Miten differentiaalilaskennan keksijä ja yksi historian maineikkaimmista filosofeista laati maailmamme piirteistä Jumalan olemassaoloon johtavan argumenttinsa? Miksi se oli unohdettuna parisataa vuotta ja miksi se heräsi eloon? Entä voiko Ockhamin partaveitsi viipaloida argumentin jälleen unholaan? Näitä asioita käsitellään seuraavassa artikkelissa.

Kosmologiset argumentit ovat ryhmä filosofisia argumentteja Jumalan olemassaolon puolesta, jotka ottavat lähtökohdakseen kosmoksen olemassaolon ylipäänsä, sen alun tai jonkin tietyn piirteen siitä, kuten liikkeen tai kausaation. Kosmologisilla argumenteilla on pitkä ja vaikuttava filosofinen historia (ks. Craig 1980).

Lähinnä David Humen ja Immanuel Kantin kritiikin vuoksi kosmologiset argumentit olivat kuitenkin pitkään poissa muodista. Viime vuosikymmeninä ne ovat kuitenkin tehneet jonkin asteista paluuta; nykyisessä angloamerikkalaisessa uskonnonfilosofiassa kosmologisten argumenttien eri versioilla on monia puolustajia (esim. Koons 1997; Swinburne 2004: luku 7; O ́Connor 2008; Pruss 2009). Tässä kirjoituksessa pyrin puolustamaan lyhyehkösti ja ei-teknisesti kosmologisen argumentin versiota, jonka historialliset juuret jäljitetään yleensä Gottfried Wilhelm Leibniziin (esim. Leibniz 2011a: 241‒242 ja 2011b: 328‒329).

Leibnizlainen kosmologinen argumentti

Leibnizin (2011b: 328) mukaan “ensimmäinen kysymys, jonka saamme esittää, kuuluu: Miksi on olemassa jotakin sen sijaan että ei olisi mitään?” Pidämme tätä kysymystä mielekkäänä, koska koemme intuitiivisesti ympärillämme olevan maailman sellaisena, että sen ei olisi ollut pakko olla olemassa.

Filosofit kutsuvat tällaista ”ei olisi ollut pakko olla olemassa –maisuutta” yleensä kontingenssiksi. Leibnizlainen kosmologinen argumentti ottaa siis lähtökohdakseen kosmoksen olemassaolon ylipäänsä, erityisesti sen huomion nojalla, että kosmos on kontingentti. Juuri tämän kosmoksen, tai ylipäänsä yhtään minkään, ei olisi ollut pakko olla olemassa; mutta jotain kuitenkin sattuu olemaan olemassa; miksi? (Evans 2010: 60‒64.)

Leibnizin mukaan voimme antaa perimmäisen selityksen kontingentin kosmoksen olemassaololle ainoastaan, jos oletamme sen selittäjäksi kontingentin maailman ulkopuolisen välttämättömän olion (Leibniz 2011a: 242; 2011b: 328‒329). Hume (1990: 100) kielsi tämän väittäen, että ikuinen kontingenttien olioiden sarja on tyydyttävä selitys niiden olemassaololle.

Leibnizin kanta lienee kuitenkin uskottavampi. Emme voi antaa perimmäistä selitystä kontingenttien olioiden olemassaololle vetoamalla ainoastaan kontingentteihin olioihin. Vaikka kontingentteja olioita olisi ollut aina olemassa, niin tämä ei silti selittäisi sitä, että miksi tämä ikuinen kontingenttien olioiden sarja on olemassa ylipäänsä. (O ́Connor 2008: 73‒76; Pruss 2009: 80‒86; Reitan 2011: 123‒124.)

William Rowen (1998: xiv) sanoin: ”Kysymykseen siitä, miksi on olemassa riippuvaisia olioita ylipäänsä, ei voida antaa vastausta huomioimalla, että riippuvaisia olioita on ollut aina olemassa, sen enempää kuin kysymykseen siitä, miksi elefantteja on olemassa, voitaisiin vastata huomioimalla pelkästään, että elefantteja on ollut aina olemassa.”

