Järkyttävä totuus inkvisitiosta
Monty Pythonin kuuluisassa Nobody expects the Spanish Inquisition-sketsissä hirmuiset inkvisiittorit kiduttavat herttaista mummelia tarjoamalla hänelle kahvia ja istuttamalla hänet lepotuoliin. Vitsi on meistä hauska, koska mehän tiedämme että inkvisiittorit olivat oikeasti verenhimoisia sadisteja, jotka olivat vastuussa satojen tuhansien ihmisten kiduttamisesta ja teloittamisesta. Todellisuus on kuitenkin yllättäen lähempänä Monty Pythonin tarjoamaa kuin kansanomaista kuvaa.
Inkvisitio kuuluu yhdessä ristiretkien kanssa kristinuskon tarinan synkkiin lukuihin, jotka nostetaan esiin aina, kun halutaan muistuttaa uskonnollisen fanatismin epähumaaneista seurauksista. Julmat kidutusvälineet, noitaroviot ja tieteellisten kirjojen polttaminen huppupäisten hirviöiden toimesta ovatkin erottamaton osa länsimaista mielenmaisemaa.
Painajaismainen kuva perustuu kuitenkin epäilyttäviin lähteisiin. 1500–luvulta alkaen aina 1800-luvulle asti Englannissa ja Pohjois-Euroopassa vallitsi anti-katolinen ilmapiiri. Englanti kävi sotaa Espanjaa vastaan eivätkä uskonpuhdistuksen mitkään suuntaukset olleet kyenneet saavuttamaan suosiota Espanjassa. Tämä muodosti oivan maaperän propagandalle eikä tätä mahdollisuutta jätetty käyttämättä.
Lukuisat kirjailijat julkaisivat tekaistuja tarinoita inkvisition kauhuista, joilla ei kuitenkaan ollut mitään todellisuuspohjaa. Esimerkiksi vuonna 1564 Reginaldus Montanus julkaisi kuuluisan teoksen Espanjan Pyhän Inkvisition erilaisten salaisten käytäntöjen paljastus, joka levisi pian erikielisen käännöksinä ympäri Eurooppaa. Montanus kuvaa kertomuksen muodossa viattoman protestantin hirvittävää kohtaloa tämän kulkiessa läpi erilaisten inkvisition kuulustelukoneistojen päätyen lopulta roviolle. Vielä vuonna 1816 D. Antonio Puigblanch julkaisi vastaavan teoksen Inkvisition todelliset kasvot: historiallinen ja filosofinen selonteko hirmuisesta tuomioistuimesta, josta vielä vähän aikaa sitten otettiin uusintapainos.
Useiden satojen vuosien ajan eurooppalainen historiankirjoitus perustui tältä osin propagandakirjallisuuteen, jonka tarkoitus oli nimenomaan mustamaalata espanjalaisia ja katolista kirkkoa protestanttisen maailman silmissä sekä tätä kautta oikeuttaa sota Espanjaa vastaan. Asian olisi luullut valjenneet historioitsijoille jo siinä vaiheessa, kun alettiin puhua uhrien määrästä. Jos nopeasti vertaillaan inkvisition kontolle laitettuja uhrilukuja, lukija joutuu pian hämmennyksen valtaan.
Myöhemmässä historiankirjoituksessa teloitettujen määrä vaihtelee ”useista tuhansista” jopa 300 000 uhriin. Kuitenkin historioitsijoilla on jonkin aikaa ollut pääsy inkvisition arkistoihin, joihin on tallennettu käytännössä jokainen inkvisition eteen tuotu tapaus sen aktiiviselta kaudelta. Inkvisition fanatismi on siis ilmennyt ainakin pakonomaisena tarpeena kirjata ylös kaikki toimet mihin kyseinen instituutio on tullut sekaantuneeksi. Näitä tapauskertomuksia on vuosilta 1540-1700 yhteensä 44071 kappaletta. Tämä luku siis sisältää kaikki inkvisition tutkittavaksi tuodut tapaukset.
”Kardinaali, tökkikää häntä pehmeillä tyynyillä!”
