Artikkeli / Sampsa Korpela / 3.9.2019

Mitä lukion historian oppikirjat kertovat kristinuskosta?

Tieteen ja uskon suhteen konfliktimyytti esiintyy usein suomalaisessa keskustelussa. Voisiko kouluopetuksella olla asian kanssa tekemistä? Selvityksessä tutkitaan aluksi lukion historian oppikirjoja, ja yllättäen niistä monissa tosiaan toistetaan myyttejä kristinuskon ja historian suhteesta, vaikka joitakin positiivisiakin yllätyksiä oli. Oletko itse löytänyt oppikirjoista virheellistä tietoa merkittävistä aiheista?

On taas se aika vuodesta, kun nuoret palaavat kesälomilta oppikirjojen ääreen. Suomalaista kouluopetusta kehutaan syystäkin, mutta oppikirjojen kirjoittajat joutuvat yleensä kirjoittamaan niin laajoista aiheista, ettei kukaan voi olla kaikkien niiden erityisasiantuntija. Kenties tästä johtuen oppikirjoihin pääsee livahtamaan myös virheitä. Kristillisestä ja historiantutkimuksellisesta näkökulmasta on luonnollisesti huolestuttavaa, jos kristinuskoon liittyviä asioita esitetään parhaan tutkimustiedon vastaisesti.

Harvalla vanhemmalla tai nuorella on aikaa tarkistaa oppikirjoja perusteellisesti, ja parhaiten oppikirjojen tarkastaminen onnistuukin yhteistyöllä. Areiopagi pyysi minua tekemään selvityksen historian oppikirjoista voidaksemme auttaa nuoria ja heidän vanhempiaan oppikirjojen tarkastamisessa. Muiden oppiaineiden kirjojen sisältöä voidaan tarkastella myöhemmin, ja kuulemme kiinnostuneina myös opiskelijoiden ja vanhempien omia kokemuksia. 

Tarkasteltavat myytit ja oppikirjat

Tässä artikkelissa esitellään oppikirjoista löytyneitä myyttejä sekä muutamia kumotuksi havaittuja myyttejä. Tarkasteltavana ovat lukion historian oppikirjat Otavan kustantamista Forum- ja Ihmisen tiet -sarjoista sekä Sanoman kustantamasta Historia ajassa -sarjasta. 

Oppikirjoista löytyvistä myyteistä tässä artikkelissa käsitellään erityisesti uskon ja tieteen välistä sodankäyntimyyttiä ja selitetään, miltä osin oppikirjojen antama kuva on harhaanjohtava. Huojentavasti oppikirjoissa on tapahtunut myös edistystä, sillä joitakin myyttejä, esimerkiksi ajatusta keskiaikaisesta uskosta litteään maahan, ei enää löydy oppikirjoista. Joidenkin ajatusten kohdalla oppikirjoissa myös kuvataan myyttien kumoutumista ja tutkimuksen edistymistä. 

Artikkelissa esitetyt lainaukset oppikirjojen teksteistä eivät ole kokonaan suoria lainauksia, vaan niitä on tiivistetty tarpeen mukaan. Myyttien oikaisussa lähteenä on käytetty pääasiassa Areiopagilla julkaistuja artikkeleja, joissa kuvataan tieteellisen historiantutkimuksen tuloksia (artikkeleissa on käytetty lähdekirjallisuutena tieteellistä historiantutkimusta), sekä Areiopagin suomeksi toimittamaa artikkelikokoelmaa Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta, jossa historiantutkijat kumoavat 25 kristinuskon ja tieteen väliseen suhteeseen liittyvää myyttiä.

