Miksi kukaan ottaisi nuoren Maan kreationismia vakavasti? Otto Pellinen otti, ja esittelee tässä tekstissä omaa älyllistä taivaltaan luomisen ja evoluution viidakossa, keskittyen nuoren Maan kreationismiin. Hän kuvaa matkaansa kyseisen näkemyksen kannattajaksi ja toisaalta sen kannattamisesta pois.

Esittelen ensin, kuinka päädyin nuoren Maan kreationismin (YEC, Young Earth Creationism) kannalle, pyrkien tarjoamaan suopean alustuksen nuoren Maan näkemyksistä: miksi ainakin joidenkin maallikoiden voi nykyäänkin olla subjektiivisesti oikeutettua kallistua kyseiselle kannalle. Kuvaan mahdollisimman uskottavan tavan, jolla nuoren Maan näkökulman omaksunut voi pyrkiä pitäytymään näkemyksessä haastavienkin tieteellisten ongelmien edessä, vedoten ymmärryksemme rajallisuuteen.

Tämän jälkeen osoitan, miten tällaista skeptistä YEC-kreationismia vastaan voidaan argumentoida, ja havainnollistan tätä konkreettisella esimerkillä puun renkaisiin ja radiohiiliajoitukseen perustuvasta iänmäärityksestä. Nähdäkseni nuoren Maan kreationistien kuvaaman aikaskaalan puolustaminen olisi mahdollista vain omaksumalla hyvin radikaali skeptisismi, joka samalla söisi pohjan myös nuorta Maata tukevalta raamatuntulkinnalta.

Miksi kukaan ottaisi nuoren Maan kreationismia vakavasti?

Olen lapsena ollut hyvin kiinnostunut dinosauruksista. Muistan lainanneeni lähikirjastoista kaikki käsiini saamani dinosauruskirjat, ja tiesin hyvin, että dinosaurukset kuolivat sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. En keksinyt tuolloin epäillä maan muinaista historiaa. Raamatun alkukertomukset eivät kuitenkaan istuneet tähän kuvaan mitenkään itsestään selvästi: olivatko Adam ja Eeva olleet oikeasti olemassa? Milloin he elivät, ja miten historiallinen syntiinlankeemus sopii osaksi tieteellistä maailmanhistoriaa?

Kun tutustuin nuoren Maan kreationismiin, näytti siltä kuin koko tämä kysymys olisi ratkennut kauniisti ja suoraviivaisesti: Raamatun pohjalta rakentui selkeä ja sisäisesti johdonmukainen kokonaiskuva maailmanhistoriasta, ja kaikkiin tieteellisiin kysymyksiin tuntui löytyvän valmiit vastaukset.

Muistan kuinka kiinnostuin evoluutiosta ja kreationismista kunnolla yläasteella. Tutustuin erään kreationistin kautta nuoren Maan näkemyksiin seitsemännen luokan jälkeisenä kesänä, ja aloin tämän jälkeen lukea suomeksi evoluutioon liittyviä kirjoja: Matti Leisolan suomeksi kääntämä Evoluutio – Kriittinen analyysi (2000) oli pitkäaikaislainassa kirjastosta, ja oman Kriittisen analyysini sain 15-vuotis syntymäpäivänä. Luin kirjan kannesta kanteen seuraavien parin vuoden aikana – tosin kaikkia nisäkäsliskojen hampaiden kiemuroihin liittyviä käänteitä en voi väittää ymmärtäneeni. Tasapainon vuoksi luin yläasteella vastapuolelta ainakin Charles Darwinin Lajien synnyn (1859) ja Richard Dawkinsin kirjan Sokea kelloseppä (1986).

Yhdeksännellä luokalla osallistuin jopa Teknillisen Korkeakoulun tiloissa 2004 syksyllä järjestettyyn tapahtumaan, johon olivat saapuneet puhujiksi tohtorit Richard Sternberg ja Paul Nelson, ja jonka Skepsis ry sittemmin kruunasi Huuhaa-palkinnolla. Varsinkin Sternbergin luennot olivat teknisesti vaativia, mutta tätä kompensoidakseni kuuntelin luentotallenteet moneen kertaan.

Omalla kohdallani kreationismin vetovoimaa selittää erityisesti se, että kreationismin kritiikki on varsinkin populaaritason keskustelussa usein suoraan sanottuna hämmentävän heikosti perusteltua. Koulun oppikirjoissa esiteltyihin evoluution todisteisiin on vastattu melkeinpä jokaisessa kreationismin perusteoksessa. Osallistuin nuorena ahkerasti erilaisiin nettikeskusteluihin, ja useimmissa keskusteluissa riitti, kun otin hyllystä Kriittisen analyysini, ja siteerasin sieltä aiheeseen liittyviä näkökulmia. Tai jos vastausta ei löytynyt kirjahyllystä, ehkä joku suomalainen kreationisti oli jo vastannut siihen. Ja jos vastausta ei löytynyt suomeksi, saatoin sukeltaa Answers in Genesis:n tai True.Origins:n kaltaisiin sivustoihin, ja todeta, että kritiikkiin on jo vastattu moneen kertaan ja kauan sitten.

Välillä vastaan tuli tietysti perusteellisempia kritiikkejä, joissa haastettiin esimerkiksi kreationistitutkijoiden viimeisimpien tutkimusten johtopäätöksiä, eikä tällaisiin kritiikkeihin voinut periaatteessakaan löytää valmiita vastauksia. Samoin jotkut kritiikit jäivät yksinkertaisesti vaille vastausta. Mutta tämä ongelma tuntui vaivaavan kaikkia keskustelun osapuolia: toiset tutkimusongelmat ovat vaikeammin selvitettäviä, ja niille pitää vain antaa lisää aikaa. Miksi tämä olisi siis kreationismille suurempi ongelma kuin esimerkiksi elämän kemialliselle alkusynnylle, joka myös vaikutti ratkaisemattomalta?

Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei kreationistien puolelta tullut huonoja argumentteja, tai ettei vanhan maan ja evoluutioteorian puolesta olisi löytynyt kiinnostavia argumentteja, jotka osoittivat nuoren Maan malleissa vaikeita ongelmia. Näitäkin tietysti oli!

Toisinaan koinkin keskustelun molemmat osapuolet melko luotaantyöntävinä. Keskustelua leimasivat monin paikoin pinnalliset argumentit ja ylimielinen asenne. Näitä ei olisi helposti päässyt pakoon vain vaihtamalla leiriä.

Särkyneitä geenejä

Lukiolaisena olin verkostoitunut useiden suomalaisten aktiivisten kreationistien kanssa, niin että osallistuin silloisen kreationismi.fi -sivuston toimintaan kirjoittamalla vastauksia lukijoiden lähettämiin kysymyksiin. Aloitin porukan juniorina, mutta minulla oli myös selvästi eniten vapaata aikaa kysymyslistan kaluamiseen. Koin kysymyksiin vastaamisen motivoivana: se toimi kimmokkeena pureutua kyseiseen kysymykseen melko syvällisesti, ja koota samalla parhaat aiheeseen liittyvät verkkosivut vastauksen oheen. Esiin nousevat kysymykset toimivat myös haasteena omalle ajattelulleni.

Otan tästä esimerkiksi pseudogeeneihin liittyvän argumentin. Lukion abi-vuonna (2007) luin Michael Behen kirjan Edge of Evolution. Kirjan varsinaisen pääargumentin ohessa Behe esitteli syyn sille, miksi hän useimpien tutkijoiden tavoin itse uskoi, että ihmisillä ja simpansseilla on yhteiset kantavanhemmat:

Kun kaksi sukulinjaa jakavat yhteisen, ilmeisen sattumanvaraisen geneettisen virheen, näyttö näiden sukujen yhteisen polveutumisen puolesta on vakuuttavaa, aivan kuten plagioinnin puolesta esitetty näyttö alkaa olla ylivoimaista kun huomataan yhden kirjoittajan tehneen samat epätavalliset kirjoitusvirheet kuin toinen, käyttäen tismalleen samoja sanoja. Tällaisia todisteita on nähtävissä ihmisten ja simpanssien genomeissa.