Jos siis haluamme selittää kontingentin maailman (tai kontingenttien olioiden) olemassaolon, on meidän vedottava kontingentin todellisuuden ulkopuoliseen ei-kontingenttiin, välttämättömään olioon. Välttämätön olio, ens necessarium, on sellainen, joka on olemassa jokaisessa mahdollisessa maailmassa: sen on pakko olla olemassa ja se on ikään kuin ”täysin haavoittumaton olemattomuudelle” (O ́Connor 2008: 70). Tai kuten Leibniz asian ilmaisee, välttämätön olio ”kantaa olemassaolonsa syytä itsessään” (Leibniz 2011b: 329). Välttämättömyytensä nojalla tämä olio, toisin kuin kontingentti kosmos, ei siis vaadi itsensä ulkopuolista selitystä.

Välttämättömän olion on myös oltava konkreettinen. Vain konkreettisilla olioilla (kuten kivillä, puilla, ihmisillä tai Jumalalla) on kausaalisia vaikutusvoimia; abstraktit objektit (kuten numerot, joukot tai propositiot) ovat (jos niitä on olemassa) määritelmänsä mukaan kausaalisesti kyvyttömiä. Välttämätön olio kuitenkin selittää kosmoksen olemassaolon kausaalisesti, jonka vuoksi se ei voi olla pelkkä abstrakti olio. Lisäksi on turhaa postuloida kosmoksen selitykseksi monia olioita; yksinkertaisuuden vuoksi yksi välttämätön olio riittää.

Mutta miksi maailman olemassaololle pitäisi antaa perimmäinen selitys? Eikö kosmos voisi vain olla olemassa, selittämättömästi? Yleensä leibnizlaisen kosmologisen argumentin puolustaja (Leibnizin tavoin) vetoaa tässä kohdin ”riittävän perusteen periaatteeseen”: jokaisella kontingentisti todella faktalla on oltava selitys.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että leibnizlainen kosmologinen argumentti on mahdollista muotoilla myös ilman riittävän perusteen periaatetta (Kremer ja Katz 1997; O ́Connor 2008), esimerkiksi abduktiivisesti eli päättelynä parhaaseen selitykseen (Layman 2007: 79‒109).

Tällaisen vaatimattomamman argumentin version mukaan välttämättömän olion sisältävä teoria, joka pystyy antamaan kosmokselle perimmäisen selityksen, on parempi selitys suhteessa maailman olemassaoloon kuin sellainen teoria, joka jättää maailman olemassaolon selittämättömäksi kontingentiksi tosiasiaksi. Eräs etu muotoilla tämä argumentti ilman riittävän perusteen periaatetta on, että näin se sivuuttaa täysin kaikki vastalauseet, jotka perustuvat kyseisen periaatteen kritisoimiselle.

Mitä tekemistä tällä kaikella on Jumalan olemassaolon kanssa? Leibniz sekä esimerkiksi hänen aikalaisensa Samuel Clarke pyrkivät johtamaan välttämättömän olion käsitteestä useita jumalallisia ominaisuuksia, kuten kaikkivoipaisuuden, kaikkitietävyyden sekä moraalisen täydellisyyden. Esimerkiksi, argumentoituaan välttämättömän olion olemassaolon puolesta, Leibniz totesi näin: ”Tämän yksinkertaisen alkuperäisen substanssin täytyy sisältää korkeimmassa muodossa ne täydellisyydet, jotka sisältyvät sen vaikutuksesta johtuviin substansseihin. Siispä sen mahti, tieto ja tahto ovat täydellisiä, toisin sanoen sillä on kaikkivoipuus, kaikkitietävyys ja korkein hyvyys” (Leibniz 2011b: 329). Vastaavanlainen strategia on voimissaan tänäkin päivänä kosmologisten argumenttien puolustajien keskuudessa (esim. Pruss 2009: 90‒98; O ́Connor 2008: 86‒110).

