Nykypäivän uskonto- ja kirkkokritiikin perusaiheita ovat keskiajan ristiretket. Ei voi kieltää, että meidän aikamme näkökulmasta instituutio näyttäytyy helposti länsimaisen kirkkohistorian vähemmän ylevänä lukuna. Kirkko ei vain asettunut tukemaan väkivaltaa toisuskoisia vastaan, vaan oli vastuussa siitä. Miten näin pääsi käymään?

Jotta kysymykseen voi vastata, täytyy lähteä liikkeelle varhaiskeskiajan historiasta. 600-luvun alussa Arabian niemimaalla käynnistyi ennen näkemättömän nopeasti ja laajalle edennyt valloitussotien aalto, jota elähdytti uusi monoteistinen uskonto, islam. Itä-Rooman keisarikunta, Bysantti, joutui näiden kohteeksi Lähi-idässä ensimmäisen kerran jo profeetta Muhammedin eläessä, vuonna 629. Parissa kymmenessä vuodessa muslimien onnistui vallata Lähi-itä Bysantilta itselleen.

Seuraava yhtä dramaattinen näytös näiden kahden maailman välisessä taistelussa tapahtui, kun Bysantti koki raskaan tappion islamilaisten seldzukkien joukkoja vastaan Manzikertissa vuonna 1071. Tämä heikensi ratkaisevasti keisarikunnan otetta Anatoliasta eli Vähä-Aasiasta ja johti nopeasti valtavan, strategisesti tärkeän maakunnan menetykseen.

Valloitusta pidettiin yleisesti raskaana oikeudenloukkauksena, johon piti vastata. Niinkin pian kuin vuonna 1074 paavi Gregorius VII suunnitteli kokoavansa lännessä armeijan Bysantin avuksi idässä. Latinalaisen kristikunnan sisäiset ristiriidat kuitenkin estivät suunnitelmaa toteutumasta.

Seuraavina vuosina Bysantin keisarit anoivat apua lännestä useita kertoja. Riittävää poliittista tahtoa tai edes todellisia mahdollisuuksia mittavaan sotilaalliseen operaatioon ei kuitenkaan ollut ennen vuotta 1095, jolloin Bysantin lähettiläät vetosivat paavi Urbanus II:en Piacenzan konsiilissa. Myöhemmin samana vuonna järjestetyssä Clermont’n konsiilissa paavi kehotti asekuntoisia kristittyjä marssimaan itään kreikkalaisten uskonveljien tueksi. Hankkeen päämääränä oli vallata takaisin vasta menetetyt alueet Vähä-Aasiassa ja paljon aiemmin islamilaisten valtaama Pyhä Maa.

Tällaisella motiivilla käyty sota täytti oikeutetun sodan määritelmän keskiajalla; paitsi että hyökkäystä vastaan sai puolustautua, oli oikeutettua myös hankkia takaisin jonkin toisen osapuolen valloittamia alueita. Tällaiset käsitykset eivät ole vieraita omien aikojemme eettisille ja poliittisille teorioille.

Teologisesti keskeistä ristiretkijulistuksessa oli, että se korosti kristillisen etiikan kahta peruspilaria, rakkautta Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Jälkimmäinen rakkaus elettiin todeksi suhteessa bysanttilaisiin, joille suunnattu apu tulkittiin kristilliseksi hyveeksi. Näin siksi, että heidän alueitaan oli vallattu ja lännessä uskottiin, että välitön uhka koski myös itse Konstantinopolia.

Jos viittaus kristilliseen etiikkaan poistetaan, vastaavanlaisilla motiiveilla perustellaan sotilaallisia operaatioita nykyäänkin, kun sellaisille haetaan mandaattia kansainvälisen oikeuden puitteissa YK:lta. Esimerkiksi ensimmäinen Persianlahden sota 1990–1991 YK:n tukeman monikansallisen liittouman ja Irakin välillä oli reaktio Kuwaitin miehitykseen. Nyt keskustellaan siitä, pitääkö Ukrainaa avustaa sotilaallisesti venäläistä aggressiota vastaan.

On tietenkin selvää, että ideologisesti ristiretket erottuvat syvällisesti nykyisistä länsimaisista sodista. Keskiajan kristityille ristiretket eivät olleet ainoastaan juridisesti oikeutettuja, vaan myös pyhiä sotia. Tämä kytkeytyi nimenomaan Jumalaan kohdistuneen rakkauden ulottuvuuteen, ristiretkiaatteen vahvimpaan pilariin.

Kuvan ritari ei liity tapahtumiin.

Pyhiinvaelluksen tavoin ristiretki oli pohjimmiltaan katumusharjoitus. Itse asiassa ristiretkiä pidettiin pyhiinvaelluksina, kuten käy ilmi kumpaakin instituutiota kuvaavasta terminologiasta. Aikalaisteksteissä sana peregrinatio voi viitata yhtäläisesti kumpaan tahansa, ristiretkeen tai pyhiinvaellukseen.

