Artikkeli / Aku Visala / 28.11.2023

Ihminen on biologinen kone? – kaksi kirjaa biologiasta ja vapaasta tahdosta

Tahdonvapauden vesilasissa kiehuu taas pienimuotoinen myrsky, jonka laineet liplattavat sanomalehtien tiedesivuille asti. Tänä syksynä on ilmestynyt kaksi englanninkielistä kirjaa tahdonvapaudesta, joita yhdistää moni tekijä. Kumpikin on biologian ja neurotieteen asiantuntijan kirjoittama. Molemmat kirjat tarkastelevat ihmisen käyttäytymistä evoluution ja aivotoiminnan valossa. Johtopäätökset ovat kuitenkin täysin päinvastaiset. Aku Visala arvioi Robert Sapolskyn Determined (2023) ja Kevin Mitchellin Free Agents (2023) kirjat.

Filosofien kirjoittamia kirjoja tahdonvapaudesta julkaistaan vuosittain ehkä tusinan verran. Artikkeleja ilmestyy varmaankin satoja. Kovasta yrityksestä huolimatta nämä kirjat ja artikkelit vain harvoin synnyttävät populaaria mielenkiintoa.

Minua jaksaa aina ihmetyttää se, kuinka eri tavoin kirjaan vapaasta tahdosta suhtaudutaan, kun kirjoittajana on biologi tai neurotieteilijä. Yhtäkkiä sanomalehtien tiedesivuille alkaakin tupsahdella arvioita ja puheenvuoroja. ”Nyt tiede on vihdoin osoittanut…” Ikään kuin luonnontiede voisi yksinkertaisesti pyyhkiä pois filosofien vuosikymmeniä (ja vuosisatoja) tämän aiheen ympärillä tehdyn työn. Ehkä tämä kertoo jotain ajastamme.

Biologi Robert Sapolskyn kirja Determined: A Science of Life without Free Will on täyslaidallinen vapaan tahdon ideaa vastaan. Sapolskyn mielestä tiede ei jätä mitään tilaa toimijuudelle eikä vapaalle tahdolle. Yhtäältä tämä on surullinen asia mutta sillä on myös kultareunuksensa: kun hyväksymme, että ihmiset eivät ole vapaita, voimme tällä perusteella luopua epäinhimillisistä tavoistamme pitää väärintekijöitä pahoina heidän tekojensa perusteella.

Kevin Mitchell on puolestaan genetiikan ja neurotieteen professori, joka kirjassaan Free Agents: How Evolution Gave Us Free Will esittää, kuinka biologia tekee meistä vapaita. Evoluutio synnyttää ympäri biologista maailmaa organismeja, jotka kykenevät yhä monipuolisemmin tavoin reagoimaan ympäristöönsä ja ohjaamaan toimintaansa. Ihmisten vapaa toimijuus perustuu tähän yleiseen biologiseen ilmiöön.

Moraali on asian ydin

Yksi kaikkein tavallisimpia tahdonvapaudesta käytävän debatin sotkuja on se, että asian ajatellaan ratkeavan pelkästään metafysiikkaa tai luonnontiedettä tekemällä. Kunhan vain saamme selville ihmisen käyttäytymisen selittämistä koskevat faktat, olemme saaneet vastauksen siihen, onko ihmisellä vapaa tahto.

Tämä on yksipuolinen kuva tilanteesta. Kuva on yksipuolinen sen tähden, että kysymystä tahdonvapauden olemassaolosta ajaa moraalinen huoli. Kuten Sapolskyn ja Mitchellin kirjat osoittavat, kumpaakin motivoi kysymys siitä, miten ihmisiä tulee kohdella. Mutta mitä tällä on tekemistä vapaan tahdon kanssa? Moraalisen paatoksensa väittely vapaasta tahdosta saa siitä tosiseikasta, että tietynkaltainen moraalinen toimijuus näyttäisi olevan välttämätöntä moraalisen vastuullisuuden kannalta. Moraalisen vastuun käytännöt, asenteet, tunteet ja arviot läpäisevät sosiaalisen ja moraalisen elämämme. Olemme ylpeitä itsestämme ja toisista. Moitimme ja syytämme ihmisiä, jotka ovat tehneet mielestämme väärin. Ajattelemme, että pahantekijät ansaitsevat rangaistuksensa.