Kauheimpien maalailujen mukaan Espanjan jokaisessa vähänkin suuremassa kylässä poltettiin ihmisiä viikoittain. Kuitenkin tilastojen mukaan inkvisitio koko asiakirjoilla dokumentoidun toimikautensa aikana antoi siviilioikeuden teloitettavaksi (inkvisitiolla ei itsellään ollut oikeutta teloittaa ketään) vain 826 ihmistä. Koska espanjalainen inkvisitio oli perustettu jo 1478 ja täsmällinen kirjanpito alkoi vasta 1540 väliin jää ajanjakso josta meille ei ole säilynyt tarkkoja tietoa. Tuohon aikaan sijoittuu pahamaineisen munkki Tomás de Torquemadan reilut kymmenen vuotta kestänyt kausi suurinkvisiittorina, joka oli selvästi pahin ja ongelmallisin ajanjakso inkvisition historiassa. Tuona aikana epäillään kuolleen noin 1500 henkeä, mutta asiasta ei ole täyttä varmuutta. Yli kahdensadan vuoden ajanjaksolla kuolleita oli joka tapauksessa siis korkeintaan 2800.
Vertailun vuoksi jo pelkästään Pärttylinyön verilöylyssä 1572 Pariisissa kuoli moninkertaisesti enemmän ihmisiä yhdessä päivässä kuin inkvisition käsissä yli kahdensadan vuoden aikana. Lisäksi monet inkvisition tiliin luetuista teloitetuista olivat rikoksenuusijoita, jotka tuomittiin kolmannen tai neljännen rikoksen jälkeen. Täytyy myös muistaa, että kuolemantuomio oli yleinen käytäntö Euroopassa tuohon aikaan ja hyvin pitkään vielä tämän jälkeenkin. Moderni vertailukohta voisi olla vaikkapa Obaman hallinnon lennokki-iskut, joiden uhriluku viimeisen viiden vuoden ajalta on noin 2500; näistäkin suurin osa viattomia siviilejä.
Jos luvut kuolleista ovat vahvasti liioiteltuja, niin mitä inkvisiittorit sitten tekivät vangeilleen? Inkvisition säännöt sallivat ainoastaan kidutuksen, joka kesti alle viisitoista minuuttia eikä sen seurauksena saanut kuulusteltavalle jäädä näkyviä haittoja. Raajoja ei saanut vahingoittaa eikä verta vuodattaa. Torquemadan hallintoaikana näistä säännöistä kuitenkin ilmeisesti luovuttiin.
Kaiken kaikkiaan kuulustelijat käyttivät kidutusta vain äärimmäisen harvoin (vain n. 2% tapauksista), koska sitä ei pidetty tehokkaana keinona saada selville kuulusteltavien todellisia motiiveja. Suhteessa ei-kirkollisiin tuomioistuimiin, joita tällaiset säännöt eivät sitoneet, ero oli merkittävä.
Suorastaan koomista on se, että tieto vankien (omaan aikaansa suhteutetusta) hyvästä kohtelusta levisi ympäri Espanjaa. Tiedossa on esimerkiksi tapauksia, joissa valtion ylläpitämissä vankiloissa vanki syyllistyi tieten tahtoen jumalanpilkkaan, jotta hänet siirrettäisiin inkvisition vankilaan.
”Noutakaa lepotuoli!”
Populäärihistoriassa esiintyy usein väite, kuinka vasta valistusaika laittoi pisteen Euroopassa riehuneille noitavainoille, joita inkvisitio piti yllä. Mutta mistä noituudessa oikeastaan oli kysymys? Taustana keskiaikaiselle noituudelle olivat tietenkin kirkon omat rituaalit, esirukoukset, pyhimykset ja sakramenttiteologia. Suurin osa ”noidista” oli yksityishenkilöitä, jotka katsoivat suorittavansa samanlaisia pyhiä toimituksia kuin papitkin kirkoissa. Kun näitä ihmisiä syytettiin noituudesta, jos vaikkapa joku jonka puolesta oli rukoiltu, olikin parantunut, seurasi kysymys, mikä oli aiheuttanut parantumisen.