Pyhiinvaelluksen motiivi perustui nimenomaan  ristiretkiaatteen vaalimaan ajatukseen Jumalaan kohdistetusta rakkaudesta. Ratkaisevalla tavalla tätä Jumalan rakkautta elähdytti ensimmäisen ristiretken toinen strateginen tavoite, Jerusalemin valloittaminen muslimeilta. Myös Jerusalem oli kuulunut Bysantin imperiumiin, jonka päämääriin kuului palauttaa kaupunki hallintaansa.

Ensimmäisen ristiretken sotureille bysanttilaiset tavoitteet Jerusalemin suhteen tuskin olivat painavia. Kaupunki oli voimakas motiivi itsessään. Sitä pidettiin maailman keskipisteenä niin hengellisesti kuin maantieteellisesti; vaikka fyysinen etäisyys latinalaisen lännen ja Jerusalemin välillä oli keskiajan maailmassa valtava, henkisesti kaupunki oli läsnä alati. Sinne suuntautunut kristillinen pyhiinvaellus, antiikista juontuva traditio, olikin kasvattanut suosiotaan voimakkaasti vuosisadalla ennen ristiretkeä.

Jerusalemin keskeisyys keskiajan maailmankuvassa ei kuitenkaan riitä selitykseksi valtavalla innolle vallata kaupunki. Ratkaisevaa oli, millaisin mielin Raamatun, erityisesti Uuden testamentin Jerusalemia koskevia tarinoita tulkittiin. Pyhät tekstit puhuvat ja puhuttelevat aina yleisönsä kielellä, ja keskiajan uskonnollinen kieli ja mieli erosivat omistamme.

Latinalaisen kristikunnan aatteellisuutta väritti vahvasti sen eliitin soturieetos. Läntisen aristokratian arvomaailma yhdisteli karkeasti ilmaistuna kolmen tradition elementtejä, kristillisiä, roomalaisia ja germaanisia. Keitos oli saostunut niin elimellisesti, että kutakin traditiota tulkittiin dialogissa kahden muun kanssa. Ristiretkiaatteessa jos missä, etenkin sen suhteessa Jerusalmiin, soturieetoksen kyllästämä tulkinta Uudesta testamentista on ilmeinen. Ristiritareiden mielissä Jerusalem oli Kristuksen perintömaa, sen riistäminen kristityiltä kunniavelka, joka täytyi kostaa.

Ajatus on yhtä vieras Uudelle testamentille kuin omalle ajallemme, mutta se ei ollut sitä keskiajan kirkolle. Samoin kuin nykyäänkin, kirkko yhtäältä pyrki muuttamaan ja toisaalta omaksui ympäröivän maailman asenteita ja arvoja. Urbanus II kuului perhetaustaltaan frankkilaiseen sotilasaristokratiaan, jolle hän suuntasi kuuluisan Clermont’n saarnaansa. Ristiretkiaate heijastelee tämän sosiaalisen ryhmän arvomaailmaa.

Valistuksen jälkeisen historiankirjoituksen on ennen viime vuosikymmeniä ollut vaikeaa hyväksyä ristiretkiaatteen hengellistä ulottuvuutta sellaisenaan. Jotta ristiretkeläisten toiminta voitiin tulkita rationaaliseksi, instituution hengellinen lataus pyrittiin osoittamaan pelkäksi kulissiksi, jonka tehtävänä oli peittää täysin maallisia päämääriä. Soturit lähtivät Lähi-itään luodakseen itselleen omaisuuden. Tämä koski tulkinnan mukaan erityisesti perheiden nuorimpia poikia, joille ei perinnönjaossa siirtynyt varallisuutta. Valistuksen näkemyksessä tällainen motiivi oli rationaalinen, vaikka ehkä moraalisesti kestämätön.

Säilyneestä aikalaislähdemateriaalista välittyy täysin toisenlainen kuva. Ristiretkeläisten omaisuudenjärjestelyihin liittyvät asiakirjat paljastavat, että heidän hankkeensa oli mittava taloudellinen ponnistus, johon kokonaiset perhekunnat osallistuivat. Oli erittäin poikkeuksellista, jos jonkun onnistui hankkia Pyhältä maalta varallisuutta enemmän kuin hankkeeseen oli sijoitettu. Lähdeaineistosta käy ilmi myös, että ristiretkelle lähtevät pitivät hyvin mahdollisena, että eivät koskaan palaisi takaisin kotiinsa vaan kuolisivat joko matkalla tai taistelussa. Tämä ei ollut hurskastelevaa retoriikkaa, vaan realistista kalkulaatiota. Miestappiot ristiretkillä olivat raskaita.

