“Elämän suurimmat arvoitukset” kiinnostavat. Niitä ei käsitellä vain filosofien ja teologien keskiajalta tuoksuvissa keskusteluissa. Ne askarruttavat myös tieteellisesti koulutettuja ihmisiä ympäri maailman. Suomessa Tiede-lehti onkin helmikuun numerossa tarttunut muun muassa vapaan tahdon, tietoisuuden, ja Jumalan olemassaolon visaisiin pulmiin. Analysoimme tekstin lukijan pyynnöstä. Rohkeasta avauksesta huolimatta aiheiden käsittely jättää monin paikoin toivomisen varaa.

Lehti on varannut sivuistaan peräti viiden aukeaman verran lähes jokaista ihmistä askarruttaville perustaville kysymyksille. Kustakin haastatellaan aihepiiriä miettineitä filosofeja ja tieteentekijöitä. Pyrkimys käsitellä näitä kysymyksiä on sinänsä erittäin kannatettava, ja luin suurella mielenkiinnolla eri nykytieteen huippujen näkemyksiä vaikkapa tietoisuudesta ja aivojen toiminnasta.

Monet kysymyksistä ovat samoja, joita Areiopagi on käsitellyt viikoittain koko nelivuotisen historiansa ajan. Siksi minusta tuntuu luontevalta arvioida onnistumista, kun jokin muu meitä paljon suurempi kotimainen media osoittaa kiinnostusta ydinalueisiimme. Näin on varsinkin silloin, jos näkemysten monipuolistamiseen tai suoraan korjaamiseen on syytä, niin kuin tällä kertaa on.

Myönnän auliisti, että monet käsitellyistä aiheista ovat vaikeampia kuin miltä ensi alkuun vaikuttavat. Ajatusvirheiden tekeminen niissä on petollisen helppoa, vaikka olisi altistunut alan kirjallisuudelle pitkäänkin. Kirjoitin tämän vastauksen ensimmäiseen versioon virheitä itsekin, joista kollegani ystävällisesti huomauttivat. Ehkä niitä on jokunen vieläkin. Kaikesta huolimatta katson kirjoitukseni opastavan suurimpien arvoitusten äärelle Tiede-lehden juttua paremmin. Mutta vaikka olenkin perustellusti eri mieltä paljosta artikkelin kirjoittajien kanssa, tämän “kommenttiraidan” ei ole tarkoitus ilkeämielisesti kuittailla kenellekään tietämättömyydestä.

Tässä kirjoituksessani käyn läpi kyseisen, alunperin New Scientist -lehdessä ilmestyneen monen kirjoittajan artikkelin kunkin aiheen ja analysoin sen antia. Pitääkseni kirjoitukseni pituuden kohtuullisena, pyrin tarjoamaan mahdollisimman usein linkkejä asian perusteellisemman käsittelyn äärelle.

Paitsi monet yksityiskohdat, myös juttukokonaisuuden rakenne tuntuu heijastelevan tiedeuskoa eli skientismiä, kuten valitettavasti monet muutkin tieteen popularisointipyrkimykset länsimaissa. Tiedeuskoa on toki monenlaista muotoa, mutta niille tyypillinen luonnontieteellinen valloitusmieliala suurten kysymysten suhteen näkyy esimerkiksi jo alaotsikon mahtipontisessa muodossa ”Mitä vastaa nykytiede?” Parempi kysymys olisi esimerkiksi vaatimattomampi “Kuinka nykytiede voi auttaa vastausten etsinnässä?” Artikkelissa filosofien rooliksi jää tyypillisesti jonkin perinteisen filosofisen vaihtoehdon tai nykysuuntauksen esittely, jonka jälkeen luonnontieteilijä kutsutaan lausumaan asiasta lopullinen tuomio.

Sen sijaan en pidä ongelmana tällaisessa formaatissa väistämättä esiintyviä kärjistyksiä, yksinkertaistuksia ja typistyksiä. Entisenä toimittajana tiedän, kuinka vaikeaa on tiivistää monimutkaisia asioita ja arvostan sellaisia pyrkimyksiä. Artikkelin ongelmat ovat muualla.

