Aina ei ole selvää, minkälaiseen tiedeuskon muotoon skientismin kannattaja sitoutuu. Kirjapajan julkaisemassa uudessa kirjassa Tiedeusko ja todellisuuden rajat Mikael Stenmark erottelee keskustelun helpottamiseksi lukuisia tiedeuskon lajeja. Niistä kolme esitellään tässä otteessa.

Kaikkein uskaliaimpaan tiedeuskon muotoon sisältyy näkemys, ettei mikään rajoita luonnontiedettä. Huomaamme kohta akateemisen maailman ulkopuolisesta tiedeuskosta olevan olemassa myös maltillisempia versioita, jotka tunnustavat luonnontieteellisellä toiminnalla olevan jonkinlaiset rajat.

Episteeminen tiedeusko

Ensimmäisenä otamme esille kenties kaikkein yleisimmän version akateemisen maailman ulkopuolisesta tiedeuskosta (eli tiedeuskosta laajemmassa yhteiskunnallisessa kehyksessä). Siinä on kyse yrityksestä laajentaa luonnontieteen rajoja niin, että kaiken todellisen tiedon on oltava luonnontieteellistä tietoa vastakohtana näennäiselle, tai ainakin kaikki todellinen tieto on voitava redusoida luonnontieteelliseksi tiedoksi. Ian Barbour kiteyttää tämän näkemyksen väitteeksi, jonka mukaan “luonnontieteellinen metodi on ainoa luotettava keino saada tietoa” (Barbour 1990: 4). Roger Triggin mukaan tiedeuskon näkemyksen mukaan ”ainoastaan luonnontieteen avulla voimme muodostaa käsityksen todellisuudesta” (Trigg 1993: 90).

Michael Peterson et al. esittävät kolmannen selityksen tälle tiedeuskon versiolle. Heidän mukaansa tiedeusko on “käsitys siitä, että luonnontiede kertoo meille kaiken, mitä meidän todellisuuden olemuksesta on syytä tietää …” (Peterson et al., 1991: 36). Tätä tiedeuskon muotoa voimme kutsua episteemiseksi tiedeuskoksi ja se voidaan määritellä seuraavasti:

(4) Näkemys, jonka mukaan voimme saada tietoa vain siitä todellisuudesta, jota voidaan tutkia luonnontieteen keinoin.

Tämän käsityksen mukaan sitä, mitä luonnontieteilijät eivät kykene tutkimaan, ei voida pitää todellisena tietona. Ainoa tieto, jota meillä on, on luonnontieteellinen tieto. Luonnontieteen ulkopuolella ei ole sellaista episteemistä toimintaa, joita ei voida redusoida osaksi luonnontiedettä. Carnap näyttää ilmaisevan saman käsityksen näin: ”elämässä kokonaisuudessaan on yhä monia ulottuvuuksia, jotka eivät lukeudu luonnontieteen alaan … näiden ulottuvuuksien sisällä luonnontieteellä ei ole rajoja. … Kun toteamme, ettei luonnontieteellisellä tiedolla ole rajoja tarkoitamme, ettei ole olemassa kysymystä, johon luonnontiede ei periaatteessa pystyisi vastaamaan” (Carnap 1967: 290).

Aikamme luonnontieteilijöistä Carl Sagan ja R. C. Lewontin ovat olleet yksiselitteisesti tällä kannalla. Arviossaan Saganin kirjasta The Demon-Haunted World, tunnettu biologi Richard Lewontin yhtyy Saganin käsitykseen, jonka mukaan ihmisten olisi ”hyväksyttävä luonnontieteen olevan ainoa yhteiskunnallinen ja älyllinen toimija, jonka avulla tavoitamme totuuden” (Lewontin 1997: 28).

Ymmärtääksemme tiedeuskon ulottuvuuksia on ratkaistava eräs tärkeä kysymys: Mitä akateemisista tieteenaloista voidaan pitää luonnontieteenä? Mitä luonnontiede (science) on? Kaikista akateemisista tieteenaloista voidaan periaatteessa käyttää englanninkielessä termiä science, ja näin sanaa tiede yleensä käytetäänkin esimerkiksi ruotsin ja saksan kielissä. Tiedeuskolle on tyypillistä se, että sen määritelmä luonnontieteelle on kapea.