Uskonnollisesti latautunut soturieetos väritti myös keskiajan islamilaista maailmaa. Ristiretket synnyttivät luonnollisesti sotilaallisen vastareaktion, olihan Palestiina kuulunut muslimeille jo vuosisatoja ottamatta lukuun lyhyttä väliperiodia. Noin puoli vuosisataa sen jälkeen, kun kristityt olivat vallanneet Jerusalemin vuonna 1099, islamilaista keskustelua Pyhän maan kristityistä valtioista alkoi määrittää jihad, islamin versio pyhästä sodasta. Seurasi sotien sarja, joka osoittautui ristiretkivaltioille kohtalokkaaksi. Kristittyjen viimeinen sillanpääasema, Akko, vallattiin vuonna 1291.

Herää kysymys, synnyttivätkö ristiretket katkeamattoman vihan kierteen, joka on kantanut tähän päivään saakka katkeruutta? Ja pidemmälle vietynä: ovatko keskiajan kristityt soturit osaltaan vastuussa nykyisestä islamistisesta terrorismista? Standardivastaus kysymykseen on myöntävä. Ristiretket ovat islamistisen retoriikan perusainesta, jolla valetaan vihaa länsimaalaista kulttuuripiiriä kohtaan. Tuossa katsannossa sotaa muslimeja vastaan käy vuosisatainen ristiretkeilijöiden imperialistinen liittouma. Kristityt kommentaattorit ovat hyväksyneet näkemyksen ainakin jossain määrin. Heille on tyypillistä esittää ristiretket tekijänä islamistiselle antagonismille länttä vastaan.

Vaikka nämä tulkinnat voivat tuntua johdonmukaisilta, ne ovat virheellisiä. Ristiretket eivät näet aiheuttaneet parantumatonta traumaa islamilaisessa maailmassa. Kun ristiretkiaate lakastui lännessä, se unohdettiin idässä. Ristiretket palautuivat aktiivisena tekijänä muslimien kollektiiviseen tietouteen vasta 1800-luvulla virinneen arabinationalismin myötä. Vuosisatoihin sitä ennen ne eivät olleet herättäneet intohimoja.

1800-luvun arabinationalisteille oli luontevaa nähdä ristiretket osana länsimaisen imperialismin jatkumoa, sen alkupisteenä. Tulkinta palautui silloisen eurooppalaisen historiankirjoituksen vaalimaan näkemykseen ristiretkien tosiasiallisista taustamotiiveista; näitä määrittivät enemmän valistuksen käsitys rationaalisuudesta kuin keskiajan painottama hengellisyys. Kuten yllä kävi ilmi, ristiretki-instituutiota ei kuitenkaan voi pitää länsimaisen imperialismin esimuotona. Ilmiöt eroavat aatteellisesti toisistaan ratkaisevasti; ristiretkien päämäärä oli taivaallinen, imperialismin maallinen. Kyseessä on kaksi eri ilmiötä, joiden välille on mahdotonta osoittaa kausaalista yhteyttä. Imperialismi ei ollut ristiretkien johdannainen.

Lopuksi: tarkoituksena ei ole väittää, että ristiretket olisivat eettisesti täysin ongelmattomia nykyajan näkökulmasta. Ainakin tämän kirjoittajan mielestä paavi on tehnyt oikein pyytäessään anteeksi katolisen kirkon operaatioiden väkivaltaisia väärinkäytöksiä historian saatossa. Nämä liittyvät pääosin juuri ristiretkiin. Kuuluisimpia esimerkkejä ovat Konstantinopolin valtaus neljännellä ristiretkellä 1204, toistuvat juutalaisvainot ja etenkin Koillis-Euroopassa harjoitettu miekkalähetys, kuin myös summittainen ja ylikorostetun julma väkivalta, jota esiintyi epäilemättä kaikilla suurilla ristiretkillä toisuskoisia kohtaan. Ristiretket olivat sotakone, jollaisen brutaaleja toimintaperiaatteita hengellinen mandaatti ei eliminoinut vaan saattoi jopa vahvistaa.

Tästä huolimatta ristiretkiä Lähi-itään on vaikeaa pitää puhtaasti epäeettisenä ilmiönä edes tämän päivän arvoilla punnittuna. Tavoitteena oli puolustautua hyökkäystä vastaan ja hankkia menetettyjä alueita takaisin. Vielä vähemmän ristiretkeläisten tekoja, olivat ne oikeutettuja tai eivät, voi käyttää perusteluna islamismin nousuun. Sen vaalima viha ja epäluottamus länsimaista kulttuuria kohtaan eivät johdu ristiretkeläisten lyömistä haavoista.

Kuvat: GT.PHOTOS@Flickr.com. CC BY-NC-ND 2.0. Dave Wilson@Flickr.com. CC BY-NC-ND 2.0.