Joidenkin mielestä luonnontiede on niin hyvä tapa hankkia tietoa maailmasta, että se tekee filosofian ja teologian tarpeettomaksi. Tällaisessa tiedeuskovaisuudessa on kuitenkin vaikeita ongelmia, joita tämä teksti nostaa keskusteluun.

Tiedeuskovaisuus eli skientismi voidaan määritellä usealla eri tavalla. Keskeisin asia tiedeuskovaisuudessa on luottamus ainoastaan tieteeseen (joskus jopa pelkästään luonnontieteeseen) tiedonhankinnan tapana. Jos siis uskomuksiamme Jumalasta, maailmasta, ihmisestä tai moraalista ei voi perustella tieteen keinoin, niin meillä ei skientismin mukaan ole järkevää syytä pitää niitä tosina. (Tarkempia määritelmä: Stenmark 2001, Olafson 2001; dokumentaatiota skientismin historiasta Olson 2008, Margolis 2003)

Laajemmin tiedeuskovaisuus voi tarkoittaa myös uskoa tieteen voimaan vastata perinteisesti uskonnollisina ja filosofisina pidettyihin kysymyksiin esimerkiksi olemisen luonteesta, elämän tarkoituksesta, moraalista ja joskus jopa ikuisesta elämästä. Skientismin vaikutuksia voidaan nähdä monissa näkemyksissä.

Esimerkiksi Richard Dawkins on väittänyt, että evoluutiobiologiaa edeltäneet ajatukset ihmisyydestä ovat arvottomia, eikä niillä ole kuin historiallista merkitystä. Dawkins lainaa kolmea kysymystä: ”Mikä on ihminen? Mitä varten olemme olemassa? Mikä on elämän tarkoitus?” ja kertoo, että vasta evoluutiobiologia paljastaa meille oikeat vastaukset näihin kysymyksiin. Olemme itsekkäiden geenien kuljetuskoneita ja tämä on syvin totuus olemassaolostamme (Selfish Gene, 2006 [1976], 1; 267). Tulemme huomaamaan myöhemmin tässä artikkelissa, ettei Dawkins todellisuudessa elä tämän näkemyksen mukaan tai puhu kaikkialla samalla tavalla. Tässä Dawkinsin argumentaatiossa vaikuttaa kuitenkin olevan aimo annos tieteen ulkopuolisen ajattelun halveksuntaa.*

Usko tieteeseen ainoana tai ainakin ylivoimaisesti luotettavimpana tiedonhankinnan tapana ei ole täysin tuulesta temmattu, sillä tiede on yleisesti hyvin menestyksekkääksi tunnustettu tiedonhankinnan muoto. Tieteessä inhimillisen tiedonhankinnan luotettavuus pyritään hiomaan huippuunsa ja rakentamaan systemaattisesti mahdollisimman uskottavia teorioita eri asioista. Modernin tieteen mahdollistama teknologia (esimerkiksi kaikki sähkölaitteet) ja lääketiede tukevat tieteen luotettavuutta. Jos luopuisimme tieteestä, koko moderni länsimainen elämänmuoto romahtaisi. Jonkin aikaa nyt rakentamamme laitteet kyllä toimisivat ilman tiedettä, mutta pian kukaan ei osaisi korjata niitä tai rakentaa uusia. Tieteen toimivuus käytännössä antaa tiedemiehille uskottavuutta ja auktoriteettia varsinkin omaan erityisalaansa liittyvässä julkisessa keskustelussa. Tieteelliset argumentit on syytä ottaa vakavasti asiassa kuin asiassa.