1. Mistä tietää olevansa olemassa?

Tähän artikkeli vastaa raflaavasti “ei mistään, vaikka tunne on vankka.” Artikkelin lähtökohtana on filosofi Nick Bostromin esittämä argumentti, jonka mukaan on mahdollista, että elämme simulaatiossa. Bostrom olettaa, että tulevaisuudessa on todennäköisesti mahdollista luoda virtuaalisia todellisuuksia, joita on mahdoton erottaa todellisuudesta, ja näiden sisälle virtuaalisten maailmojen sisälle voidaan luoda myös tietoisia olentoja. Jos tämä on mahdollista, on Bostromin mukaan todennäköistä, että tällaisissa simulaatioissa eläviä olentoja on pian paljon enemmän kuin oikeassa fyysisessä maailmassa eläviä olentoja. Tästä Bostrom päätyy siihen mahdollisuuteen, että myös me elämme tietämättämme tällaisessa simulaatiossa. Bostromin jälkeen monet ovat päätyneet pitämään tätä jopa todennäköisenä, kuten lehti raportoi.

Tämä keskustelu on hyvin kiinnostavaa ja Bostromin argumenttia voidaan kritisoida ja puolustaa monelta kantilta. Tiede-lehti ei kuitenkaan kerro, miten simulaatioargumentti liittyy kysymykseen siitä, olemmeko olemassa? “Mistä tietää olevansa olemassa” on vanha filosofinen kysymys, jonka moni varmaan muistaa lukion filosofian tunneilta. Filosofi René Descartes pyrki löytämään tiedolle täysin varman perustan, jotain mitä hän ei voisi mitenkään epäillä. Tässä Descartes ajautui epätoivoon. Kaikki aistiemme antama tieto voisi nimittäin olla pahantahtoisen demonin huijausta. Descartesin pelasti kuitenkin oivallus, että jos hän pystyy epäilemään, niin sentään jotain täytyy olla olemassa, nimittäin hän itse. Cogito, ergo sum: ajattelen, siis olen. Samaa periaatetta voidaan hyvin soveltaa myös Tiede-lehden kuvaamassa skenaariossa. Simulaationkin sisällä täytyisi olla olemassa tietoinen ajatteleva olento, joka epäilee elävänsä simulaatiossa. Muutenhan epäily ei olisi mahdollista.

On hiukan ihmeellistä, että artikkeli sivuuttaa tämän keskustelun täysin ja siirtyy vain tutkimaan sivuraidetta eli olemassaolon tunteen syntymistä ihmisessä, joka on “helpompi haaste”.  Bostrom on kuitenkin itsekin todennut, ettei hänen tarkoituksensa ole kyseenalaistaa olemassaoloamme sinänsä. Ehkä kirjoittaja hakee jotakin rajatumpaa kysymystä, kuten “mistä tiedän, että minulla on ruumis?” Tämä olisi järkeenkäypää, jos taustalle oletetaan materialismi, jossa ihminen todella on vain hänen ruumiinsa, jonka aivokemian pohjalta tietoisuus syntyy. Tällainen kuitenkin pitäisi lausua julki. Nyt niin ei tehdä, minkä seurauksena lukija saattaa jäädä hämmentyneeksi.

2. Mitä on tietoisuus?

Descartes tekee paluun heti seuraavassa kysymyksessä tietoisuudesta. Hänet nimetään ruumis-mieli-dualismin moderniksi isäksi ja nykyajan filosofi David Chalmers tietoisuuden kovan ongelman nimeäjäksi. Kovan ongelman tutkijat jaetaan kahteen leiriin eli materialisteihin ja ei-materialisteihin ja annetaan muutama nimi jatkotutkistelua varten. Kaikki hyvin tähän asti, ellei oteta lukuun pientä dualismin ja panpsykismin sekoittamista keskenään siinä ongelmassa, miten aineeton tietoisuus vaikuttaa aineelliseen ruumiiseen.