Ennen kuin minkäänlaista redusointia tai muuntamista on tehty, tiedeuskon edustajat käyttävät luonnontieteen käsitettä tarkoittamaan ainoastaan perinteisiä luonnontieteitä ja lisäksi mahdollisesti niitä yhteiskuntatieteellisiä aloja, joiden metodologia on samanlainen kuin luonnontieteen. Lopullisen määritelmän laajuus (kun tavoitteet on saavutettu) riippuu siitä, kuinka monia akateemisia tieteenaloja ajatellaan voitavan muuttaa luonnontieteeksi.

Tästä syystä väitteen “kaikki tieto on luonnontieteellistä” kaltaisen ajatuksen pitäisi tulkita merkitsevän sitä, että emme voi tietää todellisuudesta mitään sellaista, mitä ei (suoraan tai muutoksen jälkeen) voida selvittää luonnontieteellisen tutkimuksen keinoin. Voimme myös ymmärtää, miksi tämä on järkevä tapa määritellä tiedeusko, jos otamme huomioon yleisimmän filosofisen tavan, jolla tiedeuskoa kritisoidaan.

Tämän kritiikin mukaan tiedeuskon väite “kaikki tieto on luonnontieteellistä” ei itsessään ole luonnontiedettä, vaan filosofiaa. Väitettä ei näin ollen itsessään voida tietää. (Aiheeseen palataan luvussa 2.) Mikäli tiedeuskon edustajat määrittelevät näkemyksensä siten, että filosofian katsotaan olevan osa varsinaista luonnontiedettä, silloin tämä kritiikki menettää purevuutensa ja luonnollisesti samalla tiedeusko menettää merkityksensä. Se ei silloin olisi mitenkään keskustelua herättävä näkemys. Tämänkaltainen tilanne ei tekisi oikeutta tiedeuskolle eikä sen vastustajille. Olenkin taipuvainen ajattelemaan, että näkemyksen voidaan lukea edustavan tiedeuskoa vain, mikäli luonnontiede ymmärretään siinä kapean määritelmän mukaan. Jatkossa tarkastelen tiedeuskon käsitettä tästä lähtökohdasta käsin.

Rationalistinen tiedeusko

Aina ei tulla ajatelleeksi, että tiedeusko voi olla epistemologisesti vielä edellä kuvattua episteemistä versiota tiukemmin rajattua. Episteemisen tiedeuskon mukaan yksinkertaisesti yksikään väite tai uskomus, jota ei voida luonnontieteen keinoin tietää, ei voi olla todellista tietoa. Emme voi tietää todellisuudesta mitään, mikä ylittää luonnontieteen rajat. Monilla ihmisillä on jonkinlainen uskonnollinen vakaumus. Olettakaamme, ettei näitä uskomuksia voida luonnontieteellisesti osoittaa tosiksi. Voivatko nämä ihmiset silti rationaalisin perustein hyväksyä uskomuksensa?

Tähänastisen määritelmämme mukaisen episteemisen tiedeuskon edustaja voisi hyväksyä tämän. Hän itse asiassa vain väittää, ettemme voi tietää, ovatko nämä uskomukset tosia. Pelkästään tästä väitteestä ei seuraa, ettemme voisi rationaalisesti hyväksyä noita uskomuksia. Vaikka jotakin ei luonnontieteen keinoin voida tietää, siihen voidaan silti rationaalisesti uskoa.

Tästä huolimatta episteeminen tiedeusko ja tässä rationalistiseksi tiedeuskoksi kutsumani näkemys sekoitetaan joskus toisiinsa. Silloin unohdetaan, että tieto ja rationaalisuus ovat kaksi eri asiaa. (Rationalistinen tiedeusko voisi sisältyä episteemiseen tiedeuskoon vain, mikäli nuo kaksi käsitettä olisivat keskenään identtisiä.) On kuitenkin melko helppo käsittää, etteivät tiedon ja rationaalisuuden määritelmät voi olla yhtenevät. Yleensä ajattelemme, että kaksi tuhatta vuotta sitten ihmiset uskoivat rationaalisesti maan olevan litteä – heidän uskonsa täytti rationaalisuuden ehdot. Jos he kerran tiesivät asian, tästä seuraa, että maan muodon olisi täytynyt sittemmin muuttua. Siispä tiedon ja rationaalisuuden ehdot eivät voi olla samat.³ Ihminen voi rationaalisesti uskoa asioita, joista hänellä ei ole luonnontieteellistä tietoa.