Oma näkemykseni on kuitenkin jälleen vaatimattomampi. Onnistuneen argumentin ei tarvitse välttämättä sinällään osoittaa tiettyä johtopäätöstä todeksi. Jos argumentti onnistuu nostamaan teorian (episteemistä) todennäköisyyttä yhdessä muiden argumenttien kanssa, niin voimme pitää sitä onnistuneena ei-deduktiivisena argumenttina (sellaisena, joka ei sinällään todista johtopäätöstään, mutta mikä nostaa johtopäätöksensä todennäköisyyttä).

Koska teismin (tai ainakin useimpien teistien) mukaan Jumala on välttämätön olio, niin argumentti välttämättömän olion puolesta antaa samalla tukea myös teismille. Teismin mukaan Jumala on absoluuttisesti välttämätön olio, joka selittää kontingentin todellisuuden olemassaolon vapaan valintansa nojalla aktualisoida juuri tämä maailma kaikkien toteuttamiskelpoisten maailmojen joukosta. Jos taas oletamme jonkun vaihtoehtoisen selityksen, esimerkiksi filosofisen naturalismin, niin emme kykene antamaan maailman olemassaololle minkäänlaista selitystä; naturalismin perspektiivistä kontingentin todellisuuden olemassaolo on selittämätön fakta. Teismi on näin parempi selitys kontingentin kosmoksen olemassaololle kuin naturalismi.

Tällä tavalla muotoiltuna tämä argumentti ei tietenkään todista Jumalan olemassaoloa. Abduktiivisen argumenttimme tähtäin on huomattavasti vaatimattomampi. Se pyrkii ainoastaan nostamaan teismin (episteemistä) todennäköisyyttä, toimien näin eräänä palasena osana laajempaa ”kumulatiivista keissiä” (Swinburne 2004) filosofisen teismin puolesta.

Vastalauseita

Olemme siis tähän mennessä saapuneet kontingentin maailman havaitsemisesta konkreettisen välttämättömän olion olemassaoloon sekä todenneet, että tämä antaa tukea myös teismille. Arvostaaksemme tämän varsin yksinkertaisen argumentin uskottavuutta, käydään pikaisesti läpi vielä muutama sitä kohtaan esitetty vastalause.

A. Mikä selittää välttämättömän olion?

Jos kontingentti kosmos tarvitsee selityksen, niin mikä sitten selittää tämän selityksen olemassaolon (esim. Dennett 2006: 242)? Tämä valitettavan yleinen vastalause epäonnistuu kuitenkin ymmärtämään Leibnizin argumentin perusideaa. Argumentin mukaan kontingentit asiat vaativat selitystä; argumentin johtopäätös on kuitenkin ei-kontingentti, välttämätön olio, jonka on pakko olla olemassa ja joka näin ei vaadi itsensä ulkopuolista selitystä.

B. Välttämättömän olion idea on epäkoherentti

Hume (1990: 99‒100) kyseenalaisti välttämättömän olion idean johdonmukaisuuden. Hänen perusteensa oli seuraava. Ajatellaan, että X on välttämätön olio. Jos voimme kuvitella X:n olevan olemassa, niin voimme kuvitella sen myös olevan olematta. Mutta tällöin X:n olemattomuus on mahdollista, jonka vuoksi se ei ole välttämätön olio – olio, jonka olemattomuus on mahdotonta. Tämän vuoksi olemassaoloväitteet (X on olemassa) yleensäkään eivät voi olla välttämättömiä. Vain analyyttisesti todet propositiot – sellaiset, joiden negaatio ilmaisee ristiriidan (kuten ”Kaikki poikamiehet ovat naimattomia” tai ”2+2=4”) – voivat olla loogisesti välttämättömiä.

Humen argumentin heikko kohta on siirtymä kuviteltavuudesta mahdollisuuteen. Vaikka X:n olemattomuus olisikin kuviteltavissa olevaa, niin tästä ei seuraa, että se olisi aidosti mahdollista. (Hoffman ja Rosenkrantz 2002: 80.) Siksi myös väite, jonka mukaan olemassaoloväitteet eivät voisi päteä välttämättömästi, on arveluttava. Monet filosofit pitävät abstrakteja olioita välttämättöminä juuri tähän tapaan; miksi asiat olisivat toisin konkreettisen välttämättömän olion tapauksessa?