[…]

Kahden gamma-geenin ja erään synnytyksen jälkeen toimivan geenin välisellä alueella ihmisen DNA:ssa on rikkinäinen geeni (niin kutsuttu ”pseudogeeni”) joka muistuttaa läheisesti toimivaa beta-ketjun geeniä, mutta jonka emäsjärjestyksessä on piirteitä, jotka estävät onnistuneen proteiinikoodauksen.

Simpanssilla on DNA:ssaan hyvin samankaltainen pseudogeeni samassa paikassa. […]

Samat virheet, samassa geenissä ja samalla paikalla molempien, sekä ihmisen että simpanssin, DNA:ssa. Jos kyseiset mutaatiovirheet säilyivät yhteisellä esi-isällä, jonka jälkeläisistä sittemmin syntyivät nämä kaksi modernia lajia, tämä selittäisi hyvin sujuvasti niiden löytymisen kummaltakin lajilta. On vaikea kuvitella, miten voisi olla olemassa vahvempia todisteita simpanssien ja ihmisten yhteisestä esi-isästä. (Behe, 2007, s. 70-72)

Olin tästä argumentista vaikuttunut: pseudogeenit näyttivät selittyvän ongelmitta yhteisen polveutumisen näkökulmasta, kun taas yhteisen suunnittelun näkökulmasta tässä ei näyttänyt olevan juuri mitään järkeä. Kun katsoin, mitä vastapuolella oli tästä sanottavanaan, vastineet eivät tuntuneet osuvan maaliinsa. Rupesin tämän jälkeen tarkastelemaan koko keskustelua taas uudesta näkökulmasta: en suoraan hypännyt samaan johtopäätökseen Behen kanssa, mutta tässä oli hyvä argumentti, eikä sitä voinut sivuuttaa.

Vuonna 2012 tarinaan ilmaantui yllättävä käänne: RNA Biology -lehdessä julkaistiin artikkeli otsikolla “Pseudogenes are not pseudo any more”, jonka kirjoittajien joukossa oli tunnettu evoluutiobiologi ja myös Intelligent Design -liikettä näkyvästi kritisoinut Francisco J. Ayala.

ID-liikettä edustavaan Evolution News & Views–blogiin oli poimittu tutkimuksesta useita kiinnostavia pseudogeenien funktioita, kuten geenejä koodaavien vastineidensa vaimentaminen. Hemoglobiinia ei pitäisi juuri esiintyä muissa soluissa kuin punasoluissa, joiden kuivapainosta taas 90% on hemoglobiinia. Tällaisen tuotantotasapainon säätely vaatii varmasti erilaisia säätelymekanismeja, joten uskottava vaihtoehtoinen selitys ainakin joillekin samankaltaisuudelle näytti löytyneen. Kysyin tähän Behen näkökulmaa, ja hän vastasi toimintoja koskevan todistusaineiston saaneen hänetkin epäilemään pseudogeeneihin perustuvia argumentteja:

“Ajattelen että, kuten Casey Luskin teki selväksi, pseudogeeneihin perustuvat evoluutioargumentit ovat muutostilassa. Me opimme niistä asioita joita emme ennen tienneet, mukaan lukien se, että ainakin osalla on toimintoja. Joten jos kirjoittaisin Edge of Evolutionin nyt, välttäisin tekemästä mitään lopullista kannanottoa pseudogeeneistä.” (henkilökohtainen kommunikaatio, 16.8.2012)

Mitähän tästäkin nyt pitäisi ajatella? Mielikuvitukseni ei parhaalla tahdollakaan ollut riittänyt kuvittelemaan pseudogeeneille edes spekulatiivista tarkoitusta, jonka toteuttaminen saisi ne näyttämään juuri vioittuneilta geeneiltä. Tässä sellainen selitys nyt kuitenkin näytti olevan. Pseudogeenien funktiot olivat jotakin, mitä tilastotieteilijä Nassim Nicholas Taleb (2007) kutsuu mustaksi joutseneksi: vaikeasti ennakoitava havainto tai ilmiö, jolla on kokonaiskuvan kannalta mullistavat vaikutukset.

Pseudogeenejä käytetään toki edelleen argumenttina yhteisen polveutumishistorian puolesta, sillä argumentti ei suinkaan perustu pelkkään toimintojen puuttumiseen. En siis väitä, että Ayalan ja kumppaneiden tutkimus olisi murentanut lopullisesti pohjan kaikilta pseudogeeniargumenteilta. Tuossa vaiheessa tämä kuitenkin havainnollisti minulle hyvin konkreettisesti, kuinka tieteen edistys voi muuttaa yksittäisten argumenttien vakuuttavuutta. Voisivatko muutkin kreationismin ongelmat ratketa samalla tapaa?

Enemmän tai vähemmän ratkaisemattomia kysymyksiä oli tietysti pitkä lista. Kreationisti Paul Garner oli jopa koonnut näppärän viiden kohdan listan tärkeimmistä nuorta maata vaivaavista pulmapähkinöistä. Garner ei itse pitänyt tilannetta epätoivoisena, sillä hänen mukaansa “ratkaisemattomaksi oletetuilla ongelmilla on taipumuksena ratketa lisätutkimuksen myötä, ja uskonsitoumukseni kirjoitusten todistukseen vakuuttaa minut siitä, että tätä tutkimusta kannattaa tehdä.”

Skeptinen kreationismi

Vaikka nuoren Maan kreationismi yhdistetään tyypillisesti lujaan uskonvarmuuteen, suhteessa tieteeseen kreationismi voi olla hyvinkin skeptistä ja hyödyntää tässä tieteenfilosofeille tuttuja argumentteja. Jos historia osoittaa, että mielikuvituksemme ei aina riitä parhaan selityksen keksimiseen, ja tuleva tutkimus voi muuttaa kokonaiskuvaa radikaalisti, mistä tiedämme ettemme ole nyt vastaavassa tilanteessa maan ikää koskevien argumenttien suhteen?

Sinänsä pystyin helposti hyväksymään perusajatuksen erehtyväisyydestä: olinhan aina kuullut sanottavan, ettei tiede todista mitään varmaksi, eikä tieteellinen päättely käytännössä toimi matemaattisella varmuudella. Karl Popper oli kyllä muotoillut falsifiointiin perustuvan hypoteettis-deduktiivisen tiedekäsityksensä juuri loogisen varmuuden varaan: Jos tieteellinen hypoteesi kertoo meille, minkälainen maailman teoriassa pitäisi olla, ja saamme tämän kanssa ristiriitaisen havainnon, tämän loogisen ristiriidan ansiosta havainto kumoaa (falsifioi) hypoteesin.

Toisaalta asia ei näyttänyt olevan käytännössä näin suoraviivainen. Kun CERNissä havaittiin vuonna 2011 valoa nopeampia hiukkasia, havainnon huomattiinkin pian johtuvan väärin kytketystä valokuitukaapelista. Kumoavat havainnot eivät siis itsessään ole täydellisen luotettavia.

Hankalampi tieteenfilosofinen ongelma tulee vastaan siinä, että edes falsifioitavat hypoteesit eivät ole niin siististi kumoutuvia kuin Popperin falsifiointikriteeri antaa ymmärtää. Pierre Duhemin ja W. V. O. Quinen mukaan emme koskaan falsifioi hypoteeseja sellaisenaan, vaan hypoteesin yhdistettynä tiettyihin taustauskomuksiin. Kun Newtonin taivaankappaleiden mekaniikkaa kuvaavat lait eivät onnistuneet ennustamaan Uranuksen kiertorataa oikein, Newtonin teoriaa ei suinkaan hylätty, vaan sen sijaan hylättiin oletus, että aurinkokunnassamme on vain seitsemän planeettaa. Oletetun kahdeksannen planeetan oletettua sijaintia tarkkailemalla löydettiinkin vuonna 1846 planeetta, joka tunnetaan nykyään Neptunuksena.

