Mielen teorialla tarkoitetaan ihmisen luontaista kykyä mentalisoida eli “lukea ajatuksia”. Kyky mahdollistaa sujuvat suhteet toisiin ihmisiin, mielikuvitusystäviin ja Jumalaankin. Autisteilla mentalisointikyvyt ovat normaalia heikommat. Siksi he uskovat muita harvemmin persoonalliseen Jumalaan.

”Mitä ihmeellistä minussa on, kun huomioit minut?

Miksi kuulet, kun kutsun?

Onko totta, että ajattelet minua?

Kuinka rakastatkaan minua, se on ihmeellistä!

Olen Jumalan ystävä

Olen Jumalan ystävä

Olen Jumalan ystävä

Hän kutsuu minua ystäväksi.”

Suomessa viime kesänä vierailleen gospelartisti Israel Houghtonin laulun sanat heijastelevat monien kristittyjen kokemusta Jumalasta. Jumala ei ole mikään Aristoteleen Liikkumaton Liikuttaja tai valistusajan deistien poissaoleva hallitsija, joka viritti maailman toimimaan itsestään ja vetäytyi sitten seuraamaan sivusta. Jumala on kristitylle persoona, jonka kanssa voi olla henkilökohtaisessa, vuorovaikutuksellisessa suhteessa. Persoonalla tarkoitan tässä yhteydessä olentoa, jolla on mieli ja mentaalisia tiloja (kuten tietoa, tahtoa, tunteita ja tavoitteita).

Kun kristitty esimerkiksi ilmaisee rukouksessa Jumalalle toiveitaan ja huoliaan, hän myös ajattelee Jumalan huomioivan hänet ja olevan kiinnostunut hänen ongelmistaan. Usein Jumalan myös koetaan vastaavan rukouksiin johdattamalla, lohduttamalla tai syöttämällä rukoilijan mieleen ajatuksia omasta tahdostaan. ”Jumala puhui minulle” ei ole outo väite varsinkaan karismaattisissa kristillisissä liikkeissä (ks. Luhrmann 2012).

Rukous aktivoi mentalisoinnista vastaavat aivoalueet

Usko persoonalliseen Jumalaan ja henkilökohtainen suhde hänen kanssaan on mahdollista mielen teorian ansiosta. Mielen teoria on intuitiivinen kyky päätellä, mitä joku tietää, tahtoo, tuntee tai tavoittelee. Sen avulla arvaan, mitä mykkäkoulua pitävän vaimoni mielessä liikkuu tai mitä kollegani silmänisku viestittää, vaikka kumpikaan heistä ei selitä käytöstään. Tätä mielen lukemisen taitoa kutsutaan mentalisoinniksi. Ilman mentalisointikykyä olisi ylipäätään hankalaa tunnistaa toisten ihmismielten olemassaolo ja nähdä tarkoituksia heidän toiminnassaan. Ilmeisesti kykyä tarvitaan myös jumalasuhteeseen. Tutkimuksissa on esimerkiksi osoitettu, että mentalisoinnista vastaavat aivoalueet aktivoituvat rukouksessa (Schjoedt & al. 2009).

Mentalisointikyky on myös useiden tutkimusten mukaan tilastollisessa yhteydessä persoonalliseen Jumalaan kohdistuvaan uskoon. Esimerkiksi autistit, jotka ovat erityisen huonoja mentalisoijia (ja siksi myös heidän sosiaaliset taitonsa ovat heikot), uskovat paljon muita harvemmin (persoonalliseen) Jumalaan (Norenzayan & al. 2012). Epäusko saattaa johtua siitä, että kyvyttömyys mieltää Jumala persoonalliseksi olennoksi riisuu Jumalalta tietyn intuitiivisen vetoavuuden. Niille autisteille, jotka kuitenkin uskovat, Jumala on ennemmin kosminen voima kun läheinen ystävä. Mentalisointikykyjen erot saattavat osittain selittää myös sitä, miksi naiset ovat keskimäärin miehiä uskonnollisempia, sillä naiset ovat parempia mentalisoijia kuin miehet.

Arkinen jumalakokemus ja luottamuksen periaate

Tieto mentalisointikykyjen vaikutuksesta jumalauskoon saattaa selittää sitä, miksi monet kristityt perustelevat uskoaan “arkisella kokemuksella Jumalasta” (”everyday experience of God”) (Shermer 2003). On kuitenkin epäselvää, millaiseen kokemukseen kyseiseen kyselytutkimukseen vastanneet tarkalleen ottaen viittasivat. Oman arvaukseni mukaan monien kohdalla on kyse kokemuksesta vuorovaikutuksellisesta, henkilökohtaisesta suhteesta persoonallisen olennon kanssa – kokemuksesta, jonka mielen teoria mahdollistaa.

