeksi pitkälle, vaikka laskevatkin perustuksen korruptoituneen ja mädän kirkkolaitoksen kritiikille.

Velka oman aikansa protestanttiseen ja herätyskristilliseen historiankirjoitukseen on ilmeinen. Huxley vain muuttaa muutamaa näkökulmaa, omaksuu aikansa katolisen kirkon vastaisia tuntoja ja propagandaa, kääntää niitä anglikaanista harvainvaltaa vastaan ja saa tarinansa kertomaan teologiasta puhdistetun aidon uskonnon ja naturalistisen tieteen löytymisestä. Tämä kehitys huipentuu Huxleylle ”uutena uskonpuhdistuksena” ja uuden, uljaan maailman alkuna, joka on tullut lihaksi viktoriaanisen Englannin tieteessä. Muutettavat muuttaen samankaltaisen kertomuksen voisi kertoa vaikkapa amerikkalainen helluntailainen, huipentumana olisi vain Azusa-kadun herätys.

Stanley huomauttaa tosin, että tällaiset reformatoriset visiot eivät kenties jääneet suurelle yleisölle päällimmäisenä mieleen, koska hyökkäys valtiokirkkoa ja teologiaa vastaan oli niin raju. Jälkipolvet tuntevatkin Huxleyn uskonnollisilta näkemyksiltään ennen kaikkea ”agnostikkona”, eivät jonkinlaisen sekulaarin hengellisyyden puolestapuhujana. Huxleyn näkemykset uskonnosta kuitenkin paljastavat, kuinka tärkeää hänelle oli asettua viktoriaanisen Englannin historian jatkumoon, ei niinkään kumouksellisena, vaan radikaalina uudistajana. Yhdenlaiset eväät siihen tarjosi protestanttinen kirkkohistoria.

Koulutus, kokeet ja oppikirjat olivat uskonpuhdistajien välineitä

Huxleyn ja hänen toveriensa (keskeisesti X-Club-ryhmän jäsenistö, jota ei ole tässä arviossa tilaa käsitellä sen enempää) tie anglikaanisen eliitin hallitseman tiedemaailman huipulle oli tukossa ainakin uran alkuvaiheissa. Oli kuitenkin eräs keino, jota kautta avautui yllättävä mahdollisuus vaikuttaa englantilaiseen tieteeseen, Stanley kertoo. Se oli 1800-luvun lopun perusopetuksen uudistus. Tuolloin syntyi valtava tarve oppikirjoille, kokeille ja esimerkiksi biologian opettajille ympäri Brittein saaria. Ryhmän jäseniltä tilaisuus vaikuttaa ei jäänyt käyttämättä. Huxley ja Tyndall olivat esimerkiksi molemmat jäseninä hallintoelimessä, joka asetti standardit luonnontieteiden opettajille.

Lisäksi Huxley näki oppilaitosten kokeet jo aiemmin köyhille oppilaille loistavaksi keinoksi työskennellä itsensä tieteen huipulle asti ei-etuoikeutetusta asemasta käsin, kuten hän itse oli tehnyt. Samalla ne tarjosivat tilaisuuden esittää luonnontiede naturalistisena ilman, että kokeeseen vastaaja tuli edes ajatelleeksi koko asiaa. Kokeiden laatiminen ja korjaus oli tylsää työtä, johon toisinajattelijoillakin oli vapaa pääsy jo ennen perusopetusuudistuksen aikoja.

Huxleyn ryhmä laati lisäksi vaikuttavan määrän oppikirjoja, jotka kirjoitettiin naturalistisesta näkökulmasta käsin. Huxley kunnostautui myös saamaan suureen määrään yliopistoja ja muita kouluja sellaisia biologian opettajia ja professoreita (lista tärkeimmistä s. 243-244), jotka allekirjoittivat hänen näkemyksensä luonnontieteestä naturalistisena projektina. Kun oppikirjat, kokeet ja suosiolliset opettajat ympäri maata muodostivat yhden kätevästi kannettavan paketin naturalistisesti väritettyä luonnontiedettä opiskelijoiden saataville, ensimmäisen maailmansodan päättyessä ajateltiin jo yleisesti, että tieteestä oli aina ajateltu tällä tavalla. Huxleyn projekti oli nimenomaan suunniteltu rajaamaan teistinen ajattelutapa tieteen ulkopuolelle. Se toimi.

