Eilinen artikkelini ensimmäinen osa käsitteli Richard Swinburnen näkemystä luonnontieteellisten ja persoonallisten selitysten prioritodennäköisyyden kriteereistä. Tänään toisessa osassa perehdymme siihen, miten Swinburnen mukaan Jumala on persoonallisista selityksistä priorisesti kaikkein yksinkertaisin.

Tämän osoittaakseen Swinburne ottaa tarkastelunsa lähtökohdaksi ihmiselle tutun persoonan käsitteen ja laajentaa sen eri ominaisuuksia niin, että päädytään käsitteeseen, jonka useimmat ihmiset tunnistavat intuitiivisesti juuri Jumalaksi. Koska harva fysikalistikaan haluaa kokonaan kieltää persoonallisten selitysten lähtökohtaista mielekkyyttä – vaikka pitäisikin niitä lopulta materiaan palautuvina – saadaan Jumala näin tuotua ihmiselle luontevaan selitysapparaattiin mukaan yhdeksi vaihtoehdoksi.

Mikäli Swinburnen katsotaan onnistuvan tässä, ei Jumalan kieltäminen mahdollisena selityksenä ole enää ainakaan itsestäänselvä kulttuurinen normi. Sen sijaan se on kuin varkain muuttunut vaivalloisesti osoittamista vaativaksi näkemykseksi. Tällainen todistamisen taakka voi puristaa Swinburnen fysikalistisen opponentin lausumaan julki ja perustelemaan erilaisia materialistisia sitoumuksiaan (esimerkiksi käsityksen ruumiittoman mielen idean mahdottomuudesta), jotka muuten saattaisivat jäädä piiloon. Tämä seikka yksin on mielestäni Swinburnen projektin suuri ansio: se kutsuu kaikkia maailmankatsomuksellisia vakaumuksia avoimeen vertailuun.

Toisaalta, mikäli Swinburnen ja teististen evidentialistien katsotaan aina ja väistämättä epäonnistuvan yrityksessään saattaa Jumala persoonallisten selitysten areenalle, päädytään ilman Swinburneakin suuriin vaikeuksiin. Nimittäin jos teististä selittämistä halutaan vastustaa juuri tällä hyvin ehdottomalla tavalla, ajaudutaan absurdeihin johtopäätöksiin.

Jos esimerkiksi kotikaupungissani sijaitsevaa Ahveniston maauimalaa ympäröivien mäntyjen havuilla olisi tapana spontaanisti muodostaa teksti “Jumala on olemassa ja rakastaa sinua” jokaisen lenkkeilijän ohittaessa ne, emme tämän ajatuksen mukaan saisi koskaan tarjota ilmiön selitykseksi Jumalaa. Tällainen kielto on ilmeisen mieletön, sillä sen pätiessä Jumalan ei voisi edes varovaisesti arvella tehneen mitään sellaista tekoa, joka on keksitty varta vasten juuri oletetun Jumalan kykyjä ja tarkoituksia vastaavaksi. Ajatuskoe nähdäkseni osoittaa, että teismiä on hedelmällisempää kritisoida jotenkin muuten.

Ääretön on yksinkertaista

Mutta kuinka teismi sisältyy persoonallisiin selityksiin ja vieläpä yksinkertaisena sellaisena? Käsitys Jumalasta yksinkertaisimpana persoonana nojaa Swinburnen käsitykseen äärettömyydestä yksinkertaisena ideana. Hänen mukaansa äärettömyys on käsitteellisesti yksinkertaisempaa kuin rajallisuus, sillä rajan olemassaolo jo sinänsä ”huutaa selitystä” sille, miksi raja on asetettu juuri siihen kohtaan kuin on. Sen sijaan äärettömyyden käsite (sekä vaikkapa luvut 0 ja 1) ovat ihmiselle intuitiivisesti ensisijaisempia yksinkertaisuuden kolmannen ulottuvuuden mukaisesti. Ne ovat ikään kuin mentaalisesti helpommin “havaittavia”.

Esimerkiksi pieni laskemaan opetteleva lapsi, kuten oma viisivuotiaani, voi ymmärtää vaikkapa kokonaislukujen jatkumisen positiiviseen äärettömyyteen melko helposti, eikä hänen tarvitse kuitenkaan samalla ymmärtää kuinka paljon on ”miljardi”. Swinburne esittää myös tieteenhistorian osoittavan samaan suuntaan. Esimerkiksi valon nopeutta pidettiin hänen mukaansa mieluummin ensin äärettömän suuruisena kuin äärellisenä, kunnes kokeelliset tulokset pakottivat tieteen saapumaan hyvin suureen, mutta rajalliseen arvoon.

