Niin kummalliselta kuin se ehkä kuulostaakin, niin kristinuskon alkuaikoina Rooman valtakunnassa kristittyjä pidettiin ateisteina. Muiden jumalat hylättiin. Monesti kristittyjä pidettiin myös alimpana roskaväkenä.

Yhdessä kertomuksessa toiselta vuosisadalta piispa Polykarpos viedään teloitettavaksi. “Ateistit alas!” – yltyi kansanjoukon huuto, ja pidätetty piispa menetti henkensä, juuri ateisminsa vuoksi. Piispa kuitenkin päätti päivänsä tyylikkäästi. Hän vilkaisi kansan puoleen ja tokaisi takaisin: ”Niin tosiaan, ateistit alas!”

Kristinusko ei ensimmäisinä vuosisatoina ollut suuressa suosiossa. Kristityt olivat niin erilaisia. Toisin kuin kunnon kansalaiset, he eivät osoittaneet pakanajumalille arvoa. Heitä tosiaan syytettiin ateisteiksi. Heiltä puuttui sellaisia asioita jotka olivat itsestäänselviä uskonnolliselle toiminnalle. Heillä ei ollut temppeleitä tai pyhiä paikkoja. Heidän arvonsa olivat myös aika lailla ajan henkeen nähden epäsovinnaisia. He olivat monella tapaa totutusta poikkeavia, ehkä jopa uhaksi yhteiskunnalle.

Edinburghin yliopiston emeritusprofessori Larry W. Hurtado kirjassaan Destroyer of the gods – Early Christian Distinctiveness in the Roman World (Baylor University Press, 2016) tarkastelee kristinuskon erityisyyttä suhteessa Rooman valtakunnan yhteiskuntaan.

Nykyään tätä erityisyyttä voi olla vaikea käsittää. Olettamukset ja lähtökohdat ajatusmalleille uskonnosta ja sen asemasta ovat toiset ja usein juuri kristinuskon muokkaamia. On pinnistettävä ymmärtääkseen aikaa ennen näitä nykyisiä olettamuksia ja voisi jopa sanoa ennakkoluuloja.

”Uskonto”

Monissa yhteiskunnissa järjestetään toisinaan väestönlaskentaa. Niissä saatetaan selvittää myös väestön uskonnollisuutta tai kuulumista uskonnollisiin yhdyskuntiin. Omana kysymyksenään, erillään kansallisuudesta siis kysytään uskonnollisuudesta. Tämä on hyvinkin nykyaikainen olettamus.

Kysymykseen uskonnollisuudesta saadaan lukuisia vastauksia. On kristinuskoa, islamia, buddhalaisuutta tai vaikkapa jedismiä, kuten Hurtado osaa kertoa. Toki moni ilmoittaa olevansa uskonnoton.

Uskonto on kysymyksissä erillään kansallisuudesta. Olettamus on ollut toinen kristinuskon alkuaikoina. Tuolloin uskonto saatiin jo heti, syntymätodistuksen kanssa, kuten Hurtado osuvasti asian ilmaisee. Uskontoa ei ollut erillisenä elämänalueena, ei edes oikein omana käsitteenään.

Uskonnollisuus, jos tätä modernia käsitettä käytetään, oli ilmiönä toki osa yhteiskuntaa. Uskonnolliset menot olivat juuriaan myöten osa yhteiskuntaa. Tätä se oli kodeissa, kaupungeissa ja valtioissa. Uskonnollisuus oli tärkeä tekijä yhteenkuuluvuudessa ja yhteiskuntaa koossa pitävä voima. Nykyaikana monesti tilanne on toinen, josta vaikkapa väestönlaskenta yllä osaltaan kertoo.

Kristinusko toi oman erityisyytensä tähän yhtälöön. Ihanteena oli, ettei kristitty osallistu roomalaisen yhteiskunnan jumalien ja henkien menoihin. Hurtado toki huomauttaa, ettei näin aina tapahtunut, mutta se oli ihanne. Kannanotto olla osallistumatta oli hyvin näkyvä ja tätä ihan eri tavalla kuin vaikkapa nykyajan väestölaskennan luottamuksellinen vastaus.

Hurtado kiinnittää aiheesta huomiota siihen, ettei muinaisuudesta puhuessa voida erottaa toisistaan uskonnollisia tai vaikkapa poliittisia syitä. Kaipa yhtenä esimerkkinä tästä voisi olla aikanaan kristinuskon valinnut keisari Konstantinus Suuri. Päätös oli hänelle varmaankin nykyajan näkökulmasta sekä poliittinen että uskonnollinen, vaikkei hän tällaista jakoa edes olisi tajunnut.

