Synnynnäisyyden käsite, dawkinslainen geeninäkökulma ja nature/nurture -erottelu ovat vanhentuneita tapoja tarkastella ihmisluontoa, väitetään Aku Visalan ja Agustín Fuentesin kirjassa Conversations on Human Nature.

”Rasismi on opittua, ei luonnollista.” ”Nyt se on tieteellisesti todistettu: ihmiset syntyvät homoiksi.”

Facebook tulvii meemejä ja uutisia, jotka tekevät karkean yksinkertaistavia väitteitä siitä, miksi ihmiset ovat sellaisia kuin ovat.

Mutkia vedetään suoriksi myös populaareissa tiedejulkaisuissa. Geneetikko Dean Hamer julkaisi vuonna 2004 kirjan The God Gene (Jumalageeni). Nimi oli sen verran vetävä, että Time-lehti nosti sen kanteensa. ”Pakottaako DNA meidät etsimään korkeampaa voimaa?” kannessa kysyttiin.

Scientific American -lehden arviossa kirjalle ehdotettiin tieteellisesti tarkempaa nimeä: A Gene That Accounts for Less Than One Percent of the Variance Found in Scores on Psychological Questionnaires Designed to Measure a Factor Called Self-Transcendence, Which Can Signify Everything from Belonging to the Green Party to Believing in ESP, According to One Unpublished, Unreplicated Study.

Vitsin pointti oli tietysti se, että raflaavista otsikoista huolimatta ihmisen olemisen ja tekemisen selittämiseen riittää harvoin tietty geeni – sen enempää kuin tietty aivoalue tai varhaislapsuuden kokemus. Etenkin, kun pohditaan ihmisen perustavanlaatuisia piirteitä, kuten uskonnollisuutta, tarvitaan poikkitieteellistä ja tieteidenvälistä tutkimusta.

Kirjassa Conversations on Human Nature (Routledge, 2016) filosofi Aku Visala ja antropologi Agustín Fuentes kyselevät johtavilta biologian, psykologian, antropologian, filosofian ja teologian asiantuntijoilta suuria kysymyksiä ihmisluonnosta. Tutkijat pohtivat esimerkiksi sitä, mitkä ominaisuudet tekevät olennosta ihmisen, mihin moraali tai vapaa tahto perustuvat, millainen on kulttuurin ja biologian suhde, ja onko ihmisluontoa oikeastaan edes olemassa. Johdannon ja loppusanojen väliin mahtuu neljä päälukua, jotka koostuvat 19 tutkijan haastatteluista.

Eksistentialismista evoluutiopsykologiaan

Johdantoluvussa Visala ja Fuentes kertovat, kuinka 1800- ja 1900-luvuilla vaikutti kaksi vastasuuntaista akateemista virtausta. Ensimmäisen virran synnytti Darwin. Evoluutioteoria antoi ihmisluonnon idealle uuden pohjan, joka ei perustunut olemusajatteluun vaan ihmiskunnan yhteiseen polveutumishistoriaan.

Ihmisluonnon selittäminen evoluutiolla kulminoitui 1970-luvulla E. O. Wilsonin lanseeraamaan sosiobiologiaan, joka on nykyisen evoluutiopsykologian edelläkävijä. Wilsonin mukaan ihminen elää geeniensä talutushihnassa, ja jopa moraaliset hyveemme selittyvät täysin darwinismin termein.

Vastakkaista virtaa on edustanut esimerkiksi eksistentialistinen filosofia, jonka mukaan ihminen on oman luontonsa seppä. Marxismi puolestaan katsoi yhteiskunnan instituutioiden sanelevan ihmiselle, kuka hän on. Viime vuosikymmeninä hermeneuttiset ja postmodernit aatesuunnat ovat torjuneet idean valmiiksi valetusta ihmisluonnosta. Idea on myös nähty vallankäytön välineenä.