Empirian kaltoin kohtelemaa hypoteesia voidaan siis usein paikata lisäoletuksilla, ja näitä oletuksia voidaan tehdä paitsi teorian mallintamiin olioihin, kuten edellisissä esimerkeissä planeettojen lukumäärään ja sijaintiin, myös itse teoriaan. Esimerkiksi Einstein lisäsi kosmologisena vakiona tunnetun korjauskertoimen yhtälöihinsä 1917, vain luopuakseen siitä 1931. Tällaisia hankalia havaintoja varten tehtyjä laastareita kutsutaan ad hoc -selityksiksi, eikä niitä tietenkään pidetä selityksen kannalta hyveellisinä. Hypoteesin täydentäminen on yhtä kaikki mahdollista, ja käytännössä myös tavallista. Monimutkaisen ilmiön selittämiseksi tarjottu ensimmäinen luonnos ei useinkaan selitä todellisuutta riittävällä tarkkuudella.

Teorian kanssa ristiriitainen havainto ei siis logiikan näkökulmasta kerro meille, mikä teorian tekemistä useista oletuksista pitäisi hylätä. Quinen mukaan kumoamiselta eivät lopulta ole turvassa edes itsestäänselvyyksinä pitämämme logiikan ja arkikokemuksen totuudet. Jos falsifioiva johtopäätös ei miellytä, lähtöoletusten listaa katsomalla voidaan loogisella varmuudella päätellä, että jokin lähtöoletus päätelmässä täytyy hylätä, ainakin jos mielimme säilyttää johdonmukaisuutemme.

Kreationistit eivät yleensä viittaa Quinen argumenttiin, mutta seuraava manööveri on kreationistiseen kirjallisuuteen perehtyneelle tuttu: vanhaa maata puolustavaa päättelyä verrataan henkilöön, joka saapuu huoneeseen ja näkee palavan kynttilän. Tämä huomaa että kynttilä palaa tietyllä nopeudella, kynttilän vierelle on valunut vahaa tietty määrä, ja kynttilä näyttäisi olleen alun perin samanmittainen kuin hyllyssä olevat kynttilät. Hänen mukaansa tästä voidaan luotettavasti päätellä, kuinka kauan sitten kynttilä on sytytetty. Nuoren Maan näkökulmaa puolestaan verrataan henkilöön, joka huomaa pöydällä ystävänsä jättämän lapun, jossa tämä mainitsee lähteneensä kauppaan puolisen tuntia sitten, ja sytyttäneensä lähtiessään kynttilän palamaan sähkökatkoksen takia.

Jos jokin argumentti, esimerkiksi jokin radiometrinen iänmääritysmenetelmä, johtaisi meidät falsifioimaan nuoren Maan käsityksen, kreationisti kääntääkin päättelyn päälaelleen seuraavalla tavalla: Koska meillä on luotettavan tahon (Jumalan) antama luotettava todistus (Raamattu) siitä, että maa on nuori, voimme päätellä, että kyseisessä iänmääritysmenetelmässä on todennäköisesti jotakin vialla. Mistä tiedämme, kuinka paljon lähtöaineita on alunperin ollut (kuinka pitkä kynttilä oli sytytettäessä, tai paljonko valunutta vahaa oli valmiiksi), tai edes tiedämmekö varmasti, että radioaktiivinen hajoamisnopeus on ollut vakio (kuinka nopeasti kynttilä on palanut)? 

Silloinkin kun nämä oletukset olisivat suhteellisen hyvällä pohjalla, voisi edelleen olla mahdollista, että prosessiin on vaikuttanut jokin vaikeasti arvattava poikkeava ilmiö, jonkinlainen ”musta joutsen”, joka syö pohjan koko päätelmältä.

Tämä kuvaa sitä, että vaikka YEC-kreationistit myöntävät nykypäivässä helposti toistettavien tieteellisten tulosten pätevyyden, he ovat radikaaleja skeptikkoja luonnonhistoriallisen tutkimuksen osalta.

Tieteenfilosofi (ja ei-kreationisti) Bas van Fraassen (1976) edustaa tieteellistä antirealismia, jonka mukaan teoriat voivat olla havaintoihin sopivia (empirically adequate), vaikka eivät olisi tosia. Jos kaksi mallia ennustaa samat havainnot, kuinka havainnot voisivat toimia perusteluna näiden välillä? Tästä hän päättelee, että meillä on perustelut vain teorioiden empiirisestä sopivuudesta, mutta ei niiden totuudesta.

Yksi tapa muotoilla YEC-kreationismi onkin todeta, että nämä kreationistit kannattavat tieteellistä antirealismia luonnonhistoriallisen tutkimuksen osalta. He voivat myöntää, että vanhan maan geologia ja evoluutioteoria sopivat havaintoihin monelta osin ja ovat selitysvoimaisia, mutta tämä ei yksinkertaisesti todista, että ne ovat totta. Sen sijaan on heidän mukaansa aina mahdollista, ja jopa odotettavaa, että emme vain ole vielä keksineet parasta kreationistista selitystä.

Skeptistä kreationismia voidaan katsoa edustavan esimerkiksi tieteenfilosofi Paul Nelsonin, johon pystyin samaistumaan monella tapaa. Eräässä keskustelussa skeptikkoyhdistyksen Michael Shermerin kanssa hän kuvaa näkemystään seuraavasti:

“Kaikessa tieteellisessä työssäni hyväksyn standardin 4,5 miljardin iän maapallolle ja 13.7 miljardin vuoden iän universumille, ja niin edelleen. Minun on kuitenkin sanottava, että kristittynä, lukiessani Raamattua, minulla on todellisia ongelmia noiden ajoitusten kanssa, mutta vain elän tämän jännitteen kanssa. […] Kukaan elossa oleva ei ole ratkaissut kaikkia ristiriitoja ajattelussaan. On rehellistä ja terveellistä tunnistaa, missä näitä ristiriitoja on.”

Tieteellistä antirealismia on kuitenkin myös kritisoitu, ja tieteenfilosofiassa se on vähemmistönäkemys. Monien mukaan se voi esimerkiksi johtaa relativismiin, jossa emme voisi enää pitää mitään selitystä toista parempana. Pitäisikö meidän todellakin nostaa kädet ilmaan ja omaksua tieteenfilosofinen anarkismi, jossa ”kaikki käy”? Eikö olisi syytä säilyttää jokin tapa tehdä päätelmiä kilpailevien tieteellisten teorioiden rationaalisuudesta?

Kreationismin kryptoniittia etsimässä

Miten skeptisistä tieteenfilosofisista argumenteista ammentavan nuoren Maan kreationismin siis voisi todistaa pitävästi vääräksi? Jonkinlaisen rajoituksen antaa jo sekin, että jos skeptiset argumentit viedään riittävän pitkälle, tällaisen kreationistin Jumala alkaa muistuttaa koko aistimaailmaamme ja järkeämme manipuloivaa kartesiolaista demonia, tai Lentävää Spagettihirviötä joka loi maailman viime torstaina näyttämään vanhalta. Kuinkas nimittäin todistat, ettei luonut?

Käytännön valossa tiesin kuitenkin, että nuoren Maan kreationistit onnistuvat rajaamaan skeptisisminsä siten, että näiltä ääriesimerkeiltä vältytään. Jumala ei ole hämäyksenä luonut dinosaurusten fossiileita koetellakseen uskoamme, sillä tahallinen huijaus tekisi Jumalasta valehtelijan. Sen sijaan fossiilikerrostumille on haettu selitystä vedenpaisumuksesta. Jopa nuoren Maan Raamattuun nojaavat perustelut edellyttävät, että voimme päätellä jotakin luotettavasti maailman iästä ja Jumalan hyvyydestä: maan ikäähän ei nimittäin missään suoraan sanota, vaan se täytyy matematiikkaan, muinaisheprean osaamiseemme ja lukutaitoomme luottaen laskea erilaisista sukuluetteloista ja vastaavista kronologisista numeroista.

