Kokeellisen luonnontieteen synty noin 1500-1700-luvuilla on historiassa ainutlaatuinen ja verrattain nuori tapahtuma. Jotta se tuli mahdolliseksi edes ajatella, täytyi tapahtumaa edeltävän filosofian suosia sen syntyä tai ainakin lakata latomasta synnyn tielle esteitä. Onko kristillinen teologia luomakunnan ominaisuuksista osa tällaista filosofiaa?

Teologien Colin Gunton (1941-2003) ja Thomas Torrance (1913-2007) mielestä monet kreikkalais-roomalaisen maailman filosofiat eri muodoissaan olivat kokeellisen luonnontieteen synnyn tielle esteitä pystyttäneitä ideologioita. Sen sijaan kristilliset opit luomisesta, inkarnaatiosta ja Jumalan kolminaisuudesta pala palalta murensivat noiden filosofioiden vaikutusvaltaa ja muuttivat historian saatossa kuvaa maailmasta.  Kristillisen teologian kehityksen vuoksi kokeellisen luonnontieteen synnyn edellytykset tulivat aimo harppauksen lähemmäksi.

Tällaiset väitteet kohtaavat usein varautuneen yleisön, joka voi kysyä vaikkapa, etteikö muka luonnontieteellisessä vallankumouksessa ollut kyse mistään muusta kuin teologien pohdinnoista? Ovatko nämä teologit yli-innokkaita kristinuskon puolustusasianajajia, jotka sulkevat silmänsä kaikelta muulta kuin teologialta? Mistään tällaisesta ei kuitenkaan ole kyse. Sen paremmin Gunton kuin Torrancekaan eivät missään väitä, että vain ja ainoastaan kristillinen teologia olisi punnertanut luonnontieteellisen vallankumouksen kasaan. Tässä väitöskirjan artikkeliini pohjautuvassa Guntonia ja Torrancea esittelevässä kirjoituksessa en itsekään tee niin. Ne, joita kiinnostavat modernin luonnontieteen synnyn teologian ulkopuoliset tekijät, voivatkin lukaista alkuun esimerkiksi tieteenhistorioitsija Paolo Rossin teosta koskevan arvioni.

Toisaalta Rossiakin lukeva (ja kyseisen arvion loppuun asti jaksava) huomaa, että nimenomaan teologiaa koskevat virtaukset eivät ole olleet tavanomaista luettavaa tieteenhistoriallisissa kirjoituksissa. Osasyy on Rossin noteeraama länsimaisen tieteenhistorian pitkään jatkunut kummallinen häveliäisyys teologiaa kohtaan, mistä johtuen vaikkapa Isaac Newtonin uskonnollisia vakaumuksia paljastaneita lähteitä jopa piiloteltiin. Koska häveliäisyydestä on alettu vasta viime aikoina emansipoitua, tulee muistaa, että luonnontieteen ja sen filosofisten edellytysten tutkiminen on melko tuore (joskin kasvava) tutkimusala. Sen voi katsoa saaneen alkunsa 1960-luvulla, mutta merkittäviä kasvupyrähdyksiä on nähty niinkin myöhään kuin vasta vuosituhannen vaiheessa. Mutta koska tieteenalojen välinen tiedonkulku on monesti hidasta, ei suomalaisenkaan lukijan pidä ihmetellä mahdollista teologian osuuden vähäisyyttä lukemissaan “sekulaareissa” tieteenhistorian teoksissa tai varsinkaan tiedettä kansantajuistavissa lehdissä. 