Kristityt uskoivat Jumalaan. Muut tarjolla olevat jumalat hylättiin epäjumalina. Tämä asetti kristinuskon erilleen, vaikkakin toki juutalaisuudella oli ollut samankaltainen asenne ja heitäkin oli syytetty ateisteiksi. Juutalaisuudessa uskonto ja kansallisuus olivat ajalle tyypillisellä tavalla kietoutuneet toisiinsa ja erityisyys pysyi heidän piirissään, eikä ollut uhka yhteiskunnalle. Kristityt rikkoivat monia rajoja tämän suhteen ja olivat monesti juuri sen vuoksi yhteiskunnallisesti epäilyttäviä.

Yksi Jumala

”Te hylkäsitte väärät jumalat ja käännyitte palvelemaan elävää, todellista Jumalaa.”

Paavalin kuvaus on yhdestä varhaisimmasta kristillisestä kirjoituksesta, kirjeestä tessalonikalaisille (1:9). Lauseessa kiteytyy hyvin kristinuskon asenne aikansa jumaliin.

Kreikkalais-roomalaisessa maailmassa jumalten moninaisuus oli valtava. Kyse oli maailmasta täynnä jumalia. Tavallisessa kaupungissa saatettiin palvoa jopa useita kymmeniä jumalia. Heidän kaikkien huomioimisensa oli täysin tavanomaista. Se kuului asiaan.

Jumalia lähestyttiin eri tarpeissa ja heillä oli omat ”ansiokansionsa”, kuten Hurtado asian vapaasti ilmaisee. Ihmiset eivät siis valinneet itselleen omaa henkilökohtaista jumalaa, vaan eri jumalia tarpeidensa mukaisesti. Toisinaan jumalat siirtyivät ihmisten mukana. Tällöin ne liitettiin osaksi paikallista kimaraa jumalia. Yksi tällainen esimerkki on Mithra-jumalan leviäminen roomalaisten sotavoimien vanavedessä.

Kristityt suhtautuivat tähän kielteisesti. He eivät vain välttäneet epäjumalanpalvelusta, vaan myös vastustivat sitä, Hurtado tähdentää.

He edustivat omasta mielestään ainoaa ”elävää, todellista Jumalaa”. Muut olivat ennen kaikkea idoleita. Ne olivat siis kangastusta, haamua ja vain näennäisesti jotain jumalallista. Tätä kreikan kielen sana eidolon kuvaa. Kristityt siirsivät alunperin ihan tavallisen sanan viittaamaan jumaliin. Toki juutalaiset olivat myös tehneet niin. Muualla tällä sanalla ei ollut vähättelevää merkitystä, eikä sitä lainkaan liitetty jumaliin.

Pakanajumalat olivat juutalaisten ja kristittyjen mielestä siis vain lumetta. Epäjumalia, voitaisiin sanoa. Pahimmillaan niiden palveleminen oli pahojen voimien valtaan asettumista. ”Epäjumalien palvelijat uhraavat pahoille hengille eivätkä Jumalalle”, Paavali julistaa (1. Kor. 10:20).

Hurtado tiedostaa, että on olemassa viitteitä monista kristinuskon muodoista alussa. Kristinuskoista monikossa. Voi hyvin olla, että on ollut olemassa kristinuskon muotoja, jotka suhtautuivat eri lailla jumaliin. Ihanne perinteisessä kristinuskossa oli kuitenkin selvä. Se kristinusko, joka aikanaan tuli kantavaksi ja ilmenee Uudessa testamentissa, on suhteellisen selkeä suhteessaan epäjumaliin.

Ei-kristilliset filosofit olivat esittäneet näkemyksiään täysin tuonpuoleisesta jumaluudesta. Kristityt tunnistivat tässä jotain omaa. Tämä tuonpuoleinen jumaluus oli silti ylevyytensä vanki. Ylevä tuonpuoleinen jumaluus oli täysin erillään kaikesta maallisesta. Samat filosofit osallistuivat vailla estoa jumalien menoihin, sillä niiden kautta oltiin tekemisissä jumalmaailman kanssa.