Viimeisen sanan saavat koko ongelmaa keinotekoisena ongelmana pitävät materialistit, kuten Daniel Dennett ja Michael Craziano. Tietoisuus saattaa kuulemma olla illuusio, päädytään neuropsykologin arvovallalla sanomaan. Ongelmallista tässä ratkaisussa on, että (jälleen) jos on olemassa illuusio, niin silloin nimenomaan on olemassa jotakin mikä vaatii selittämistä, nimittäin tuon illuusion tai ”kangastuksen” olemassaolo. Se mitä kutsutaan kovaksi ongelmaksi on juuri tässä: tämän illuusion tai kangastuksen selittäminen neurofysiologian tai edes tietojenkäsittelytieteen termein kadottaa väistämättä selityksestä sen, mitä yritettiin kuvailla ja selittää. Materialistien teorian sanotaankin hämmentävästi ehdottavan, että “minä” on tietoisuuden “sivutuote”. Näin kirjoittaminen osoittaa, että tietoisuuden kovaa ongelmaa ei ole kunnolla sisäistetty, sillä olla tietoinen on olla “minä”. Aiheesta voi lukea lisää vaikkapa Chalmersin haastattelusta tai Areiopagin avainsanan tietoisuus alta.

3. Mikä on elämän tarkoitus?

“Jokainen tietää parhaan vastauksen itse”, kertoo artikkeli. Tarve saada tarkoitus elämälle on kirjoittajan Graham Lawtonin mukaan keskeinen syy Jumalaan tai jumaliin uskomiselle. Uskonto tarjoaa kuitenkin Lawtonin mukaan vain “lohturuokaa”, jolla ihminen pyrkii suojaamaan itseään maailmankaikkeuden välinpitämättömyydeltä. Tässä hän olettaa ateismin parhaiten perustelluksi kannaksi vaivautumatta perustelemaan sitä. Otsikoksi sopisikin ehkä paremmin, “mikä voisi olla elämän tarkoitus, jos Jumalaa ei ole”? On valitettavaa, että “tieteen” näkökulma rajautuu tässä vain ateistien omaksi näkökulmaksi, kun todellisuudessa luonnontiede ja elämän tarkoitus kiinnostavat toki myös Jumalaan uskovia. Tällainen on omiaan rakentamaan tieteen ja uskon vastakkainasettelua, mitä on mielestäni turha tuoda Amerikasta Suomeen.

Millaisia vastauksia elämän tarkoitukseen kirjoittaja sitten tarjoaa? Lawton pohtii lyhyesti sitä, voisiko multiversumiin vaikuttaminen tarjota merkitystä elämälle, mutta hylkää tämän liian abstraktina ja spekulatiivisena. Käytännössä jäljelle jääkin yksittäisten ihmisten kokema oma eksistentiaalinen merkitys. Puheenvuoro annetaan psykologille, joka kommentoi eri ihmisten vastauksia elämän tarkoituksesta. Käy selväksi, että huolimatta objektiivisen merkityksen olemassaolosta tai olemattomuudesta, eksistentiaalinen merkityksen ja arvon kokemus on joka tapauksessa ihmisille tärkeä. Nämä ovat hyviä huomioita. Dialogiin tässä kannattaisi ottaa psykologian ohella mukaan myös filosofia ja teologia. Lawtonin puolustama merkityksen luominen itse tulee esimerkiksi lähelle eksistenssifilosofiaa, jossa ihmisen täytyy itse luoda merkitys absurdissa maailmankaikkeudessa.

Suosittelen vahvasti lukemaan artikkelin vastapainoksi vaikkapa Olli-Pekka Vainion artikkelit (1, 2) siitä, kuinka kosmoksen koko, malli tai määrä liittyy tai ei liity kysymykseen merkityksestä ja ihmisen arvosta. Areiopagilla kysymystä merkityksestä on käsitellyt myös Rope Kojosen artikkeli Fyysinen kuolemattomuus ja ikuisen elämän kaipuu.

4. Mistä hyvä ja paha tulevat?

“Kumpaakin tuottaa neutraali luonnonvalinta”, vastaa Tiede-lehti. Teksti myöntää, että monet kysymykset hyvästä ja pahasta ovat liian abstrakteja luonnontieteen käsiteltäviksi, mutta katsoo varsinkin evoluution auttavan niiden ymmärtämisessä. Tekstissä myönnetään, että “tietenkään aivan kaikkea ei voi selittää evoluutiolla”, mutta lukijalle syntyy silti vaikutelma, että aika suuri osa hyvästä ja pahasta voidaan selittää puhtaasti viittaamalla evoluutiohistoriaamme.