Tutkimuksen nykytilasta, hyvin, hyvin lyhyesti

Tutkimuksia teologian, myöhäiskeskiajan filosofian ja luonnontieteellisen vallankumouksen välisestä yhteydestä on kuitenkin jo runsaasti akateemisissa tieteenhistoriallisissa teoksissa. Esimerkiksi selkeästi protestanttisen teologian yhteyksiä luonnontieteen synnyn edellytyksiin on tutkinut Peter Harrison, jonka näkemyksiä olen referoinut Areiopagillekin. Harrison on oleellista mainita siitäkin syystä, että hänen esittämänsä teesi reformaattorien perisyntiopin vaikutuksesta kokeellisen luonnontieteen kehittäjien ajatuksiin on saavuttanut eräänlaisen konsensusaseman, josta kerron myöhemmin lisää. Harrisonin lisäksi voidaan mainita hänen kiistakumppaninsa viime ajoilta, eli Francis Oakley, yksi niin sanotun “voluntarismi ja luonnontiede”-teesin lanseeraajista, jonka ajatukset ovat myös saavuttaneet laajaa hyväksyntää. Hänestäkin kerron myöhemmin lisää.

Sen sijaan sellaisia tutkimuksia, jotka käsittelevät juuri luomakunnan ominaisuuksia teologisesta näkökulmasta tähtäyspisteenään luonnontieteelliseksi vallankumoukseksi kutsuttu aika, on tiedossani harvempia, joskaan en ole vielä systemaattisesti perannut tutkimuskirjallisuutta tämän osalta. Ainakin Amos Funkenstein ja Michael Friedman ovat sellaisten tutkijoiden joukossa, jotka käsittelevät vaikkapa juuri Newtonin luonnonfilosofiaa ja teologisia näkemyksiä sekä hänen aikaansa edeltänyttä myöhäiskeskiajan teologiaa ja filosofiaa. He kirjoittavat tutkijoina, jotka eivät profiloidu teologeiksi, mutta joiden anti joiltain osin tukee osia Guntonin ja Torrancen näkemyksistä.

Edelleen kapeammaksi käy tutkijoiden joukko, jos projektiksi rajataan perata koko läntisen teologian historia siitä näkökulmasta, miten kristillinen näkemys luomisesta muuttui antiikin filosofioista uuden ajan alkuun asti. Torrancen ja Guntonin töissä on tällaisen projektin piirteitä (toki he eivät rajoitu vain tähän), mistä syystä heistä kannattaa olla kiinnostunut. Lisäksi molemmat ovat systemaattisen teologian tai dogmihistorian “kultakantaa” tutkijoina ja ekumeenisesti vaikutusvaltaisia ajattelijoita. Siis sellaisia tutkijoita, joista muut tutkijat ovat jo alkaneet kirjoittaa kokoomateoksia ja joiden kunniaksi on perustettu tieteellisiä seuroja. Tämä seikka ei tarkoita tietenkään erehtymättömyyttä (kritisoin itsekin molempia väitöskirjassani), mutta saavutettu asema ja pyrkimys puhua ikään kuin koko kristikunnalle antavat luvan odottaa, että he yrittävät jäljittää teologian historiasta varsin laajasti jaettuja luomakunnan ominaisuuksia.

Jos he onnistuvat tekemään tällaisen työnsä hyvin, noiden ominaisuuksien esiintyminen aatehistoriassa ja vaikutus modernin luonnontieteen syntyyn tulee todennäköisemmäksi kuin joidenkin yksittäisten teologien erikoiskorostusten vaikutus. Tämä taas on kiinnostavaa sen kannalta, voiko kristillisen teologian sanoa edistäneen tai hidastaneen kokeellisen luonnontieteen syntyä. Jos vaikutus on edistävä vaikkapa keskeisten luonnontieteen pioneerien ajattelussa, niin Harrisonin ja Oakleyn kannat kristillisen teologian ja luonnontieteen synnyn edellytysten yhteensopivuudelle saavat huomattavaa vahvistusta ja lisäystä.

Painotan kuitenkin jo tässä vaiheessa, että Guntonin ja Torrancen näkemyksissä voi hyvin olla vielä tarkistamista. Sellainen tarkistus olkoon dogmihistorioitsijoiden tehtävä tulevaisuudessa. Oma pyrkimykseni väitöskirjassa on enemmänkin tutkia sillä oletuksella, että jos heidän työnsä pitää paikkansa, niin mitä seurauksia sillä olisi keskustelulle modernin luonnontieteen synnyn ja sen edistymisen edellytyksistä.