Suojelusenkeleitä vai mielikuvitusystäviä, kas siinä pulma. Kuva: Fred Johnsson@Flickr.com.

Jos mielen teoria ja sen mahdollistama kokemus läheisestä suhteesta Jumalaan vaikuttaa oleellisesti jumalauskon syntymiseen ja säilymiseen, mitä seurauksia tällä on jumalauskon rationaalisuudelle? Onko usko pelkkä mentalisointikykyjen tuottama illuusio näkymättömästä olennosta, jonka kanssa voimme olla yhteydessä? Mahdollistaahan mentalisointikyvyt myös mielikuvitusystävien kanssa seurustelun (ks. Wigger, Paxon & Ryan 2013).

Tällainen päättely on liian suoraviivaista ja sortuu niin sanottuun geneettiseen virhepäätelmään. Mikään edellä esitetystä ei sinänsä uhkaa arkisen jumalakokemuksen luotettavuutta. Mielen teoria tunnustetaan yleisesti välttämättömäksi ja pääosin luotettavaksi kognitiiviseksi kyvyksi, vaikka kokeellinen todistusaineisto osoittaakin, että teemme usein virhetulkintoja toisten ihmisten mielentiloista. Jos mekanismi tuottaa pääasiassa luotettavia uskomuksia siitä, mitä toisten ihmisten päämääristä, uskomuksista ja haluista,  miksi se ei periaatteessa voisi olla luotettava myös Jumalan mielen tilojen suhteen?

Epäilyt voivat toki olla aiheellisia. Kokemuksille Jumalasta voidaan esimerkiksi antaa naturalistinen selitys. Esimerkiksi psykoanalyysin isä Sigmund Freud (1856-1939) esitti, että Jumala on ihmismielen erilaisia psykologisia tarpeita täyttämään luotu illuusio. Karl Marxin (1818-1883) mukaan uskonto puolestaan on “oopiumia kansalle”, ja sen tarkoitus on tuottaa työväenluokalle illuusio onnesta ja näin estää luokkataistelu.

Uskonnonfilosofisessa keskustelussa on kuitenkin huomautettu, että tällaiset selitykset uskonnolliselle kokemukselle voivat vakuuttaa ainoastaan henkilön, joka on jo valmiiksi vakuuttunut siitä, ettei Jumalaa ole olemassa. Freud ja Marx eivät kumpikaan esittäneet uskottavaa todistusaineistoa väitteilleen. Esimerkiksi filosofi Alvin Plantinga esittää, etteivät heidän selityksensä kykene kumoamaan uskonnollisen kokemuksen luotettavuutta.

Uskonnonfilosofit ovat myös korostaneet älyllistä periaatetta, jonka mukaan meidän tulee lähtökohtaisesti suhtautua kokemuksiimme luottavaisesti. Voimme kutsua tätä luottamuksen periaatteeksi. Normaalitilanteessa on järkevää soveltaa luottamuksen periaatetta sekä omaan että muiden kokemukseen. Jos esimerkiksi minusta tai vaimostani vaikuttaa siltä, että anoppini on allapäin, on syytä pitää vaikutelmaa luotettavana.

Voimmekin kuvitella tilanteita, joissa uskonnollinen kokemus Jumalan läheisyydestä tai kommunikaatiosta voi johtaa meidät harhaan. Toisaalta voimme kuvitella myös tilanteita, joissa tavallinen havainto- tai muistikokemus voi johtaa meidät harhaan, vaikka niihin luottaminen on yleensä järkevää. Pidämme kokemusta epäluotettavana lähinnä silloin, kun meillä on syitä epäillä sen luotettavuutta (ehkäpä olemme vaimoni kanssa syöneet sieniä, joka saa toiset ihmiset näyttämään alakuloisilta).

Luottamuksen periaatetta voidaan siis soveltaa kokemukseen henkilökohtaisesta suhteesta Jumalaan. Voimme ajatella tämän kokemuksen antavan ainakin heikkoa todistusaineistoa Jumalan olemassaolosta. Siinä missä muu evidenssi Jumalan olemassaolon puolesta (kuten filosofiset jumala-argumentit) voivat vahvistaa kokemuksen luotettavuutta, kokemuksen kriittinen arviointi ja evidenssi Jumalan olemassaoloa vastaan voi kuitenkin heikentää kokemuksen todistusarvoa.

Onko mielen teoria luotettava Jumalan suhteen?