Sodankäyntimyytin näkyminen tieteellisessä vallankumouksessa

Myytti tieteen ja kristinuskon välisestä sodasta juontaa juurensa 1800-luvulle, jolloin tieteenhistorioitsijat John William Draper ja Andrew Dickson White kirjoittivat aiheesta suurta suosiota saaneita populaariteoksia. Teosten pääteesinä oli, että uskonnon ja tieteellisen tutkimuksen välillä on aina ollut konflikti, ja kirkot ovat vastustaneet tiedettä joka käänteessä opettaen muun muassa Maan olevan litteä ja tuomiten tieteellisiä tutkimuksia poltettavaksi. Konfliktiteesi nousi historiallisessa tilanteessa, jossa se palveli kirkon ja yliopiston erottamisen tarkoitusta.

Nykyisessä historiantutkimuksessa sodankäyntimyytti on kuitenkin hylätty, ja Draperin ja Whiten teosten katsotaan olevan täynnä merkittäviä virheitä. Todellisuus on paljon monimuotoisempi, eikä yksittäisistä konfliktitapauksista voi päätellä yleisen tieteen ja kristinuskon välisen sodan olemassaoloa. Kristinusko ja kristilliset kirkot ovat myös tukeneet tiedettä merkittävästi.

Toisaalta, vaikka oppikirjoissa hylätään jo nykyään ajatus “pimeästä keskiajasta”, joissakin teoksissa ajatus keskiajan ja uuden ajan kirkon tiedevastaisuudesta korostuu edelleen. Otavan kustantamassa lukion oppikirjassa Forum IV: Eurooppalainen ihminen (2017, 98) opetetaan sodankäyntimyyttiä ylläpitäen seuraavasti:

1600-luvulla kirjapainotaidon keksimisen myötä katolisen kirkon taistelu kokonaista tiedeyhteisöä vastaan oli vaikeaa, vaikka useat luonnontieteilijöiden teokset joutuivat edelleen kiellettyjen kirjojen listalle. 

Saman oppikirjan sivulla 110 opetetaan lisäksi seuraavasti:

Valistuksen aikaan kirkko ja hallitsijat valvoivat mustasukkaisesti asemaansa ja erehtymättömyyttään. Erityisesti Ranskassa oli kaikenlainen hallitsijoiden ja kirkon arvostelu ankarasti kielletty. Mitään, mikä oli uskonnon oppien, valtion edun tai hyvien tapojen vastaista, ei saanut painaa.

Pitää paikkansa, että kirkot ovat tietyissä tilanteissa myös tukahduttaneet ajattelun vapautta. Tällaisia esimerkkejä painottamalla saatu kokonaiskuva on kuitenkin harhaanjohtava. Todellisuudessa katolinen kirkko on myös osallistunut aktiivisesti tieteen tekemiseen. Valtaosa tieteellisen vallankumouksen synnyttäneistä tieteilijöistä tuli kirkon sisältä. Keskiaika oli kirkon tukeman yliopistojärjestelmän kehityksen ja monien luonnontieteellisten läpimurtojen aikaa. Kirkon rooli luonnontieteiden synnyn edistäjänä oli keskiajalla tärkeä. Roomalaiskatolinen kirkko tuki tähtitieteen tutkimusta 1100-luvulta 1700-luvulle todennäköisesti enemmän kuin muut tahot yhteensä. Myös yliopistoverkosto syntyi kirkon aktiivisella tuella. (Shank) 

Yksi sodankäyntimyyttiä edustavista tunnetuimmista esimerkeistä on Galileo Galilein (1564–1624) ja katolisen kirkon väliset oikeudenkäynnit. Myyttisessä historiankirjoituksessa korostuu erityisesti näkemys, että Galilein ja kirkon väliset oppikiistat jollain tavoin edustivat tyypillistä kirkon ja tiedeyhteisön välistä ristiriitaa. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin erikoistapaus, sillä historiankirjat eivät tunne toista vastaavanlaista oikeudenkäyntiä. (Huhtanen) 

Sanoman kustantamasta lukion oppikirjan Historia ajassa 4: Eurooppalaisen maailmankuvan kehitys (2017, 93) opettaa Galilein ja kirkon välisestä oikeudenkäynnistä seuraavasti:

Vanhoilla päivillään vuonna 1632 Galilei julkaisi Kopernikuksen ja Keplerin laskelmat oikeaksi todistavat havaintonsa teoksessa Dialogi kahdesta maailmanjärjestyksestä. Hän tiesi hyvin, että saattaisi joutua katolisen kirkon sensuurin hampaisiin. Inkvisitio langettikin Galileille harhaoppituomion. Erityisen raskauttavana pidettiin sitä, että Galilei oli kirjoittanut italiaksi niin, että tavallinen kansa saattoi tutustua hänen tutkimuksiinsa ja hairahtua kirkon opeista. Galilei vältti polttorovion vain kieltämällä oppinsa ja vietti loppuelämänsä kotiarestissa.

Otavan kustantamassa kirjassa Forum IV: Eurooppalaisen maailmankuvan kehitys (2017, 97–98) kirjoitetaan seuraavasti:

Tiedemiehet joutuivat taistelemaan näkemystensä oikeellisuuden puolesta. Katolinen kirkko koki uudet tiedot omalle arvovallalleen vaarallisina, olivathan ne Raamatun ja kirkon opetuksen vastaisia. Tähtitieteilijä Nikolaus Kopernikuksen teos asetettiin heti kiellettyjen kirjojen listalle. Myös Galileo Galilei joutui inkvisition kuultavaksi: hänelle esiteltiin kidutuslaitteita, ja pakon edessä Galilei kielsi havaintonsa tähtitaivaan rakenteesta. Katolinen kirkko tunnusti aurinkokeskeisten maailmankuvan oikeaksi vasta 1800-luvulla. 

Lienee selvää, että kirkko teki väärin tukahduttaessaan Galilein tieteellisen tutkimuksen vapauden. Toisaalta kyse ei ollut tässä erityisesti tiedevastaisuudesta, vaan reformaation jälkeisenä aikana katolinen kirkko oli aiempaa mustasukkaisempi siitä, kuka sai tulkita Raamattua auktoriteettina. Uskovaisena kristittynä Galilei oli näet pyrkinyt osoittamaan teorian aurinkokeskeisyydestä myös Raamatun kanssa yhteensopivaksi. Aurinkokeskeisyyttä puolustavat teokset eivät itsessään joutuneet kirkon hampaisiin, niin kauan kuin niiden kirjoittajat eivät pyrkineet tulkitsemaan Raamattua niiden kautta.

Itse asiassa Kopernikuksen teos asetettiin kiellettyjen kirjojen listalle vasta kysymyksen tulehduttua Galileita koskevan kiistan myötä. Aurinkokeskeistä mallia kuitenkin pidettiin matemaattisesti yksinkertaisempana, joten malli nopeutti taivaankappaleiden liikkeiden laskemista tehden myös Kopernikuksen teoksesta käytännön kannalta hyödyllisen. (Danielson)

Galilein laskelmat eivät vielä todistaneet aurinkokeskeistä mallia oikeaksi, vaan siihen liittyi vielä ratkaisemattomia tieteellisiä ongelmia. Vielä Galilein aikaan tiedeyhteisön enemmistö oli tukevasti maapallokeskeisen mallin kannalla. Sitovat todisteet aurinkokeskeisen mallin puolesta saatiin vasta 1700-luvulla ja niiden jälkeenkin mallin muotoilussa oli paljon työtä – sen viimeiset ongelmat saatiin ratkaistua vasta vuonna 1838 (Zeilig & Gregory). Tässä valossa ei voida pitää erityisen dramaattisena, että katolinen kirkko hyväksyi aurinkokeskeistä maailmankuvaa puolustavien kirjojen painatuksen virallisesti vasta vuonna 1822.  

