Vastaväitteitä Richard Swinburnen evidentialismiin, ja niiden kritiikkiä
Eilisessä artikkelissa esiteltiin Richard Swinburnen bayesilaista uskonnonfilosofiaa ja erityisesti sille keskeistä ennustusvoiman käsitettä. Tässä artikkelissa käsitellään joitakin vastaväitteitä kyseistä järjestelmää kohtaan.
Swinburnen mukaan teismiä voi pitää koeteltavana hypoteesina, jota tukevat erinäiset argumentit, muun muassa argumentti kosmisesta hienosäädöstä. Vaikka mikään argumentti sellaisenaan ei hänen mukaansa osoita Jumalan olemassaoloa todeksi, argumentteja voidaan kuitenkin yhdistää niin, että Jumalan olemassaolo tulee ”episteemisesti todennäköiseksi”.
Selityksen päätepisteen etsintä aukkojen jumalan torjuntaoperaationa
Mutta hetkinen, muotoiltiinpa teismin hypoteesi bayesilaisittain tai mitenkään muutenkaan, eikö vaarana ole joka tapauksessa ajautua niin sanottuun aukkojen jumala-argumentaatioon, jossa Jumala sijoitetaan vain luonnontieteellisen tietämättömyytemme aukkoihin niin pitkäksi aikaa, kunnes ilmaantuu tieteellinen selitys, joka raivaa Jumalan taas pois kuvioista?
Swinburne pyrkii välttämään tällaisen tilanteen rakentamalla argumenttinsa lähtemään liikkeelle kysymyksistä, jotka ovat luonnontieteelle liian isoja tai outoja ja siksi periaatteessakin niiden ulottumattomissa. Liian oudoilla hän tarkoittaa sellaisia tilanteita, joissa jokin ilmiö tapahtuu ilmiselvästi vastoin hyvin perusteltua ja vakiintunutta tieteellistä teoriaa ja että mikä tahansa yritys laajentaa tuota teoriaa johtaa teorian radikaaliin todennäköisyyden alenemiseen. Tällaisia outoja ilmiöitä ovat esimerkiksi levitaatio ja veden päällä kävely, eli erilaiset kiistattomat ihmeet, sikäli kuin sellaisia katsotaan raportoidun luotettavasti.
Liian isoilla ilmiöillä hän tarkoittaa sellaisia, joissa luonnontiede on periaatteessa kyvytön saavuttamaan empiiristä tietoa. Luonnontiede selittää ilmiöitä vetoamalla alkuehtoihin ja luonnonlakeihin, mutta yleisimmät luonnonlait ja alkuehdot eivät ole luonnontieteen itsensä selitettävissä. Lyhyesti sanoen Swinburne on sitä mieltä, että luonnontieteellä on rajansa.
Jos tällaisia “outoja” tai “isoja” ilmiöitä on olemassa, on Swinburnen mielestä välttämätöntä kysyä, missä vaiheessa saavutaan luontevaan niin sanottuun selittämisen päätepisteeseen (terminus of explanation). Selittämisen päätepiste saavutetaan silloin, kun selittävän teorian prioritodennäköisyyden kasvu voidaan saavuttaa ainoastaan merkittävällä ennustusvoiman vähennyksellä tai toisinpäin.
Muita vastaväitteitä
Swinburnen näkemyksiä voi tietenkin kritisoida monella tavalla ja on kritisoitukin.
Yksi vastaväite, jonka voi kuulla niin ateistin kuin kristitynkin suusta, on että luonnollisen teologian teismillä ei todellisuudessa ole ennustusvoimaa.
Jotta näin voisi kuitenkin väittää, pitäisi tässä vaiheessa yksityiskohtaisesti argumentoida, miksei Jumalan hyvyydestä seuraa sitä, mitä Swinburne esittää siitä seuraavan. Mutta tällaisella ajattelulla on lisäksi seurauksia, joita ei ehkä usein tule ajatelleeksi. Sen myötä näet esimerkiksi kärsimyksen ongelma lakkaa olemasta ongelma. Miksi? Siksi, että jos luonnollisen teologian Jumalan ei voida sanoa luovan minkäänlaista tiettyä maailmaa jonkin toisen sijaan, hän voi silloin yhtä hyvin luoda juuri sellaisen “liian pahan” maailman, jota monet haluaisivat käyttää osana argumentissa Jumalan olemassaoloa vastaan. Ennustusvoiman puute on siis kuin saluunan ovi, joka käy kahteen suuntaan ja siksi kärsimystä ei voi enää laskea evidenssiksi Jumalan olemassaoloa vastaan. Tästä ovenraosta kaikki argumentit luonnollisen teologian mukaista teismiä vastaan tai sen puolesta luikkivat ulos keskustelusta. Siksi sen käytössä tulee olla tarkkana.