Ihmisluonto on noussut myös lähivuosina kiivaan tieteellisen keskustelun aiheeksi (suomeksi aiheesta löytyy Petri Ylikosken ja Tomi Kokkosen mainio teos Evoluutio ja ihmisluonto). Esimerkiksi Steven Pinkerin ja muiden evoluutiopsykologien mukaan ihmismieli koostuu ”moduuleista”, tiettyihin tehtäviin (ravinnonetsintä, kumppaninvalinta, huijauksen havaitseminen) erikoistuneista mekanismeista, jotka luonnonvalinta on hionut meihin. Ihminen ei siis ole syntyessään ”tyhjä taulu”, vaan syntyessämme meillä kaikilla on psykologinen käyttöjärjestelmä, joka heijastuu useilla elämänalueilla moraalisista tunteista esteettisiin arvostelmiin.

Muun muassa filosofi Jesse Prinz taas vastustaa tällaista sisäsyntyisyysajattelua. Hän korostaa ympäristön roolia ja aivojen muokkautumiskykyä käyttäytymistottumusten kehittymisessä.

Myös Visalan ja Fuentesin kirjassa esiintyy tutkijoita, joiden mielestä puhe ihmisluonnosta lankeaa kansanomaiseen olemusajatteluun ja sisältää virhepäätelmän, että kyseessä olisi jokin konkreettinen asia (fallacy of misplaced concreteness). Valtaosa haastateltavista kuitenkin putoaa Pinkerin ja Prinzin välimaastoon: ihmisluonnosta voidaan puhua tieteellisesti, mutta se ei ole valmis paketti, joka saadaan syntymälahjana.

Yhdestä sukupuusta veistettyjä

Mistä keskustelussa ihmisluonnosta on oikein kyse? Ihmisluontoon liittyy ensinnäkin ajatus universaaleista eli kaikille ihmisille yhteisistä piirteistä. Tieteenfilosofi Edouard Macheryn mukaan ihmisluonto on yksinkertaisesti niiden ominaisuuksien summa, jotka evoluutiohistorian seurauksena tyypillisesti kehittyvät nykyihmiselle: ”Me kaikki puhumme. Meillä kaikilla on hyvin samanlaisia sosiaalisen kanssakäymisen muotoja.”

Macheryn mukaan näiden taitojen kehitys tarvitsee kuitenkin ympäristön tuen. Ihmisluonto ei siis ole jokin kulttuurista riippumaton asia, jonka kehitys on vääjäämätöntä.

Macheryn ajatus ehkä selkenee, jos mietimme susilapsia. Ihmisyhteisöjen ulkopuolella kasvaneet susilapset eivät ole oppineet puhumaan tai käyttäytymään ihmismäisesti lainkaan. Ennemminkin he imitoivat eläimiä, joiden parissa he ovat kasvaneet. Ihmisluonnon kehitys tarvitsee ihmiselle tyypillisen sosiaalisen ympäristön.

Niinpä antropologi Tim Ingoldin kriittinen huomautus, että eipä se kävely olisi niin helppoa, jos asuisimme kuussa, on mielestäni irrelevantti. Ilmeisesti Ingold pyrkii osoittamaan ongelmalliseksi puheen ihmisluonnosta tai universaaleista piirteistä. Mutta argumentti on sama kuin sanoisi, että eipä se uiminen ole kalalle luonnollista, kun se onnistuu vain vedessä.

Nämä huomiot nostavat esiin toisen ihmisluonnon ideaan liitetyn käsitteen: synnynnäisyyden. Esimerkiksi niin sanotun nativistisen evoluutiopsykologian edustajat ovat väittäneet synnynnäisiksi monia ihmisten tyypillisiä ajatus- ja käytösmalleja mustasukkaisuudesta altruismiin. Myös kognitiivisen uskontotieteen piirissä on viime vuosina puhuttu uskonnon ”luonnollisuudesta”, joka tulee lähelle synnynnäisyyden ideaa.

Monet filosofit, psykologit ja biologit näkevät kuitenkin synnynnäisyyden käsitteen nykyään epätieteellisenä. Myös kirjan haastateltavista monet hylkäävät nature/nurture -ajattelun, eli tiukan erottelun synnynnäisen/luonnollisen ja toisaalta opitun/kulttuurisen välillä. Biologi Patrick Bateson sanoo vihaavansa tätä kahtiajakoa. Batesonin mukaan ihmisellä ei esimerkiksi ole mitään geneettisesti määräytyviä piirteitä, joihin olosuhteet kohdussa ja kasvuympäristössä eivät ratkaisevasti vaikuttaisi.