Inkvisition edessä käytyä oikeudenkäyntiä koskien kirjoittajat ovat luopuneet aikaisemmin populaarissa historiankirjoituksessa monesti esiintyneestä myytistä, jonka mukaan Galileita olisi kidutettu oikeudenkäyntien aikana. Historiantutkijat ovat todella inkvisition pöytäkirjoja tutkimalla tulleet johtopäätökseen, että Galileita ei kidutettu oikeudenkäyntien aikana, vaikka häntä uhkailtiinkin esittelemällä hänelle kidutusvälineitä. (Finocchiaro)

Lisäksi oikeudenkäyntiin liittyi myös henkilökohtainen elementti: Galilei oli teoksessaan loukannut häntä aiemmin tukenutta paavia laittamalla paavin sanoja maapallokeskeisyyttä puolustavassa Dialogi-teoksessa yksinkertaiselta vaikuttavan henkilön Simpliciuksen suuhun. (Moss & Wallace) 

Otavan hieman vanhemmassa lukiokirjassa Ihmisen tiet: Eurooppalainen ihminen (2000, 68) kirjoitetaan Galilein ja katolisen kirkon välisestä kiistasta uusimman historiantutkimuksen valossa huomattavasti totuudenmukaisemmin:

Galilei joutui inkvisition kuulusteluun, koska hän oli julkaissut uutta ja vanhaa maailmankuvaa puoltavien henkilöiden välisen keskustelun. Rangaistukseksi Galileille määrättiin kotiarestia ja katumusharjoituksia.

Uutta ja vanhaa maailmankuvaa puoltavien henkilöiden keskustelun julkaisemisella viitataan Dialogi-teokseen. Näyttää siltä, että jo ainakin tässä vuonna 2000 julkaistussa kirjassa on tiedostettu, että Galilein ja kirkon välinen ristiriita kärjistyi, koska paavi loukkaantui Galilein häntä pilkkaavista kirjoituksista. Ihmetystä herättävää onkin, että huomattavasti uudemmissa Historia ajassa 4 sekä Forum IV -kirjoissa tapausta käsitellään myyttisellä tavalla väittäen, että kiista katolisen kirkon kanssa johtui Kopernikuksen ja Keplerin havaintojen vahvistamisesta.

Toinen tunnettu esimerkki sodankäyntimyytistä on Giordano Brunon (1548–1600) polttaminen roviolla. Bruno oli panteisti ja kielsi persoonallisen Jumalan olemassaolon. Hän puhui julkisesti sen puolesta, että maapallo ei ole maailmankaikkeuden keskus, vaan että maailmankaikkeus on valtavan suuri ja todennäköisesti sisältää lukuisan määrän elämän mahdollistavia planeettoja. (Shackelford)

Otavan kirjassa Forum IV: Eurooppalaisen maailmankuvan kehitys (2017, 98) sodankäyntimyyttiä vahvistetaan esittämällä Giordano Brunon tapaus myyttisessä valossa. Kirjassa kirjoitetaan seuraavasti:

Ankarimmin katolisen kirkon valvovan katseen sai kokea Giordano Bruno. Hän kehtasi väittää, etteivät Aatami ja Eeva olleet ihmiskunnan ensimmäiset ihmiset. Harhaoppisuudesta syytetty Bruno poltettiin roviolla Roomassa vuonna 1600.

Kumpikaan oppikirja ei kerro perimmäistä syytä Brunon tuomiolle: Bruno kielsi kristinuskon keskeiset opit, vaikka oli dominikaanimunkkina ja pappislupauksen antaneena sitoutunut näihin oppeihin sekä katolisen kirkon lainsäädännön alaisuuteen. Kirkko suhtautui ankarasti erityisesti sellaisiin kirkon opin julkisiin kieltäjiin, jotka olivat tehneet virallisen lupauksen kirkon opin noudattamisesta. (Shackelford)

Näissä kohdissa tiedot Galileista ja Brunosta ovat osittain oikeita. Toisaalta annettu kokonaiskuva mukailee kuitenkin Draperia ja Whitea, ei myöhempää historiantutkimusta, joka antaa tapauksesta huomattavasti monipuolisemman kuvan eikä maalaa sitä uskon ja tieteen sotana. Toisaalta vaikka näiden tapausten yksityiskohdat olisi kerrottu tarkasti, olisi oppikirjojen antama kokonaiskuva kuitenkin harhaanjohtava, koska ne eivät tuo esiin tieteen ja uskonnon suhteen monimuotoisuutta, vaan keskittyvät vain konfliktitilanteisiin.