On tärkeää huomata, että X-Clubin toiminta ei ollut mikään hämärien kabinettien salaliitto (vaikka Stanleyn mukaan ihan hirmuisesti ei tästä puuttunutkaan): Huxleyn suosittelemat opettajat olivat päteviä ammatissaan, oppikirjat vastasivat julkisia vaatimuksia ja ylipäänsä toiminta oli riittävän avointa. Stanleyn mukaan tiedettä naturalisoinut kehitys eli jatkumossa viktoriaanisen tieteen siihenastisten teististen ihanteiden kanssa ja saavutti tavoitteensa ilman kummoistakaan vastarintaa.

Miksi sitten Huxleyn agenda oli niin menestyksekäs? Vaikuttaa ainakin siltä, että X-Club oli yksinkertaisesti sitoutunut ryhmä kyvykkäitä ihmisiä oikeissa paikoissa oikeaan aikaan, joilla oli konkreettinen tavoite. Mitään vastaavaa ei ollut teistien puolesta olemassa, vaikka jonkinlainen löyhä ”pohjois-brittiläinen” oppositioryhmä syntyikin ennen kaikkea fyysikkojen parissa. Siinä vaikuttivat muun muassa  William Thomson, Maxwell, P. G. Tait ja Balfour Stewart. Mielenkiintoisesti Stanley huomauttaa, että kuuluisassa James Leuban tutkimuksessa tieteilijöiden jumalauskosta vuodelta 1914, juuri fyysikot poikkesivat vaikkapa biologeista ja sosiologeista suuremmalla uskonnollisuudellaan. Olemassa ei tosin liene aikaisempaa vastaavaa tutkimusta, joten on vaikea sanoa, mikä pohjoisten brittien vaikutus lopulta oli.

Näyttäisi kuitenkin siltä, että laiskasti status quosta ja etuoikeuksista nauttiva hallitseva, anglikaaninen eliitti ei pystynyt reagoimaan selkeään tavoitteeseen sitoutuneen, riittävän vaikutusvaltaisen ja tehokkaan ryhmän pyrkimyksiin. X-Club pystyi laatimaan keskeiset luonnollisen teologian yhteiskunnallisten toimintojen naturalistiset vastineensa, esittämään tieteen yhdenmukaisuuden naturalistisena ominaisuutena ja maalaamaan liioitellun negatiivisen, mutta riittävän todenperäisen kuvan vastustajistaan sekä esittämään tieteen historian teistiset pioneerit (kuten Tyndall Michael Faradayn ja Huxley Joseph Priestleyn) naturalistisen tieteen epäsuorina tai suorina kannattajina.

Stanley muistaa mainita, että toki 1800-luvun Iso-Britanniassa oli käynnissä muitakin sekularisaatiota ajaneita yhteiskunnallisia muutoksia, joita ilman samanlaista murrosta tieteessä tuskin olisi tapahtunut: viktoriaaninen uskonto yksityistyi toisinajattelijoiden ja teologisten erimielisyyksien kasvun vuoksi, historiallis-kriittinen raamatuntutkimus alkoi vaikuttaa voimakkaammin Englannin kirkossa ja erikoistuneen tieteilijän ammattikunta syntyi. Vaikutelmaksi kirjasta kuitenkin jää, että ilman Huxleyn ryhmän pyrkimyksiä tieteen historia olisi hyvin toisennäköistä.

Seisoiko Huxleyn projekti savijaloilla?

Mutta mitä pitäisi sanoa Huxleyn projektin ytimestä eli luonnonlakien, tai ei-niin-teologiaan vivahtavasti sanoen, luonnon säännönmukaisuuksien riisumisesta teologisista mielleyhtymistä? Itse jäin suoraan sanoen ihmettelemään, olivatko Huxley tai sen paremmin hänen teistiset vastustajansakaan tehneet lainkaan kotiläksyjään koko kysymyksen suhteen.

On nimittäin hämmentävää huomata, että kun Stanley selostaa kirjan alkupuolella luonnon yhdenmukaisuuden teististä käsitystapaa vaikkapa Herschelin, William Whewellin ja Powellin kirjoitusten kautta, lukija alkaa odottaa vesi kielellä Huxleyn ja tämän perinteen perusteellista yhteenottoa: kuinka Huxley lähtisi kumoamaan sen Herschelin ja Whewellin itsestäänselvänä pitämän lähtökohdan (s. 34), että Jumala oli rakentanut luonnon toimimaan tiukasti kaikkialla universumissa pätevien matemaattisten lakien mukaan? Miten Huxley pyrkisi osoittamaan vääräksi Powellin lausuman (s. 36) siitä, että kuta enemmän luonnonlakeja löydetään, sitä enemmän ihmisillä on käsissään todistusaineistoa jumalallisesta suunnittelijasta? Tai sen, että lakien poissaolo olisi peräti osoitus ateismin paikkansapitävyydestä?

