Vaikka Jumala tietää kaikki todet väitteet ja kykenee toteuttamaan kaiken loogisesti mahdollisen, hän on yksinkertaisin kuviteltavissa oleva persoona. Juuri yksinkertaisuus tekee Jumalasta sellaisen maailman piirteitä selittävän hypoteesin, joka mahdollistaa hänestä puhumisen muutenkin kuin henkilökohtaisena kokemuksena, ainakin jos Richard Swinburnelta kysytään.

Aiemmin tänä vuonna esittelin englantilaisen filosofin Richard Swinburnen hypoteesia teismistä ja siihen liittyvää ennustusvoiman käsitettä. Toinen Swinburnen näkemykselle keskeinen käsite on jumalahypoteesin ennakkouskottavuus eli prioritodennäköisyys. Juuri tähän todennäköisyyteen liittyy keskeisesti myös käsitys hypoteesin yksinkertaisuudesta, joka on Swinburnelle tärkein prioritodennäköisyyttä määrittävä kriteeri. (Yksinkertaisuutta selityksen hyveenä on aiemmin Areiopagilla käsitellyt myös Otto Pellinen Occamin partaveitsen näkökulmasta.)

Merkittävän teismin hypoteesista tekee se seikka, että Swinburnen kuvaamassa muodossa se tekee Jumalan olemassaolosta julkisesti arvioitavan väitteen, joka voi olla väärässä tai oikeassa.

Niille, jotka eivät ole aiempaa tekstiäni Swinburnesta lukeneet, kertauksen vuoksi mainittakoon, että Swinburnen edustaman suuntauksen mukaan niinkutsuttu Bayesin kaava kertoo, miten itse kunkin tulisi päivittää uskomuksiaan uuden tiedon valossa. Päivitetty uskottavuus eli posterioritodennäköisyys saadaan kun kerrotaan prioritodennäköisyys selitysvoimalla: Posteriori = priori x selitysvoima. Eli

\[ P(h|e \& k) = p(h|k)  \frac{P(e|h \& k)}{P(e|k)} \quad\]

Kaavan termit ovat vasemmalta oikealle lueteltuna posterioritodennäköisyys P(h|e & k), prioritodennäköisyys P(h|k) ja selitysvoima P(e|h & k)/P(e|k). Viimemainitun osamäärän osoittaja on nimeltään ennustusvoima P(e|h & k) ja nimittäjä evidenssin prioritodennäköisyys P(e|k). Kaavaan sisältyvät todennäköisyydet ovat nimeltään ehdollisia todennäköisyyksiä, jotka kuvaavat tietyn asiaintilan todennäköisyyttä, jos oletamme pystyviivan oikealla puolella olevan todeksi. Esimerkiksi P(aamulla on satanut|ruoho on märkää) kertoo, kuinka todennäköisesti aamulla on satanut, jos oletamme että ruoho on märkää.

Tammikuun artikkelissani käsittelin selitysvoimaa ja erityisesti sen osoittajaa ennustusvoimaa P(e|h & k). Nyt käsittelen prioritodennäköisyyttä P(h|k). Kyseessä on pääosin hypoteesin ”sisäisiä” ominaisuuksia koskeva käsite, jonka muodostumisen kannalta itse kulloisenkin tarkasteltavan argumentin todistusaineiston e huomioiminen on epäoleellista.

Mutta mitkä kriteerit sitten vaikuttavat hypoteesin prioritodennäköisyyteen, jos ei todistusaineisto? Kriteerejä on Swinburnen mukaan kolme: hypoteesin laajuus, taustatietoon sopivuus sekä yksinkertaisuus.

Laajuus vaikuttaa hypoteesin prioritodennäköisyyteen alentavasti. Mitä useammasta ilmiöstä hypoteesi tahtoo lausua jotakin ja mitä enemmän se noista ilmiöistä lausuu, sitä todennäköisemmin se on epätosi. Swinburnen mukaan esimerkiksi luonnontieteessä Isaac Newtonin mekaniikka on esimerkki tällaisesta laajasta teoriasta, jonka laajuus teki siitä priorisesti hiukan epätodennäköisemmän. Onhan rohkeampaa kertoa, miten kaikki maailman kappaleet liikkuvat, kuin jos rajoittaisi väitteensä vain omenoiden putoamiseen. Toki muut kriteerit ja yhtäpitävyys kokeellisen todistusaineiston kanssa (eli ennustusvoima) lopulta tunnetusti vahvistivat teorian oikeellisuuden.