Vain evoluutiobiologian käsittely tässä kohden on silti harmillista. Eikö lehdessä ajatella, että ihmistieteillä olisi mitään sanottavaa asiasta, vai eivätkö ne ansaitse tieteen nimeä? Tämä olisi harmillista, sillä myös useimmat evoluutiobiologit katsovat, että evoluutio on muovannut ihmisestä kulttuurisen olennon, jonka käyttäytymisen ymmärtämiseen tarvitaan paljon muutakin kuin evoluutioteoria. Ajatellaan esimerkiksi nykyisen länsimaisen kulttuurin ja Rooman valtakunnan aikaisen kulttuurin moraalieroja. Niitä löytyy paljon, vaikka aikajakso on aivan liian lyhyt biologiselle evoluutiolle. Evoluution avulla voidaan pyrkiä selittämään kaikkialla samoja ihmislajin piirteitä, mutta tällöin jää vielä paljon sanomatta.

Lehden tapa keskittyä vain evoluutiobiologiaan on ehkä seurausta joidenkin moraalista kirjoittavien biologien näkemyksestä, jonka mukaan biologien tulisi kaapata keskustelu moraalista pois filosofeilta ja teologeilta. Muuhun kuin evoluutiobiologiseen tutkimukseen perustuvien näkökulmien sivuuttaminen on harmillista, sillä alalla tapahtuu paljon arvokasta tutkimusta erilaisissa ihmistieteissä. Esimerkiksi Areiopagilla arvostellussa Jonathan Gloverin teoksessa Ihmisyys kuvataan psykologista tutkimusta moraaliresursseista, jotka auttavat toimimaan hyvän puolesta vaikeissa tilanteissa. Inhimillisen käyttäytymisen ymmärtämisessä on tarpeen integroida eri alojen näkökulmia, ottaen toki huomioon myös luonnontieteet.

Tämä osio näyttäisi jotakuinkin ohittavan mielenkiintoisen keskustelun objektiivisesta moraalista, mutta siihen voi tutustua täältä.

5. Onko meillä vapaa tahto?

Viidennen kohdan tiimoilla alkaa vahvistua artikkelin osioiden rakenne, jossa viimeinen sana tulee jälleen luonnontieteilijälle. Näin siitä huolimatta, että nytkin ensin emergenttiä, fysikalistista persoonakäsitystä edustava filosofi alussa pääseekin kannattamaan ylhäältä alas suuntautuvaa kausaatiota. Tämä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä, että aineellisen todellisuuden ylätason persoona määrää alempien tasojen aineen käytöstä. Lopulta tämä hylätään, koska tietoisuuteen on jo ehditty sitoutua illuusiona. Tällainen sitoutuminen kuitenkin vaatii toimiakseen ensinnäkin sitoutumisen fysikalismiin, joka hylkää valmiiksi kaikki dualistiset vaihtoehdot tietoisuuskäsitysten saralla. Osion loppupuolella paalutetaankin, että kaikki palautuu lopuksi materiaan: “Vaikka kaikki pelkistyy fysiikaksi, kaiken ei tarvitse olla ennaltamääräytynyttä.”

Jostain syystä nämä kuvitteelliset tietoisuudet kuitenkin saattavat tietää tulevaisuudessa vapaan tahdon mysteeristä jotakin, kunhan tiede edistyy. Osio melkein jättää kvanttifysiikan vuoksi pienen nurkkauksen vapaaksi materialistiselta ennaltamääräytymiseltä, mutta vain melkein. Osion kirjoittaja ei näet tunnu voivan vastustaa kiusausta niistää tämä mahdollisuus kuiviin vetoamalla (äärimmäisen spekulatiiviseen) multiversumiin siinä toivossa, että se tekisi kaikesta olevaisesta kuitenkin ennaltamääräytyneen.