Inkvisitio teki pian käsitteellisen eron tällaisen tiedostamattoman ”noituuden” (eli väärin perustein kirkon auktoriteetilla esiintymisen) ja tietoisen (eli paholaisen avuksihuutamisen) noituuden välillä. Ensimmäisen tapauksen kohdalla perustoimenpide oli rippi ja synninpäästö. Näitä tilanteita kutsuttiin nimellä ”auto-de-fe”, joka merkitsee ”uskontekoa”. Tällaisia tilaisuuksia järjestettiin eri puolilla Espanjaa, ja ne olivat luonteeltaan julkisia rippejä, joissa suuriakin väärintekijöiden joukkoja palautettiin takaisin kirkon jäsenyyteen. Anti-katolisessa propagandassa nämä tilanteet tulkittiin usein rovioiksi. Tietoista noituutta inkvisition mukaan esiintyi todellisuudessa äärimmäisen harvoin.
Vuonna 1487 julkaistiin laajelle levinnyt teos Noitavasara (Malleus Maleficarum), jossa selviteltiin noituuden olemusta sekä annettiin ohjeita noitaoikeudenkäynteihin. Katolinen kirkko tuomitsi kirjan kolme vuotta sen ilmestymisen jälkeen eikä inkvisitiokaan sitä hyväksynyt. Koska kyseessä oli hyvin suosittu teos, joka käännettiin useille eri kielille, sitä saatettiin kuitenkin käyttää paikallisesti.
Monet noituuteen liittyvät tapaukset ovat itse asiassa olleet inkvisition väliintuloja, kun joitakuita on syytetty aiheetta noituudesta. Esimerkiksi 1549 Barcelonassa seitsemää naista syytettiin noituudesta, mutta inkvisiittori Francesco de Vaca vapautti naiset, käski palauttaa heidän perheiltään riistetyn omaisuuden sekä vangitutti naisia syyttäneet keinottelijat, joista osa sai vankeusrangaistuksen ja osa luovutettiin teloitettavaksi.
Koska erilaiset kansanuskomukset levisivät kulovalkean tavoin ja nostattivat aika ajoin noitavainoja, joita inkvisitio joutui selvittelemään, inkvisiittorit alkoivat ohjeistaa pappeja olemaan nostamatta aihetta esiin saarnoissa ja esittivät keinoja, joilla valistaa kansaa sekä näin ennaltaehkäistä syyttömien vainoa. Nämä ohjeet levisivät ympäri Eurooppaa ja osaltaan niiden ansioista noitavainoilmiö saatiin lannistettua.
”Tunnusta! Tunnusta!”
Inkvisition rooli valtion ja kirkon välissä teki usein sen tehtävän hankalaksi. Espanjan inkvisitio ei siis ollut paavin alainen, vaan Espanjan kuningashuoneen oma uskonnollinen tuomioistuin. Vaikka yksi sen tehtävistä oli valvoa opin puhtautta, tämä sekoittui usein senaikaiseen politiikkaan. (Huomautettakoon että keskiaikainen ”kirkollinen inkvisitio” oli vielä vähemmän hanakka käyttämään äärimmäisiä keinoja kuin espanjalainen vastineensa).
Kysymykset esimerkiksi juutalaisesta, islaminuskoisesta tai protestanttisesta identiteetistä, olivat poliittisesti relevantteja tekijöitä. Täytyy muistaa, että tuona ajanjaksona kaikki Euroopan valtiot olivat valinkauhassa ja kaikenlaiseen linjasta poikkeamiseen suhtauduttiin joka puolella suurella epäilyksellä. Päitä putoili ympäri Eurooppaa rivakkaan tahtiin eikä inkvisitio ollut läheskään kaikista pahin toimija.