On harmillista, että nämä yksittäistapaukset on omaksuttu niin keskeiseksi osaksi länsimaiseen maailmankuvaan sisältyvää ymmärrystä kristinuskon ja tieteen historiasta. Tasapainoisen kuvan muodostamiseksi olisi myös hyvä muistaa katolisen kirkon aktiivinen osuus yliopistojärjestelmän synnyttämisessä ja luonnontieteiden harjoittamisen tukemisessa. 

Aikaisempia historian opetuksessa esiintyneitä myyttejä, jotka on murrettu

Oppikirjoista löytyi myös monia sellaisia kohtia, joissa oppikirjojen tekijät olivat korjanneet aikaisemmin historian kirjoituksessa esiintyneitä myyttejä. Näitä myytinmurtumisia ovat noitavainoihin suhtautuminen maltillisesti inkvisition julmuuden liioittelun sijaan, litteän maan myytin murtuminen sekä pimeän keskiajan myytin murtuminen. 

Sanoman kustantaman lukiokirjan Historia ajassa IV: Eurooppalaisen maailmankuvan kehitys (2017, 61) suhtaudutaan inkvisition toimintaan noitavainojen aikana maltillisesti: 

Vaikka inkvisitio on sittemmin saanut huonon maineen, se oli alkuvaiheissaan melko maltillinen. Vain murto-osa inkvisition kuulustelemista ihmisistä sai ankaria rangaistuksia. Myös noituudesta syytettyjä kohdeltiin yleensä maltillisesti. Noituudesta epäiltyjä rangaistiin lähinnä siinä tapauksessa, että heidän katsottiin vahingoittaneen ihmisiä.

Saman kirjan sivulla 91 todetaan myös: 

Noitavainot eivät sijoittuneet keskiajalle vaan pääosin uuden ajan alkuvaiheeseen. Vastuussa ei ollut pelkästään katolisen kirkon inkvisitio, vaan noitavainoja oli myös protestanttisissa maissa. Rankaisemisesta vastasi yleensä maallinen tuomioistuin kirkollisen sijaan. Syytettynä ei ollut pelkästään naisia, kuten 1900-luvun feministinen tutkimus on väittänyt, vaan kolmasosa syytetyistä oli miehiä. Kuolemaan tuomittuja oli arviolta 20000–40000, eikä miljoonia tai satoja tuhansia, kuten monissa aikaisemmissa arvioissa on väitetty.

Muissakin oppikirjasarjoissa käsitellään noitavainoja, ja niiden kirjoitukset ovat samansuuntaisia. Arviot noitavainojen uhriluvuista ovat maltillisia, ja inkvisitioon suhtaudutaan kiihkottomasti. Aikaisemmassa historiankirjoituksessa on usein törmätty myyttiin, jossa inkvisition julmuutta on liioiteltu. Mustamaalaaminen perustuu 1500-luvulta lähtien aina 1800-luvulle asti jatkuneeseen Pohjois-Euroopassa vallinneeseen katolisen kirkon ja Espanjan vastaiseen ilmapiiriin. Pyrkimyksenä oli oikeuttaa protestanttisissa maissa Englannin käymä sota Espanjaa vastaan. (Vainio)

Myöskään myyttiä, jonka mukaan katolinen kirkko opetti maapallon olevan litteä, ei enää löytynyt tällä hetkellä käytössä olevista oppikirjoista. Otavan Forum IV: Eurooppalaisen maailmankuvan kehitys (2017, 46) jopa suoraan kumoaa myytin opettaen seuraavasti:

Kartat piirrettiin keskiajalla kirkon näkökulmasta, jolloin kristinuskon pyhät paikat olivat maailman keskipisteenä ja maailman äärissä asuivat barbaarit ja hirviöt. Toisin kuin usein on väitetty, keskiajalla ei uskottu maan olevan yksinomaan litteä. Keskiaikaisissa kartoissa maailman esitettiin hyvin monenlaisissa muodoissa, mutta yleensä muoto oli pyöreä.

Litteän Maan myytin mukaan keskiajan Euroopassa uskottiin yleisesti Maan olevan litteä, koska katolinen kirkko opetti niin vastustaen ankarasti vaihtoehtoisia näkemyksiä. Tosiasiassa ainakin 700–800-luvuilta alkaen katolinen kirkko opetti yksimielisesti Maan olevan pallonmuotoinen. Ainoastaan myöhäisantiikin aikaan 300–600-luvuilla ajatus litteästä Maasta sai kannatusta joiltakin kristillisiltä ajattelijoilta, mutta tällöinkin litteän Maan kannattajat olivat vähemmistössä. (Kangasniemi)

Myytti “pimeästä keskiajasta” näyttää myös olevan matkalla pois oppikirjoista. Esimerkiksi Sanoman julkaisemassa lukiokirjassa Historia ajassa 4: Eurooppalaisen maailmankuvan kehitys (2017, 72) kirjoitetaan seuraavasti: 

Länsimaisessa historiankirjoituksessa eli pitkään käsite pimeä keskiaika, jolla viitattiin keskiajan takapajuisuuteen sitä edeltäviin ja seuraaviin aikakausiin verrattuna. Nykyaikainen tutkimus on osoittanut, että nimitys on harhaanjohtava eikä keskiaika ollut pelkästään taantumuksen aikaa.

Otavan Forum IV: Eurooppalaisen maailmankuvan kehitys (2017, 62–63) opettaa seuraavasti:

Historiallisten lähteiden niukkuus on vaikuttanut käsitykseen keskiajan pimeydestä: kun aikakaudesta on tiedetty vähän, se on leimattu pimeäksi. Monissa lähteissä on myös paisuteltu esimerkiksi anekauppaa ja muita kirkon toimintaan liittyneitä epäkohtia. Keskiajan pimeyttä on todisteltu erilaisilla tarinoilla nunnien ja kirkonmiesten yltäkylläisestä ja jopa irstaasta elämäntyylistä. Näkemykseen keskiajan pimeydestä on vaikuttanut myös se, että monet keskiajan kuvaukset on tehty vasta 1500-luvulla tapahtuneen reformaation jälkeen. Tällöin ehkä haluttiin nähdä keskiaika todellista synkempänä.

Keskiaika oli monien tieteellisten edistysaskelien ja eläväisen kulttuurin aikaa, joka lopulta johti länsimaissa luonnontieteiden vallankumoukseen (Shank). Samankaltainen näkemys pimeän keskiajan myytin murtumisesta toistuu myös muissa oppikirjoissa. Myytti pimeästä keskiajasta näyttää oppikirjoissa korvautuneen uudemman historiantutkimuksen mukaisella näkemyksellä.