Osiossa ei uhrata mustetta vaikkapa kompatibilismille eli vapaan tahdon ja ennaltamääräämisen yhteensopivuutta kannattavalle näkemykselle eikä sen paremmin ennaltamääräytymisestä vakuuttumattomille libertaarisen vapaan tahdon kannattajille. Näiden sijaan päädytään ennalta-arvattavasti tiedeuskon kanssa usein yhdessä esiintyvän materialistisen determinismin kannalle. Mikäli tämä tuntuu epätyydyttävältä näkemykseltä ja vaikkei tuntuisikaan, suosittelen etsimään perusteellisempia ja monipuolisempia artikkeleita avainsanan “vapaa tahto” alta.

6. Mistä todellisuus koostuu?

Kuudennessa osiossa elätellään hetki mahdollisuutta siitä, että todellisuus saattaa pitää sisällään esimerkiksi sekä aineen ja mielen (tai tietoisuuden). Pian kuitenkin tieteenfilosofi Tim Maudlinin suulla todetaan, että vastauksen pitää joka tapauksessa tulla fyysikoilta, ja lukija alkaa jo arvailla, mihin suuntaan teksti kulkee.

Tämän osion lopulla artikkelikokonaisuus tarjoaa kuitenkin myönteisen yllätyksen. Matematiikkaa ja informaatiota ehdotetaankin todellisuuden perimmäiseksi ulottuvuudeksi! Kirjoittaja Stuart Clark pohtii Platonin luolavertauksen hengessä, voisiko nykyinen (ilmeisesti materialistinen) käsityksemme olla vain varjo siitä, mikä on todellista. Tämä on ihailtavaa tiedollisen nöyryyden osoittamista. Ilman tätä kohtaa kaikki artikkelin seitsemän kysymystä olisivat noudattaneet jotakuinkin samaa tarinallista kaavaa: suuren kysymyksen esittelyn yhteydessa annetaan lyhyt suunvuoro aihetta pohtineelle filosofille, joka saattaa esittää tiedeuskoisesta käsityksestä poikkeavan näkemyksen yhtenä todellisena vaihtoehtona. Lopulta kuitenkin kuvaan ilmestyy fyysikko tai muu luonnontieteilijä, joka kertoo, miten asiat oikeasti menevät.

Ei kuitenkaan tällä kertaa, mikä on hyvä.

7. Voimmeko tietää, onko Jumala olemassa?

Seitsemän kohdan listan suurista kysymyksistä kruunaa se, mikä on aiemmin artikkelissa jo pilkahtanut esiin ja on historiallisesti ollut monien näiden ikiaikaisten filosofien ja teologien lempiaiheiden taustalla: Jumalan olemassaolo ja se, miten uskoa Jumalan olemassaoloon kenties perustellaan. Miten tätä massiivista aihetta lähdetään purkamaan?

Saamme heti kärkeen tietää, että yksi teistinen argumentti käsittelee kysymystä suunnittelusta ja perustelee suunnittelua luonnon monimutkaisuudella. Tämä siivotaan pois pelikentältä yksinkertaisesti mainitsemalla luonnonvalinta ja mutaatiot, mikä ei ehkä tyydytä biologisen suunnitteluargumentin kannattajia tai kaikkia vastustajiakaan, kuten Rope Kojosen tutkimuksen lukeneet tietävät. Joka tapauksessa viittaus evoluutioon ei vielä riitä vastaamaan suunnitteluargumenttiin kokonaisuutena, sillä evoluutio voi olla mahdollista vain hienosäädetyssä kosmoksessa.

Osion kirjoittaja Lawton jatkaa vihjaamalla virheellisesti teististen evidentialistien edustavan aukkojen jumala-argumentaatiota, ja että ”tieteen edistyessä todisteisiin perustuva jumalausko on murentunut”. Kuulemma tämä on aiheuttanut sen, että jotkut uskonnonfilosofit ovat vetäytyneet niin sanottuun reformoituun epistemologiaan. Kyseinen näkemys tosin ammentaa vahvasti ajalta ennen luonnontieteellistä vallankumousta, mistä syystä puhe “vetäytymisestä” on asiantuntematonta tai harhaanjohtavaa. Tämä käsitys kuuluu Lawtonin (virheellisesti esittämänä) näin: ”Heidän mukaansa Jumalan olemassaolosta ei tarvita todisteita. Jumala vain on, ja sillä hyvä.”