Toiseksi, voidaan väittää, että tieteellä ei todellisuudessa ole rajoja, ja että tiede – ja reduktiivisten fysikalistien mukaan jopa vain luonnontiede – ainakin periaatteessa on kykenevä selittämään sen, mitä emme tällä hetkellä osaa selittää. Siksi kaikki – Swinburnenkin – evidentialismi on tuomittu epäonnistumaan, mikä olisi pitänyt oppia jo Humen, Kantin ja Darwinin päivistä.
Kuitenkin muun muassa Swinburne itse on vastannut Humen ja Kantin luonnollisen teologian kritiikkiin, ja nykyisille analyyttisen uskonnonfilosofian ammattilaisille on pitkälti selvää, että mainitut valistusfilosofit olivat kritiikissään yksinkertaisesti vain väärässä. Esimerkki yhdestä tällaisesta epäonnistuneesta (Humen) argumentista ja sen kumoamuksesta on muuten täällä.
Mitä tulee Darwiniin luonnollisen teologian tappajana, kiinnostuneet voivat lukea artikkelin julkaisemastamme Galileo tyrmässä -kirjasta, joka kumoaa myytin “Darwin tuhosi luonnollisen teologian”. Swinburnen systeemi on nähdäkseni kuitenkin alunperinkin immuuni aukoille ainakin niiden perinteisessä Darwiniin viittaavassa mielessä, sillä hän pyrkii tarkoituksella aloittamaan projektinsa vasta edellä selostetuista “isoista” ja “oudoista” ilmiöistä. Biologisen elämän kehitys kuuluu käsittääkseni siihen kategoriaan, joka ainakin lähtökohtaisesti putoaa luonnontieteen piiriin, eikä siksi vaikuta Swinburnen järjestelmään.
Toisaalta hän ei täysin sulje pois The Existence of God -kirjan lyhyessä liitteessä biologisen elämän älykkään suunnittelun mahdollisuutta: edellytys tällaisen projektin harkitsemiselle osaksi kumulatiivista argumenttia Swinburnen mielestä vain on, että se muotoillaan bayesilaisittain ja että todistusaineisto puoltaisi sitä (ilmeisesti hyvin yksimielisesti). Näin ei hänen mukaansa ole tapahtunut.
Jos nyt kuitenkin Swinburne erehtyisikin sanokaamme hienosäädön kohdalla, se ei tarkoita että koko bayesilainen tapa käsitellä kysymystä Jumalan olemassaolosta epäonnistuisi. Ehkä Swinburne on vain epäonnistunut yhden tieteen rajan tunnistamisessa, ei sen enempää. Itse asiassa The Existence of God -kirjan ensimmäisessä painoksessa koko argumenttia ei ollut, mutta lopputulos teismin kannalta oli silti sama. Kaataakseen koko Swinburnen projektin mielekkyyden, täytyisi väittää, että isoja tai outoja kysymyksiä ei oikeastaan ole. Silloin väitetään samalla, että tieteellä ei ole rajoja lainkaan. Tällöin vaikuttaa vahvasti siltä, että ajaudutaan skientismiin, joka kantana on itsensäkumoava ja siksi kestämätön.
Kolmanneksi voidaan sanoa, että Jumalan olemassaolon käsittely tällä tavalla ei ole tarpeeksi eksaktia, koska erilaisille hypoteeseille ei aina voi antaa täsmällistä numeerista arvoa. Tähän voidaan vastata ainakin niin, että kaikki aihepiirit eivät vain mahdollista täsmällisen numeerisen arvon kiinnittämistä uskomusten todennäköisyyksiin, eikä Jumalan olemassaolo ole suinkaan ainoa sellainen. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ihmisillä olisi edes joitain karkeita arvioita Jumalan olemassaolon todennäköisyydestä tai etteikö joitakin prioritodennäköisyyksien tai ennustusvoiman todennäköisyyksien suuruusluokkia voisi silti vertailla. Joitain osia epäeksaktiudesta voitaneen lisäksi välttää soveltamalla indifferenssiperiaatetta, mutta tähän aihepiiriin en ole toistaiseksi tarpeeksi perehtynyt sanoakseni siitä enempää.
Vastaväitteessä voi kuulla lisäksi koulukuntakiistojen kaikuja todennäköisyyden frekventistisen tulkinnan sekä episteemisen tulkinnan väliltä. Jotta vastaväite onnistuisi, täytyisi olettaa frekventistien olevan oikeassa ja episteemisen tulkinnan kannattajien väärässä. Olen monien muiden suomalaisten diplomi-insinöörien tavoin perustutkinto-opiskeluaikoinani opiskellut käsittääkseni frekventistisen tulkinnan mukaisesti todennäköisyyslaskentaa ja tilastotiedettä (tietämättä eroa eri koulukuntien välillä). Nyt bayesilaisuuden ja frekventismin filosofisiin eroihin – tosin vielä vaatimattomasti – perehtyneenä pidän jälkimmäistä liian rajoittuneena käsityksenä. Aihe ei mahdu tämän kirjoituksen piiriin, mutta todennäköisyyden käsitteen monista puolista kiinnostuneet voivat tutkia sitä lisää vaikkapa Ilkka Niiniluodon kirjasta Tieteellinen päättely ja selittäminen.