Tämä näyttäisi altistavan YEC-kreationismin empiiriselle koettelulle. Näin ainakin omalla kohdallani kävi. Olin pitkään pohtinyt kysymystä siitä, voidaanko kreationismille esittää falsifioitavuusehto – tai tarvitseeko sellaisia ylipäätään voida esittää kokonaisille paradigmoille? Jos ne halutaan tulkita tieteellisinä hypoteeseina popperilaisen tiedekäsityksen puitteissa (jolloin hypoteesin tieteellisyys kulkee käsi kädessä sen falsifioitavuuden kanssa), tämä vaatimus voi olla perusteltu, mutta toisaalta falsifioitavuusehdon puuttuminen vain osoittaa, etteivät ne ole Popperin tarkoittamassa merkityksessä hypoteeseja. Voivathan ne olla siitä huolimatta totta, ja muulla tapaa perusteltuja.

Näitä kysymyksiä pohtiessani olin päätynyt Aalto-yliopistolle opiskelemaan tietojenkäsittelytiedettä, pääaineenani laskennallinen tiede. Erilaisia laskennallisia menetelmiä opiskellessani en voinut olla pohtimatta, kuinka nämä voisivat tuoda lisävaloa pohtimaani ongelmaan. Erityisen hyödylliseksi tämän ongelman kannalta osoittautuikin niin sanottu bayesilainen todennäköisyyslaskenta, jonka perusteisiin tutustuin mm. todennäköisyyslaskennan peruskursseilla, ja pääsin hyödyntämään sitä käytännöllisemmin laskennallisen genetiikan ja koneoppimisen laskelmissa.

Bayesilaista päättelyä voidaan pitää yhtenä versiona parhaaseen selitykseen perustuvasta päättelystä. Menemättä tarpeettoman syvälle bayesilaisen todennäköisyyskäsityksen yksityiskohtiin ja yhtälöihin, esittelen lyhyesti muutaman perusperiaatteen, jotka tekevät käsittelemäni ongelman tarkastelusta huomattavasti selkeämpää.

Bayesilainen todennäköisyystulkinta mittaa asian todennäköisyyttä sen uskottavuutena, eli kuinka todelta tämä asia näyttää. Tämä on uskoakseni useimpien intuitiivinen tulkinta todennäköisyyksistä (”toden näköinen”). Nämä todennäköisyydet voidaan määritellä reiluina vedonlyöntikertoimina. Jos siis esimerkiksi seuraat kaverisi tekemää vedonlyöntiä, reilu vedonlyöntikerroin olisi sellainen, josta et osaa yhtään arvioida, onko kaverisi (odotusarvoisesti) voittamassa vai häviämässä. Koska tämä perustuu sinun tekemääsi arvioon, tätä kutsutaan subjektiiviseksi todennäköisyydeksi. Pelkästään tämän valossa todennäköisyydet voisivat ehkä jäädä aika sumeiksi.

Bayesilaisen päättelyn kiinnostavin puoli onkin kaava, jonka avulla todennäköisyyksiä päivitetään havaintojen avulla. Pastori Thomas Bayesin (c. 1701–61) mukaan nimetty Bayesin kaava osoittaa, kuinka voimme laskea väitteen päivitetyn todennäköisyyden (posteriori) huomioimalla väitteen aiemman todennäköisyyden (priori) ja sen, kuinka hyvin väite ennustaa havainnot (likelihood). Nämä suhteutetaan lisäksi siihen, kuinka hyvin havainnot selittyvät kaikkien kilpailevien väitteiden pohjalta (marginaali). Bayesin kaava voidaan lisäksi johtaa suoraan ehdollisen todennäköisyyden määritelmästä, joten kaava itsessään ei ole kiistanalainen.

Koska bayesilainen päättely perustuu käsillämme olevaan tietoon, ja siitä tehtäviin todennäköisyyspäätelmiin, se soveltuu hyvin tietomme rajallisuuteen liittyvien ongelmien käsittelyyn ja havainnollistamiseen. Tältä pohjalta ponnistaa myös bayesilaisen päättelyn filosofisempi haara, bayesilainen tietoteoria. Bayesilaista tietoteoriaa ei tietenkään ole hyväksytty mitenkään yksimielisesti, eikä olisi mielekästä rakentaa nuoren Maan kumoamista kiistanalaisten tietoteoreettisten oletusten varaan.

Aionkin seuraavaksi hyödyntää bayesilaisesta päättelystä niitä osia, joista vallitsee koulukuntarajat ylittävä yksimielisyys. Jos YEC-kreationisti mielisi kyseenalaistaa nämä päättelyn periaatteet, hän ei voi tehdä tätä vetoamalla koulukuntaeroihin tai edes historiallisen ja operatiivisen päättelyn eroihin.

Jos vertaamme kahta hypoteesia, H ja sen kilpailijaa H2, ja tahdomme tietää, kuinka havaitsemamme evidenssi vaikuttaa väitteiden uskottavuuteen, voimme laskea tämän käyttämällä Bayesin kaavaa. Bayesin kaavan mukaisen päivitetyn todennäköisyyden laskemiseksi tarvitsemme kunkin hypoteesin osalta kaksi asiaa: hypoteesin ennakkouskottavuuden (priori) ja evidenssin todennäköisyyden, jos hypoteesi on totta (likelihood).

Todistusaineiston arvioinnissa meitä kiinnostavat erityisesti sellaiset todisteet, jotka muuttavat hypoteesien voimasuhteita: jos siis H1 oli ennen uskottavampi kuin H2, hyvä todistusaineisto H2:n puolesta kääntää tilanteen ympäri. Tätä todistusaineiston voimaa voidaan mitata Bayesin kaavasta johdetulla uskottavuusperiaatteella (likelihood principle).

Oletetaan esimerkiksi että ensimmäinen hypoteesi H1 ennustaa, että havaitsemme evidenssin E yhden sadasosan todennäköisyydellä, eli P(E | H1) = 0.01, ja kilpaileva hypoteesi H2 ennustaa, että havaitsemme saman evidenssin E yhden tuhannesosan todennäköisyydellä, eli P(E | H2) = 0.001. Uskottavuusperiaatteen mukaisesti evidenssin voima on näiden todennäköisyyksien suhdeluku

\[ \frac{P(E|H1)}{P(E|H2)} = \frac{0.01}{0.001} = 10 \]

Tätä lukua kutsutaan myös Bayes-kertoimeksi: jos hypoteesi H2 oli aiemmin kymmenen kertaa uskottavampi kuin H1, mainittu evidenssi E asettaisi hypoteesit tasatilanteeseen. Bayes-kertoimen laskemiseksi meidän ei tarvitse ottaa kantaa kilpailevien selitysten prioritodennäköisyyksiin, vaan voimme keskittyä mittaamaan evidenssin voimaa. Samalla jopa kohtuuttomat ennakkoluulot (priorit) voidaan selättää, kunhan Bayes-kerroin saadaan kasvatettua riittävän suureksi.

Miten tätä voitaisiin hyödyntää nuoren Maan kreationismin arvioinnissa? Usein keskustelussa on vaarana hyökätä olkiukkoa vastaan, eli kohteena olevasta näkemyksestä tehdään naurettava karikatyyri, jota on helppo piestä. Sen sijaan hyveellinen keskustelija pyrkii muotoilemaan vastustajastaan pikemminkin peltiukon (steel man), joka ei vähästä hetkahda. Peltiukonkin rakentamisessa voi mennä liiallisuuksiin, jolloin vastustajasta tulee kartesiolaisen demonin kaltainen ylivoimainen vastustaja, jota ei voi periaatteessakaan voittaa.