Keskiajalta alkaen Espanjassa oli pitkään asunut suuria juutalaisyhteisöjä, joista osa kuitenkin oli menettänyt kontaktinsa omaan perinteeseensä. Seurauksena oli suurien juutalaisjoukkojen kääntymys kristinuskoon. Tämä aiheutti vähitellen jännitteitä juutalaisten, kristinuskoon kääntyneiden juutalaisten ja syntyperältään kristittyjen välille, joilla kaikilla oli jonkinlainen syy suhtautua toisiinsa epäilyksellä. Ajan saatossa nämä ryhmät eriytyivät ja ne saavuttivat kukin omalla tahollaan merkittävää poliittista valtaa ja ne hallitsivat omia alueitaan. Monilla näistä ryhmistä oli myös omia armeijoita. Käytännössä Espanjassa käytiin sisällissotaa, jolla oli uskonnollinen ulottuvuus.
Näiden ryhmien väliset kiistat päätyivät myös inkvisition pöydälle ja keskeisenä kysymyksensä näissä oli säilyttää yhteiskuntarauha. Tässä kuitenkin epäonnistuttiin ja vuonna 1492 Espanjan kuningas määräsi maassa asuvia juutalaisia joko kääntymään kristityksi tai lähtemään maasta. Inkvisitio joutui näin epäkiitollisen tehtävän eteen arvioida henkilöiden kääntymyksen aitoutta, koska uusi tilanne mahdollisti myös taloudellisten tai poliittisten etujen saavuttamisen. Joidenkin arvioiden mukaan juutalaisia poltettiin roviolla tuhansittain. Todellisuudessa vain 16 yhteensä 942 rikoksesta epäillystä juutalaisesta luovutettiin teloitettavaksi sadan vuoden aikana. Hieman vastaavaan poliittiseen rakoon putosivat myös Espanjan muslimit. Heitä ilmiannettiin 7472, joista teloitettavaksi luovutettiin 181. Luterilaisina ilmiannettiin yhteensä 2844, joista 122 menetti henkensä.
Inkvisitio toimi myös kirkon sisäisenä tarkastusvirastona, joka valvoi pappien toimintaa. Inkvisition arkisto listaa 1131 tapausta, jossa pappia epäiltiin seksuaalisten palvelujen vaatimisesta. Jos epäilty todettiin syylliseksi, hän menetti virkansa ja pahimmat rikoksenuusijat tuomittiin kuolemaan.
Inkvisitio ei myöskään ollut erityisen tiedevastainen, edes Galileo Galilein kirjoja ei koskaan otettu kiellettyjen kirjojen listalle. Kirjaroviolle päätyi lähinnä protestanttien kirjallisuutta ja suurin osa kaikista poltetuista kirjoista oli pornografiseksi luokiteltua materiaalia.
Lopuksi
Tarkoitukseni ei ole ollut väittää, että kaikki mitä inkvisitio teki oli oikein tai että ilmiselviä vääryyksiä ei tapahtunut. Mikään inhimillinen instituutio ei ole koskaan ollut turvassa näiltä mahdollisuuksilta. Olennaista on kuitenkin se, että inkvisitio ei käytännössä poikennut muista oman aikansa eurooppalaisista tuomioistuimista, muuten kuin ehkä juuri edistyksellisyyteensä puolesta. Inkvisitiolla voidaan nähdä myös keskeinen rooli prosessioikeiden kehityksessä, jossa kuulustelu on tarkkaan säädelty ja dokumentoitu prosessi, joka tähtää syyllisyyden tai syyttömyyden selvittämiseen rationaalisin keinoin.
Inkvisitiosta saatu julma kuva perustuu käytännössä propagandaan, jonka pohjana kuitenkin ovat olleet erityisesti Torquemadan toimeenpanemat vääryydet. Näistä muistuttaminen on tietenkin aiheellista ja varteenotettavaa.
Otetaan lopuksi kuitenkin vielä yksi vertailu. Ranskan vallankumous pahimpana vuotenaan (ns. terrorin aika 1793-1794) heitti vankilaan 300 000 ja surmasi 50 000 henkeä. Miksi siis sanat ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” eivät saa vertamme hyytymään?
Lähteet
Gustav Hendriksen & John Tedeschi, The Inquisition in Early Modern Europe: Studies on Sources and Methods. (Northern Illinois Uni. Press: 1986)
Helen Rawlings, The Spanish Inquisition. (Blackwell: 2006)
Rodney Stark, The Triumph of Christianity. (HarperOne: 2011)