Usein uskonnollisten uskomusten rationaalisuutta puolustetaan ja arvioidaan esimerkiksi jumalatodistusten avulla. Toisten mielestä taas uskonnolliset uskomukset ovat oma uskomusten luokka, jota ei tarvitse tiedollisesti oikeuttaa. Näkemysten väliin jää reformoituna epistemologiana tunnettu kanta, jonka kannattajien mukaan ainakin jotkin uskonnolliset uskomukset voidaan tiedollisesti oikeuttaa ilman erityisiä argumentteja. Nykyisen reformoidun epistemologian kentällä on pyritty määrittelemään tällaisten uskonnollisten perususkomusten oikeutus useiden tieto-opin kantojen mukaan. Voiko uskonnollinen uskomus olla rationaalinen ilman erityisiä perusteluita? Voiko ei-päätellylle uskonnolliselle uskomukselle olla jopa evidenssiä ilman jumalatodistuksia?

Areiopagilla on aikaisemmin julkaistu sarja reformoitua epistemologiaa (jatkossa RE) eli tieto-oppia koskevia kirjoituksia (täällä, täällä ja täällä). RE yhdistetään 1980-luvulla alkaneeseen ja erityisesti Alvin Plantingan (1932–) kannattamaan tieto-opilliseen sekä analyyttisen uskonnonfilosofian perinteeseen, jossa käsitellään uskonnollisen uskon ja järjen välistä suhdetta. Plantingalainen tieto-opin kanta on nykyisin vain yksi näkemys muiden uskonnollisia perususkomuksia puolustavien kantojen joukossa. Lisäksi kognitiivisessa uskontotieteessä on käsitelty joitain kysymyksiä, jotka koskettavat myös uskonnollisia perususkomuksia. Tästä syystä ajankohtainen katsaus keskustelusta on tarpeen. Kirjoitus perustuu maisterintutkielmaani, joka hyväksyttiin Helsingin yliopiston Teologisessa tiedekunnassa keväällä 2022 (täällä).

RE tarjoaa mielenkiintoisen tavan käsitellä erilaisten uskomusten rationaalisuutta perinteisten tieto-opin kysymysten valossa. Voiko aivan tavallinen kristitty olla rationaalinen uskonnollisissa uskomuksissaan? Eikö rationaalinen uskominen vaadi perusteeksi todisteita tai vähintään jonkin pitävän jumalatodistuksen tuntemista? RE:n keskeinen väite on, että uskonnollisia uskomuksia ei tarvitse oikeuttaa esittämällä niiden tueksi erityisiä perusteluita, koska ainakin joitakin niistä voidaan pitää perususkomuksina. Tämän periaatteen voivat täyttää muutkin tieto-opin kannat kuin pelkästään plantingalainen reliabilismi. Esitän artikkelissa Plantingan tieto-opin ydinkohtia sekä haasteita. Esittelen myös, miten muita tieto-opin kantoja voidaan soveltaa RE:n periaatteen alle, jonka mukaan uskonnollinen uskomus voi olla perususkomus. Keskustelussa viitataan usein ihmisen sisäsyntyiseen Jumala-aistiin, joka takaisi sen, että uskonnolliset uskomukset syntyvät luotettavan psykologisen prosessin pohjalta. Tarkastelen lopuksi, onko tällaisen erityisen kyvyn olemassaololle perusteita tai tarvetta.

RE:ssa oletetaan, että uskonnolliset uskomukset on mahdollista tiedollisesti oikeuttaa. Samalla kuitenkin Plantingan, Nicholas Wolterstorffin ja William P. Alstonin yhteinen tavoite oli saavuttaa ”reformoitu käsitys uskosta ja järjestä”. Tavoitteena oli torjua esimerkiksi John Lockeen (1634–1704) juontava klassinen foundationalismi ja tietoteoreettinen evidentialismi. Näiden ytimessä on ajatus, että oikeutettu uskomus edellyttää todisteita. Alun perin RE:n takana vaikutti reformoitu eli kalvinistinen teologia, jossa ihmisen järjen katsotaan olevan synnin turmelema niin, etteivät luonnollisen teologian esittämät jumalatodistukset voi tyydyttää kaikkia keskustelun osapuolia. RE asettuu evidentialistista teismiä vastaan, jossa ihmisen järjelle annetaan enemmän mahdollisuuksia saavuttaa tietoa Jumalasta. Nimi ”reformoitu” on kuitenkin nykyisin hieman harhaanjohtava, sillä näkemys ei sido kannattajaansa teologisesti kalvinismiin, vaan mallia kannatetaan laajemminkin eri teologisissa perinteissä.