Jotta tällaiset tunteet, asenteet ja käytännöt olisivat perusteltuja, ihmisten tulisi olla vapaita. Olisi epäoikeudenmukaista henkilöä kohtaan pitää häntä epäluotettavana konnana jonkin rikoksen perusteella, jos paljastuisi, että hän teki rikoksensa pakon alaisena hyvistä motiiveista. Samoin olisi huutava vääryys rangaista henkilöä rikoksesta, jota hän ei ymmärtänyt tehneensä eikä pystynyt kontrolloimaan.

Kysymys tahdonvapauden olemassaolosta ei siis ole kysymys ainoastaan ihmisen käyttäytymisen selittämisestä, vaan siitä, miten meidän moraalisen vastuun järjestelmämme oikein perustellaan. Filosofit usein aloittavat aiheen käsittelyn juuri tästä suunnasta: mitä moraalinen vastuullisuus todella edellyttää? Onko ihmisen oltava tietoinen kaikista toimintansa syistä ollakseen vastuussa?

Vastuullisuuden ehdoista

Meillä voi olla perusteltuja erimielisyyksiä siitä, mitä moraalisen vastuullisuuden käsitteemme ja käytäntömme oikeastaan edellyttävät. Arkiajattelussa ehtoja asetetaan tavallisesti kaksi: (a) henkilön pitää ainakin jossakin määrin tietää, mitä hän tekee, sekä (b) hallittava (kontrolloitava) tekoaan. Filosofinen väittely inkompatibilistien (vapaa tahto ei sovi yhteen determinismin totuuden kanssa) ja kompatibilistien (vapaa tahto sopii yhteen determinismin totuuden kanssa) kesken koskeekin juuri sitä, miten nämä ehdot tulisi ymmärtää.

Kysymys on käsitteellinen, ja koskee arkisia käytäntöjämme. Inkompatibilistien mukaan vastuun edellytykset ovat hyvin vaativia. Ihmisten tulee kyetä tekemään valintoja ennaltamääräämättömien vaihtoehtojen välillä sekä muokkaamaan luonnettaan tavalla, joka ei ole edeltävien syiden määräämää.

Kompatibilistit puolestaan pitävät näitä vaatimuksia liian korkeina. Arkiset toimintaselitykset toimivat determinismin totuudesta riippumatta. Järjetön ja järkevä toiminta voidaan erottaa toisistaan, vaikka fyysikot osoittaisivat todeksi determinismin totuuden. Moite, viha ja katkeruus ovat sopivia tai paheksuttavia jossakin tilanteessa riippumatta siitä, mitä neurotiede sanoo arkisten mielenliikkeidemme synnystä.

Vastuullisuuteen riittää siis se, että toimija kykenee tunnistamaan normeja, odotuksia ja sääntöjä, sekä reagoimaan muiden esittämiin moitteisiin ja arvioihin. Se, missä määrin toimija kykenee tekemään näin, voidaan selvittää arkisin keinoin ilman neurotiedettä tai filosofista metafysiikkaa. Neurotiede ja biologia eivät siis vastaa kysymykseen siitä, miten moraalisen vastuun käsitteemme ja käytäntömme oikein toimivat ja mitä ne edellyttävät.

Sapolsky ja Mitchell ovat aivoja ja biologiaa koskevien teorioiden spesialisteja. Näin he osaavat kertoa meille siitä, mitä ihmisen aivoissa tapahtuu ja mikä näiden aivojen historia on. Tässä kumpikin kirja on ansiokas. He eivät kuitenkaan ole moraalin, etiikan ja niiden perustelun spesialisteja – ja se näkyy. Mitchellin ja Sapolskyn kirjat määrittelevät tahdonvapauden väljästi ja toteavat sen olevan moraalisen vastuullisuuden edellytys. Tähän menee muutama sivu. Loput 300 sivua omistetaan biologian tai neurotieteen käsittelyyn. Tämän jälkeen hypätään johtopäätökseen: tieteen faktat osoittavat että joko moraalinen vastuullisuus ei ole perusteltua tai sitten se on.

Kummastakin kirjasta jää puuttumaan argumentaatio, jossa neurotieteen ja biologian tulokset liitettäisiin selkeästi siihen, miten moraaliset asenteemme ja käsitteemme on perusteltu.