Luomakunnan monen monituiset omituiset ominaisuudet

Olen väitöskirjani ensimmäisessä artikkelissa koonnut Guntonin ja Torrancen teoksista listan ominaisuuksista, jollaisena kolmiyhteisen Jumalan luoma maailma tulisi nähdä: tämän luomisopin mukaan a) materia ei ole ikuista, b) materia on hyvää, c) universumi on rajallinen ajassa ja paikassa, d) materiaaliset ja ei-materiaaliset oliot on luotu tyhjästä (ex nihilo), e) maailma on omalakinen ja f) Jumalasta erillinen sekä samalla Jumalasta riippuvainen, g) aika ja muutos eivät ole ontologisesti alemmalla tasolla kuin pysyvä ja muuttumaton, h) materia on järjenmukaista, i) maailmalla on päämäärä ja j) aineellinen maailma on “ontologisesti homogeeninen”. Lisäksi universumi voisi olla olematta tai se voisi olla hyvin erilainen, eli että se on kontingentti. Kerron näistä ominaisuuksista jatkossa lisää, joten ei haittaa, jos listaa ei onnistu painamaan mieleensä tässä ja nyt.

Niin Gunton kuin Torrancekin pyrkivät hahmottamaan nimenomaan hyvin yleisiä luomakunnan ominaisuuksia, jotka mahdollisimman suuri osa kristityistä voisivat allekirjoittaa. Kukin ominaisuus paikannetaan ennen kaikkea patristisen ajan teologeihin ja niitä peilataan ennen muuta antiikin filosofioihin ja uskonnollisiin näkemyksiin, jotka maailman alkuperän käsityksensä puolesta keskeisiltä osiltaan eroavat kristillisestä luomiskäsityksestä. Gunton pyrkii osoittamaan erityisesti, että kolminaisuusopista ammentava luomiskäsitys enemmän tai vähemmän valmistui hyvissä ajoin ennen keskiajan alkua, minkä jälkeen se läntisessä dogmihistoriassa vuoroin haipuu ja vuoroin elpyy.

Erityisen keskeinen käsite kyseisten teologien ajatuksissa on mainittu ajatus maailman kontingenssista. Sanan merkitys (eli että maailma voisi olla olematta tai että se voisi olla hyvin erilainen) kuulostaa ehkä latistavan yksinkertaiselta nykyihmisen korvaan. Kyseessä ei vaikuta olevan kovin monimutkainen ajatus, uskottiinpa sen mahdollisuuteen tai ei. Lisäksi yhteys luonnontieteen syntyyn vaikuttaa ainakin ensi vilkaisulta olevan kovin kaukainen. Maailman kontingenssi yksin ei tietenkään riitä mahdollistamaan luonnontiedettä, vaan tarvitaan paljon muutakin. Kontingenssi kuitenkin näyttää minusta olevan ikään kuin astia, johon kootut luomakunnan ominaisuudet (d), (e) ja (f) yhdessä edesauttavat sitä, että luonnon tutkimista kokeellisin keinoin aletaan pitää mielekkäänä projektina. Esitän muun muassa, että kontingentin luomakunnan hahmottamista vahvistavien ja helpottavien ajatusten esiintyminen jo varhain kristillisen teologian historiassa vahvistaa entisestään erityisesti uuden ajan alun tieteenhistorian tutkimuksessa vakiintunutta “voluntarismi ja luonnontiede”-teesiä.

Tuon teesin mukaan varhaismodernissa eurooppalaisessa ajattelussa oli tullut yleiseksi ajatella, että “Jumalan vapauden turvaamisesta seuraa väite, että mikään hänen luomisteoistaan ei ole välttämätön, Jumalan rajoittamattomasta aktiivisuudesta seuraa luomakunnan kontingenssi, ja luomakunnan kontingenssista seuraa vaatimus tutkia luontoa kokeellisesti“, kuten teesin vastustajana tunnettu Harrison kuvaa. Toisin sanoen, koska Jumala ei ollut pakotettu luomaan täsmälleen yhdenlaista maailmaa, emme voi nojatuolista käsin päätellä sen lainalaisuuksia, vaan meidän pitää tehdä kokeita asian selvittääksemme.