Esimerkiksi, jos numero kaksi on olemassa, se on abstrakti olio, mikä on olemassa välttämättömästi eli jokaisessa mahdollisessa maailmassa. Teismin mukaan on olemassa eräs konkreettinen olio, Jumala, joka on olemassa välttämättömästi samalla tavalla. Lisäksi moni filosofi kyseenalaistaisi nykyään väitteen, jonka mukaan vain analyyttisesti todet lauseet voisivat olla välttämättömiä, tehden erottelun ”ankaran” sekä ”laajan” loogisen välttämättömyyden välillä (Plantinga 1974). Leibnizlaisen kosmologisen argumentin johtopäätös on välttämätön olio laajassa loogisessa mielessä, eikä tällaisen käsitteen koherenssi kumoudu sillä, että sen olemassaolon ilmaisevan väitteen kielto ei ole ristiriitainen.

C. Miksei aineellinen kosmos voisi olla välttämätön olio?

Toinen humelainen vastalause: Vaikka välttämättömän olion idea olisikin johdonmukainen, niin miksi tämän olion tulisi olla aineellisen maailman ulkopuolinen? Eikö universumi, tai jokin sen osa, voisi olla välttämätön olemassaolossaan (Hume 1990: 100)? Tämä idea on kuitenkin laajalti hylätty, sillä jokainen aineellinen olio vaikuttaa vahvasti kontingentilta. Laajan loogisen välttämättömyyden ominaisuuden omaama joukko alkeishiukkasia vaikuttaa varsin mystiseltä ajatukselta. Siksi on erittäin uskottavaa väittää, että jokainen aineellinen olio on kontingentti (Hoffman ja Rosenkrantz 2002: 80).

D. Tiede ja Ockhamin partaveitsi

Joidenkin mukaan luonnontieteet osoittavat, että emme tarvitse kosmokselle sen ulkopuolista selitystä (esim. Carroll 2012: 194). Mutta kuten olemme nähneet, meillä on tällainen peruste: universumin kontingenssi yhdistettynä Leibnizin oivallukseen siitä, että ikuinenkaan kontingenttien tapahtumien sarja ei selittäisi niiden olemassaoloa ylipäänsä.

On hyvä todeta, kuten esimerkiksi O`Connor (2008: 76) painottaa, että leibnizlainen kosmologinen argumentti ei pyri olemaan minkäänlainen kilpailija luonnontieteellisille selityksille, vaan pikemminkin näiden täydentäjä. Luonnontieteellinen tutkimus aina olettaa, että jotain kontingenttia on jo olemassa, jonka vuoksi se ei voi periaatteessakaan selittää, miksi ylipäänsä yhtään mitään on olemassa.

Leibnizlaisen kosmologisen argumentin esittäjä, jonka mukaan Jumala tarjoaa parhaan selityksen kontingentin todellisuuden olemassaololle ylipäänsä, ei siis toimi millään tavalla luonnontieteitä vastaan; päinvastoin, hän pyrkii tarjoamaan perimmäisen selityksen sille, miksi luonnontieteellinen tutkimus on mahdollista ensi sijassa.

Entä Ockhamin partaveitsi? Tämän periaatteen mukaan meidän ei pitäisi moninkertaistaa olioita ylitse sen, mikä on tarpeen. Yksinkertaisin teoria on siis tämän partaveitsen nojalla paras. Mutta eikö välttämättömän olion sisältävä teoria ole monimutkaisempi kuin teoria, joka sisältää ainoastaan kontingentin aineellisen maailman? Kyllä, mutta ainoastaan siinä mielessä, missä kvarkkeja ja elektroneita sisältävät teoriat ovat monimutkaisempia kuin teoriat, jotka eivät sisällä tällaisia oletuksia.