1500-luvulla käynnistynyt länsimainen luonnontieteellinen vallankumous perustuu pitkälti eurooppalaisten keskiajalla tekemään luonnontieteelliseen tutkimukseen ja sen pohjalta tehtyihin innovaatioihin. Keskiajan Euroopassa tehtyjä keksintöjä olivat esimerkiksi kirjapainotaito, linssi, kompassi, mekaaninen kello, kolmivuoroviljely, tekstiiliteollisuus, monet tähtitieteen edistysaskeleet ja klassisen fysiikan liikelakien keksimiseen johtanut aristoteeliset liikelait korvannut impetus-teoria. Kiinasta Eurooppaan tuotuja keksintöjä olivat esimerkiksi ruuti ja paperi. (Deming)

Yhteenveto

Uskon ja tieteen välinen sodankäyntimyytti näyttää osin murretulta, mutta sitä esiintyy edelleen: esimerkiksi Galilei-myytti elää edelleen osassa kirjoista. Toisaalta kirkon rooli tieteellisen kehityksen edistäjänä on tiedostettu ainakin sillä tasolla, että kirkkoa ei enää yksioikoisesti syytetä kehityksen pysäyttämisestä ja taikauskon levittämisestä. Muutamista kirjoista tosin löytyy kohtia, joissa korostetaan asetelmaa, jonka mukaan kirkko on pyrkinyt kaikin keinoin vastustamaan tieteen edistymistä. 

Historian opetuksessa käytettävien koulukirjojen laatijoiden meriitiksi voidaan laskea, että monet aikaisemmassa historiankirjoituksessa esiintyneet myytit esitetään oppikirjoissa murrettuina. Noitavainojen liioittelun loppuminen, litteän maan myytin murtuminen sekä pimeän keskiajan myytin murtuminen ovat välittyneet historian tutkimuksesta oppikirjoihin.

Luonnontieteellisen vallankumouksen taustavaikuttajina on kirkon aktiivinen panos luonnontieteiden ja koulutusjärjestelmän edistäjänä sekä kristillinen usko siihen, että Jumala on  luonut maailman, jota voidaan tutkia järjen avulla. Nähtäväksi jää, löytääkö aikanaan tiensä historian oppikirjoihin myös tieto siitä, että kirkko toimi keskiajalla aktiivisena tieteellisen kehityksen tukijana. 

Lähteet:

Danielson, Dennis R. (2009): “Kopernikuksen opit syrjäyttivät ihmiset pois maailmankaikkeuden keskipisteestä.” Teoksessa Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta. Toim. Ronald L. Numbers. Harvard University Press. Suom. Kirsi Nisula. 53-60. 

Deming, David (2010): Science and Technology in World History, Vol. 2: Early Christianity, the Rise of Islam and the Middle Ages. McFarland & Company, North Carolina. 169-177. 

Finocchiaro, Maurice A. (2009): “Galileo vangittiin ja häntä kidutettiin siksi, että hän kannatti Kopernikuksen oppeja.” Teoksessa Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta. Toim. Ronald L. Numbers. Harvard University Press. Suom. Kirsi Nisula. 70-80. 

Huhtanen, Jouni (2013): Galilei, inkvisitio ja tieteenhistoria

Kangasniemi, Tuomas (2014): Litteän maan myytti: Keskiajan kirkko tiesi Maan palloksi viimeistään 700 vuotta ennen Kolumbusta.

Moss, Jean D. & Wallace, William (2003): Rhetoric & Dialectic in the Time of Galileo. CUA Press, Washington. 

Shackelford, Jole (2009): “Giordano Bruno oli modernin luonnontieteen ensimmäinen marttyyri.” Teoksessa Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta. Toim. Ronald L. Numbers. Harvard University Press. Suom. Kirsi Nisula. 61-69.

Shank, Michael H. (2009): “Keskiajan kristillinen kirkko tukahdutti luonnontieteen kehityksen” Teoksessa Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta. Toim. Ronald L. Numbers. Harvard University Press. Suom. Kirsi Nisula. 24-31.

Vainio, Olli-Pekka (2014): Järkyttävä totuus inkvisitiosta.

Zeilig, Michael & Gregory, Stephen (1998): Introductory Astronomy & Astrophysics. Saunders College Publishing. 44. 

Kuva: Roman KraftUnsplash.

Piditkö artikkelista? Voit tukea Areiopagin toimintaa kannatusjäseneksi ryhtymällä.

Ylös