Näin ollen tiedeusko voidaankin käsittää myös episteemistä tiedeuskoa tiukemmin rajatulla epistemologisella tavalla. Anders Jeffner näyttää määrittelevän tiedeuskon tällä tavoin. Hänen mukaansa tiedeuskon edustaja ”hyväksyy syiksi uskoa jotain todellisuuteen liittyvää (a) kokeellisen luonnontieteen hyväksymät syyt ja (b) ainoastaan tällaiset syyt” (Jeffner 1978: 46). Tämän käsityksen mukaan luonnontiede ei ainoastaan aseta rajoja sille, mitä voimme todellisuudesta tietää, vaan myös sille, mitä voimme rationaalisesti uskoa. Nimitämme tätä käsitystä rationalistiseksi tiedeuskoksi ja määrittelemme sen seuraavasti:

(5) Näkemys, jonka mukaan voimme rationaalisesti uskoa vain sellaiset asiat, jotka voidaan perustella luonnontieteellisesti tai joista meillä on luonnontieteellistä tietoa.

Muun muassa Bertrand Russell osoittaa sitoutuvansa paitsi episteemiseen, myös rationalistiseen tiedeuskoon kirjoittaessaan

Jumala ja kuolemattomuus ovat kristinuskon keskeisimmät opit. Niitä luonnontiede ei tue. … Epäilemättä ihmiset yhä vain uskovat niihin, sillä ne ovat miellyttäviä ajatuksia, aivan samoin kuin on miellyttävää ajatella, että itse olemme hyveellisiä ja vihollisemme ovat pahoja. Itse en kykene näkemään mitään perusteita kummallekaan uskomukselle. En teeskentele voivani todistaa, ettei ole jumalaa. En myöskään kykene todistamaan saatanan olevan kuvitelmaa. Kristinuskon jumala saattaa olla olemassa: aivan samoin Olympuksen jumalat tai muinaisen Egyptin jumalat saattavat olla olemassa. Yksikään näistä hypoteeseista ei kuitenkaan ole toistaan todennäköisempi: ne jäävät sen ulkopuolelle, mikä voidaan edes todennäköisesti tietää ja siksi ei ole syytä edes harkita minkään niistä olevan totta.

(Russell 1957: 44, korostus kirjoittajan)

Russellin mukaan siis kristinuskon keskeisistä opeista ei ainoastaan ole mahdotonta saada luonnontieteellistä tietoa, vaan niitä ei ole edes mitään syytä pohtia. Meillä ei siis ole rationaalista oikeutta uskoa niihin. Tällaisen käsityksen mukaan osoitettaessa, ettei (uskontoon kuuluva) uskomus ole luonnontieteellinen, osoitetaan samalla, ettei sitä voida tietää eikä myöskään rationaalisesti uskoa.

Merkillepantavaa on, että sekä episteemisen että rationalistisen tiedeuskon edustajat myöntävät luonnontieteen asiantuntemuksella olevan jonkinlaiset rajat. He ovat valmiita myöntämään, että luonnontieteellisten kysymysten ja pyrkimysten lisäksi on olemassa myös muunlaisia kysymyksiä ja pyrkimyksiä. He voivat ajatella näin, koska väitteestä, jonka mukaan tietoa tai rationaalisia uskomuksia ei voi olla luonnontieteen ulkopuolisilla elämän osa-alueilla, ei seuraa se, että nämä osa-alueet olisivat merkityksettömiä tai vähemmän arvokkaita luonnontieteeseen verrattuna.