Haluan siis antaa nuoren Maan näkökulmalle mahdollisimman paljon myönnytyksiä, mutta en kuitenkaan liikaa. Kutsun tässä kyseistä muotoilua teräsmiehen rakentamiseksi. Sarjakuvissa Teräsmies pystyy melkein mihin tahansa, joskus jopa selviytymään ydinräjähdyksestä, lentämään valoa nopeammin ja siirtämään planeettoja. Silloinkin kun hänen supervoimansa ovat älyttömyyden asteella, hänen on kuitenkin pelattava oman maailmansa sääntöjen mukaan, ja tuossa maailmassa hänellä on ainakin yksi heikkous, nimittäin kryptoniitti.

Samalla tavalla kreationismin on myös pelattava omien sääntöjensä mukaan: nuoren Maan paradigman sisään mahtuu monenlaista hypoteesia, mutta käytännössä huomataan, että myös paradigma kokonaisuutena tekee väistämättä monia ennusteita. Tämän vuoksi voimme arvioida bayesilaisen päättelyn avulla, miten todistusaineisto vaikuttaa nuoren Maan näkemyksen uskottavuuteen.

Miten tällainen kryptoniitti sitten rakennetaan? Argumentin pohjalla olevan empiirisen aineiston on oltava erittäin luotettavaa. Mittausaineiston olisi hyvä olla avoimesti saatavilla, ja myös aineiston keruumenetelmien olisi syytä olla avoimia ja luotettavia. Parhaassa tapauksessa meillä on niin sanottu vihamielisen lähteen todistus aineiston luotettavuudelle: jos menetelmiä kohtaan skeptinen kreationistinen tutkija on käynyt tarkalla kammalla läpi argumentin pohjana olevan aineiston, ja todennut sen luotettavaksi ja laadukkaaksi, on erittäin todennäköistä, että aineisto todellakin on laadukasta.

Sovellan seuraavaksi tätä puiden vuosirengassarjoihin ja radiohiilimenetelmään. Käyn siis nuoren Maan kanssa yhteensopivat loogiset vaihtoehdot systemaattisesti läpi, ja osoitan, että jokainen vaihtoehto on tilastollisen analyysin ja moninkertaisen todistuksen perusteella äärimmäisen epätodennäköinen.

Vuosirenkaiden ongelma ja John Woodmorappe

John Woodmorappen nimi tulee kreationistisessa kirjallisuudessa usein vastaan; häneltä ovat peräisin muun muassa klassikon asemaan nousseet kirjat Noah’s Ark: A Feasibility Study sekä The Mythology of Modern Dating Methods. Kuten jälkimmäisen kirjan nimikin kertoo, Woodmorappe on arvostellut erilaisia tieteessä käytettyjä iänmääritysmenetelmiä. Woodmorappe on viimeisten 20 vuoden aikana yrittänyt ratkaista puiden vuosirenkaisiin (dendrokronologiaan) liittyvää ongelmaa. Hän kiteyttää ongelman seuraavasti:

“Kirjaimellisesti ymmärrettyinä raamatulliset kronologiat osoittavat, että vedenpaisumus on tapahtunut aikaisintaan 2500 eKr ja luominen aikaisintaan 6000 eKr. (Aukot raamatullisissa sukuluetteloissa siirtävät näitä vuosilukuja taaksepäin, mutta eivät merkittävästi.) Kuitenkin okakäpymäntyihin perustuva pitkä kronologia, joka koostuu sadoista elävistä ja kuolleista puista, on yli 8000 vuotta pitkä. Fossiileja sisältävien maakerrosten läsnäolo okakäpymäntyjen alla sulkee pois sen mahdollisuuden, että ne olisivat vedenpaisumusta edeltäviä. Joten, ellemme siirrä vedenpaisumuksen ajankohtaa tuhansia vuosia aikaisemmaksi, käytännössä jättäen raamatulliset sukuluettelot huomiotta, kuinka ristiriitaiset aikamääreet voidaan sovittaa yhteen?” (Woodmorappe, 2009)

Riippumatta siitä, käytetäänkö masoreettiseen tekstiin vai Septuagintaan nojaavaa raamatullista kronologiaa (jonka mukaan vedenpaisumus olisi n. 3300 eKr.), puiden vuosirenkaat muodostavat siis vakavan ongelman nuoren Maan maailmankuvalle.

Tässä vaiheessa kreationistilla herää tietenkin kysymys: voimmeko todella olla niin varmoja, että vuosilustokalenterit ovat luotettavia? Vai olisiko mahdollista, että vuosirenkaista rakennettua lustokalenteria voisi jotenkin lyhentää tai tiivistää? Ehkäpä joissain olosuhteissa vuosirenkaita voi syntyä enemmän kuin yksi vuodessa? Tai ehkä vuosilustokalenterit on kasattu väärin tai puunkappaleiden keräämiseen liittyy systemaattisia vinoumia? Väärä hälytys voisi siis syntyä useammastakin kuin yhdestä syystä.

Tässä yhteydessä rajaan nyt käsittelyn siihen, voidaanko vuosirenkaista rakentaa niin luotettava lustokalenteri, että sitä ei voida enää perustellusti epäillä.

Woodmorappe (2003a) osallistui heinäkuussa 2002 Arizonan yliopiston järjestämälle vapaaehtoisten kenttätutkimusretkelle. Kenttäretken tarkoituksena oli kerätä lisää aineistoa lustokalentereihin, joiden kokoamiseen on käytetty Kalifornian vuoristossa kasvavia okakäpymäntyä (Pinus longaeva) ja vihnemäntyä (Pinus aristata). Samalla Woodmorappe syvensi ymmärrystään puulajin luonteesta, sen kasvuympäristöstä, ja erilaisista ympäristötekijöistä jotka voisivat aiheuttaa vuosirenkaiden kasvuun ilmastosta riippumattomia kasvuhäiriöitä.

Nämä männyt kasvavat varsinkin karussa vuoristossa aivan puurajalla. Erityisesti kaikkein vanhimmat männyt kasvavat kaikkein ankarimmissa mikroilmastoissa: kuivassa kivikkoisessa ja kylmässä ympäristössä, jossa on saatavilla hyvin vähän vettä ja ravinteita. Puun pihkaisuudesta ja kuivasta ympäristöstä johtuen puut myös säilyvät lahoamatta tuhansia vuosia kuolemansa jälkeen. Tämä näkyy myös kaikkein vanhimmissa yksilöissä, jotka ovat kasvattaneet yli 4000 vuosirengasta: näiden runko ja oksat ovat usein valtaosin kuolleita, mutta niiden kasvu jatkuu edelleen kapealla sektorilla.

Kenttäretkellä Woodmorappe pääsi kenttätyön osana myös tutustumaan käsin tehtävään vuosirenkaiden ristiinajoitukseen asiantuntijoiden ohjauksessa. Hän teki maastossa kerätyistä vuosirengasnäytteistä mikroskoopin avulla useita luurankokaavioita (skeleton plot), ja sovitti näitä valmiiseen pääkronologiaan: sovitukset olivat yksiselitteisiä, eikä sama kapeiden vuosirenkaiden kuvio koskaan toistunut valmiissa kronologiassa useammassa kuin yhdessä kohdassa.

Woodmorappen oman todistuksen perusteella tämä käsin tehtävä ristiinajoitus näyttää siis olevan pätevä menetelmä. Tämä havainto vahvistaa aiemmin kerättyjen näytteiden tilastollisiin osumiin perustuvan ristiinajoituksen, jonka varaan nämä pitkät vuosirengassarjat on rakennettu.

Woodmorappe kuitenkin painottaa, että vaikka kenttätyössä pyrittiin jatkamaan kalenteria keräämällä mahdollisimman vanhoja näytteitä, nämä ovat hyvin harvinaisia, ja näitä on käytännössä mahdotonta erottaa ulkoisten tuntomerkkien perusteella paljon nuoremmista näytteistä. Lisäksi vanhoissa näytteissä ei ole sellaisia monituhatvuotisia yksilöitä, kuten vanhimmat nykyään elävät yksilöt, jotka ovat yli 4000-vuotiaita.