Kun neurotieteilijät ja biologit yrittävät tehdä moraalifilosofiaa neurotieteen pohjalta, päättelystä jää puuttumaan premissejä välistä.

Skeptisismi vastaan vapaa tahto

Sapolsky edustaa kantaa, jota voidaan kutsua pessimistiseksi skeptisismiksi. Tämän näkemyksen mukaan moraalisen vastuun käytäntömme ovat epäoikeudenmukaisia, koska ne edellyttävät käsityksen toimijuudesta, joka ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Ihmisen jokainen teko on sellaisten edeltävien syiden seurausta, jolle yksilö ei voi mitään. Näin ollen ihmisellä ei ole vapautta valita vaihtoehtojen välillä. Tällainen valitseminen tarkoittaisi sitä, että olisi jokin yliluonnollinen voima, joka vaikuttaisi ihmisen aivoihin. Sielua, minuutta tai vapaata tahtoa ei kuitenkaan todennäköisesti ole.

Sapolskyn näkemyksen tekee pessimistiseksi se, että hänen mukaansa valtaosa moraalisen vastuullisuuden käytännöistämme edellyttää vapaata tahtoa. Koska ihmisillä ei todennäköisesti ole vapaata tahtoa, niin yksikään ihminen ei ansaitse kovaa kohtelua pahojen tekojensa tähden. Jokainen teko syntyy syistä, joille yksilö ei voi mitään. On siis epäoikeudenmukaista kohdella ihmisiä ikään kuin he ansaitsisivat rangaistuksen pahoista teoistaan.

Jokainen meistä on lain edessä samassa tilanteessa, kuin esimerkiksi
skitsofreniasta kärsivä ihminen. Kontrolloimme yhtä vähän käyttäytymistämme, joten emme ansaitse kovaa kohtelua. On siis radikaalisti muutettava epäoikeudenmukaisia käytäntöjämme.

Skeptinen johtopäätös ei ole helppo tehdä onnistuneesti. Ei riitä sen osoittaminen, että kaikki ihmisen teot ovat edeltävien tekijöiden määräämiä ja että nuo tekijät ovat yksilön kontrollista riippumattomia. Sapolsky sanoo, että ihminen on biologinen kone.

Entä sitten? Vaikka ihminen olisikin biologinen kone, ei tästä vielä voida päätellä mitään moraalisesta vastuullisuudesta. Sen lisäksi pitää osoittaa, että tämän seurauksena moraalisen vastuun käytäntömme pitää heittää roskakoriin ja niiden tilalle laittaa jotakin muuta.

Juuri tämän jälkimmäisen väitteen osoittaminen todeksi jää neurotieteestä ja biologiasta inspiroituneilla skeptikoilla lapsipuolen asemaan, kun kaikki paukut menevät sen osoittamiseen, että determinismi on totta. Juuri tässä on Sapolskyn heikkous.

Mitchell esittää päinvastaisen johtopäätöksen: se kuva, joka meille biologian kautta piirtyy ihmisen toimijuudesta sopii riittävän hyvin yhteen sen kanssa, mitä arkikäsitys sanoo tahdonvapaudesta. Ihmisillä on kyky tunnistaa toiminnan perusteita, arvioida erilaisia toimintamahdollisuuksia tietoisesti ja tehdä päätöksiä, jotka ohjaavat hänen tekojaan. Tämä riittää Mitchellin mukaan moraalisen vastuullisuuden järjestelmämme perustelemiseksi. Näin biologia ei siis anna perusteita radikaalille muutokselle.

Aikomukset voidaan johtaa kosmoksen alkuhämärään

Sapolskyn argumentti on yksinkertainen. Kun ihminen toimii, hänen tekonsa ovat hänen aikomustensa ja muiden mielentilojensa aiheuttamia. Sapolsky ei ole vakuuttunut esimerkiksi Benjamin Libetin koeasetelmiin perustuvista neurotieteen tutkimuksista, joiden mukaan tietoisilla aikomuksilla ei ole juurikaan tekemistä ihmisen käyttäytymisen kanssa. Ihminen kyllä kykenee toimimaan aikomuksistaan ja uskomuksistaan käsin.