On kenties hyväksyttävää ajatella, ettei ihminen elä yksin tiedosta, vaan on olemassa toisiakin todellisia ja merkittäviä ihmistoiminnan alueita, joilla on merkitystä hyvinvoinnillemme. Silloin voitaisiin hyväksyä, ettei luonnontiede voi asettaa rajoja sille, mitä on olemassa. Esimerkiksi Jumala tai jokin jumalallinen todellisuus voisi olla olemassa. Jotkut vain ajattelevat, että me emme voi tietää (episteeminen tiedeusko) tai rationaalisesti uskoa (rationalistinen tiedeusko) mitään tällaiseen todellisuuteen liittyvää.

Ontologinen tiedeusko

Toisinaan episteemiseen tiedeuskoon yhdistyy vielä eräs toinen tiedeuskon muoto. Leslie Stevensonin ja Henry Byerlyn mukaan tiedeusko on ”näkemys, jonka mukaan luonnontieteellisin keinoin saavutettava tieto pitää sisällään kaiken, mitä voidaan tietää… Tiedeuskon mukaan sitä, mitä luonnontieteen teoriat eivät meille kerro, ei ole olemassa tai sillä on vain alempiarvoinen, toissijaisen todellisuuden asema” (Stevenson ja Byerly 1995: 212).

On kuitenkin mahdollista ajatella, että luonnontieteellisin keinoin hankittu tieto pitää sisällään kaiken tiedon ja kiistää silti ajatus, jonka mukaan sitä, mitä luonnontieteen teoriat eivät tuo esiin ei ole olemassa tai sillä on vain alempiarvoisen, toissijaisen todellisuuden asema. Tämä on mahdollista, koska episteeminen tiedeusko poissulje sellaisten asioiden olemassaoloa, joita ei voida luonnontieteen tutkimuksen ja koejärjestelyjen keinoin havaita. Mikäli tällaisia asioita on olemassa, episteeminen tiedeusko toteaa vain, ettemme voi saada tietoa niistä. Episteeminen tiedeusko asettaa rajat sille, mitä voimme tietää, muttei sille, mitä todellisuudessa on olemassa.

Ontologinen tiedeusko menee vielä pitemmälle. Se ei ainoastaan totea, että ainoa todellisuus, josta voimme tietää (tai johon rationaalisesti voimme uskoa) on se, jonka luonnontiede meille paljastaa. Ontologisen tiedeuskon mukaan nimittäin ainoastaan se todellisuus, joka voidaan luonnontieteen keinoin havaita, on olemassa. Tiedeuskoon voi siis sisältyä jokin näkemys siitä, mitä kaikkea ”tuolla jossain” voi olla olemassa. Ontologisen tiedeuskon voimme määritellä seuraavasti:

(6) Näkemys, jonka mukaan ainoa olemassa oleva todellisuus on se, joka voidaan luonnontieteen keinoin havaita.

Todellisuus on sitä, mitä luonnontiede siitä kertoo. Ainoastaan sellaiset asiat, syyt ja prosessit, joita luonnontiede käsittelee, ovat todellisia, eivät mitkään muut. Jollei tiede voi selittää jotakin ilmiötä, sitä ei ole olemassa. Se on pelkkää fiktiota. Näin episteeminen tiedeusko on myös ontologista tiedeuskoa, sillä emme voi tietää mitään jostakin, jota ei ole olemassa. Emme voi tietää mitään sellaisesta todellisuudesta, jota luonnontiede ei kykene käsittelemään siitä syystä, että sellaista todellisuutta ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Yksi tapa määritellä ontologinen tiedeusko on todeta luonnontieteen osoittaneen, että maailma koostuu pelkistä atomeista ja aineen hiukkasista. Tämän käsityksen mukaan aineesta koostuvat esineet ovat ainoita maailmassa olemassa olevia kokonaisuuksia ja syitä. Wilson kutsuu tätä suorasukaisesti ”luonnontieteelliseksi materialismiksi” (Wilson 1978: 201). Samoin Carl Sagan kirjoittaa, näennäisesti luonnontieteen nimissä:

Olen Carl Saganiksi kutsuttu kokoelma vettä, kalsiumia ja orgaanisia molekyylejä. Sinä olet lähes identtisten molekyylien kokoelma, jolla on jokin toinen kollektiivinen nimi. Tässäkö on kaikki? Eikö meissä ole mitään muuta kuin molekyylejä? Jotkut ajattelevat tällaisen näkemyksen jotenkin halventavan ihmisen arvoa. Omasta mielestäni on ylevää, että maailmankaikkeutemme sallii niin monimutkaisten ja hienostuneiden molekyyleistä koostuvien koneistojen kehittymisen kuin me itse olemme. Elämän ydin ei silti ole niinkään niissä atomeissa ja yksinkertaisissa molekyyleissä, joista me koostumme, kuin tavassa, jolla ne liittyvät toisiinsa.

Nähtävästi Sagan ajattelee luonnontieteen osoittaneen meille, että materiaaliset esineet ja niiden vaikutukset toisiinsa ovat kaikki, mitä on olemassa. Siispä mekin olemme pelkästään “molekyyleistä koostuvia koneistoja”, emmekä siis olennaisesti eroa esineistä (eli koneista). Edelleen Sagan väittää, että ”kosmos on kaikki, mitä on tai on koskaan ollut tai tulee koskaan olemaan” (Sagan 1980: 1). Saganin mukaan kaiken tämän voi luonnontiede meille kertoa tässä ja nyt, ei suinkaan vasta kehityttyään loppuun saakka ja saavutettuaan täydellisyyden. Crick kutsuu tällaista ajattelua “hämmästyttäväksi hypoteesiksi”:

Tämä hämmästyttävä hypoteesi on se, kuinka “sinä”, iloinesi ja suruinesi, muistoinesi ja tavoitteinesi, sinun oma identiteettisi ja vapaa tahtosi, eivät todellisuudessa ole mitään muuta kuin valtavan hermosolujoukon ja siihen liittyvien molekyylien toimintaa. Lewis Carrollin Liisa olisi muotoillut asian näin: “Et ole mitään muuta kuin kasa neuroneja”. Tämä hypoteesi on niin vieras useimpien aikamme ihmisten ajattelulle, että sitä voidaan syystä kutsua hämmästyttäväksi.

Crickin mukaan useimpien ihmisten ajattelu valitettavasti mukailee esitieteellisen ajan uskonnollisia illuusioita ja vain luonnontiede voi todella vapauttaa meidät esi-isiemme taikauskosta.

Millä tavalla sitten tiedeusko näkyy näissä Crickin ja Saganin ajatuksissa, tai miten ne heijastelevat ontologisen (ja siten myös episteemisen) tiedeuskon käsityksiä ja oletuksia? Ensiksikin on huomattava, kuinka he näkemystensä myötä laajentavat luonnontieteen rajoja. Varmastikin kaikki luonnontieteilijät olisivat yhtä mieltä siitä, että luonnontieteellisiä metodeja käyttämällä voimme havaita ihmisten koostuvan molekyyleistä.

Crick ja Sagan sen sijaan olettavat, että luonnontiede kykenee osoittamaan, ettei ihmisissä ole mitään muuta. Ongelma on siinä, että premissistä ”Ihmiset koostuvat molekyyleistä” ei voida siirtyä suoraan johtopäätökseen ”Ihmiset eivät ole muuta kuin kokoelma molekyylejä”. Tämä johtopäätös voidaan tehdä, mikäli lisätään premissi ”Sitä, mitä luonnontiede ei voi havaita, ei ole olemassa.”

Crickin ja Saganin argumentit ovatkin loogisesti pätemättömiä, ellei niiden lähtökohtana ole ontologinen tiedeusko. (Sama pätee Saganin väitteeseen, jonka mukaan kosmos on kaikki, mitä on tai on koskaan ollut tai tulee koskaan olemaan.) Crickin ja Saganin oletuksen mukaan luonnontiede ei ainoastaan anna todellista kuva ihmisestä, vaan kertoo kaiken, mitä ihmisolentoon sisältyy. Yleisemmin ilmaistuna voitaisiin sanoa, että väittäessään luonnontieteen kuvaavan todellisuutta tyhjentävästi luonnontieteilijät kannattavat ontologista ja episteemistä tiedeuskoa. Luonnontieteellisen selityksen lisäksi ei tarvita eikä ole edes mahdollista antaa mitään lisäselityksiä.

