Voiko älykkäästä suunnittelusta kirjoittaa kiihkottomasti, leimautumatta uskonnolliseksi tai uskonnonvastaiseksi fundamentalistiksi? Kyllä voi, osoittaa Rope Kojonen tuoreessa kirjassaan.

Älykäs suunnittelu (Intelligent Design, ID) on eräs viime aikojen kiistellyimmistä ilmiöistä luonnontieteen ja teologian välisessä keskustelussa. ID:n pääväite on, että fysikaalisesta maailmasta on havaittavissa jälkiä yliluonnollisen suunnittelijan intentionaalisesta toiminnasta. ID:n puolestapuhujien mukaan luonnosta löytyy niin monimutkaisia rakenteita, etteivät evoluutioteorian kuvaamat mekanismit riitä selittämään niiden kehittymistä. Näin ollen on oltava olemassa jokin luonnon ulkopuolinen ”älykäs suunnittelija”, joka on saanut aikaan nuo rakenteet.

Länsimaisessa julkisessa keskustelussa ID:n yliluonnollinen suunnittelija samastetaan usein kristinuskon Jumalaan. ID:n edustajat korostavat kuitenkin, ettei itse teorian perusteella voida ottaa kantaa suunnittelijan identiteettiin. Kyseessä voi yhtä hyvin olla esimerkiksi äärimmäisen kehittynyt avaruusolio kuin Jumala – tai mikä tahansa muu voima, jolla on kyky vaikuttaa maailmankaikkeuden biologisiin ja fysikaalisiin rakenteisiin. Tämä ei kuitenkaan ole vakuuttanut ID:n kriitikkoja: heidän mielestään on selvää, että ID on vain huonosti peitelty yritys ujuttaa Jumala tieteellisen keskustelun piiriin.

ID:n vastustajat pitävätkin sitä lähinnä kreationistisena propagandana, kannattajat puolestaan vallankumouksellisena tieteellisenä teoriana. Usein debatti ID:n ympärillä velloo sen verran poleemisena, että eri osapuolten käyttämät argumentit hukkuvat tahallisten väärinymmärrysten ja epäoleellisen piikittelyn suohon. ID:tä puolueettomasti analysoivaa tutkimusta on tähän saakka ollut jokseenkin mahdotonta löytää. Lähes kaikki kirjoittajat ovat joko asettuneet tukemaan ID:tä kritiikittömästi tai leimanneet sen suoraan uskonnolliseksi hölynpölyksi.

Poikkeuksiakin toki on, esimerkiksi tieteenfilosofi Jeffrey Koperski, joka on vuosikausia peräänkuuluttanut objektiivisen, perusteellisen analyysin tärkeyttä ja ”retoristen pommien” pudottelun lopettamista. Nyt Koperskin huutoon on vastattu – Suomesta. Rope Kojosen tuore kirja The Intelligent Design Debate and the Temptation of Scientism (Routledge, 2016) nousee heittämällä ID:tä käsittelevien kirjojen eliittiin. Teos perustuu Kojosen pari vuotta sitten tarkastettuun väitöskirjaan Intelligent Design: A Theological and Philosophical Analysis.

Skientismin houkutukset

Kuten teoksen nimi antaa olettaa, eräs sen keskeisistä teemoista on skientismi, eli tiedeusko, ja siihen liittyvät ongelmat. Skientismillä tarkoitetaan tavallisesti käsitystä, jonka mukaan luonnontieteiden metodit ovat ainoa luotettava – tai ainakin täysin ylivertainen – tapa saada tietoa maailmasta (tarkempaa tietoa skientismin eri muodoista löytyy esimerkiksi Mikael Stenmarkin artikkelista). Ajatellaan, että jos jotain ei voida osoittaa todeksi luonnontieteiden keinoin, sitä ei voida pitää totena. Esimerkiksi filosofialle ja teologialle ei skientismille perustuvassa maailmankuvassa ole sijaa vakavasti otettavina tiedonhankinnan muotoina.

Tiukan linjan skientismi ei kuitenkaan välttämättä ole paras mahdollinen lähtökohta maailman tutkimiselle. Ei nimittäin ole olemassa mitään erityistä syytä olettaa, että luonnontieteet voisivat tavoittaa koko totuuden maailmankaikkeudesta – ja ainakaan tällaista käsitystä ei voida todistaa oikeaksi luonnontieteiden keinoin. Jos sattuukin olemaan niin, että maailmaan kuuluu myös jonkinlainen yliluonnollinen taso, lienee viisaampaa pitää sekin mahdollisuus avoinna. Tällöin myös filosofisella ja teologisella argumentoinnilla on paikkansa pyrkiessämme ymmärtämään maailmaa.