Ongelma on kuitenkin se, että ihmisen aikomukset ovat edeltävien syiden määräämiä. Aloitetaan aikomuksia edeltävistä sekunneista, sitten minuuteista, päivistä ja päädytään lopulta kuukausiin ja vuosiin. Nämä syyt voidaan puolestaan jäljittää yksilön syntymän tuolle puolen aina vuosituhansia taaksepäin.

Tämä on tehokas retorinen strategia, jonka tarkoituksena on asettaa yksittäisen ihmisen tekojen syyt laajempaan, selittävien tekijöiden kehykseen.

Ympäristö yhdessä ihmisen historian ja aivojen kanssa tuottaa juuri tietyn aikomuksen. Näin tahdonvapauden olemassaolo edellyttäisi sitä, että jokin neuroni laukeaisi itsestään, ilman edeltäviä syitä. Meillä ei kuitenkaan ole syytä uskoa näin, ajattelee Sapolsky, joten ei ole olemassa mitään vapaata tahtoakaan.

Sapolskyn argumenttia ei ole suunnattu pelkästään tahdonvapautta vastaan. Minkäänlaista aitoa toimijuutta ei jää jäljelle, jos determinismi on totta. Ihmisillä on kyllä tietoisia mielentiloja, jotka aiheuttavat käyttäytymistä, mutta aivoissa ei ole kohtaa, jossa toimija vaikuttaisi jonkin neuroverkon toimintaan. Kun ihmisen tekojen syiden verkosto paljastetaan, toimija katoaa lopulta kuvasta.

Hän pyrkii myös tukkimaan ne aukot luonnontieteessä, johon jotkut filosofit ovat yrittäneet tunkea vapaan tahdon edellyttämän indeterminismin. Sapolsky tekee selkoa niin kaaosteorian perusideoista, emergenssistä kuin kvanttifysiikan väitetystä indeterminismistä. Näiden kaikkien kohdalla hänen johtopäätöksensä on sama: tulevaisuutta saattaa olla hyvin vaikea ennustaa mutta tämä ei tarkoita sitä, että indeterminismi olisi totta ja etteikö kaikilla järjestelmän tiloilla olisi jokin edeltävä syy. Näistä teorioista ei siis ole Sapolskyn mukaan apua tahdonvapauden puolustajille.

Sapolsky kirjoittaa jouhevasti. Hän ei kuitenkaan ole kovinkaan vahvoilla kirjoittaessaan filosofisista teemoista. Hän kyllä ottaa tikkunsa nokkaan tahdonvapaudesta kirjoittavia filosofeja (pääsääntöisesti kompatibilisteja) muttei kuitenkaan käsittele kunnolla näiden argumentteja. Daniel Dennettin kompatibilismi on erityisesti Sapolskyn tähtäimessä.

Elämä ilman vapaata tahtoa

Sapolskyn kirjan jälkimmäinen osa koskee sitä, miten moraalisen vastuullisuuden asenteita ja käytäntöjä tulisi uudistaa. Tässä hän kalastelee jo tutuilla vesillä muiden skeptikkojen kanssa. Huomattavaa on, että vaikka Sapolskyn kirjan otsikossakin puhutaan nimenomaan luonnontieteestä (engl. science), ei kysymys moraalisten käytäntöjen uudistamisesta ole lopulta tieteellinen, vaan eettinen kysymys.

Skeptisismi vapaan tahdon osalta on nostanut profiiliaan filosofien keskuudessa viime vuosina. Kyseessä on vieläkin vähemmistökanta: noin 10% kaikista analyyttisista filosofeista kannattaa skeptisismiä 2020 tehdyn tutkimuksen mukaan. Tästä huolimatta skeptisismi on saanut viime vuosina yhä enemmän näkyvyyttä.

Skeptikkojen suurin haaste ei ehkä olekaan vapaan tahdon mahdottomuuden todistaminen. Vaikeinta on sen osoittaminen, että ihmiset voivat todellisuudessa elää edes jollakin lailla arvokasta elämää ilman uskoa vapaaseen tahtoon.

Taitavat skeptikot, kuten Derk Pereboom ja Gregg Caruso, ovat aivan viime vuosina pyrkineet esittämään skeptisen kannan niin, ettei se johda aivan lohduttomiin lopputuloksiin. Heidän mukaansa monet meille tärkeät moraalisen vastuun käytännöt, kuten anteeksiantaminen, moittiminen ja rankaiseminen, voidaan perustella, vaikka kukaan ei ansaitsikaan kovaa kohtelua. Ne käytännöt taas, joita ei voida perustella, joutavat romukoppaan hyvästä syystä.