Jos kuitenkin Sagan ja Crick edes epäsuorasti hyväksyvät ontologisen tiedeuskon, silloin he myös väistämättä hyväksyvät episteemisen tiedeuskon. Kuten aiemmin huomautin, hyväksyttäessä ainoastaan episteeminen tiedeusko on mahdollista omaksua Saganin ja Crickin näkemystä maltillisempi versio. Tiedeuskon edustaja voisi tällöin väittää, että vaikka luonnontieteen menetelmien avulla voidaan todistaa ihmisten koostuvan vedestä, kalsiumista ja orgaanisista molekyyleistä emme silti voi tehdä sitä johtopäätöstä, että ihmiset eivät ole mitään muuta kuin vettä, kalsiumia ja orgaanisia molekyylejä. Voimme vain todeta, ettemme voi tietää ihmisten olemuksesta mitään muuta. Luonnontiede määrittelee rajat sille, mitä voimme ihmisolennoista tietää. Jos ajatellaan ihmisen koostumukseen kuuluvan mitään muuta, langetaan taikauskoon ja sokeuteen.

Tämänkaltaisten lausuntojen valossa monet pitävät väistämättä mahdottomana yhdistää tiedeuskoa perinteisiin uskontoihin kuten kristinuskoon ja islamiin. John F. Haughtin mukaan ”kenties uskonnon [eli tässä tapauksessa teismin] vihollinen ei olekaan luonnontiede, vaan tiedeusko” (Haught 1995: 17). Tiedeusko väittää luonnontieteen kertovan meille kaiken, mitä todellisuudesta voidaan tietää. Luonnontiede kertoo meille senkin, mitä voi olla olemassa ja siksi se kyseenalaistaa uskonnon tai jopa osoittaa sen olevan tarpeetonta.

Tärkeää on kuitenkin huomata, että näin ei väistämättä tapahdu. On muistettava, että on olemassa tiedeuskon muotoja, joiden mukaan luonnontieteellä on olemassa jonkinlaiset rajat. Näiden tiedeuskon variaatioiden mukaan myös luonnontieteen ulkopuolella on oikeutettuja kysymyksiä ja pyrkimyksiä. Jos siis uskonnon ajatellaan käsittelevän nimenomaan arvokysymyksiä, silloin uskonto ja tiedeusko (tässä kuvatuissa muodoissa) voivat olla yhdistettävissä.⁴

Monikaan uskova ihminen ei toki tyydy näin ”kapeaan” uskonnon määritelmään. (Ei todellisuudessa myöskään Haught.) Uskovat ajattelevat Jumalan todella olevan olemassa ja hänen tiedetään (tai ainakin voidaan rationaalisesti uskoa) olevan rakkaus ja niin edespäin. Onko tällainen “laaja” käsitys uskonnosta sitten yhdistettävissä tiedeuskoon? Tiedeuskohan kiistää sen, että Jumalasta tai jostakin jumalallisesta todellisuudesta olisi mahdollista saada tietoa (episteeminen tiedeusko) ja että olisi olemassa yliluonnollinen (tai ei-fysikaalinen) todellisuus fysikaalisen maailmankaikkeuden tuolla puolen (ontologinen tiedeusko).

Tiedeusko ei kuitenkaan väistämättä kiistä näitä asioita. Vaikka Dawkins, Sagan ja Wilson kumppaneineen ajattelevat tähän tapaan, he saattavat erehtyä luonnontieteellisin perustein. Tämä on mahdollista siksi, että kaikkien tiedeuskon muotojen mukaan uskonnollisten näkemysten on täytettävä samat ehdot kuin luonnontieteellisten hypoteesien, jotta ne voitaisiin tietää tai niihin voitaisiin rationaalisesti uskoa tai jotta ne voisivat käsitellä jotakin todellista. Dawkinsin, Saganin ja Wilsonin kaltaiset ihmiset pitävätkin itsestään selvänä, ettei uskonnollinen vakaumus voi täyttää näitä vaatimuksia. Heidän näkemyksensä voidaan tietenkin kyseenalaistaa.