Mitään kohtaamista ei kuitenkaan tule.

Sen sijaan vaikuttaa siltä kuin Huxley vain ottaisi annettuna oman näkemyksensä ja tyytyisi tyhjentämään retorisen ammusvarastonsa literalistiseen genesistulkintaan ja jumalallisen intervention mahdollisuuden kieltämiseen. ”Naturalistinen tiede” vaikuttaa Huxleyn käsittelyssä olevan pohjimmiltaan vain näiden tiettyjen teististen käsitysten negaatio.

Mitään itsenäistä filosofista perustetta tieteen yhdenmukaisuuden naturalistiselle tulkinnalle on näet vaikea kirjasta löytää, ainakaan sellaista, jonka pitäisi syrjäyttää kristillinen edeltäjänsä. Huxleyn kirkkohistoriallisessa ja tieteenhistoriallisessa tarinassa naturalistinen tiede tuntuu ainoastaan paljastuvan uskonnon alta kuten merenpohjan kivet vuoroveden vetäytyessä. Miksi kivet ovat juuri sellaisia kuin ovat, jää mysteeriksi.

Stanleyn välittämä Huxleyn kanta kriittisesti tarkasteltuna ei siis näytä pystyvän estämään sitä, että tieteen normaalitoimintaa voitaisiin “metodologisen naturalismin” sijaan paremminkin kutsua vaikkapa “metodologiseksi teismiksi” historiallisen edeltäjänsä mukaan. Mikäli tällainen este ”metodologiselle teismille” löytyy jostain muualta (jos esimerkiksi katsottaisiin, että antiikin kreikkalaiset osasivat tarjota paremman filosofisen oikeutuksen luonnontieteelle), on kuitenkin kokonaan toinen asia.

Ylipäänsä Huxleyn ymmärrettävän ja monin osin kannatettavan tieteen vapaustaistelun historiallinen ja filosofinen pohja vaikuttaa olevan paljolti intellektuaalisessa velassa häntä edeltävälle kristilliselle kulttuurille, sen sijaan että olisi edeltäjänsä kumoamus. Huxleyn tuotantoa sen paremmin tuntemattomana maallikkona on toki vaikea sanoa, onko tällainen tulkinta oikea. Stanleyn teokselle suopea lukutapa kuitenkin kallistuu johtopäätöksen tekemiseen, vaikka tekijä itse ei tällaista pohdintaa teoksessa harjoita.

Joka tapauksessa vaikuttaa myös siltä, että X-Clubin kristityt opponentit olivat joko hiljaa tai autuaan epätietoisia siitä, miten tieteen yhdenmukaisuus oikeutetaan nimenomaan teistisestä tai kristillisestä näkökulmasta käsin. Näin muutos tässä debatissa pääsi tapahtumaan kuin varkain ja käytännössä ilman suurta vastarintaa, yhden sukupolven aikana. ”Onkin merkittävää, kuinka naturalistisesta kertomuksesta tuli standardi myös tieteen uskonnollisille harjoittajille, jotka näyttävät unohtaneen oman älyllisen perinteensä”, Stanley huomauttaa Huxleyn menestyksestä ja teististen tiedemiesten hampaattomuudesta (s. 262).

Poikkeuksena mainittakoon, että ainakin Maxwell oli varsin hyvin tietoinen siitä, kuinka tieteen yhdenmukaisuus istuu mitä parhaimmin kristilliseen uskoon ja että tämä tulee kirjassa esiin. Samalla kuitenkin vaikuttaa siltä, että tällainen vakaumus ei suuresti näkynyt lehtien palstoilla. Maxwell itse kuitenkin mielsi itsensä ennen kaikkea luonnontieteen harjoittajaksi ja opettajaksi, ei niinkään popularisoijaksi.