On helppo ymmärtää, mistä skeptisismi saa moraalisen ja poliittisen polttoaineensa. Sapolskykin toteaa, että retributiivinen rankaisemispolitiikka Yhdysvalloissa on harvinaisen epäoikeudenmukainen. Myös Carusoa motivoi Yhdysvaltain oikeus- ja rangaistuslaitoksen kriisi.

Robert Sapolsky 2023

Rikoksentekijät saavat pitkiä tuomioita, vaikka samaan aikaan liittovaltio ajaa politiikkaa, joka kasvattaa sosiaalista epäoikeudenmukaisuutta ja näin tuottaa lisää rikollisuutta.

Sapolsky yhtyykin nykyskeptikoiden näkemykseen, jonka mukaan retributiivisista rangaistuksen perusteluista tulisi luopua. Väärintekijöiden vangitseminen voi perustua ainoastaan siihen, että vangitsemisella suojellaan yhteiskuntaa. Yhteiskunnalla on oikeus laittaa karanteeniin tarttuvasta taudista kärsivä yksilö, jos yksilön tauti todella uhkaa vakavasti muita. Samalla periaatteella voidaan perustella myös pahantekijöiden vangitseminen.

Sapolsky on lopulta ihailtavan rehellinen. Hän tunnustaa, että usko vapaaseen tahtoon on perustava monien arkisten asenteidemme ja käytäntöjemme kannalta. Vastuu, rakkaus, ystävyys ja rankaiseminen eivät ole entisensä, jos usko vapaaseen tahtoon häviää. Vaikka Sapolsky ei uskokaan vapaaseen tahtoon, hän tunnustaa, että käytännössä on hyvin hankalaa elää tuon epäuskon perusteella.

Toimijuuden evoluutio

Kevin Mitchell on Sapolskyn lailla erikoistunut neurotieteeseen ja genetiikkaan. Mitchellin pyrkimyksenä on muotoilla arkikäsityksemme järkevästä, tietoisesta ja erilaisten vaihtoehtojen välillä valitsevasta toimijasta biologian kielellä. Toisin sanoen hän haluaa perustella näkemyksen, jota Sapolsky pitää hyvin epäuskottavana.

Mitchellin mukaan jotkut määrittelevät vapaan tahdon toimijan kyvyksi toimia aina edeltävistä syistä riippumatta. Tällaista vapaata tahtoa hänen mielestään kenelläkään ei voi olla. Ihmisen teolla on aina jotkut syyt; ne eivät tule tyhjästä. Jos olisi niin, ettei vapailla teoilla ole laisinkaan syitä, emme voisi edes ymmärtää niitä. Sapolsky on tässä oikeassa: toimija toimisi tällöin varsin sattumanvaraisesti. Kun tarkastelemme niitä tekoja, joita pidetään paradigmaattisesti vapaina tekoina, huomaamme, että ne nousevat nimenomaan henkilön korkeimmista päämääristä ja aikomuksista. Vapaa teko ei ole sattumanvarainen mutta se ei myöskään ole täysin määrätty ennalta.

Mitchellin mukaan se tahdonvapaus, jota vastuukäytäntömme edellyttää, koostuu kahdesta osasta: (1) toimijan tekoa eivät määrää toimijan ulkoiset tekijät ja (2) toimija kontrolloi tekoaan niin, että hänen omat uskomuksena, päämääränsä ja aikomuksensa ohjaavat teon syntyä. Vapaa teko on siis teko, joka ei ole pelkästään toimijan ulkoisten syiden tuote, vaan toimijan päätöksentekoprosessi on keskeisessä roolissa sen syntymisessä. Mitchell väittää, että evoluution valossa tarkasteltuna valtaosalla ihmislajin edustajista todella on kyky toimia vapaasti tässä mielessä.