Plantinga erottelee kahdenlaiset uskonnollisen uskon rationaalisuuden ja oikeutuksen kritiikit.

De facto -vastalauseet koskevat väitteen totuusarvoa, ja ne voivat tehdä myös erilaisia metafyysisiä väittämiä, kuten esittää jumalauskomuksen kokonaan virheelliseksi. Esimerkiksi ateistinen argumentti pahuuden ongelmasta on de facto -vastalause. Pahuus voisi toimia evidenssinä Jumalan olemassaoloa vastaan. Sen sijaan de jure -vastalauseet eivät puutu väitteen totuusarvoon. Ne pyrkivät osoittamaan, että uskomus on irrationaalinen tai epäoikeutettu. De jure -argumenttien mukaan Jumalaan uskominen ei ole rationaalista, olipa Jumala olemassa tai ei. Samoin tähtiä kyllä saattaa olla taivaalla parillinen määrä, mutta olisi typerää uskoa, että näin on, koska tavallisen ihmisen on mahdoton selvittää asiaa. Plantingan projektin ydin on de jure -argumenttien torjumisessa.

Onko uskonnollinen uskomuskin luettava perususkomusten joukkoon?

Klassisessa foundationalismissa ajatellaan ihmisellä olevan kahdenlaisia uskomuksia: Perususkomuksia sekä näistä perususkomuksista johdettuja uskomuksia. Perususkomukset ovat suoraan oikeutettuja, esimerkiksi ilmeisiä aisteille tai välttämättä tosia. Nämä muodostavat perustan (foundation) uskomusten rakenteelle, joille muiden uskomusten oikeutus perustuu. Plantingan mukaan klassinen foundationalismi vaatii perususkomuksilta myös, että ne ovat varmoja ja erehtymättömiä. Tällöin uskomusta voitiin klassisen foundationalismin mukaan pitää ”asianmukaisena perususkomuksena”. RE ottaakin käyttöönsä tämän asianmukaisen perususkomuksen käsitteen, mutta niin, ettei erehtymättömyyttä vaadita.

Plantinga hylkää klassisen foundationalismin, koska pitää sitä sisäisesti ristiriitaisena. Teoria ei itse täytä asettamiaan kriteereitä. Se ei ole perususkomus tai niistä johdettu eikä välttämättä tosi tai erehtymätön. Lisäksi suurin osa arkisista uskomuksistamme olisi klassisen foundationalismin kriteerein epäoikeutettuja. Esimerkiksi muistikuvaani perustuva käsitys, että söin aamupalaksi leipää, voisi olla perususkomus, joka ei perustu mihinkään muuhun uskomukseen. Se ei kuitenkaan ole välttämättä tosi, kumoutumaton tai aisteille ilmeinen. Plantingan mukaan sen perusteeksi ei myöskään voi johtaa hyvää argumenttia perususkomusten pohjalta, koska ne eivät ole erehtymättömiä. Perusteeksi riittäisi totena pitämäni muistikuva, jota voin pitää järkevänä ja oikeutettuna ilman lisäperusteita.

Klassisen foundationalismin kriteerein uskonnolliset uskomukset eivät sopineet asianmukaisiksi perususkomuksiksi. Uskonnollista uskoa oli myös kritisoitu irrationaaliseksi, esimerkiksi Freudin ja Marxin uskontokritiikissä. Plantinga pyrki vastaamaan yhtä lailla syytöksiin irrationaalisuudesta sekä toisaalta esittämään tieto-opillisen teorian, jonka mukaan myös uskonnolliset uskomukset voidaan lukea asianmukaisiksi perususkomuksiksi.

Tieto syntyy sensus divinitatiksen oikeasta toimivuudesta

Tiedolle on pyritty filosofian historiassa tarjoamaan riittäviä ja välttämättömiä kriteereitä. Plantingalle takuu (warrant) on se, mikä tekee pelkästä tosi uskomuksesta tietoa. Plantingan kannattama oikean toimivuuden malli (proper functionalism) on yksi reliabilistisista tietoteorioista. Uskomus on taattu, mikäli sen syntyprosessi täyttää seuraavat ehdot:

• Henkilön kognitiivisten kykyjen on toimittava oikein,
• henkilön kognitiivisen ympäristön on oltava riittävän samanlainen kuin se, jota varten hänen kognitiiviset kykynsä on suunniteltu,
• suunnittelumalli, joka hallitsee tällaisten uskomusten muodostumista, on suunnattu tuottamaan tosia uskomuksia, ja
• suunnittelumalli on hyvä niin, että on korkea todennäköisyys, että uskomus, joka on tuotettu näiden ehtojen mukaisesti, on totta.