Taustatietoon sopivuus taasen tekee hypoteesista todennäköisemmän. Mitä samankaltaisempi hypoteesi on valmiiksi tuntemiemme selitysten ja lainalaisuuksien kanssa, sitä todennäköisemmin se on tosi.

Tämä kriteeri nojaa vaikkapa siihen yleiseen luonnontieteilijöiden perusintuitioon, että maailmassa toistuvat jonkin verran samanlaiset luonnonlait, koska luonto näyttää olevan jollain tapaa yhtenäinen. Niinpä esimerkiksi tieteenhistoriassa kahden sähkövarauksen välisen veto- ja poistovoiman arveltiin melko pitkään olevan Newtonin painovoimalain tavoin kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön, vaikka asian lopullisesti ratkaisevaa koetta ei oltu vielä tehty ja vaikka muitakin etäisyyden potensseja ehdotettiin. Varausten vetovoimalain täsmällinen matemaattinen muoto sai lopulta kokeellisen vahvistuksensa Charles Coulombin myötä ja kriteeri taustatietoon sopivuudesta vahvistui.

Luonnontieteellisten selitysten parissa yksinkertaisuuden määrittäminen tapahtuu Swinburnen mukaan kyseisen käsitteen yhteensä kuuden ulottuvuuden kautta. Niitä ovat:

1) Hypoteesin esittämien olioiden lukumäärä (ns. parsimoninen ulottuvuus)

2) Mainittujen olioiden ominaisuuksien lukumäärä

3) Hypoteesin termien ymmärrettävyys. Tämä tarkoittaa, että jos käsitteen A ymmärtämiseen vaaditaan B, mutta B:n ymmärtämiseen ei tarvita A:ta, käsite B on näistä kahdesta yksinkertaisempi ja sellaisen sisältävä hypoteesin muotoilu on yksinkertaisempi. Samoin helpommin aistein tai kokeellisesti havaittavia termejä sisältävät muotoilut ovat yksinkertaisempia.

4) Jos hypoteesi sisältää vähemmän lakeja kuin muuten samanlainen kilpailijansa, on se yksinkertaisempi (ns. nomologinen ulottuvuus).

5) Hypoteesin postuloimien lakien muuttujien lukumäärä. Mitä vähemmän niitä on, sitä yksinkertaisempi hypoteesi on.

6) Hypoteesin muotoilun matemaattinen yksinkertaisuus, joka jakautuu termien vähyyteen esimerkiksi luonnonlain matemaattisessa kaavassa sekä termien ymmärrettävyyteen. Termien vähyys ja ymmärrettävyys kasvattavat molemmat todennäköisyyttä. Ymmärrettävyys kuudennessa ulottuvuudessa määritellään samoin kuin kolmannessa.

Kyseiset yksinkertaisuuden ulottuvuudet ovat hyvin laajan ja kiinnostavan keskustelun aiheita tieteenfilosofiassa, mutta tämän kirjoituksen tähtäimen ulkopuolella. Oman vähäisen luonnontieteellisen ammatillisen kokemukseni mukaan kuitenkin luonnontieteilijöiden perusasenne on, että jollakin mittarilla yksinkertaisuus on aina teorialle hyve, kunhan teoria empiirisesti on samalla viivalla kilpailijoidensa kanssa.

Käytämme persoonallista selitystä luonnontieteellisen rinnalla

Mutta toisaalta, Jumala ei ole luonnontieteellinen hypoteesi, jonka voisi puristaa kaavaksi. Mikä siis eteen, jotta teismin hypoteesin prioritodennäköisyyden määrittäminen mainittujen kolmen kriteerin mukaan jatkuisi? Vastaus on, että luonnontieteellisten selitysten lisäksi käytämme päättelyssämme luontevasti myös toisenlaisia eli persoonallisia selityksiä: jotkin tapahtumat ovat kyvyillä ja voimilla varustettujen tietoisen olentojen aikaansaannoksia. Persoonia eivät ohjaa matemaattiset luonnonlait ainakaan kokonaan, vaan persoonien toimintaa tulee kuvata ennen kaikkea henkilön kykyjen, uskomusten ja tarkoitusperien avulla. Näin on ainakin niin kauan kuin tietoisuuden kova ongelma on ratkaisematta eli fysikalismi todentamatta.