Tuoko mielen teoriaan liittyvä tutkimus sitten jotain oleellista lisää keskusteluun uskonnollisesta kokemuksesta? Ainakin joidenkin tutkijoiden mukaan se tarjoaa entistä paremman, kokeelliseen tutkimukseen perustuvan tavan kiistää arkisten jumalakokemusten luotettavuus.

Ylipäätään tutkimustieto antaa meille joskus aiheen kyseenalaistaa uskomuksiamme, joita emme muuten epäilisi. Isänä minulla voi olla vahva uskomus siitä, että opettajan väitteistä huolimatta poikani ei koskaan kiusaisi koulussa ketään. Kuitenkin tutkimustieto, jonka mukaan vanhemmilla on taipumus yliarvioida omia lapsiaan, voi saada minut epäilemään uskomustani poikani kiltteydestä. Vanhempien taipumusta yliarvioida lastensa kykyjä ja kiltteyttä on selitetty myös evoluutiolla: luonnonvalinta on näin varmistanut, että vanhemmat pitävät hyödyllisenä panostaa jälkeläistensä kasvatukseen ja kehitykseen.

Samaan tapaan argumentoi psykologi Jesse Bering (2011) väittäessään, että meidän pitäisi suhtautua epäillen arkiseen kokemukseemme Jumalasta. Hänen mukaansa jumalausko on seurausta mielen teorian yliaktiivisuudesta:

”Ehkä se tuntuu siltä, että tuolla jossain on jotain suurempaa – – , joka valvoo, tietää, välittää. Ehkä jopa tuomitsee. Mutta tosiasiassa kyse on vain sinun yliaktiivisesta mielen teoriastasi.”

Beringin mukaan mielen teoria on siis epäluotettava – ainakin Jumalan suhteen. Aivomme luotaavat ympäristöstämme mielellisiä olentoja ja näiden mentaalisia tiloja niin ahkerasti, että meillä on taipumus nähdä tahtotiloja ja tunteita joskus ohuessa ilmassakin. Vaikka kyky olisikin suhteellisen luotettava toisten ihmispersoonien ajatusten suhteen, se voi olla epäluotettava synnyttäessään uskomuksia yliluonnollisista persoonista ja niiden mentaalisista tiloista.

Bering selittää mielen teorian yliaktiivisuutta evoluutiolla: esi-isiemme kyky aavistaa heimoveljiensä aikomukset, uskomukset ja muut mielentilat auttoi heitä lisääntymään ja selviytymään paremmin verrattuna niihin, joiden mielen teoria oli heikko: Aikooko tuo jakaa saaliinsa jos lähden mukaan metsästämään? Tietävätkö nuo, missä minulla on ruokaa piilossa? Havitteleeko tuo samaa naarasta kuin minä? Mentalisointikyvyt olivat niin hyödyllisiä ihmisten toiminnan ymmärtämisessä, että nykyihmisestä kehittyi varsinainen ajatustenlukija. Sen seurauksena tosin aloimme “havaitsemaan” myös muunlaisia näkymättömiä mentaalisia olioita ja etsimään tarkoitusperiä ja tahtotiloja esimerkiksi luonnonilmiöiden (kuten tähdenlentojen tai ukkosmyrskyjen) taustalta.

Mielen teorian tutkimus ei kumoa arkisen jumalakokemuksen todistusarvoa

Osoittaako Bering arkisen jumalakokemuksen epäluotettavaksi niin, että siitä tulee huono peruste uskoa Jumalaan?  Palataanpa aiemmassa artikkelissani esittelemääni blogitekstiin, joka kuvastaa arkista kokemusta Jumalasta ja sen synnyttämää uskoa:

”Uskon Jumalaan, koska minulla on henkilökohtainen suhde hänen kanssaan. Voinko nähdä hänet? En. Voinko koskettaa häntä? En. Mutta voin puhua hänelle ja paistatella hänen läsnäolossaan.”

Blogin kirjoittaja (kutsutaan häntä Raneksi) väittää, että vaikka hänellä ei ole näkö- tai tuntoaistiin eli havaintoon perustuvaa todistusaineistoa Jumalan olemassaolosta, hänellä on kuitenkin arkinen kokemus suhteesta Jumalaan. Tämä antaa hänelle perusteen uskoa Jumalan olemassaoloon. Kuten artikkelin ensimmäisessä osassa esitin, Ranen mentalisointikyvyt eli mielen teoria mahdollistaa tällaisen kokemuksen.

Kuvitellaan, että Rane osallistuisi kognitiivisen uskontotieteen kurssille ja kuulisi Beringin hypoteesin mielen teorian yliaktiivisuudesta. Tulisiko Ranen nyt epäillä, että hänen arkinen jumalakokemuksensa ei ole luotettava, eikä siten hyvä peruste uskoa Jumalaan?