Hyvät teoriat postuloivat (usein havaitsemattomia) olioita ja voimia selittääkseen ilmiöitä; jos teoria onnistuu tällaisen oletuksen avulla selittämään jonkin selitystä vaativan ilmiön olemassaolon, niin ei ole minkäänlainen vastalause huomauttaa, että kyseinen teoria on vaihtoehtoisia teorioita ”monimutkaisempi”.

Ockhamin partaveitsen mukaan ylimääräisiä olioita ei tulisi olettaa, jollei se ole tarpeen; mutta leibnizlaisen kosmologisen argumentin tapauksessa välttämättömän olion olettaminen on tarpeellista, sillä muuten emme kykenisi selittämään miksi ylipäänsä yhtään mitään (kontingenttia) on olemassa.

Lopuksi

Leibnizlainen kosmologinen argumentti a contingentia mundi pyrkii antamaan perimmäisen selityksen kontingentin todellisuuden olemassaololle. Useat yleiset vastalauseet sitä kohtaan epäonnistuvat. On siis perusteltua väittää, että Leibnizin oivalluksessa oli jotain oikeaa: kontingentin maailman olemassaolo ylipäänsä antaa hyvää todistusaineistoa välttämättömän olion, ja sitä kautta myös Jumalan, olemassaolon puolesta.

Kirjallisuutta

Carroll, Sean 2012: “Does the Universe Need God?” Sivut 185‒197 teoksessa Stump, J.B. ja Badgett, Alan (toim.): The Blackwell Companion to Science and Christianity. Oxford: Blackwell.

Craig, William Lane 1980: The Cosmological Argument from Plato to Leibniz. London: Macmillan.

Dennett, Daniel 2006: Breaking the Spell: Religion as a Natural Phenomenon. Viking Penguin.

Evans, C. Stephen 2010: Natural Signs and Knowledge of God: A New Look at Theistic Arguments. Oxford: Oxford University Press.

Goldschmidt, Tyron (toim.) 2013: The Puzzle of Existence: Why There is Something Rather than Nothing? London: Routledge.

Hoffman, Joshua ja Rosenkrantz, Gary 2002: The Divine Attributes. Oxford: Blackwell.

Hume, David 1990: Dialogues Concerning Natural Religion. Penguin Classics.

Koons, Robert 1997: “A New Look at the Cosmological Argument”. American Philosophical Quarterly 34/2: 193‒212.

Kremer, Elmar ja Katz, Bernand 1997: “The Cosmological Argument Without the Principle of Sufficient Reason”. Faith and Philosophy 14: 62‒70.

Layman, C. Stephen 2007: Letters to Doubting Thomas: A Case for the Existence of God. New York: Oxford University Press.

Leibniz, G.W. 2011a: “Kaikkeuden perimmäisestä alkuperästä”. Sivut 241‒247 teoksessa Leibniz, G.W.: Filosofisia tutkielmia. Toimittaneet Aho, Tuomo ja Roinila, Markku. Gaudeamus: Helsinki University Press.

Leibniz, G.W. 2011b: “Luonnon ja armon järkiperäiset periaatteet”. Sivut 325‒332 teoksessa Leibniz, G.W.: Filosofisia tutkielmia. Toimittaneet Aho, Tuomo ja Roinila, Markku. Gaudeamus: Helsinki University Press.

O´Connor, Timothy 2008: Theism and Ultimate Explanation: The Necessary Shape of Contingency. Oxford: Blackwell.

Plantinga, Alvin 1974: The Nature of Necessity. Oxford: Clarendon Press.

Pruss, Alexander 2009: “The Leibnizian Cosmological Argument”. Sivut 24‒100 teoksessa Craig, William Lane ja Moreland, J.P. (toim.): The Blackwell Companion to Natural Theology. Oxford: Blackwell.

Reitan, Eric 2011: Is God a Delusion? A Reply to Religion´s Cultural Despisers. Oxford: Blackwell.

Rowe, William 1998: The Cosmological Argument. New York: Fordham University Press.

Swinburne, Richard 2004: The Existence of God. Tarkennettu toinen painos. Oxford: Clarendon Press.

Kuva: Sebastian Boguszewicz.