Lisäksi persoonalliset selitykset voivat olla joskus luonnontieteellisten selitysten kanssa päällekkäisiä, vaikka eivät koskaan palaudukaan luonnontieteeseen täydellisesti. Esimerkin luonnontieteellisen ja persoonallisen selityksen päällekkäisyydestä mainitsee Alister McGrath tässä haastatteluvideossamme: sormella osoittamista voi selittää luonnontieteellisesti lihasten supistumisen, aivojen neuronien ja käden hermoratojen yhteispelillä, mutta sitä voi yhtä hyvin ja moneen tarkoitukseen sopivammin selittää sillä, että McGrath näki mielenkiintoisen valon huoneessa ja tahtoo osoittaa sitä.

Toisaalta pelkän hypoteesin esittämisen kannalta ei ole tärkeää, jos ihmispersoona voitaisiinkin joskus täysin palauttaa luonnontieteeseen. Riittää, että persoonallinen selittäminen on käsitteenä johdonmukainen ja mielekäs, koska persoonallinen Jumala on väistämättä vastaavan luonnontieteellisen reduktion ulottumattomissa.

Persoonallisiin selityksiin pätevät samat prioritodennäköisyyden kriteerit kuin luonnontieteellisiinkin eli laajuus, taustatietoon sopivuus ja yksinkertaisuus.

Laajuus persoonallisen selityksen kohdalla ilmenee siinä, kuinka monen ilmiön syistä yritetään tehdä selkoa tai kuinka yksityiskohtaista tietoa selitykseksi ehdotettavan henkilön tarkoitusperistä, uskomuksista ja kyvyistä annetaan.

Taustatietoon sopivuus persoonallisilla selityksillä näkyy siinä, että postuloidessamme persoonia selitykseksi tapahtumille, oletamme heidän olevan hyvin samanlaisia kuin jo tuntemamme persoonat kyvyiltään, tarkoituksiltaan ja uskomustensa omaksumisen osalta. Taustatietoon sopivuudessa prioritodennäköisyyden eri kriteerit leikkaavat. Tämä johtuu siitä, että sovellamme yksinkertaisuuden periaatetta: olisi monimutkaisempaa postuloida selitykseksi radikaalisti itsestämme poikkeavia persoonia.

Yksinkertaisuus ilmenee vähäisenä postuloitujen henkilöiden lukumääränä, vähäisenä määränä näiden henkilöiden tarkoitusperiä ja kykyjä sekä henkilöiden yksinkertaisina tapoina hankkia uskomuksia ympäristöstään.

Swinburnen mukaan sen paremmin laajuus tai taustatietoon sopivuuskaan eivät kuitenkaan näyttele merkittävää osaa hyvin laajojen, maailmankatsomuksellisten hypoteesien, kuten teismin ja fysikalismin kohdalla. Ensinnäkin, ne luonteensa omaisesti pyrkivät selittämään koko universumin empiirisen aineiston, jolloin mitään hypoteesin ulkopuolista dataa ei jää jäljelle: taustatiedon puuttuessa on mieletöntä puhua taustatietoon sopivuudesta. Toiseksi, maailmankatsomukselliset hypoteesit ovat keskenään yhtä laajoja, jolloin laajuuden kriteerillä eroja todennäköisyyksiin ei synny.

Jäljelle keskeiseksi prioritodennäköisyyden määrittäväksi kriteeriksi jää siis hypoteesin yksinkertaisuus.

Jos luulit, että yksinkertaisuuden käsite evidentialistisessa uskonnonfilosofiassa olisi simppeli läpihuutojuttu, olet varmaan jo huomannut päivittää uskomuksesi (muistithan soveltaa Bayesin kaavaa?). Kyyti kuitenkin jatkuu huomenna, joten kiinnitä turvavyösi. Silloin käsittelemme sitä, miten Swinburnen mukaan Jumala soveltuu yksinkertaiseksi persoonalliseksi selitykseksi.

Oleellista kirjallisuutta:

Richard Swinburne. (2004). The Existence of God. Oxford University Press.

Richard Swinburne. (2001). Epistemic Justification. Oxford University Press.

Jouko Ala-Prinkkilä. (2014). Todennäköisin vaihtoehto: Richard Swinburnen käsitys kristillisen teismin rationaalisuudesta. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 278.

Kuva: Littlevisuals.co. CC0.