Toisaalta on selvää, että tietyt ihmislajin piirteet (kuten kyky kävellä tai puhua) ovat huomattavasti vakiintuneempia kuin toiset. Tällaisista ominaisuuksista puhuttaessa Visala ehdottaa biologien käyttämää termiä kanalisaatio. Tämä tarkoittaa yksilönkehitysprosessin vakautta suhteessa ympäristössä tai perimässä tapahtuviin muutoksiin.

Mikä ihmisessä on niin ihmeellistä?

Ihmisluonto-keskusteluun kuuluu myös kysymys ihmisen erityisyydestä. Mikä erottaa meidät muusta eläinmaailmasta? Kukaan ei epäile, etteikö ihminen harjoita vaivatta monia taitoja, joihin fiksuinkaan kädellinen serkkumme ei kykene. Näitä ovat esimerkiksi kielellinen kommunikaatio ja siihen liittyvä symbolinen ajattelu tai tulevaisuuden suunnitteleminen vaihtoehtoisia skenaarioita pohtimalla. Kirjassa korostuu myös ihmisen sosiaalinen älykkyys ja kyky tulkita toisten lajitovereiden ajatuksia.

Kiistanalaista on kuitenkin se, löytyykö joitakin näistä kyvyistä edes orastavassa muodossa eläinten parista. Esimerkiksi ihmiskulttuurin erityispiirre on keksintöjen kumuloituvuus, eli se, että kerran keksitty opetetaan jälkipolvelle, joka parantelee keksintöä entisestään. Tämä edellyttää sosiaalista oppimista. Tutkijat ovat väitelleet muun muassa siitä, tapahtuuko sosiaalista oppimista tiettyjen apina- tai lintulajien parissa.

Biologi-teologi Celia Deane-Drummond huomauttaa, että kaikki eliölajit ovat erityisiä omalla tavallaan. Voidaan ehkä kysyä, miksi ihmisen sosiaaliset taidot olisivat tärkeämpiä kuin vaikkapa mehiläisten kyky tehdä hunajaa?

Filosofi Kim Sterelnyn mukaan tosin ihmisen erityisyys on hyvin erityistä erityisyyttä. Tämä johtuu ihmisen mielen ja käyttäytymisen plastisuudesta eli muovautuvuudesta. Sen ansiosta ympäristö ja kulttuuri muovaa meitä paljon voimakkaammin kuin muiden eliölajien kohdalla, voimme oppia suuren määrän erilaisia taitoja ja tapoja ja sopeutua hyvin erilaisiin olosuhteisiin.

Ihmisarvo, moraali ja vapaa tahto

Haastattelut antavat vaikutelman, että ihmisen erityisyyteen liittyvää ihmisarvoa, moraalia ja vapaata tahtoa on vaikea perustella puhtaaksi viljellyn naturalismin ja materialismin ehdoilla. Antropologi Jonathan Marksin mielestä esimerkiksi vapaa tahto on ”syvästi teologinen, uskonnollinen idea, joka juontaa juurensa perisyntiin ja sen sellaiseen”.

Sosiologi Christian Smithin mukaan ihmisarvon ja vapaan tahdon perusta on siinä, että ihminen on persoona. Persoona on täysin luonnonvoimien tuote, mutta vain ihminen voi olla persoona. Muilla eläimillä voi korkeintaan olla persoonan kykyjä muistuttavia ominaisuuksia, kuten kyky muistamiseen, identiteetin muodostamiseen, sosiaalisiin siteisiin, esteettisiin arvostelmiin ja luovuuteen. Olio myös on persoona joko täysin tai ei lainkaan.

Mikä tämä ”persoona” oikein on, jos se on sekä evoluution tulosta, mutta samalla sielun kaltainen lisävaruste, jota ei voi olla ”vähemmän” tai ”enemmän”? Smithin mukaan persoonalla on täysin itsenäinen olemassaolon muoto (sui generis). Se on emergentti, toisin sanoen laadullisesti uuden tason ominaisuus, jota ei voida palauttaa esimerkiksi aivotoimintaan.