Mitchellin kirja koostuu pääsääntöisesti sen selvittelystä, miten biologinen evoluutio on ajan myötä tuottanut yhä monimutkaisempia toimijoita. Kirjan luvut kuvaavat kehitystä mikro-organismeista kohti soluja ja siitä edelleen monisoluisiin eliöihin, ihmiseen asti. Hupaisalla tavalla Mitchell huomauttaa, että todistusaineistoa vapaan toimijuuden olemassaolosta on löydettävissä paljon paremmin muiden eliöiden biologisesta maailmasta, kuin ihmisen elämästä.

Jokainen eliö on siinä mielessä toimija, että eliöt erottautuvat ympäristöstään, säätelevät itseään ja suuntautuvat kohti joitakin päämääriä, jotka edistävät niiden hyvää. Ajan myötä eliöt kehittyvät tavalla, joka ottaa huomioon yhä laajemman skaalan tekijöitä ympäristössään. Mitchellin argumentin ydin on se, että toimijuus on biologinen fakta, joka on evoluution kuluessa osoittautunut erinomaiseksi tavaksi sopeutua ympäristöön ja selvitä.

Erityisen kiinnostavaksi Mitchellin näkemyksen tekee se, ettei hän välttele perinteistä humanistista kieltä arvoista, merkityksistä ja päämääristä. Biologeilla on tapana välttää näitä käsitteitä, mutta Mitchell haluaa ’naturalisoida’ ne. Merkitykset ja päämäärät ovat osa biologiaa. Vaikka hän pitääkin evoluutiota naturalistisena prosessina, juuri toimijuuden kehittyminen yhä monimutkaisemmaksi synnyttää arvojen, päämäärien ja merkitysten todellisuuden.

Kukin eliö on suuntautunut hyväänsä kohti. Eliöt tunnistavat ympäristöstään toiminnan mahdollisuuksia ja pyrkivät maksimoimaan hyvänsä. Mitä paremmin, jokin tavoite ajaa organismin hyvää, sitä arvokkaampi tämä asia organismille on. Tästä syntyy Mitchellin mukaan normatiivisuus: erilaisilla eliöistä riippumattomilla asiaintiloilla on väliä, niillä on merkitystä eliön näkökulmasta. Näin merkitys on osa luonnollista maailmaa ja sillä on Mitchellin mukaan ”kausaalista voimaa”, eli se selittää, miksi eliöt toimivat tietyllä tavalla.

Reduktiolla vai ilman?

Filosofi Nancey Murphy väitti jo vuosikymmeniä sitten, että determinismiä paljon isompi ongelma tahdonvapauden kannalta on reduktionismi. Reduktionismin mukaan jonkin järjestelmän mikro-osien toiminta selittää jäännöksettä järjestelmän kokonaisuuden toiminnan. Jos siis haluamme selittää järjestelmän nykyisen tilan, riittää että selitämme miten järjestelmän perusosat
ovat päätyneet tähän tilaan.

Mitchellin ja Sapolskyn huomattavin ero on siinä, että Mitchell pyrkii etsimään reduktionismille vaihtoehdon, kun taas Sapolsky tekee töitä sen sisällä. Sapolskyn vahva retorinenkin lataus pyrkii osoittamaan, kuinka jokainen aikomus palautuu lopulta mikrotason tekijöihin, joita toimija ei voi kontrolloida. Mitään aivoista ja ympäristöstä riippumatonta toimijaa ei ole olemassakaan.

Mitchell edustaa Sapolkystä poiketen näkemystä, jossa fysikaalisten osien muodostamaa toimijaa voidaan tarkastella dynaamisena järjestelmänä, jonka toimintaa ei voida selittää pelkästään vetoamalla sen komponenttien toimintaan. Siinä missä Sapolsky redusoi kaiken mikrotason prosesseihin, Mitchell puolestaan väittää, että dynaamisen järjestelmän toimintaa tulee selittää myös järjestelmän kokonaisuudesta käsin. Kokonaisuuden organisaatio selittää osien toimintaa. Siksi järjestelmän voidaan katsoa ohjaavan itseään. Kontrolli toimii myös ylhäältä alaspäin, ei pelkästään alhaalta ylöspäin.

Mitchell korostaa myös dynaamisten järjestelmien kykyä kehittyä ajassa. Osat ja kokonaisuus on jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään. Tällainen muutos on tyypillistä juuri eläville olioille. Järjestelmän kokonaisuuden tasosta voidaan puhua merkityksen ja arvojen käsittein.