Kristityt herättivät ihmetystä, kun he väittivät Jumalan olevan kaiken tuolla puolella, mutta myös luoneen maailman kaikkinensa. Olihan Jumala kaikkivaltias, eikä maailma ollut jonkin vähäisen jumalan muovaamaa.

Ihmetystä herätti myös kristittyjen kokemus, että Jumala rakasti maailmaa ja ihmisiä. Hän myös kutsui ihmisiä rakastamaan häntä ja lähimmäisiään. Jumalat olivat toki kunnioituksen, hämmästyksen ja pelon arvoisia pakanuudessa. Jopa kiihkeän etsinnän kohteina. Ne saattoivat myös suhtautua suotuisasti ja ystävällisesti ihmisiin ja maailmaan. Ainakin jos ihmiset olivat olleet heille mieleen. Puhe ihmisiä rakastavasta ainoasta todellisesta Jumalasta oli jotain uutta.

Arvot uusiksi

Ensimmäisiä vuosisatoja kuvatessa on vältettävä yksinkertaistettuja hollywoodmaisia kaavamaisuuksia, Hurtado muistuttaa. Aika ei ollut mikään arvojen joutomaa, muttei myöskään taivas maan päällä.

Monessa kysymyksessä kristinusko asettui poikkiteloin suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan. Olkoon sitten kyseessä esimerkiksi lasten hylkääminen ja hyväksikäyttö, orjuus, gladiaattoritaistelut, prostituutio tai muu seksuaalietiikka.

Ajan käsitys abortista oli karu. Lapsi usein hylättiin vasta syntymän jälkeen. Ennen syntymää raskaudenkeskeytystä harrastettiin, mutta se oli vaarallista. Nykytutkimuksen lieventävä kiertoilmaisu tälle on lasten altistaminen, sivaltaa Cambridgen yliopiston professori Mary Beard (s. 1955) aiheesta.

Seneca (k. 65) kirjoitti kirjoituksessaan Suuttumuksesta, lasten hylkäämisen ja lopettamisen olevan verrattavissa eläinten hoitoon. Kyse ei ole maltin menettämisestä suuttumukselle, tai vihalle, vaan ”ikävästä hoidosta”, Seneca tyynesti toteaa.

”Lyömme raivopäiset koirat hengiltä, teurastamme uhmakkaan ja kesyttömän härän ja asetamme sairaiden eläinten päät pölkylle, etteivät ne tartuta laumaa. Merkillisen muotoiset sikiöt surmaamme ja hukutamme lapset, jos ne ovat syntyneet rampoina tai hirviömäisinä. Mutta ei ole suuttumuksen vaan järjen asia erottaa hyödyttömät terveistä.” (Suuttumuksesta, 1.15, suom. Jari Kaukua)

Tavallinen perheenisä kirjoitti vaimolleen ensimmäisellä vuosisadalla rennosti aiheesta. Hänen sanansa kuvaavat aikansa hyväksyvää ajatusmaailmaa, joka nykypäivän ihmisestä kuulostaa järkyttävältä. Hän ei kuitenkaan ollut hirviö, ihan vain aikansa ihminen.

“Pyydän sinua hartaasti huolehtimaan pienokaisesta. Kun saamme palkan, lähetän sen sinulle heti. Kun sinä – käyköön onnellisesti – synnytät lapsen, anna sen elää, jos tulee poika, mutta pane heitteille, jos se on tyttö!” (Hilarionin kirje, suom. Henrik Zilliacus)

Hylätyt lapset vietiin tunkiolle. Useasti heidät kuitenkin napattiin muuhun käyttöön. Rooman valtakunta tarvitsi vuosittain puoli miljoonaa orjaa. On laskettu, että tästä vuosittaisesta tarpeesta noin 150 000 oli tunkiolta napattuja hylättyjä lapsia. He olivat ilmaisia. Heidän osansa oli usein joutua uhreiksi seksuaaliselle hyväksikäytölle, näin ainakin Justinos Marttyyri (k. 165) väittää tapahtuneen sekä pojille että tytöille.

”Lähes kaikista heistä tulee prostituoituja, ei ainoastaan tytöistä, vaan myös pojista. Samaan tapaan, kuin muinoin kasvatettiin härkiä, vuohia, lampaita ja laidunhevosia, kasvatetaan nyt lapsia yksinomaan tätä häpeällistä tarkoitusta varten. Tätä toimintaa varten on lisäksi kaikkien kansojen keskuuteen ilmaantunut kokonainen joukko naismaisia miehiä, hermafrodiitteja ja muiden kauheuksien harjoittajia…” (Ensimmäinen apologia, 1.27.1, suom. Matti Myllykoski)

Kristinuskon vastaus tähän ilmiöön oli ehdoton. Se oli väärin, synti ja Jumalan lain rikkomista.