Risuja ja ruusuja

Stanleyn teoksessa on vain vähän kriittistä huomautettavaa, minkä moni muukin arvioija on huomannut (esimerkiksi lehdissä Science, Isis, Journal of British Studies), mutta onpa jotain kuitenkin. Heikoin kohta osuu mielestäni Stanley lyhyeen kuvaukseen ID-liikkestä, jolla hän pyrkii liittämään kirjan osaksi kuumia nykyajan debatteja. Menemättä nyt yksityiskohtiin, liikkeen kuvaus ei nähdäkseni vastaa riittävän hyvin sen omaa itseymmärrystä. Olisi ollut suotavaa, että ID:tä olisi onnistuttu kuvaamaan ja kritisoimaan sen parhaassa muodossa, jotta kirjan viesti tavoittaisi paremmin yhtä pääyleisöä, jolle Stanley tuntuu kirjoittavan, eli uskonnollisia amerikkalaisia.

Mikä tuo Stanleyn viesti sitten on? Vaihtoehtoja on tietysti monia, mutta itse näen yhden tärkeimmän olevan, että jonkin ajatuksen uskonnollinen alkuperä – kuten luonnon yhdenmukaisuuden alkuperä – ei ole riittävä eikä ylipäänsä hyvä peruste rajata ajatusta mielekkään keskustelun ulkopuolelle. Stanley jopa rohkeasti pohtii mahdollisuutta, että termin ”naturalismi” itsepintaisesta liittämisestä tieteelliseen metodiin tulisi luopua, sillä

”se vain vahvistaa Richard Dawkinsin ja Steven Weinbergin väitettä, että tiede on erottamattomasti kytköksissä ateismiin. Tämä on sekä historiallisesti epätarkkaa että vahingollista tieteelle, sillä se tekee tieteen viholliseksi kenet tahansa, jolla on uskonnollisia uskomuksia (kuten amerikkalaisten valtavan enemmistön).” (s. 268)

Stanleyn ajatusta voisi jatkaa ehdottamalla, että armoton johdonmukaisuus puhtaan naturalistisen tieteen tavoittelussa rajaisikin itse asiassa juuri luonnontieteen itsensä tieteen ulkopuolelle. Näin demarkaatiossa nimittäin käy, mikäli pitää paikkansa, että luonnontieteen rakentamiseen on historiassa käytetty merkittäviltä osiltaan teologiaan palautuvia oletuksia, ja jos näitä oletuksia ei ole missään vaiheessa kyetty korvaamaan muilla. Niitä ei voi ainoastaan tyytyä lakaisemaan maton alle, vaan ne täytyy kohdata. Mutta tämä olisi kokonaan toisenlaisen tutkimuksen aihe.

Yhtenä kritiikkinä voisi mainita, että kirjan alaotsikko ”From Theistic Science to Naturalistic Science” mahdollistaa tulkinnan – vaikkei pakotakaan siihen -, että teoksessa käsiteltäisiin siirtymä teistisestä tieteen kehystämisestä naturalistiseen jotenkin historiallisesti kattavasti. Kuitenkin käsittely keskittyy Iso-Britanniaan (koska koko kysymyksenasettelu oli erikoisen brittiläinen, sanoo Stanley) ja jonkin verran Pohjois-Amerikkaan, mutta esimerkiksi saksalaisen ja ranskalaisen tiedemaailman käsitys teismin ja naturalismin suhteesta ei luonnollisestikaan ole mahtunut kirjan aiheisiin. Ei-englantilaisena lukijana olisi ollut kiinnostavaa, jos brittien tieteenhistoriaa olisi verrattu mantereen maihin.

On erityisesti nostettava vielä lopuksi esiin se, että teoksen kieli on hyvin nautittavaa englantia, joka on samalla helppotajuista ja kuitenkin sivistynyttä. Osiot Maxwellin ja Huxleyn välillä vuorottelevat luontevasti ja pitävät sopivasti yllä mielenkiintoa vaihtelun kautta. Tapahtumien jokseenkin ajallisessa järjestyksessä eteneminen antaa lisäksi teokselle kerronnallisen kaaren, joka helpottaa lukuisten yksityiskohtien (ja niitä riittää ammattihistorioitsijan tarkkuudella) mieleen jäämistä. Lievistä puutteistaan huolimatta teos on kokonaisuudessaan suositeltava, hieno lukuelämys.

Matthew Stanley: Huxley’s Church and Maxwell’s Demon – From Theistic Science to Naturalistic Science. The University of Chicago Press, 2015. Kaikki viittaukset ovat Kindle-versioon. Sitaatit  on kääntänyt allekirjoittanut.

Kuvat:

Suuri kuva: Ludde Lorentz@Unsplash.com. CC0.

Kuva Maxwellista: Wikimedia Commons. PD.

Kuva Huxleysta: Wikimedia Commons. PD.

Ylös