Tiedeuskovaisuuden kritiikki

Joskus tiedemiehet saattavat kuitenkin esittää tieteellisinä myös väitteitä, jotka eivät tarkkaan ottaen ole tiedettä, vaan filosofista tulkintaa tieteestä. Ajatus tieteestä ainoana tapana tietää on juuri tällainen väite. Tässä kirjoituksessani haluan tuoda keskusteltavaksi neljä tiedeuskovaisuuden ongelmaa: (1) Skientismi on itsensäkumoavaa, (2) tiede edellyttää itseään laajemman rationaalisuuskäsityksen, (3) skientismin uskominen aidosti tekisi elämästä mahdotonta ja (4) monet tieteellisiksi väitetyt ajatukset ovat käytännössä enemmän filosofisia kuin tieteellisiä. Tiede ei siis itsessään vaikuta riittävän maailmankuvan rakentamiseen.

Ensiksikin tiedeuskovaisuus on siis itsensäkumoavaa. Ei ole mahdollista rakentaa mitään luonnontieteellistä koetta, joka osoittaisi meille, mikä on ainoa oikea tapa hankkia tietoa. Tietomme tieteestä ainoana tapana tietää täytyy siis perustua johonkin tieteen ulkopuoliseen argumenttiin. Tämä on kuitenkin ongelmallista tiedeuskovaisuuden kannalta, sillä tällöin ainakin yksi uskomus – tiedeuskovaisuus itse – tiedetään todeksi tieteen ulkopuolisilla perusteilla. Juuri tällaiset perusteethan olivat kuitenkin tiedeuskovaisuuden mukaan mahdottomia. Näin ollen usko tieteeseen ainoana tapana tietää vaikuttaa siis olevan itsensä kumoava uskomus.

Tieteen toiminta kumoaa tiedeuskovaisuuden

Toiseksi tiede olettaa itsensä ulkopuolisen rationaalisuuden olemassaolon, esimerkiksi arkijärkeilyyn ja kokemukseen perustuvan tiedon mahdollisuuden. Tiede riippuu mahdollisuudestamme uskoa asioihin kuten ”on olemassa itsemme ulkopuolinen maailma”, ”tutkimusvälineeni sijaitsevat paikassa X ja näyttävät tuloksen Y”, ”tulos Y on todistusaineistoa teorian Z puolesta”, “on olemassa tiedeyhteisö, jonka osana teen työtäni” ja ehkä jopa “tiede on arvokasta toimintaa” sekä ”voin suunnitella kokeen selvittääkseni teorian Z paikkansapitävyyttä”. Kaikkiin näihin oletuksiin kätkeytyy paljon metafysiikkaa ja filosofiaa. Viimeinen oletus esimerkiksi vaikuttaa edellyttävän jo aika monipuolisen käsityksen tietoisuudesta.

Aikaisemmin kuvaamani tieteen menestykseen perustuva argumentti tieteen luotettavuudelle nousee myös arkikokemuksestamme. Jos emme voi arkikokemuksemme ja muiden todistuksen perusteella arvioida esimerkiksi sähkölaitteiden luotettavuutta ja uskoa luonnontieteen merkitykseen niiden kannalta, koko argumentti romahtaa. Tiede voi toki myös kumota arkikokemukseen ja arkijärkeilyyn perustuvia päätelmiä, mutta se myös samalla olettaa arkikokemuksen jonkinlaisen luotettavuuden.

Tiedeuskovaisuuden käytännön ongelmia

Kolmanneksi tiedeuskovaisuus on ristiriidassa käytännön elämämme kanssa.Vaikka monet sanovat pitävänsä tiedettä ainoana tapana saada tietoa ja katsovat tieteen tekevän esimerkiksi filosofian tarpeettomaksi, käytännössä kukaan tuskin pystyy elämään tämän vakaumuksen mukaisesti. Tämä johtuu siitä, että tällä hetkellä vain häviävän pieni osa arkielämässä tarvitsemastamme tiedosta voidaan varmentaa tieteellisesti. Esimerkiksi uskomukseni ”ajattelen juuri tiedeuskovaisuutta”, ”olen rakastunut”, ”vaimoni rakastaa minua” ja ”olen tietoinen olento” ovat luonnontieteellisen testauksen ulkopuolella, samoin moraaliset uskomukset (vaikka Sam Harris muuta väittääkin).