Tämä ”väistöliike” on kuulemma vain siivittänyt todisteisiin vetoavaa ateismia. Tällaisen ateismin yhtenä todisteena pidetään teoriaa yliaktiivisesta agentintunnistuksesta, jonka mukaan jumalausko syntyy sivutuotteena tästä ominaisuudesta. Väite liittyy niin sanottuun mielen teoriaan, joka kuuluu kognitiivisen uskontotieteen alaan. Se, että agentintunnistus olisi yliaktiivista ja että se tukisi ateismia, on hyvin kiistanalaista, kuten muun muassa tästä jutusta voit lukea.

Mitä muuta todistusaineistoa sitten esitetään maininnan arvoisena esimerkkinä ”todisteisiin vetoavan ateismin” tukena? Luultavasti monen filosofisesti harrastuneen ateistin harmiksi tässä vaiheessa ei marssiteta näyttämölle vaikkapa sellaisia filosofisuuruuksia kuin Herman Philipse tai Graham Oppy, vaan edesmennyt tunnettu fyysikko ja uusateisti Victor J. Stenger. Todisteisiin nojaavan ateismin väitetysti  “tärkeimpiin puolestapuhujiin” kuuluvan Stengerin teoksesta God: The Failed Hypothesis poimitaan seuraavat seikat:

“Jos Jumala on moraalin lähde, uskonnottomien pitäisi olla moraalittomampia kuin uskonnollisten. Jos Jumala loi maailmankaikkeuden, meidän pitäisi nähdä yliluonnollisuuden merkkejä fysiikan laeissa ja kosmologiassa. Jos Jumala vastaa rukouksiimme, rukousten sairaiden puolesta pitäisi toimia kuin lääkkeet ja tehon pitäisi näkyä kliinisissä kokeissa.”

Tässä ei ole tilaa perusteellisesti analysoida, mikä poimituissa kysymyksenasetteluissa on vakavasti vialla, mutta Lawsonin referoinnin mukaisena ne ainakin heijastavat pinnallista käsitystä yliluonnollisen, luonnollisen ja ihmeiden suhteesta sekä Jumalan mahdollisista toimintatavoista. Lisäksi monet teistiset argumentit (kuten kosminen hienosäätö) nimenomaan näkevät luonnonlakien ominaisuuksissa yliluonnollisia piirteitä, joita pyritään selittämään Jumalan toiminnalla ja joita moni ateisti (kuten Stenger) pyrkii selittämään vaikkapa multiversumilla ja niinsanotulla valintaefektillä.

Kaikkea kristillisyyttä ja muuta uskonnollisuutta tulee toki kritisoida kun siihen on aihetta, mutta kuten Scientific Americanin ei-teistinen toimittaja Joe Horgan on todennut, skeptikkokulttuurilla on harmillinen tapa valikoida vastustajansa helpoimpien joukosta. Lawtonin osio heijastaa tätä tendenssiä tarkalleen. Se sivuuttaa aiheen kannalta kaikkein oleellisimmat asiantuntijat eli tunnetuimmat niin teistiset kuin ateistisetkin uskonnonfilosofit (kuten evidentialistisen kristityn Richard Swinburnen tai ateistin Philipsen tai reformoidun epistemologian Alvin Plantingan), ja monta mielenkiintoista keskustelua, kuten vaikkapa mittavan Jeesuksen ylösnousemuksen historiallisuutta koskevan väittelyn.

Lisäksi artikkelissa pidetään vakavasti otettavina argumentteina sellaisia jo pitkään ratkaistuina pidettyjä sanaleikkejä kuin “Voiko Jumala luoda niin ison kiven, ettei jaksa itse nostaa sitä?” Oikea vastaus on tietenkin, että kysymys ei ole mielekästä kieltä, aivan kuten merkkijono “Voiko Jumala luoda niin ison kiven, että Kk538(H??#KSSJ?” ei ole mielekästä kieltä, vaan vastaa loogiselta merkitykseltään siansaksaa.

Osio päättyy toteamukseen, että kysymys Jumalasta kuuluu tieteen ulkopuolelle. Kun täällä tieteen selän takana ei merkityksellistä tietoa oikein ole saatavilla, kysymys Jumalan olemassaolosta saa artikkelissa käytännössä ateistisen vastauksen. Teistiset evidentialistit tietenkin ajattelevat toisin, ja yleensä tahtovat painottaa, että koeteltavaa ja järkevää tietoa on luonnontieteen ulkopuolellakin.