Tälle tasolle sijoittuu myös puhe järkiperusteista eli toiminnan perusteista. Mitchellin mukaan kykenemme tunnistamaan toiminnan perusteita, arvioimaan niitä ja ohjaamaan toimintaamme niiden perusteella. Tällaiset kuvaukset ihmisen toiminnasta ovat perusteltuja, vaikka mikrotasolla ei näykään mitään neuroneja liikuttavia normeja tai yliluonnollista minuutta. Mitchellin
näkökulmasta Sapolsky etsii tahdonvapautta ja toimijuutta väärästä paikasta.

Mitchellin ideat eivät ole uusia. Esimerkiksi filosofi Jenann Ismael kehitteli vastaavaa näkemystä fysikaalisista järjestelmistä kirjassaan How Physics Makes Us Free (2016) joitakin vuosia sitten.

Rangaistukset ja aivosolut

Mitchell tekee kiinnostavan huomion rangaistus- ja oikeuskäytännöistämme. Sapolskyn mukaan jokainen ihminen kykenee kontrolloimaan tekojaan aivan yhtä vähän kuin ihminen, joka kärsii esimerkiksi vakavasta skitsofreniasta. Tätä vastaan Mitchell esittää, ettei oikeudessa ole järkeä kuunnella fyysikkojen tai filosofien puheita aivojen tai kosmoksen determinismistä (tai indeterminismistä). Oikeudessa vain yksilöiden eroilla on merkitystä.

Kokemus osoittaa, että skitsofreniasta kärsivä ihminen ei ole responsiivinen järkiperusteille samaan tapaan kuin normaali ihminen. Hänen kykynsä tunnistaa toimintaa ohjaavia periaatteita ja toimia niiden mukaan on merkittävästi alentunut. Tämä ero on olemassa aivan riippumatta determinismin totuudesta tai epätotuudesta. Juuri tämä ero perustelee sen, että tervettä toimijaa ja skitsofreniasta kärsivää toimijaa kohdellaan eri tavoin.

Pohditaan vielä vastuullisuuden perusteita. Ero normaalin ja skitsofreniasta kärsivän toimijan välillä on myös siinä, ettei skitsofreniasta kärsivä toimija toimi arvojensa ja päämääriensä perusteella. Hänellä on kyllä aikomuksia mutta nuo aikomukset eivät kumpua hänen todellisista arvoistaan ja päämääristään, vaan sairauden tuottamista häiriöistä.

Normaalin väärintekijän kohdalla oikeus arvioi sitä, missä määrin henkilön arvostukset, moraalinen päättely ja aikomukset todella näkyvät siitä teossa, jonka hän on tehnyt. Jos henkilö kylmäverisesti ja tappamistarkoituksessa riistää toisen hengen, ei ole merkitystä sillä, onko tuo teko edeltävien syiden määräämä vai ei. Sen sijaan ratkaisevaa on se, edustaako tappaminen henkilön todellisia aikomuksia ja tahtoa.

Lopuksi

Mitchellin ja Sapolskyn kirjan muodostavat hyvän parivaljakon: lähtökohdat ovat hyvin samanlaiset mutta johtopäätökset päinvastaiset. Filosofisesti tarkasteltuna kumpikin kirja jättää kuitenkin lattean jälkimaun.

Sapolskyn kirja on kirjallisesti ansiokkaampi ja paatokseltaan voimallisempi kuin Mitchellin kirja. Vaikka Sapolskyn jutusteleva tyyli ja jyräävä asenne välillä ärsyttävät lukijaa, tekstistä tihkuu kuitenkin kokemus asian tärkeydestä. Vapaalla tahdolla tai sen puutteella on todella Sapolskylle itselleen merkitystä. Hän on päättänyt kääntää jokaisen tieteellisen kiven.

Tahdonvapautta jo 40 vuotta tutkinut filosofi John Martin Fischer on arviossaan armoton Sapolskya kohtaan. Hänen mukaansa Sapolsky ei oikeastaan esitä minkäänlaista argumenttia tahdonvapauden ja determinismin yhteensopivuutta vastaan. Sen sijaan hän vain olettaa sen. Sapolsky tyhjentää lippaansa osoittaakseen determinismin totuuden, mutta argumentit sen puolesta, että moraalisen vastuun käytäntömme todella edellyttäisivät indeterminismin totuutta, jäävät melkein kokonaan sivuun.