Kojosen mukaan monet ID:n puolustajat ovat langenneet skientismin ansaan esittäessään, että ID on puhtaasti luonnontieteellinen teoria, ei filosofis- tai teologissävytteinen argumentti yliluonnollisen suunnittelijan (Jumalan) olemassaolon puolesta. Eräs syy ID:n tieteellisyyden korostamiseen löytyy yhdysvaltalaisesta yhteiskunnasta, jossa teorian kannattajat ovat pitkään taistelleet ID:n kouluopetuksen puolesta. Jos ID:n hyväksyttäisiin kuuluvan luonnontieteiden piiriin, sitä voitaisiin opettaa kouluissa evoluutioteorian ohella vaihtoehtoisena tieteellisenä teoriana. Tällä hetkellä ID:n opettaminen tieteenä ei ole sallittua.

Laajemmassa mittakaavassa skientismin vetoavuus kumpuaa luonnontieteen ylivertaisesta auktoriteettiasemasta nyky-yhteiskunnassa. Julistautumalla luonnontieteeksi ID toivoo saavansa näkemyksilleen sellaista arvovaltaa, joka ei muuten olisi mahdollista. Jos kuitenkaan emme hirttäydy skientismiin ja luonnontieteisiin ainoana luotettavan tiedon lähteenä, kysymys ID:n tieteellisestä statuksesta menettää suurelta osin merkityksensä. Ratkaisevaa sen sijaan on, toimiiko ID:n suunnitteluargumentti vai ei.

Kojonen katsoo, että keskustelussa on ajauduttu sivuraiteille, kun on keskitytty kiistelemään siitä, onko ID luonnontiedettä vai ei. Oikea kysymys olisi, onko ID totta vai ei. Kojonen arvelee, että jos skientismiin liittyvät ongelmat tuotaisiin nykyistä avoimemmin esille, ID:n edustajatkin uskaltautuisivat keskittymään itse asiaan: argumentoimaan kaikin käytettävissä olevin (myös luonnontieteiden ulkopuolisin) keinoin ID:n puolesta. Vastaavia ajatuksia on aiemmin esittänyt muun muassa ateistifilosofi Bradley Monton.

Filosofisen ja teologisen argumentoinnin välttämättömyys

Kojonen korostaa läpi kirjan, että ID:n filosofisia ja teologisia aspekteja ei voida sivuuttaa, jos ilmiötä halutaan ymmärtää kunnolla. ID-liike on ainutlaatuinen – toisinaan hämmentäväkin – sekoitus luonnontieteellisiä, filosofisia ja teologisia väitteitä. Etenkin Yhdysvalloissa ID-liike on lisäksi kietoutunut yhteen monenlaisten yhteiskunnallisten ja poliittisten liikkeiden kanssa, mikä sekoittaa pakkaa entisestään. Kojonen onnistuu hallitsemaan kokonaisuuden kiitettävästi ja maalaamaan aiheeseen aiemmin perehtymättömälle lukijallekin ymmärrettävän kuvan ID:stä.

Kojonen muistuttaa, että yhtä vaarallista kuin kieltää filosofisen ja teologisen argumentoinnin merkitys on sivuuttaa empiiristen tieteiden tutkimustulokset. Hän painottaakin, ettei hän missään tapauksessa pyri väheksymään luonnontieteitä, onhan niiden asema tiedollisina auktoriteettina kiistämätön. Jos puhutaan esimerkiksi luonnossa (väitetysti) havaittavasta suunnittelusta, on päivänselvää, ettei biologian tutkimustuloksia voida sivuuttaa, vaan niiden on oltava keskustelun keskiössä. Toisaalta kysymystä, onko luonnon prosesseissa havaittavissa jonkinlaista teleologiaa, eli päämäärähakuisuutta, ei voida ratkaista pelkästään biologian avulla.