Tärkeä rajoitus äärettömyyden yksinkertaisuutta edistävälle piirteelle kuitenkin on, että se näyttää pätevän vain ominaisuuksien asteikkojen sisällä, muttei kuitenkaan olioiden lukumäärän kohdalla, jolloin se olisi ristiriidassa yksinkertaisuuden parsimonisen ulottuvuuden kanssa. Niinpä hypoteesin postuloimien olioiden pieni lukumäärä on edelleen yksinkertaisempi ehdotus kuin ääretön lukumäärä. En ole tietoinen siitä, onko Swinburne eritellyt näkemystään erilaisten äärettömyyden asteiden kannalta Georg Cantorin kehittämässä mielessä, mutta sivuutamme aihepiirin tässä.

Nyt yksinkertaisuuden moottori teismiä varten on kasattu ja viritetty. Mitä seuraa, kun se käynnistetään? Lyhyesti sanottuna se, että tällaisen luonnollisen teologian mukainen Jumala on yksi persoona, jolla on ihmisenkaltaisia kykyjä, mutta ne kyvyt ovat äärettömiä. Swinburnen mukaan ihmisen kykyjä toteuttaa päämääriään rajoittaa hänen ruumiinsa, jolloin ruumiiton, kaikkitietävä henki on kyvyiltään ääretön eli toisin sanoen kyvyiltään yksinkertaisempi olento. Koska materiaton mieli on Swinburnen mukaan koherentti idea (josta käsityksestä esimerkiksi ateistista deistiksi kääntynyt filosofi Antony Flew aikoinaan vakuuttui), se kelpaa osaksi jumalahypoteesin määritelmää.

Samoin Jumalalla on Swinburnen mukaan ”uskomuksia” kuten ihmisilläkin, mutta koska Jumalan tiedonhankintaa ei rajoita ruumis eikä häneen vaikuta rajoittavasti – ja siksi monimutkaisesti – muukaan materia (vaan ainoastaan logiikka), Jumalan kaikkien uskomusten todennäköisyys on yksi. Toisin sanoen nämä uskomukset ovat varmaa tietoa ja Jumala näin ollen kaikkitietävä persoona.

Kaikkitietävyydestä ja kaikkivaltiudesta seuraa myös Jumalan hyvyys kahden oletuksen kautta. Ensiksi, Swinburnen mukaan persoonan tarkoituksellisia tekoja motivoi aina näkemys siitä, että kyseinen teko kannattaa tehdä, koska teon päämäärä on jollain tapaa hyvä. Juuri päämäärän tavoiteltavuus eli hyvyys tekee teosta tarkoituksellisen. Toiseksi, on olemassa moraalisia totuuksia, ja Jumala luonnollisesti tietää ne kaikki. Jumalan kaikkien tekojen päämäärinä ovat siten aina moraaliset totuudet, mikä näyttelee myöhemmin merkittävää osaa ennustusvoiman muodostamisessa eri argumenteissa.

Koska Jumalan ominaisuudet liittyvät tällä tavalla luontevasti yhteen ja ne seuraavat yksinkertaisuusperiaatteen soveltamisesta, teismin prioritodennäköisyys kasvaa vaikkapa polyteismiin nähden, joka postuloi useita rajallisia jumalia yhden tiedoiltaan ja kyvyiltään äärettömän Jumalan sijaan.

Priorin tarkoitus on herättää teismi eläväksi vaihtoehdoksi

Swinburne siis pujottelee melkoisen käsitteellisen analyysiviidakon läpi saattaakseen teismin prioritodennäköisyyden piiriin. Tässä kirjoituksessa olen tietoisesti sivuuttanut monia aihepiirejä ja vastaväitteitä ja pyrkinyt ainoastaan raivaamaan jonkinlaisen oikopolun, jotta lukija saisi prioritodennäköisyyteen johtaneesta reitistä edes karkean käsityksen. Olemmeko nyt valmiita viimein antamaan teismin prioritodennäköisyydelle mieltämme pitkään kenties kaivertaneen lukuarvon? Mikä on P(h|k):n lähtöarvo ennen ensimmäisenkään argumentin käsittelyä?

Vastaus on antiklimaattinen, sillä mitään tarkkaa lukemaa Swinburne ei anna tai ainakaan minä en sitä ole löytänyt. Se on selvää, että priorin arvo on alle puolikkaan verran, sillä Swinburnelle yleisen ilmoituksen argumenttien tulos on, että teismin posterioritodennäköisyys nousee The Existence of God -kirjassa yli puolikkaaseen, eli todistusaineisto tekee Jumalan olemassaolosta todennäköisemmin totta kuin epätotta. Toisin sanoen kaikkien luonnollisen teologian argumenttien jälkeen P(h|e & k) > 0.5.

Bayesiläiset buutsit jumissa? eltpics@Flickr.com

Mutta tekeekö numeroarvon puute teistisen hypoteesin perustasta lopulta kuitenkin pehmeän kuin “muta Rotterdamin talojen alla” kuten John Vennin kerrotaan lausuneen Bruno de Finettin subjektiivisesta bayesiläisyydestä (joka on väljempi muoto Swinburnen edustamasta koulukunnasta)? Jääkö Swinburnen kumulatiivinen argumentti saappaistaan kiinni rapaan heti lähtökuopissa?