Muun muassa Richard Swinburne väittää, että teismi voidaan perustella todeksi hyvin samaan tapaan kuin todistetaan luonnontieteellisten hypoteesien paikkansapitävyys. Uskonnollisten teorioiden ja laaja-alaisten luonnontieteellisten teorioiden välillä on monia samankaltaisuuksia (Swinburne 1979: 3). Luonnontiede selittää maailman ilmiöitä atomeja, geenejä ja erilaisia voimia koskevin hypoteesein. Aivan samoin teismikin selittää, miksi maailmankaikkeus on olemassa ja miksi se näyttää siltä miltä näyttää. Swinburne kirjoittaakin: “[Kirjassani The Existence of God] esitin, että teismin perusteeksi kerätyn kumulatiivisen todistusaineiston rakenne on sama kuin todistusaineiston, jonka on tarkoitus todistaa minkä tahansa sellaisen seikan olemassaolo, jota on mahdotonta havainnoida suoraan, kuten vaikkapa kvarkin tai neutriinon” (Swinburne 1983: 386).

Vain mikäli voidaan osoittaa, että tällainen Swinburnen projekti (tai jokin sen kaltainen ohjelma) on tuomittu epäonnistumaan joko siksi, ettei se kykene täyttämään sille asetettuja vaatimuksia tai siksi, että se vääristää uskonnollisen vakaumuksen (tai jostain muusta syystä), voidaan väittää, että teismi (monipuolisena käsitteenä) on mahdoton sovittaa yhteen (episteemisen, rationalistisen tai ontologisen) tiedeuskon kanssa.

Niinpä tiedeuskon ei voida suoralta kädeltä sanoa olevan sama asia kuin tieteellinen naturalismi tai tieteellinen materialismi. Tämä johtuu siitä, että naturalismin ja materialismin ajatellaan karkeasti ottaen olevan näkemyksiä, joiden mukaan ainoastaan aine tai fyysinen luonto on todellista (kaikki ilmiöt johtuvat aineen ominaisuuksista) ja joiden mukaan kaikki olemassa oleva (elämä, mieli, moraali, uskonto ja niin edelleen) voidaan täydellisesti selittää aineen tai fyysisen luonnon avulla. Niiden ei voida yksinkertaisesti sanoa olevan sama asia, koska episteemisen, rationalistisen tai ontologisen tiedeuskon edustaja ei välttämättä ole omaksunut mainittuja näkemyksiä.

Toinen tapa ilmaista sama asia on sanoa, että tieteellinen materialismi tai naturalismi jättää avoimeksi ainoastaan sen mahdollisuuden, että fyysisen maailman kanssa identtinen jumala voi olla olemassa. Samalla sulkeutuu ovi perinteisen teismin tai prosessiteismin kohdalla. Kuten olemme huomanneet, vaikka episteemisellä, rationalistisella tai ontologisella tiedeuskolla onkin usein tällaisia seurauksia, niin ei väistämättä tapahdu.

Viitteet:

3 Ks. kirjassani Rationality in Science, Religion, and Everyday Life: A Critical Evaluation of Four Models of Rationality (1995a: 216-225) käsitellään yksityiskohtaisesti tiedon ja rationaalisuuden välisiä eroja.

4 Braithwaite (1971) puolustaa klassisella tavalla tällaista näkemystä. Uudempaa keskustelua samasta aiheesta käy Herrmann (1995).

Teksti on ote Mikael Stenmarkin kirjasta Tiedeusko ja todellisuuden rajat. Kirja ilmestyy lokakuussa 2016, ja sen yhteydessä pidetään tiedeuskoa käsittelevä seminaari Helsingin yliopistolla. Seminaarissa suomalaiset luonnontieteen, teologian ja filosofian tutkijat kommentoivat teoksen teemoja. Puhujaksi saapuvat myös Mikael Stenmark itse ja filosofi Jeroen de Ridder Hollannista.

Kuva: onesecbeforethedub@Flickr.com. CC BY-NC-SA 2.0.