Jotta osio olisi päässyt ajantasaisen akateemisen keskustelun kanssa samalle kartalle, se olisi voinut hyvin kommentoida vaikkapa Swinburnen bayesilaista kumulatiivisesta argumenttia, leibnizlaista kosmologista argumenttia, kosmista hienosäätöä, argumenttia tietoisuudesta tai intentionaalisuudesta, argumenttia ihmeistä tai jotain muuta renessanssin kokeneen luonnollisen teologian argumenttia. Vaikka ne eivät varsinaisesti kuulu luonnontieteen alaan, monet niistä voivat tavalla tai toisella premisseissään hyödyntää luonnontiedettä.

Kuitenkin jostain syystä varsinkin tähän osioon on valittu lähinnä ateistisia tulkintoja tieteestä, kun todellisuudessa niitä on paljon muitakin.

Mitä me tästä opimme?

Tiede-lehden artikkelikokonaisuuden parasta antia on sen osoitus, että luonnontieteellä on paljon mielenkiintoista sanottavaa niin sanotuista suurista kysymyksistä, vaikkei se niitä voikaan yksin ratkaista. Filosofian ja teologian ei tule paeta näitä aloja, vaan ne on kohdattava, mitä esimerkiksi Areiopagi yrittää omalta osaltaan tehdä. Erityismaininnan saa sekin hieno asia, että filosofeja on otettu mukaan haastateltaviksi, vaikka heidän näkemyksensä alistetaankin luonnontieteestä haettujen sivupolkujen tai epävastausten valtaan.

Artikkelin suurin heikkous on sen rivien välistä ja välillä riveilläkin pilkistelevä tiedeusko ja suora ateismi, jotka molemmat liitetään kyseenalaisella tavalla tieteen ominaisuudeksi. Tällainen itsestäänselvänä pidetty liitto naturalismin ja tieteen välillä on historiallisesti paljon tuoreempi keksintö kuin luonnontiede itse ja filosofisesti ongelmallinen.

Kaikkiaan on kuitenkin enemmän kuin tervetullutta, että ”elämän suuria arvoituksia” käsitellään populaarilla tasolla. Toivottavasti tämän aihepiirin artikkeleita nähdäänkin jatkossa muissakin lehdissä, sillä ne selvästi kiinnostavat ihmisiä ja ovat lisäksi itsessään arvokkaita ja sivistäviä.

Jotta niistä saataisiin mahdollisimman laadukkaita, pitäisi lähestymistapaa kuitenkin korjata Tiede-lehden artikkeliin nähden. Meidän tulisi ensiksikin välttää stereotyyppisiä tiedeuskoisia loppuratkaisuja (missä kohta 6 jo hapuilevasti onnistuu) ja antaa sen sijaan suunvuoro muunlaisillekin tulkintavaihtoehdoille, vaikkapa kristillisen teismin tai yhtä hyvin filosofisen platonismin näkökulmasta. Tämä olisi nyt käsitellyssä jutussa voinut onnistua, jos sen rakenne olisi käännetty ylösalaisin: ensin olisi tuotu esiin kuhunkin asiaan liittyvän tieteellisen tiedon tämänhetkinen tila, ja sitten kysytty filosofeilta ja teologeilta, miten tällainen tieto kytkeytyy erilaisiin maailmankatsomuksiin.

Toki luonnontieteen tulosten maailmankatsomuksellisen tulkinnan tulee olla kaikille, myös luonnontieteilijöille avoin mahdollisuus. Tässä prosessissa kannattaisi kuitenkin vähintään olla kosketuksissa filosofian ja teologian kanssa, eikä kuvitella, ettei näistä kysymyksistä ole sanottu mitään arvokasta ennen nykyisen luonnontieteen nousua. Se, jos mikä, olisi merkki tiedeuskosta.

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva: Matt Popovich@Unsplash.com. CC0.

EDIT klo 11.53. Lisätty maininta objektiivisen moraalin keskustelusta.