Woodmorappe käy myös läpi perinteisiä ratkaisuehdotuksia ongelmaan: yhden ehdotuksen mukaan puut voisivat tuottaa sopivissa olosuhteissa useampia kuin yhden vuosirenkaan vuodessa, jos esimerkiksi lyhyet kuivan ja kostean sään kaudet vaihtelevat rajusti. Tätä hän ei kuitenkaan pidä lupaavana ratkaisuna erityisesti siksi, ettei kukaan hänen tapaamistaan spesialisteista ollut koskaan havainnut vuosikymmenten tutkimusuransa aikana sellaista yksilöä, joka olisi tuottanut enempää kuin yhden vuosirenkaan vuodessa. Puun genetiikka ei myöskään salli kesken kasvukauden tapahtuvaa kasvusolukon horrostilaa ja virkoamista, paitsi nuorissa taimissa.

Woodmorappe perehtyi lisäksi pitkien vuosirengaskalenterien pohjana olevaan arkistoituun data-aineistoon ja vuosirengaskalenterien rakentamiseen käytettyihin tietokoneohjelmiin. Hän teki paljon erilaisia kokeita selvittääkseen minkälaisia virhetilanteita ohjelmistojen tekemissä analyyseissä voi syntyä, ja kuinka suuria epävarmuuksia automaattiseen ristiinajoitukseen liittyy. Hän raportoi tärkeimmät tuloksensa Kalifornian okakäpymäntyjen (2003b) sekä Suomen ja Ruotsin Lapin mäntykalenterin (2018) avoimien aineistojen osalta. Esimerkiksi Saksan Hohenheimin yhtenäinen kronologia yltää 12000 vuoden päähän (Friedrich et al. 2004), mutta Woodmorappe perehtyi niihin lustokalentereihin, joiden aineistot ovat avoimesti saatavilla.

Hän toteaa hyvin selvästi, että menetelmät ovat sinänsä luotettavia, ja vuosirengaskalenterien rakentamisessa sovelletut tilastolliset periaatteet ovat kiistatta kestävällä pohjalla. Luotettavuutta testatakseen Woodmorappe (2018) laski kaikki mahdolliset sovitukset laajalle Euraasian eri alueiden 916 näytteen mäntyaineistoille. Vuosilustokalenterin pohjana käytetyt sovitukset olivat selvästi parempia kuin mikään kilpaileva. Woodmorappe testasi esimerkiksi myös Lapin pääkronologian rakentamista automaattisesti, käyttäen hyväksi vain vahvimpia osumia (t≥7,0 ja päällekkäisyys ≥70 vuotta), jonka seurauksena syntyi kymmenen lyhyempää vahvasti korreloivaa alikronologiaa. Nämä alikronologiat saadaan sitten yhdistettyä huomioimalla myös hieman heikompia sovituksia, jolloin saadaan lopulta yhtenäinen lähes 8000 vuoden mittainen katkoton lustokronologia.

Woodmorappe ei kuitenkaan ole luovuttanut ongelman edessä, vaan on sinnikkäästi tutkinut mahdollisia tapoja saada pitkät vuosirengassarjat pilkottua ”heikkojen lenkkien” kohdalta. Haasteena ei ole pelkästään ketjun heikoimpien lenkkien tunnistaminen. Samalla nämä kalenterin vanhimmat osat pitäisi lisäksi siirtää samanaikaisiksi nuorempien osien kanssa siitä huolimatta, että vuosirenkaissa näkyvä ilmastosignaalin ”sormenjälki” poikkea näistä nuoriksi tiedetyistä osista.

Ongelman selittämiseksi Woodmorappe on kehitellyt selitysmalleja, joilla erilaiset häiriötekijät voivat lisätä osaan puista oman sormenjälkensä. Hän ei siis kyseenalaista ristiinajoituksessa saatuja korkeita t-testiarvoja, vaan ainoastaan sen tulkinnan, että nämä korrelaatiot selittyvät pelkästään ilmastollisilla tekijöillä. Woodmorappe spekuloi, että vanhimmissa kronologioissa puut olisivat kokeneet samoihin aikoihin samoja häiriötekijöitä, ja näitä häiriötekijöitä on tapahtunut niin usein, että tämä ”häiriösignaali” käytännössä peittää alleen ”ilmastosignaalin”. Samojen häiriösignaalien alaiset puut olisivat muodostaneet ryppäitä, jotka nyt muodostavat vuosirengaskalenterin vanhimmat osat.

Ottamatta kantaa tämän hypoteettisen mekanismin uskottavuuden arvioimiseen, kertaan tässä vaiheessa muutaman välijohtopäätöksen: Woodmorappen oma kokemus vahvistaa, että dendrokronologian menetelmät ovat olennaisesti ottaen perusteltuja, aineiston kerääminen on huolellista ja ristiinajoituksessa käytetyt menetelmät ovat tilastollisesti uskottavia. Hän ei pidä erityisen lupaavana mahdollisuutta, että puut olisivat tuottaneet useita vuosittaisia renkaita, varsinkaan niin paljon kuin ongelman ratkaiseminen nuoren Maan aikataulun puitteissa vaatisi. Sen sijaan lupaavin tapa 8000 vuoden vuosirengaskalenterien lyhentämiseksi näyttäisi olevan kalenterien pilkkominen heikoista kohdista, ja ristiinajoitusten selittäminen toistaiseksi tuntemattomilla häiriösignaaleilla. Häiriösignaalit olisivat Woodmorappen mukaan ilmaantuneet toisistaan riippumatta eri puolilla valtamerta eri puulajeille, niin että näistä vain sattuu muodostumaan tilastollisesti merkitseviä pitkiä aikasarjoja.

Voisiko tällainen toistaiseksi tuntematon selitys löytyä, eli mistä voisin tietää, käykö tässä taas kuten pseudogeenien kanssa?

En tässä keskity arvioimaan Woodmorappen hypoteesia tämän enempää pelkkien vuosirenkaiden ominaisuuksien valossa, vaan havainnollistan kuinka näinkin villiä selitystä voidaan konkreettisesti arvioida, kun huomioidaan riippumaton tietolähde.

Gerald Aardsma ja radiohiili

Toinen kreationistisessa kirjallisuudessa erityisen vahvasti dendrokronologiaan perehtynyt tutkija on Gerald Aardsma. Siinä missä Woodmorappen nimi vilisee edelleen kreationistisessa kirjallisuudessa, Aardsman julkaisutoiminta painottuu 80- ja 90-luvulle. Aardsman tutkimus painottui radiohiilen ympärille, ja hän perehtyikin tähän iänmääritysmenetelmään poikkeuksellisen perusteellisesti:

”Uskoakseni kukaan ei ole tutkinut tätä kysymystä niin kriittisesti ja perinpohjaisesti kuin minä. Valitsin tohtorintutkintoni suorittamispaikan juuri päästäkseni perusteita myöten selville radioaktiivisten iänmääritysmenetelmien toimintatavoista, ja päätökseni liittyä Institute of Creation Research Graduate Schoolin henkilökuntaan valmistumiseni jälkeen perustui täysin haluuni ymmärtää kysymys niin syvällisesti kuin mahdollista. Radiohiiliajoituksen luotettavuus on äärimmäisen tärkeää raamatullisen kronologian ja koko menneisyyttä koskevan ymmärryksemme kannalta. […] Tutkin kysymystä hyvin kriittisesti kaikilla käytettävissäni olevilla keinoilla yli vuosikymmenen ajan. Aloitin tutkimukseni äärimmäisen ennakkoluuloisena radiohiiliajoituksen luotettavuutta vastaan, ja päättäessäni sen yli kymmenen vuoden päästä olin muodostanut varman ja varauksettoman vakaumuksen, että radiohiiliajoitukseen voidaan tosiaankin luottaa myös vedenpaisumusta edeltävän ajan osalta, ainakin vuoteen 9000 eKr saakka.” (Aardsma, 1999)

Aardsma uskoo siis radiohiilen luotettavuuteen yli 11 vuosituhannen päähän, ja katsoo, ettei vedenpaisumus ole voinut mitenkään mullistaa koko maapallon pintaa, koska se ei tuhonnut kaikkia maailman metsiä. Tästä huolimatta hän pitää edelleen kiinni uskosta siihen, että Jumala loi maailman noin 7000 vuotta sitten. Luomista vanhemmat arkeologiset, paleontologiset ja geologiset havainnot ovat hänen mukaansa osa ”virtuaalista historiaa”, eli Jumala loi maailman valmiilla taustatarinalla, joka ulottuu syvälle esihistoriaan. Aardsma edustaa siis paluuta ”Jumala loi fossiilit valmiiksi” -ajatteluun, josta useimmat kreationistit ovat tehneet pesäeroa.