Juju piilee siinä, että Torrancen ja Guntonin mukaan antiikin Kreikan tai Rooman filosofeille (ja muille ihmisille) koko ajatus oli vieras. Kontingenssin ajatuksen merkittävyyttä korostaa lisäksi se, että luonnontieteen edellytysten aikaansaamiseksi kokonaisen mantereen älyllisen kulttuurin tuli muuttaa kantansa näin perustavasta asiasta.

Kala, joka ui kristillisessä teologiassa

Kulttuurien murroksista puhuminen kuulostaa aina mahtipontiselta, mutta samankaltainen muutos ei ole suinkaan ainutlaatuinen ilmiö länsimaiden historiassa. Nykyajan länsimainen ihminen näet pitää itsestään selvinä koko joukkoa asioita, jotka menneisyydessä eivät olleet sitä, mutta jotka ovat tulleet selviöiksi ainoastaan kristinuskon pitkän vaikutuksen myötä. Koska vaikutus on ollut pitkä ja hidas, käsitysten teologinen alkuperä on aikaa sitten unohtunut. Esimerkkinä käyköön Areiopagillakin arvioidun agnostisen historioitsijan Tom Hollandin tuore kirja Dominion, joka käsittelee erityisesti moraaliin liittyen lukuisia tällaisia käsityksiä, joita länsimainen ihminen allekirjoittaa vakaumuksestaan riippumatta. Esimerkiksi ajatukset siitä, että orjuus on väärin tai että kaikilla ihmisillä on sama arvo, ovat hänen mukaansa peräisin kristinuskosta. Niiden yleistymiseksi piti kristillisen uskon ensin asettua antiikin näkemyksiä vastaan ja sen jälkeen kristillisessä kulttuuripiirissäkin tuli ihmisten ponnistella luontomme alhaisempia taipumuksia vastaan.

Mikäli Guntonin ja Torrancen luennat dogmihistorista pitävät pääpiirteittäin vettä, samantapaisesta asiasta on kyse kontingenssissa ja monessa muussa luontoa koskevassa melko yleisesti jaetussa käsityksessämme. Ne ovat peräisin kristinuskosta, mutta länsimainen luonnontieteilijä (olipa kristitty tai ei) on usein kuin kala, joka ei tiedä mitään siitä teologisesta merestä, jossa oletuksineen ui. Aivan kuten veden ominaisuudet eivät muutu kalan tietojen puutten mukana, tämä länsimainen tiedottomuuden ja tiedostamattomuuden tila ei riitä tekemään jaetuista uskomuksistamme yhtään vähemmän kristillisiä. Kuten Holland, niin myös Torrance ja Gunton käyttävät paljon sivuja osoittaakseen, millaisesta aatteellisesta vallankumouksesta kristinuskon vaikutuksessa oli kyse. Vaikka siis nyt seisoessamme teologisten jättiläisten harteilla voimme helposti allekirjoittaa monia ennen vain varhaisten kristittyjen teologien edustamia näkemyksiä, matka tähän pisteeseen oli pitkä ja vaivalloinen, ja tiemme olisi voinut päätyä muuallekin.

Koska tie vei kuitenkin modernin luonnontieteen syntyyn, voimme iloisesti Lutheria siteeraten todeta, että “tässä seison, enkä muuta voi”. Se on hyvä paikka lähteä jäljittämään sitä mielenkiintoista reittiä, josta matkamme alkoi. Kahden seuraavan artikkelin aikana kyyti rymistelee välillä kuin kiihdytysautolla yli vuosisatojen, ja toisinaan hiljennetään kaksitahtisella mopoautolla matelemaan pitkin dogmatiikan kiemuraisia kujia ja kapeikkoja. Hypätkää hetkeksi mukaan, takapenkillä on tilaa.

Piditkö artikkelista? Voit tukea Areiopagin toimintaa kannatusjäseneksi ryhtymällä.

Kuva: Alan Levine@Flickr.com. PD.