Plantinga on perustellut jokaisen ehdon merkitystä tarkasti, mutta kaikkia ehtoja yhdistää, että oikea toimivuus takaa myös uskomuksen luotettavan syntytavan. Oikea toimivuus ei edellytä tietoista suunnittelijaa, kuten Jumalaa, vaan on verrattavissa esimerkiksi oikein toimivaan sydämeen, jonka tehtävä on pumpata verta. Sillä on tarkoitus ja suunnittelumalli, jonka se täyttää toimiessaan oikein. Ihmisen kognitio voi myös toimia oikein tai viallisesti. Kun kognitio toimii oikein, se on myös luotettava.

Mikäli uskonnollinen uskomus täyttää ehdot, se on taattu ja muodostaa tietoa. Tästä seuraa tunnettu RE:n ehdollinen argumentti, jonka mukaan uskova voisi tietää, että Jumala on olemassa (olettaen ensin, että Jumala on olemassa).

Reformoituun käsitykseen tiedosta ja järjestä on kuulunut olennaisesti reformaattori Jean Calvinilta (1509–1564) lainattu teologinen käsite sensus divinitatis eli Jumala-aisti. Se on jonkinlainen kognitiivinen työkalu, jonka avulla jokainen ihminen voisi saada tietoa Jumalasta.

Plantinga pitää Jumala-aistia symmetrisenä erilaisille kognitiivisille kyvyille, kuten aistihavainnoille, muistille tai mielen teorialle (kyvylle, jonka avulla tunnistamme toisilla ihmisillä olevan mieli ja erilaisia uskomuksia, tunteita ja intentioita). Jos nämä kyvyt voivat tuottaa toisia ihmispersoonia koskevaa tietoa arkielämässä, myös Jumalasta voidaan saada tietoa sensus divinitatiksen avulla, koska myös Jumalaa voidaan pitää mielen kaltaisena persoonana. Uskomus, jonka mukaan Jumala on olemassa, muistuttaa silloin uskomusta, jonka mukaan toisella ihmisellä on olemassa mieli.

Mikäli malli siis hyväksytään ja teismi on totta, mikään de jure –vastalause ei voisi osoittaa uskovan uskomusta irrationaaliseksi tai ei-taatuksi. Jumalausko on tietoa, koska sen syntyprosessi täyttää oikean toimivuuden kriteerit, se on asianmukainen perususkomus ja totta (eli Jumala on olemassa). Jumalauskon osoittaminen irrationaaliseksi vaatisi onnistunutta de facto -argumenttia, eli siis pitäviä perusteita Jumalan olemassaoloa vastaan. Malli siis toimii vain, mikäli Jumala on olemassa, mutta se ei toimi, jos Jumala ei ole olemassa. Olisi myös mahdollista, että Jumala olisi luonut kyvyn, mutta tuo kyky jostain syystä toimisi aina väärin. Tällaisten mahdollisuuksien johdosta Plantinga tyytyy toteamaan, että todennäköisyys hänen tai jonkin vastaavan mallin olemassaololle on suuri, jos teismi on totta.

Historiasta nykypäivään, kuinka reformoitua epistemologiaa kritisoidaan?

Plantingan oikean toimivuuden malli antoi tietyt kriteerit sille, mitä tiedolta vaaditaan. Kriteereitä sovellettiin sitten uskonnollisiin perususkomuksiin, ja ajateltiin, että kriteerit myös täyttyvät. Kaikki eivät kuitenkaan ole syystä tai toisesta tyytyväisiä oikean toimivuuden malliin. Viime aikoina onkin esitetty myös muita tieto-opillisia teorioita, jotka ovat yhteensopivia uskonnollisten perususkomusten kanssa. Tällöin henkilö voisi kuitenkin edelleen olla ”reformoitu epistemologi”, vaikka kannattaakin erilaista tietoteoreettista näkemystä. Andrew Moon on havainnollistanut konkreettisesti, kuinka erilaisia tieto-opin kantoja voidaan sovittaa yhteen uskonnollisten perususkomusten kanssa, ja miten tämä tulee huomioida, kun RE:a kritisoidaan (Moon 2016 ja McNabb 2018).