Ehkä pisimmälle tiedeuskovaisuuden soveltamisessa arkielämään ovat päässeet amerikkalaiset neurofilosofit Patricia ja Paul Churchland, joiden mukaan puhe tunteistakin hoituu ennen pitkää paremmin luonnontieteen kielellä entsyymien toimintaan viittaamalla. He kuitenkin tunnustavat tämän keskeneräiseksi projektiksi, ja joutuvat toistaiseksi edelleen käyttämään pitkälti samoja ilmaisuja kuin me muutkin, esimerkiksi sanoja “minä”, “päätös”, “vakuuttuminen”, “pitäisi”, “kiitollisuus” ja niin edelleen. Tietoisuuden selittäminen luonnontieteellisesti on erittäin haastava projekti.

Tieteellinen maailmankuva: tiedettä vai filosofiaa?

Neljäs tiedeuskovaisuuden ongelma on se, että monet käsitykset ”tieteellisestä maailmankuvasta” ovat pikemminkin filosofista tulkintaa luonnontieteestä, eivät luonnontiedettä. Esimerkiksi tästä käy vaikkapa edellä lainattu Dawkinsin käsitys ihmisestä itsekkäiden geenien kuljetuskoneena. Dawkinsin mukaan:

Geenit parveilevat suurissa yhteisöissä,
turvassa valtavien, kömpelöiden robottien sisällä,
piilossa ulkopuoliselta maailmalta,
yhteydessä siihen vain vaivalloisten epäsuorien reittien kautta,
vaikuttaen siihen kauko-ohjauksen välityksellä.
Ne ovat meissä kaikissa,
ne loivat meidän sielumme ja ruumiimme.
Geenien säilyminen on olemassaolomme perimmäinen tarkoitus.
(Richard Dawkins, The Selfish Gene, 1989, 21)

Eräs hyvä peruste filosofian ja teologian tarpeelle on sekin, että ne auttavat korjaamaan tällaisia huonon filosofian ja teologian aiheuttamia väärinymmärryksiä. Kuten biologi Denis Noble huomauttaa, ainoa empiirinen lause Dawkinsin kuvauksessa on ”ne ovat meissä kaikissa.” Noble kirjoittaa Dawkinsin kuvauksen uusiksi siten, että empiirinen sisältö on sama, mutta filosofinen tulkinta eri:

Geenit ovat ansassa suurissa yhteisöissä,
vangittuna älykkäiden olentojen sisällä.
Ne ovat ulkopuolisen maailman muokattavissa,
yhteydessä siihen mutkikkaan prosessin kautta,
jossa toiminnot syntyvät taianomaisesti.
Ne ovat meissä kaikissa,
me olemme se järjestelmä, joka sallii niiden koodin tulla luetuksi.
Niiden säilyminen riippuu täysin siitä ilosta, jota koemme lisääntyessämme.
Me olemme geenien olemassaolon perimmäinen tarkoitus.
(Denis Noble, The Music of Life: Biology Beyond the Genome, 2008,13)

Biologia on kulkenut eteenpäin Dawkinsin Geenin itsekkyys -kirjan jälkeen ja ajatus geeneistä eliön kehityksen määräävinä yksinvaltiaina on historiaa. Noble vertaa esimerkiksi ihmisen DNA:n 20 000 geeniä valtaviin 20000 pillin urkuihin. Urkupillit ovat välttämättömiä musiikin soittamiseksi, mutta ne eivät itse määrää sitä, millaista musiikkia uruilla soitetaan. Samaan tapaan geenien käyttötapa on olennainen “elämän musiikin” ja ihmisen 200 erilaisen solutyypin rakentamisessa. Esimerkiksi ihmisen aivosoluissa ja luusoluissa on molemmissa sama DNA, vaikka kudostyypit ovat hyvin erilaisia. Ero muodostuu siitä, miten solut käyttävät DNA:ta.