Yleensä ajatus suunnittelusta astuukin kuvaan siinä vaiheessa, kun luonnontieteiden tarjoamat selitykset eivät enää riitä. Esimerkiksi ID-teoreetikko Michael Behen mukaan luonnosta löytyy ”palautumattomasti monimutkaisia” rakenteita, joiden olemassaoloa nykyiset biologian teoriat eivät pysty selittämään. Näiden rakenteiden on oltava suunniteltuja. Behellä ei yleisesti ottaen ole mitään evoluutioteoriaa vastaan – se toimii useimmissa tapauksissa erittäin hyvin – mutta hän uskoo luonnonvalintaan perustuvilla selityksillä olevan rajansa. Näiden rajojen liepeillä ID:n kannattajat uskovat suunnittelijalla olevan näppinsä pelissä.

Tässä ollaan ID:tä koskevan kiistan ytimessä. ID:n kannattajat väittävät, että nykyisistä luonnontieteiden teorioista löytyy aukkoja, joita tiede itse ei pysty täyttämään. Heidän mukaansa vetoaminen yliluonnollisiin syihin on tällöin perusteltua – ja jopa ainoa vaihtoehto. ID:n kriitikot puolestaan ovat vakuuttuneita, että tiede pystyy kyllä aikanaan tavalla tai toisella kuromaan kiinni sellaisetkin aukot, joille ei tällä hetkellä löydy luonnollista selitystä.

Kojonen muistuttaa, että luonnontieteiden rajoja arvioidessaan ID:n puolustajien on varottava sortumasta naiiviin ”aukkojen Jumala” -tyyliseen päättelyyn, jossa maailmankaikkeuden selittämättömät piirteet selitetään automaattisesti yliluonnollisen toimijan aikaansaannoksiksi. Historia on osoittanut tällaisen lähestymistavan ongelmalliseksi. On kuitenkin mahdollista väittää, että on aidosti olemassa kysymyksiä, jotka nousevat luonnontieteiden piiristä, mutta joihin tiede ei kykene vastaamaan. Näissä tapauksissa filosofian ja teologian työkalupakista saattaa löytyä sopivampia välineitä.

Tällaisista ”rajakysymyksistä” Kojonen nostaa esiin muun muassa kosmisen hienosäädön, jota ID:n piirissä – ja toki sen ulkopuolellakin, myös ID:hen kriittisesti suhtautuvien teistien parissa – käytetään yleisesti perusteluna yliluonnollisen älykkään suunnittelijan olemassaolon puolesta. Niin sanotun hienosäätöargumentin mukaan maailmankaikkeudessa vallitsevat luonnonlait ja -vakiot on ”suunniteltu” juuri sopiviksi, jotta ne mahdollistavat monimutkaisen elämän olemassaolon. Tämä herättää kysymyksiä kuten ”Mikä on maailmankaikkeuden olemassaolon tarkoitus?” ja ”Onko maailmankaikkeus suunniteltu meitä varten?”

Hienosäädön olemassaolo ei sinänsä ole kiistanalaista – vaikka yksityiskohdista kuten ”kosmisten todennäköisyyksien” laskuperusteista voidaankin olla monta eri mieltä. Sen sijaan ei ole selvää, mitä tästä pitäisi päätellä. Arvioitaessa, onko suunnitteluhypoteesi parempi selitys hienosäädölle kuin vaikkapa sattuma (tai pohdittaessa, tarvitseeko selityksiä ylipäätään etsiä), teisteillä on tapana päätyä erilaisiin johtopäätöksiin kuin ateistien. Kojonen korostaakin, ettei filosofisia ja teologisia näkökulmia voida välttää rajakysymysten yhteydessä. Sama pätee ID:hen yleisemminkin.

Sillanrakennusta

Eräs tunnetuimmista ID:n kannattajista William A. Dembski on kuvaillut ID:tä ”sillaksi luonnontieteen ja uskonnon välillä”. Dembskin mukaan ID tieteellisenä teoriana paljastaa maailmankaikkeudesta piirteitä, jotka kiistämättömästi todistavat Jumalan olemassaolosta ja toiminnasta maailmassa. Harva ID:n ulkopuolinen kuitenkaan on innostunut osallistumaan tällaisiin sillanrakennustalkoisiin. ID:n väitteitä pidetään aivan liian kunnianhimoisina ja epäuskottavina.