Smithin näkemystä selittää hänen aristoteelinen maailmankuvansa. Hän on myös katolinen, mutta ei haastattelussa juurikaan puhu Jumalasta. Teologinen traditio on sen sijaan perustanut ihmisen erityisyyden juuri siihen, että ihminen on Jumalan kuva (imago Dei).

Imago Dei -oppia on tulkittu eri tavoin. Monet varhaiset teologit suosivat käsitystä, jonka mukaan muista eläimistä poiketen ihmiselle on suotu jumalallisia ominaisuuksia, kuten järki tai tahto. Toisaalta opin on myös katsottu kertovan ihmisen erityisestä suhteesta Jumalaan tai erityisestä tehtävästä toimia Jumalan ”sijaishallitsijana” maan päällä.

Jälkimmäiset tulkinnat tulevat esiin teologi Joel Greenin haastattelussa. Hän torjuu käsityksen, jonka mukaan sielu tekee jokaisesta ihmisyksilöstä Jumalan kuvan (väite, jonka hän jäljittää Filon Aleksandrialaisen platonistiseen raamatuntulkintaan). Greenin mielestä 1. Moos. 27–28 puhuu koko ihmiskunnasta Jumalan kuvana, joka saa muotonsa ihmisten suhteissa Jumalaan, toisiinsa ja muuhun luomakuntaan.

Green painottaa myös Jeesusta tosi ihmisen mallina, jota kohti meidän on tarkoitus kasvaa: ”Kristuksesta tulee meille esimerkki, joka avaa tien, joka raivaa polun näyttääkseen, mitä merkitsee olla ja elää todeksi ihmisen kutsumusta.” Ihmiseksi ja persoonaksi tulemiseen tarvitaan sosiaalisia suhteita. Tässä kohdin Greenin ajattelu sisältääkin käytännön teologisia seurauksia: seurakuntien pitäisi hänen mukaansa olla intiimejä yhteisöjä, joissa sosiaalinen vuorovaikutus muovaa meitä enemmän Kristuksen kaltaiseksi.

No more cheesecake

Conversations on Human Nature tarjoaa kiinnostavia välähdyksiä eri akateemisten alojen nykytilaan. Erityisesti evoluutioteorian murros korostuu kirjassa. Darwinistinen luonnonvalinta ja dawkinslainen geeni-keskeisyys tarjoavat enää hyvin kapean näkökulman ihmislajin kehityshistoriaan.

Esimerkiksi teoria ekologisen lokeron rakentamisesta (niche construction theory) esittää, että ihminen on läpi historian muokannut ympäristöään elämäntyylilleen sopivaksi. Tällä tavalla ihmiskulttuuri on vaikuttanut ympäristön valintapaineisiin ja siten ihmisen evoluutioon. Kulttuuri on toisin sanoen muokannut geeniperimäämme – ja siten myös ruumistamme ja mieltämme – jo kenties miljoonia vuosia. Esimerkiksi työkalujen ja ihmiskäden kehittyminen ovat Jonathan Marksin mukaan tapahtuneet rinta rinnan. Tämä kulttuurin ja biologian kietoutuminen on syrjäyttänyt juustokakku-ajattelun, jonka mukaan ihmisluonto koostuu evoluutiohistorian leipomasta biologisesta pohjasta, jonka päälle lisätään kulttuurin kuorrutus.

Kirja antaa myös avartavan näköalan akateemisen tutkimuksen monimuotoisuuteen. Eri alojen edustajat lähestyvät ihmisluonnon ideaa radikaalisti erilaisista tulokulmista. Kirjavuus on tosin lukijan kannalta kirjan heikkous: moniin aiheisiin ja argumentteihin viitataan ilman, että lukija pääsee niistä jyvälle. Teokseen tarttuva tarvitseekin laajan tieteidenvälisen yleissivistyksen, jos ihmisluontoa koskevista keskusteluista haluaa saada kunnon otteen.

Kuva: Joshua Clay@Unsplash.com. CC0.