Geenit ovat siis yhtä lailla riippuvaisia ympäröivästä eliöstä kuin eliö on riippuvainen geeneistä. Nykyinen systeemibiologia ja laajennettu evoluutioteoria ei enää pelkistä eliöitä geeneiksi, vaan ymmärtää eliöiden olevan kokonaisuuksia. (Noble 2011, Pigliucci & Müller 2010) Dawkins itsekin on kirjoittanut, ettei ihmisyys pelkisty geeneihin. Dawkinsin oma ihmiskuva ei käytännössä rajoitu luonnontieteeseen, sillä esimerkiksi kykymme toimia moraalisesti jopa vastoin hänen metaforansa olettamia “itsekkäitä geenejämme” on hänelle tärkeä. Tämä näkemys löytyy jo Geenin itsekkyys-kirjasta. (Tarkempaa Dawkins-analyysia tässä.)

Mitä tästä seuraa?

Skientismin heikkoudet ja tieteen ulkopuolisen tiedon mahdollisuus eivät sinänsä vielä osoita, että kaikki filosofiset, uskonnolliset ja moraaliset uskomuksemme olisivat perusteltuja. Se ei myöskään tarkoita sitä, ettei luonnontiede olisi paras tapa saada tietoa monissa kysymyksissä.

Tiedeuskovaisuuden ongelmat osoittavat kuitenkin sen, että emme voi hylätä näkemyksiä perusteettomina vain sen vuoksi, etteivät ne ole tieteellisiä. Sen sijaan ajattelumme voi perustua luonnontieteen lisäksi myös esimerkiksi elämänkokemukseemme, filosofiaan ja muiden ihmisten todistukseen, pragmaattisiin perusteisiin ja niin edelleen. Jotkut tieteen ulkopuolisista uskomuksistamme voivat olla meille jopa selvemmin tosia kuin tieteelliset teoriat. Esimerkiksi uskomukseni ”ajattelen juuri skientismiä” ja ”olen tietoinen olento” ovat minulle paljon välittömämmällä tavalla ilmeisiä kuin mikään tieteellinen teoria. Skientismin ongelmat johtavat siihen, ettei ole mitään tieteellistä perustetta heittää filosofiaa ja teologiaa romukoppaan. Tämä jättää oven avoimeksi filosofian, teologian ja tieteen vuoropuhelulle.

Kirjallisuus

Dawkins, Richard. 2006. The Selfish Gene. 30th Anniversary Edition. Oxford: Oxford University Press.

Margolis, Joseph. 2003. The Unraveling of Scientism. Ithaca, NY: Cornell University Press.

Churchland, Patricia Smith. 1989. Neurophilosophy: Toward a Unified Science of the Mind/Brain. Cambridge, MA: MIT Press.

Noble, Denis. 2011. “Neo-Darwinism, the Modern Synthesis and Selfish Genes: Are They of Use in Physiology?” Journal of Physiology 589.5. 1007–1015.

Noble, Denis. 2008. The Music of Life: Biology Beyond the Genome. Oxford: Oxford University Press.

Olafson, Frederick A. 2001. Naturalism and the Human Condition: Against Scientism. London: Routledge.

Olson, Richard G. 2008. Science and Scientism is Nineteenth-century Europe. Champaign, IL: University of Illinois Press.

Stenmark, Mikael. 2001. Scientism: Science, Ethics and Religion. Burlington: Ashgate Publishing Co.

Pigliucci, Massimo & Müller, Gerd B. 2010 Evolution: The Extended Synthesis. Cambridge, MA: The MIT Press.

Kuva: Missouri State Archives. PD.

*edit 12.10.2013: tätä kappaletta laajennettu ja selkeytetty väärinkäsitysten välttämiseksi.