Mielestäni näin ei tarvitse ajatella. Ensinnäkin, jos niin olisi, niin sama tuntuisi pätevän automaattisesti myös fysikalismiin ja kaikkiin muihin maailmankatsomuksellisiin näkemyksiin, puhumattakaan lähes kaikista arkielämämme päätöksistä. Jos tahtoo tällä perusteella upottaa teismin, tulee upottaneeksi muutkin hypoteesit.

Toinen vaihtoehto on sitten väittää, että todennäköisyyden episteeminen tulkinta on tästä syystä väärä. Tämä on laaja keskustelu, mutta Swinburne voisi aloittaa vastaamisen de Finettiä seuraten (vaikkei subjektivismia allekirjoitakaan), että vaikka episteemiset todennäköisyydet eivät salli aina numeerista tarkkuutta, niitä ei lopulta kuitenkaan voi välttää ja siksi ”on parempi rakentaa hiekan kuin tyhjän päälle.”

Swinburnen tarkoitus ei siis ole määrittää priorille jotakin täsmällistä lukuarvoa. Mikä hänen tarkoituksensa sitten on? Se käsittääkseni on saada teismi ylipäänsä mielekkään selityksen tapaan määritellyksi hypoteesiksi, jolloin sen vertailu muihin katsomuksiin tulee mahdolliseksi. Oleellista eivät tällöin ole todennäköisyyksien absoluuttiset arvot, vaan niiden suuruusluokkien suhteellinen vertailukelpoisuus. Silloin jumalahypoteesille on mahdollista ravistaa hihasta vaikkapa suhteellisen alhainenkin priori ja kun teismi on näin saatu mukaan bayesiläiseen uskomusten päivitysprosessiin, Swinburne tuntuu luottavan siihen, että todistusaineisto kyllä hilaa teismin posterioritodennäköisyyden lopulta tarpeeksi suureksi.

Evidenssin pyörre. Wikimedia Commons.

Asiaa voisi havainnollistaa vaikkapa kuvalla pyörteestä merivedessä: riittää, kun heität kaarnalaivan pyörteen reunalle, ajan myötä pyörivä vesi kuljettaa kyllä kappaleen nieluun asti. Kaarnalaiva kuvastaa hypoteesia ja pyörteen voimakkuus hypoteesia puoltavan evidenssin määrää. Laivan sijainti edustaa hypoteesin todennäköisyyden arvoa: pyörteen reunassa laivalla eli hypoteesilla on matala prioritodennäköisyys ja nielussa korkea posterioritodennäköisyys.

Lopuksi tahdon nostaa vielä yhden vastaväitteen esiin. Swinburnen kristitty lukija voi protestoida hänen luonnollisen teologian tuloksena saamaansa jumalahypoteesia ainakin siitä, että se näyttää ensi alkuun olevan ristiriidassa klassisen kristinuskon mukaisen jumalakäsityksen kanssa, jossa Jumalalla on yksi olemus, mutta kolme persoonaa. Swinburne on ortodoksinen kristitty, joka allekirjoittaa kolminaisuusopin, mistä seuraa vaade huomioida ero luonnollisessa ja erikseen ilmoitetussa jumalatiedossa. Miten hän sovittaa yhteen nämä kaksi, on luonnollisesti kiinnostava kysymys, jonka tarkempi selvittäminen jääköön lukijalle kotitehtäväksi. Vastausta kannattanee etsiä teoksesta The Christian God.

Oli ratkaisu minkälainen hyvänsä, se ei kuitenkaan poista sitä, että kristinuskon (ja muidenkin monoteististen uskontojen) piirissä Jumalan yksinkertaisuutta on pohdittu pitkään varsinaisista evidentialistisista argumenteista irrallaan. Tämä hälventää epäilyjä siitä, että yksinkertaisuuden määre olisi jotenkin keinotekoisesti liitetty Jumalaan, jotta teismistä tulisi helpommin hyväksyttävä selitys. Siksi yksinkertaisuuden oleellisuus teismin hypoteesissa ei hevin katoa.

Oleellista kirjallisuutta:

Richard Swinburne. (2004). The Existence of God. Oxford University Press.

Richard Swinburne. (2001). Epistemic Justification. Oxford University Press.

Jouko Ala-Prinkkilä. (2014). Todennäköisin vaihtoehto: Richard Swinburnen käsitys kristillisen teismin rationaalisuudesta. Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 278.

Kuva 1: JB Banks@Flickr.com. CC BY-NC 2.0.

Kuva 2: eltpics@Flickr.com. Rajattu. CC BY-NC 2.0.

Kuva 3: Robert D Anderson@Wikimedia Commons. CC BY-SA 3.0.