Lisäksi on huomattava, että Sapolskyn argumentti on probabilistinen: hänen mukaansa nykyisen tiedon valossa tahdonvapauden olemassaolo on epätodennäköistä, ei mahdotonta.

Sapolskyn skeptismi jää lopulta puolitiehen. Hän ei juuri käsittele rankaisemisen lisäksi skeptisismin muita haasteita. Skeptisismin omaksuminen saattaa ehkä auttaa meitä muuttamaan rangaistuskäytäntöjämme. Jos kukaan ei ansaitse rangaistusta, ei kenellekään tulisi tehdä pahaa tarkoituksella. Mutta jos kukaan ei ansaitse mitään, ei kukaan ansaitse kunnioitusta, arvostusta eikä ihailua saavutuksistaan tai onnistumisistaan.

Vaikka henkilö pyrkisi koko ikänsä auttamaan toisia, kehittämään moraalisia hyveitä ja onnistuisi tässä, ei hän kuitenkaan ansaitse arvostusta eikä kunnioitusta. Hänen arvokkaat ominaisuutensa ja tekonsa eivät ole hänestä kiinni, vaan ne ovat vain ja ainoastaan riippuvaisia niistä sattumista, jotka tuottivat hänen aivonsa ja ympäristönsä. Hyväntekijä ansaitsee hyvistä
ominaisuuksistaan ja teoistaan yhtä vähän hyvää tahtoa osakseen kuin pahantekijä ansaitsee pahaa tahtoa. Samaan tapaan putoaa pohja pois ylpeydeltä ja itsearvostukselta.

Sapolskyn Determined tarjoaa kyllä kiinnostavan katsauksen aivojen, ihmisen biologian ja ympäristön rooliin tekojen selittämisessä mutta se ei kuitenkaan onnistu osoittamaan todeksi johtopäätöstään. Kun kysymys on moraalisten käsitteittemme, käytäntöjemme ja asenteidemme perustelemisesta, Sapolskyllä on tästä hyvin vähän sanottavaa.

Mitchellin kirja on puolestaan tyyliltään hillitympi ja jossakin määrin latteampi lukukokemus. Siitä puuttuu Sapolskylle tyypillinen paatos ja palo. Sen tärkein argumentti on kuitenkin helppo hahmottaa ja perustelut avautuvat tyylikkäästi kirjan edetessä.

Vaikka Mitchell ohimennen keskusteleekin rankaisemisen perusteista ja moraalista kirjansa loppuluvussa, jälleen kerran itse vapaan tahdon käsite ja moraalisen vastuullisuuden ehdot jäävät hyvin vähälle käsittelylle. Moraali ja etiikka ei todellakaan näytä olevan biologien ydinosaamisaluetta. Toinen Mitchellin kirjan heikkous on se, ettei siinä käsitellä juurikaan ei- reduktionistisen selitysmallin kritiikkejä. Esimerkiksi Sapolsky varmaankin kritisoisi mallia siitä, että reduktionismin kieltäminen tuo mukaan kuvaan selittämättömiä ja mystisiä ominaisuuksia ja tekijöitä, joita tieteessä ei tulisi sallia.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi

Lisäluettavaa

Aku Visala & Antti Latvala: ”Geenitkö syypäitä? Filosofisia ja empiirisiä
näkökulmia moraaliseen vastuullisuuteen”, teoksessa Yli-Hemminki, Melander,
Nuotio (toim.) Rikoksen ja rangaistuksen filosofia (2022).

Gregg Caruso: Rejecting Retributivism: Free Will, Punishment, and Criminal Justice
(2021).

Daniel Dennett & Gregg Caruso: Just Deserts: Debating Free Will (2021).
Jenann Ismael: How Physics Makes Us Free (2016).

John Martin Fischer: Review of ”Determined: A Science of Life without Free Will”.
Notre Dame Philosophical Reviews. https://ndpr.nd.edu/reviews/determined-a-
science-of-life-without-free-will/

Nancey Murphy & Warren Brown: Did My Neurons Make Me Do It? Philosophical
and Neurobiological Perspectives into Free Will and Moral Responsibility (2009).

Artikkelikuva: Pavlo @ Pixabay

Kuva 3: Wikimedia Commons. CC BY-SA 4.0

Ylös