Koeteltavan hypoteesin muotoilu on kaikkien vastuulla, ei vain teistin
Itse olen tieteen- ja uskonnonfilosofian suhteen vasta aloittelija, mutta minusta vaikuttaa siltä, että jos Jumalan olemassaolosta tahdotaan puhua julkisella foorumilla mahdollisimman täsmällisesti, Swinburnen tapa on siihen erittäin käyttökelpoinen. Sen yksityiskohdista voidaan keskustella paljon tätä omaa esittelevää pintaraapaisuani laajemminkin – esimerkiksi siitä, muodostaako klassinen teismi erilaisia ennusteita kuin Swinburnen personalistinen teismi – , mutta peruslähtökohta prioritodennäköisyydestä ja selitysvoimasta vaikuttaa toimivalta: hypoteesin täytyy ennustaa jotain. Ja mitä tarkemmin tai rajatummin se ennustaa, sitä paremmin sillä on ennustusvoimaa.
(Sivumennen sanoen tosin itse tahtoisin vielä perehtyä syvemmin ainakin Karl Popperin ja Jaakko Hintikan näkemyksiin hypoteesien koettelusta ja katsoa, mikä niiden vaikutus teismin hypoteesiin on.)
Jos kuitenkin bayesilainen evidentialismi on edes pääpiirteittäin oikeansuuntainen tapa tarkastella kysymystä Jumalan olemassaolosta, sillä on seurauksia. Yksi on se, että koeteltavan teistisen hypoteesin muotoilu ei ole vain keskustelun teistisen osapuolen tehtävä, jos Jumala katsotaan koherentiksi käsitteeksi. On kaikkien kannalta reilua, että väittelyn kohteesta pyritään yksimielisyyteen, eikä hypoteesin muotoilua (tai erittäin perusteellista kritiikkiä) siksi tule jättää vain yhden osapuolen harteille. Esimerkki ansiokkaasta, vähintäänkin perusteellisesta kritiikistä on arvioitu tässä. Toivottavasti tällaisten kirjojen ilmestyminen yleistyy.
Toinen seuraus on se, että bayesilaisuus pakottaa lausumaan ääneen muutoin piilossa olevia käsityksiä eri kantojen todennäköisyyksistä ja perustelemaan niitä jotenkin. Se periaatteessa paljastaa (tai ainakin mahdollistaa sen paljastamisen), jos jokin hypoteesi on rakennettu vastaamaan ainoastaan johonkin teismille tai ateismille haasteelliseen ilmiöön.
Sellainen voisi olla vaikkapa puhtaasti hypoteettinen ad hoc-singulariteetti, joka olisi konstruoitu ainoastaan välttämään yksittäisen hienosäädetyn universumin muodostama priorinen epätodennäköisyys ja täyttämään mahdollisimman monta yksinkertaisuuden kriteeriä, jotta teistin kosmologinen argumentti ei onnistuisi.
Toisaalta Jumalaa ei saa tarjota selitykseksi ilmiöille vain sen vuoksi, että hän kykenee kaikkivaltiutensa puolesta aiheuttamaan mitä vain. Teistin tulee myös tarjota hyvin perusteltua tietoa Jumalan intentioista, eli esittää jokin todennäköisyysjakauma teismin ennustusvoimalle tietyn ilmiön suhteen. Esimerkiksi kärsimyksen ongelma on ainakin yksi aihe, johon mahdollisimman perusteellisen vastaamisen sivuuttamiseen teistillä ei ole varaa.
Mitä meille siis on jäänyt tästä artikkelista käteen, jos Swinburne on oikeassa? Tiivistän sen kolmeen pointtiin, jotta ne jäisivät mielesi koukkuihin mahdollisimman tehokkaasti roikkumaan, kuten kaikki retoriikkaa tuntevat tietävät:
1) Jumalan toimia voi ennustaa
2) Niitä voi ennustaa ennen kaikkea Jumalan hyvyyden perusteella
3) Siksi teismillä on ennustusvoimaa havaitsemamme kaltaiselle universumille
PS. Tämä kirjoitussarja Swinburnen filosofiasta jatkuu teismin hypoteesin yksinkertaisuutta käsittelevällä kahdella kirjoituksella täällä ja täällä.
Kirjallisuutta:
Richard Swinburne. (2004). The Existence of God. Oxford University Press.
Jouko Ala-Prinkkilä. (2014). Todennäköisin vaihtoehto: Richard Swinburnen käsitys kristillisen teismin rationaalisuudesta. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 278.
Ilkka Niiniluoto. (1983). Tieteellinen päättely ja selittäminen. Otava.