Jotta voimme ymmärtää, mikä on saanut Aardsman omaksumaan näin äärimmäisen näkökulman, meidän on syytä tutustua hieman radiohiiliajoituksen perusteisiin. Tämän ymmärtäminen ei edellytä ennakkotietoja radioaktiivisuudesta, enkä aio säikyttää lukijoita tarpeettomilla teknisillä yksityiskohdilla. Tässä yhteydessä riittää, että ymmärrämme muutaman perusperiaatteen.

Radioaktiivinen hiili on hiilen radioaktiivinen muoto (isotooppi), jota hyödynnetään varsinkin eloperäisten arkeologisten kohteiden ikien määrityksessä. Tässä yhteydessä kuitenkin riittää, että ymmärrämme radioaktiivisten aineiden olevan sellaisia alkuaineita, jotka hajoavat vakionopeudella. Ajatellaan vaikkapa saippuakuplia: kuvitellaan että puhallat ilmaan sata saippuakuplaa, ja puolen minuutin jälkeen näistä on jäljellä vain 50. Minuutin jälkeen jäljellä on 25, ja niin edelleen, lukumäärän puoliintuessa puolen minuutin välein. Radioaktiiviset aineet hajoavat tällä periaatteella, muuntuen toisiksi aineiksi tietyn puoliintumisajan mukaisesti. Puoliintumisajat voivat olla huomattavan pitkiä, ja radiohiilellä tämä puoliintumisaika on noin 5730 vuotta.

Radiohiiltä ei kuitenkaan pelkästään katoa vakionopeudella, vaan sitä myös syntyy lisää, kun kosmista säteilyä osuu ilmakehään, ja Auringon aktiivisuus vaikuttaa siihen, kuinka paljon radiohiiltä syntyy. Tätä voisi siis verrata siihen, että joku puhaltaa saippuakuplia vaihtelevalla nopeudella. Radiohiili käyttäytyy monelta osin tavallisen hiilen tapaan, joten se sekoittuu ilmakehän hiilidioksidiin, jota kasvit käyttävät rakennusaineenaan, ja kasveista hiili sekoittuu koko eliökuntaan.

Kasvin tai eläimen eläessä sen elimistössä on radiohiiltä käytännössä yhtä suuri osuus kuin ilmakehässä. Eliön kuoleman jälkeen tavallisen hiilen määrä ei muutu, mutta radioaktiivinen hiili hajoaa puoliintumisajan mukaisella nopeudella. Kauan sitten kuolleen eliön ikä voidaan mitata, jos tiedämme, kuinka paljon ilmakehässä on tuolloin ollut radiohiiltä.

Edellä esittelemäni kynttilävertauksen mukaisesti nuoren Maan kreationistit ovat kuitenkin kyseenalaistaneet, voimmeko luottaa tällaiseen päättelyyn: tiedämmekö kuinka pitkä kynttilä on ollut alunperin ollut (kuinka paljon radiohiiltä oli tuolloin ilmakehässä), tai voimmeko tietää edes että kynttilä on palanut vakionopeudella (onko radiohiilen puoliintumisaika ollut aina sama)? YEC-kreationistit tyypillisesti esittävät, että vedenpaisumuksen seurauksena maaperästä olisi vapautunut valtavat määrät tavallista hiiltä, joka olisi radiohiilimenetelmällä mitattuna käytännössä ”äärettömän vanhaa”. Radiohiilen määrä olisi kosmisen säteilyn myötä hiljalleen noussut nykyiselle tasolleen. Siksi nuoren Maan kreationistit pitävätkin radiohiiltä luotattavana viimeisen 3000 vuoden ajalta, mutta tätä vanhempien radiohiili-ikien uskotaan olevan lähempänä ja lähempänä vedenpaisumusta.

Aardsman mukaan tämä selitys ei kuitenkaan toimi, sillä voimme käyttää vuosirenkaita radiohiili-iän tarkistamiseen ja kalibrointiin: voimme mitata radiohiilen määrän yksittäisessä vuosirenkassa (tai usein 5-10 renkaan pätkässä), laskea vuosirengaskalenterista puunpalan iän, ja päätellä tästä, kuinka paljon radiohiiltä minkäkin ikäisissä jäänteissä pitäisi olla! Jos siis radiohiilen osuus ilmakehässä olisi ollut erilainen vedenpaisumuksen seurauksena, tämän pitäisi näkyä myös vuosirenkaista tehdyissä radiohiilimittauksissa.

Radiohiiliajoituksen luotettavuuden kyseenalaistaminen vaatisi siis jonkin ongelman löytämistä myös puiden vuosirenkaisiin perustuvasta ajoituksesta. Aardsma päätyi siksi tutkimaan samoja kysymyksiä kuin Woodmorappe: voimmeko olla varmoja, että vuosirengaskalenterit on rakennettu oikein, vai voivatko myöhäisosat olla kasvaneet samaan aikaan kuin kalenterin nuoremmat osat? Entä voimmeko olla varmoja, etteivät puut sittenkin ole kasvattaneet enempää kuin yhden vuosirenkaan vuodessa?

Aardsma päätyi siihen, että kronologioiden ja radiohiiliajoituksen vastaavuus eri maissa tekee siitä hyvin luotettavan radiohiiliajoitusmenetelmän kontrollina:

”Eurooppalaisten tammien kronologia tarjosi juuri sen, mitä tarvitsimme amerikkalaisten okakäpymäntyjen perusteella rakennetun kronologian tarkistamiseen. Kronologiat olisivat ilmiselvästi itsenäisiä toisistaan. Puunkerrosten paksuus riippuu paikallisista ympäristöolosuhteista, kuten lämmöstä ja sateen määrästä. Koska kahden eri kronologian perustana olevat puut olivat kasvaneet kahdella erillisellä, valtameren erottamalla mantereella, ei toisen vuosirenkaiden paksuudesta voinut päätellä mitään toisesta. Lisäksi poliittiset rajat pitivät huolen siitä, että tammien ja okakäpymäntyjen parissa työskennelleet tutkijat eivät olleet samoja, ja olivat itsenäisiä toisistaan.

Myös kahden kyseessä olevan puutyypin – okakäpymäntyjen ja tammien – hyvin suuret erot olivat merkittävä etu. Okakäpymännyt ovat ikivihreitä, hyvin hitaasti, korkealla, kylmässä ja kuivassa kasvavia, ja elävät tuhansia vuosia. Mikään näistä ei sovi eurooppalaisessa kronologiassa käytettyihin tammiin. Ne ovat kesävihantoja, kasvavat suhteellisen nopeasti, matalalla, suhteellisen lämpimissä, kosteissa ympäristöissä, ja elävät vain satoja vuosia.” (Aardsma, 1999)

Meillä oli siis kaksi täysin riippumatonta vuosirengaskalenteria. Kummastakin vuosirengaskalenterista voitiin mitata radiohiilipitoisuudet, ja verrata kunkin mitatun vuoden radiohiili-ikää kalenterien välillä.