Uskollisuutta avioliitossa pidettiin myös kunniassa. Erityisesti tämä koski miehiä. Ympäröivä yhteiskunta kylläkin vaati naisilta siveellistä uskollisuutta, mutta vaikkapa miehen käynti orjan luona ei ollut ongelma. Se oli ikään kuin seksuaalinen oikeus. Tämä käytäntö teki naisista turvattomia. Kristinusko yritti saada kristityt olemaan uskollisia toisilleen avioliitossa. Sitoutumaan toisiinsa ja pitämään huolta liitosta syntyvistä lapsista.

”Älä tapa, älä tee aviorikosta, älä häpäise poikia, älä harjoita huoruutta, älä varasta, älä harjoita noituutta, älä sekoita myrkkyjä, älä surmaa lasta lähdettämällä, äläkä tapa sitä, kun se on syntynyt.” (Didakhe, 2:1-2, suom. Heikki Koskenniemi)

Tämä varhaiskristillisessä Didakhessa mainittu häpäiseminen on oma aiheensa. Kyseinen käytäntö oli täysin sovinnaista tuolloin. Runoilijat ylistivät sitä. Kreikankielinen sana pederastia – yhdistelmä pais ja erao sanoista, tarkoittaen poikaa tai lasta ja himokkaasti rakastaa – ei sisältänyt mitään tuomittavaa sävyä tuolloin.

Kristityt muokkasivat sanaa ja loivat uuden sanan. Se tarkoitti lasten turmelemista. Yritettiin osoittaa, ettei tämänkaltainen toiminta ollut oikein, eikä kristityille kuuluvaa. Uudissana paidophthoreo on muuten alkukielellä käytössä lainauksessa yllä. Lainauksen voisi hyvin kääntää: Älä seksuaalisesti turmele lapsia.

Maailma ei tietenkään muuttunut samantien, eikä ole nytkään täydellinen. Kristinuskon ihanteet olivat kuitenkin jo varhain selvillä. Alussa ne olivat mitä eriskummallisempia vaatimuksia, ikään kuin epäsovinnaisia. Monta niistä pidetään nykyisin ihan itsestään selvinä.

Huomioita

Hurtadon kirja on tarkoituksella yleistajuinen, hyvällä tavalla. Taustalla on tietenkin vankka aiheen tuntemus, mikä ilmenee esimerkiksi kirjan alaviitteissä. Kirja yrittää tavoittaa laajan lukijakunnan.

Toinen hyvä yleisesitys aiheesta on Robert Louis Wilkenin (s. 1936) kirja The Christians as the Romans Saw Them (Yale University Press, Second Edition, 2003). Wilkenin kirjan etu on, että se Hurtadon kirjaa enemmän esittelee lainauksin kristinuskon varhaisten vastustajien omia arvioita. Hurtadossa lainaukset aika vähissä ja hän keskittyy selostamaan. Hyvä suomenkielinen aapiskirja osittain samoista aiheista on Mikael Sundkvistin (s. 1967) kirja Varhaiset kristityt (Perussanoma, 2011)

Kristinusko muutti perustavanlaatuisesti maailman. Yhtälö muuttui toiseksi. Nykyaikanakin kristinusko voi saada varhaisten kristittyjen ehdottomuudesta innoituksen olla vastarintausko.

Kirjallisuus:

Apostoliset isät. Suomentanut Heikki Koskenniemi. Suomalainen teologinen kirjallisuusseura, 2. painos, 1989.

Hilarionin kirje. Teoksessa Henrik Zilliacus: Papyrustutkimus. Gaudeamus, 1974.

Justinus Marttyyri. Apologiat ja Dialogi Tryfonin kanssa. Suomentanut Matti Myllykoski. Gaudeamus, 2008.

Seneca. Suuttumuksesta. Suomentanut Jari Kaukua. Teoksessa Stoalaisuus – Tiedon, tunteiden ja hyvän elämän filosofia. Toimittanut Teija Kaarakainen ja Jari Kaukua. Gaudeamus, 2004.

Kuva: Boris Ott@Flickr.com. Rajattu ja kierretty. CC BY-NC 2.0.