Kojonen pyrkii kirjassaan rakentamaan toisenlaisia, maltillisempia siltoja. Hän uskoo, että ID:n kannattajien ja vastustajien välille on mahdollista löytää aito keskusteluyhteys, jos kummatkin osapuolet levittävät kaikki korttinsa pöydälle ja tunnustavat avoimesti filosofisten ja uskonnollisten ennakko-oletusten vaikutuksen keskusteluun. Kojonen korostaa, että kummassakin leirissä on paljon järkeviä ihmisiä, joilla on kykyä vuoropuheluun. Nämä järkevät ihmiset eivät vain aina muista käyttäytyä järkevästi.  

Kojonen asettaakin yhdeksi tehtäväkseen ”auttaa kaikkia osapuolia muotoilemaan parempia argumentteja” ja tätä kautta raivata tilaa aiempaa hedelmällisemmälle keskustelulle. ID:n kannattajia Kojonen kehottaa laajentamaan perspektiiviään laajemmin luonnontieteiden ja teologian välisen vuoropuhelun puolelle. Hän näkee ID:n liittyvän vuosituhantiseen luonnollisen teologian perinteeseen, jossa Jumalan olemassaololle on haettu perusteluja luonnon havainnoinnin ja inhimillisen järjen käytön avulla. Tämän perinteen voimavaroja ID:n kannattaisi hyödyntää enemmän.

Kojonen pyrkii myös ravistelemaan ID:tä irti turhasta skientismistä. Hän muistuttaa, että suunnitteluargumentti on vain yksi – teologisesti hyvin rajoittunut – tapa puolustaa teismiä. Toisin kuin monet ID:n edustajat väittävät, kaikki ei kaadu esimerkiksi evoluutioteorian hyväksymiseen tai biologisen suunnitteluargumentin ongelmiin. Skientismistä luopumalla ID voisi paremmin väistää ”aukkojen Jumala” -kritiikin ja kenties huomata, että dialogi teististen evolutionistien kanssa on mahdollista. Teistiset evolutionistit hyväksyvät Jumalan luomistyön, mutta ID:stä poiketen eivät pidä välttämättömänä vedota yliluonnolliseen toimintaan biologisten organismien kehittymisen selittämiseksi.

ID:n vastustajia Kojonen neuvoo välttämään liian helppoja ratkaisuja. Väitteitä kuten ”ID ei ole tiedettä eikä siksi huomioimisen arvoista” tai ”suunnitteluargumentti on hyödytön, jos suunnittelijan identiteettiin ei oteta kantaa” käytetään usein iskulauseenomaisesti ID:tä vastaan vaivautumatta perustelemaan asiaa sen tarkemmin. Tällaiset väitteet ovat kuitenkin suhteellisen hyödyttömiä, sillä niihin on tunnettuja, hyvin perusteltuja vastaväitteitä. Kojonen kannustaa ID:n kriitikkoja perehtymään tarkemmin itse ID:n argumentteihin ja esittämään tämän pohjalta perusteellisemmin muotoiltuja vasta-argumentteja.

Lopuksi

Kojonen tekee selväksi, ettei hänen tarkoituksenaan ole ratkaista kiistaa ID:stä suuntaan tai toiseen. Hän pyrkii sen sijaan esittämään sekä ID:n kannattajien että vastustajien argumentit mahdollisimman objektiivisesti ja analysoimaan argumenttien heikkouksia ja vahvuuksia tasapuolisesti. Tässä hän onnistuukin kiitettävästi. Vaikka lukija saattaa paikoittain jäädä miettimään, voisiko joihinkin asioihin ottaa vahvemminkin kantaa (toki Kojonen huonon argumentin kohdatessaan tästä huomauttaa), on maltillinen linja perusteltu ja kantaa kirjan loppuun saakka.

Kojosen kirjassaan käsittelemät aiheet – joista yllä olen raapaissut vain pintaa – ovat tuttuja aiemmasta ID:tä koskevasta keskustelusta, mutta näin syvälle ID:hen kukaan tuskin on aikaisemmin pureutunut. Hän saa vajaaseen kahteensataan sivuun mahtumaan todella tuhdin paketin filosofiaa, teologiaa ja (rajatummassa määrin) luonnontieteitä. Kyseessä onkin nimenomaan kokonaisesitys ID:stä, ja mitä oivallisin sellainen. Kannattaa tutustua.

Jos pidät lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva: Sean & Erica@Flickr.com. CC BY-NC-SA 2.0.