Ei näytä siltä. Ensinnäkin Beringin väitteistä huolimatta mitkään tutkimukset eivät osoita, että mielen teoria todella olisi merkittävästi yliaktiivinen eli epäluotettava. Valtaosa tilanteista, joissa mielen teoria aktivoituu, liittyy suhteisiin toisten ihmisten kanssa – ja näissä tilanteissa kyky vaikuttaa suhteellisen luotettavalta: tulkitsemme toistemme ajatuksia, uskomuksia ja tunteita pääasiassa onnistuneesti.  Toiseksi, vaikka mentalisointi mahdollistaa myös mielikuvitusystävien kanssa seurustelun, ei ole syytä olettaa, että Jumala on mielikuvitusystävä, ellemme lähtökohtaisesti epäile Jumalan olemassaoloa. Bering ei kumoa uskonnollisen kokemuksen lähtökohtaista luotettavuutta sen enempää kuin Freudin tai Marxin selitykset.

Milloin psykologinen tutkimus antaa aiheen epäillä jumalakokemusta?

Voiko jumalauskoa tuottavien psykologisten kykyjen tutkimisella olla siis mitään vaikutusta jumalauskomusten rationaalisuuteen? Kyllä voi. Ajatellaan, että tutkimukset tulevaisuudessa osoittaisivat mentalisointikyvyt hyvin epäluotettaviksi. Ehkä testit voisivat esimerkiksi näyttää vahvojen mentalisointikykyjen olevan tilastollisesti selvässä yhteydessä moniin erheellisiin uskomuksiin, kuten salaliittoteorioihin ja kummituksiin. Jotenkin pitäisi myös osoittaa, että usko Jumalaan liittyy tilastollisesti tällaiseen selvästi hyvin erehtyväiseen mentalisointikykyyn. Tällöin tutkimus antaisi Ranelle aiheen epäillä, että myös hänen arkinen jumalakokemuksensa saattaa olla epäluotettava.

Ranen usko Jumalaan ei ehkä menettäisi oikeutustaan tutkimustulosten myötä, jos hänellä on muitakin perusteita uskoa Jumalaan. Silti Ranelle hyvin tärkeästä perusteesta uskoa – arkisesta kokemuksesta suhteesta Jumalaan –  voisi tulla ongelmallinen, jos tällaiset tutkimustulokset saataisiin aikaiseksi. Tämä seuraus ei olisi mitätön uskonnolliselle uskolle: Shermerin kyselyn perusteella näyttää siltä, että monille kristityille keskeinen peruste uskoa Jumalaan olisi tällöin vaakalaudalla.

Kognitiiviset ja evolutiiviset jumalauskon selitykset eivät kovinkaan helposti kumoa jumalauskon rationaalisuutta tai edes arkisen jumalakokemuksen luotettavuutta. Tutkimus voisi kuitenkin periaatteessa vaikuttaa erityisesti arkisen uskonnollisen kokemuksen todistusarvoon.

Ilman tutkimustietoakin voidaan kuitenkin haastaa uskovaa pohtimaan kriittisesti omaa kykyään lukea Jumalan ajatuksia. Tämä voisi olla terveellistä joillekin kristityille, jotka järkiargumenttien puuttuessa perustelevat näkemyksiään väitteellä ”Jumala puhui minulle”.

Kirjallisuus:

Bering, Jesse. The God Instinct. The Psychology of Souls, Destiny, and Meaning of Life. (2011)

Norenzayan, Ara, Gervais, Will & Trzesniewski, Kali. Mentalizing Deficits Constrain Belief in a Personal God. PLoS ONE, 7. (2012)

Kwan, Kai-Man. The Argument From Religious Experience. – The Blackwell Companion to Natural Theology. W. L. Craig & J. P. Moreland (eds.). (2009)

Luhrmann, Tanya. When God Talks Back: Understanding the American Evangelical Relationship With God. (2012)

Schjoedt, Uffe & al. Highly Religious Participants Recruit Areas of Social Cognition in Personal Prayer. – Social Cognitive and Affective Neuroscience 4. (2009)

Shermer, Michael. How We Believe: The Search for God in an Age of Science. (2003)

Wigger, J. Bradley, Paxson, Katrina & Ryan, Lacey. What Do Invisible Friends Know? Imaginary Companions, God, and Theory of Mind. – The International Journal for the Psychology of Religion 23. (2013)

Kuva 1: Glen Scott@Flickr.com. CC BY-NC 2.0.

Kuva 2: Fred Johnsson@Flickr.com. CC BY 2.0.