Jos molemmat kalenterit olisivat keinotekoisia, ja samalla kalenterien vanhimpien osien ”vanhat” radiohiili-iät olisivat maaperästä vuotaneen tavallisen hiilidioksidin aiheuttamia häiriöitä (kuten Woodmorappe ehdottaa), mitattujen radiohiilimäärien odottaisi poikkeavan toisistaan näiltä osin merkittävästi. Jos taas molemmat vuosirengaskalenterit ovat oikein rakennettuja, ja kalibroidut radiohiilimäärät mukailivat ilmakehässä kunakin vuonna vallinnutta radiohiilipitoisuutta, saaduissa kalibraatioarvoissa pitäisi olla vain pieniä eroja. Näytteet eri kronologioista poikkesivat kuitenkin 12000 vuoden aikajaksolla korkeintaan 20-40 vuoden verran. Myös auringon aktiivisuuspiikkien aiheuttamat muutokset ilmakehän radiohiilipitoisuudessa näkyivät molemmissa vuosirengassarjoissa samoissa kohdissa. Tämä osoitti Aardsman mielestä vakuuttavasti, että samaan aikaan eri mantereilla kasvaneissa puissa oli samassa suhteessa radiohiiltä.

Aardsma tahtoi kuitenkin olla huolellinen, ja varmistaa, ettei jättänyt mitään huomioimatta. Olisivatko molempien puulajien puut voineet kasvaa keskimäärin useamman kuin yhden vuosirenkaan vuodessa?

Tätäkin äärimmäistä hypoteesia on mahdollista testata, hyödyntämällä radiohiilen kalibrointimittauksia. Esimerkiksi aurinko laskee jostain syystä silloin tällöin aktiivisuustasoaan jolloin aurinkotuuli vaimenee ja avaruudesta pääsee suurempi määrä kosmista säteilyä yläilmakehään. Tämä tuottaa ilmakehään tavallista enemmän radiohiiltä, ja tämä radiohiilitaso tallentuu puiden vuosirenkaisiin. Nämä vuodet erottuvat radiohiilikäyrästä selvästi. Auringon vaimenemisvaiheet ovat kahta eri tyyppiä: lyhyemmät kestävät n. 51 vuotta ja pidemmät noin 96 vuotta.

Koska nuoren maan edustajat pitävät radiohiilimenetelmää luotettavana ainakin vuoteen 1000 eKr. asti, vuosirenkaiden tiheäkasvuisuutta ei voida ahtaa tuoreimman 3000 vuoden ajalle. Siispä tänä aikana tapahtuneita auringon aktiivisuuspiikkejä voidaan käyttää vertailukohtana, jota verrataan tätä edeltäneiden piikkien kokoon. Jos vuosirenkaiden tiheämpi kasvu olisi tapahtunut tuota edeltävällä ajalla, noin 8000 vuosirengasta olisi täytynyt tapahtua alle 2500 vuoden aikana.

Toisin sanoen joka vuosi olisi syntynyt keskimäärin yli kolme vuosirengasta, ja tälle ajalle sijoittuvat lyhyt aktiivisuuspiikit olisivat 150 ja pitkät 300 renkaan pituisia. Kaikki mitatut aktiivisuuspiikit ovat kuitenkin edelleen selvästi tätä pienempiä: piikeistä 5 on noin 50 renkaan levyisiä ja toiset 5 noin 100 renkaan levyisiä. Näin ollen riittävän monen vuosirenkaan kasvaminen vaaditussa ajassa ei vaikuta mitenkään uskottavalta, ja Aardsma päätyykin suosittamaan Creation Research Society Quarterly -aikalauslehdessä (Aardsma, 1993) julkaistussa raportissa, että maailmanlaajuinen vedenpaisumus täytyy ajoittaa vähintään 10 000 vuoden taakse.

Johtopäätökset

Olen tässä dokumentoinut, kuinka vuosirengaskalenterit voidaan vahvistaa kahdella itsenäisellä menetelmällä, ja esitellyt molemmille vastahakoisen todistajan.

Mikään esitellyistä nuoren Maan mukaisista ratkaisuvaihtoehdoista ei näytä uskottavalta edes skeptisen kreationismin näkökulmasta. Ei riitä, että oletamme tähän kohtaa tuntemattoman mekanismin, joka toimii sopivalla tavalla, sillä tämän selittämiseksi tarvitaan parhaassakin tapauksessa todella monta toisistaan riippumatonta mekanismia, jotka yhdessä tuottavat täsmälleen oikeanlaisen todistusaineiston. Vanhan maan näkökulmasta tämän evidenssin selittäminen ei edellytä yhteen hiileen puhaltavia ennennäkemättömiä mekanismeja, vaan se on käytännössä juuri sitä mitä odottaisimmekin.

Bayesin kaavan mukaisesti: jos vanha maa selittää havaintomme tuhat tai miljoona kertaa paremmin kuin nuori maa, havainnot lisäävät vanhan maan uskottavuutta tuhat tai miljoona kertaa aiempaa suuremmaksi.

Edes valtava nerokas salaliitto ei näytä lupaavalta pakopaikalta skeptiselle kreationistille, sillä salaliiton pitäisi kattaa paitsi eri puolilla maailmaa työskentelevät tutkimusryhmät, myös kaksi eniten aihetta tutkinutta YEC-kreationistia, jotka ovat julkaisseet tuloksensa kaikissa nuoren Maan kreationistien tärkeimmissä journaaleissa. Tällainen äärimmäinen salaliittoajattelu ei myöskään noudata Raamatun opetusta kahden tai kolmen todistajan uskottavuudesta (5. Moos. 19:15), joten tällaiseen selitykseen turvautuminen Raamatun nimissä kääntyy myös Raamattua itseään vastaan. Samaan ansaan romahtaa ajatus siitä, että Jumala olisi luonut tämän evidenssin.

Kaiken kaikkiaan tällainen vastaus olisi siis järkevän epäilyn tuolla puolen, ja osoittaisi että argumentti on täyttänyt ”kryptoniittikriteerin”, eli se on riittävän vahva kukistamaan jopa Teräsmies -version nuoren Maan kreationismista.

Omalla älyllisellä matkallani halusin aina, että jos joskus hylkään nuoren Maan näkemyksen, teen sen vedenpitävien perustelujen nojalla, enkä pelkästään siksi, että henkilökohtaiset psykologiset vinoumani sattuisivat muuttumaan eri asentoon. Tässä muotoilemani kryptoniittiargumentti oli tuo keskeinen tieteellinen perustelu, joka toi maan vanhasta iästä lopullisen varmistuksen.

Samaan aikaan olin tosin arvioinut kriittisesti myös nuoren Maan näkemyksen raamatullisia ja teologisia perusteluja. Listasin kaikki löytämäni Answers in Genesis ja Creation Ministries International -järjestöjen vanhan maan näkemystä vastaan esittämät teologiset kritiikit, ja kävin ne systemaattisesti läpi, verraten vanhan maan näkemyksen puolustajien perusteluihin. Perusteellinen esittely näistä näkökulmista on tulossa Rope Kojosen kirjassa Luominen ja evoluutio (syksy 2021).

Melkeinpä jokaisen argumentin kohdalla päädyin hiljalleen siihen, että vaihtoehtoinen tulkinta on itseasiassa todella hyvä, sillä ne eivät olleet pelkästään spekulatiivisia pohdintoja, vaan nojasivat yleensä tekstin sisäiseen todistukseen ja varhaisiin kommentaareihin ja tulkintoihin. Edenin maantiede osoittautui jopa suoraksi Raamatun sisäiseksi todisteeksi mullistavaa vedenpaisumusta vastaan. Tulin vakuuttuneeksi siitä, että nuoren Maan kreationistien perusteltuihin huoliin on kuin onkin hyviä, analyyttisiä ja syvällisiä vastauksia.

Piditkö artikkelista? Voit tukea Areiopagin toimintaa kannatusjäseneksi ryhtymällä.

Kuva: Yaniv Knobel on Unsplash