Ensin on tärkeää erottaa ns. normatiivinen eli määrittävä tieto-oppi ja soveltava tieto-oppi. Normatiivinen tieto-oppi on se teoria, joka määrittelee ominaisuudet tai kriteerit esimerkiksi sille, mitä oikeutetulta uskomukselta vaaditaan (Plantingan oikean toimivuuden malli on tällainen teoria). Seuraavana askeleena on annettujen kriteerien soveltaminen uskonnollisiin perususkomuksiin. Tutkitaan sopivatko uskonnolliset ei-päätellyt uskomukset yhteen teorian antamien kriteerien kanssa. Mikäli uskonnolliset uskomukset voidaan teorian kriteerein esimerkiksi oikeuttaa, eikä tämä edellytä päättelyä muista uskomuksista, voidaan teoriaa pitää yhtenä RE:n sovelluksena. Näitä teorioita voivat olla esimerkiksi hyve tieto-oppi tai fenomenaalinen konservatismi (jota esittelen tarkemmin alla). Molemmat tarjoavat oikeutukselle tai tiedolle kriteerit, jotka eivät edellytä päättelyä muista uskomuksista, ja joita voidaan soveltaa uskonnollisiin uskomuksiin.

Kun RE:a kritisoidaan, on tärkeää huomioida tämä teorian ja sen sovelluksen ero. Moonin mukaan kritiikki on aina osoitettava jompaankumpaan askeleeseen. Soveltavan tieto-opin kritiikkiä on esimerkiksi käsitys, jonka mukaan teorian antamissa kriteereissä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta uskonnolliset perususkomukset eivät voi koskaan täyttää niitä. Esimerkiksi oikeaa toimivuutta voitaisiin pitää hyvänä tietoteoriana, mutta ei olisi hyviä perusteita ajatella, että uskonnolliset uskomukset voisivat täyttää sen ehtoja, vaikka Jumala olisikin olemassa. Ehkä vain emme voi tietää tarpeeksi esimerkiksi Jumalan aikomuksista tai päämääristä, vaan on pysyttävä skeptisenä.

Tyypillisemmin kritiikki osuu kuitenkin itse teoriaan eli normatiiviseen tieto-oppiin. Moon tarjoaa tästä mielenkiintoisen esimerkin tunnetun RE:n kritiikin avulla, jota kutsutaan Suuren kurpitsan haasteeksi (haasteesta täällä). Haaste väitti, että mikäli teistinen uskomus voi olla asianmukainen perususkomus, niin mikä tahansa uskomus, kuten uskomus Suuren kurpitsan olemassaoloon (Tenavat-sarjakuvan kuvitteellinen taruolento), voi olla asianmukainen perususkomus. Väite voidaan muotoilla seuraavasti:

(Suuri kurpitsa) Teoria T, joka väittää teististen perususkomusten olevan asianmukaisia perususkomuksia suhteessa tietoon tai oikeutukseen, väittää myös uskomuksen Suuren kurpitsan olemassaoloon olevan perususkomus suhteessa tietoon tai oikeutukseen.

T on muuttuja määrittävälle teorialle. RE:n puolustajan täytyisi nyt osoittaa, että väite on kyllä loogisesti pätevä, mutta se ei pidä paikkaansa. Keskustelu kääntyy siihen, mitä teoria T oikeastaan sallii. Puolustaja voisi sanoa, että teoria T (esim. oikean toimivuuden malli) ei salli Suuren kurpitsan olemassaoloon uskomista perususkomukseksi, sillä tuo uskomus ei täytä tiedon tai oikeutuksen ehtoja. Uskomus kurpitsaan ei esimerkiksi muodostu luotettavasti, vaan pelkästään keksityn sadun perusteella, joten se ei ole asianmukainen perususkomus. Vaikka Plantingan oikean toimivuuden malli ei selviäisikään Suuren kurpitsan haasteesta, vaan näyttäisi siltä, että teoria sallii kaikenlaisten hullujenkin uskomusten olevan perususkomuksia, ehkä jokin muu teoria selviäisi haasteesta paremmin. Ongelmaa tulee tarkastella jokaisen teorian kohdalla erikseen. Koko RE ei kuitenkaan kaatuisi. Varhaisessa RE:ssa kritiikkiä oli hankalampi käsitellä, sillä tiettyä teoriaa ja ehtoja ei vielä ollut yhtä selkeästi esillä. Nykyisin teorioita on useita.

Oikean toimivuuden heikkoudet

Edellisin ohjein voidaan koetella plantingalaisen tieto-opin toimivuutta. Plantingan teoriassa taatulle uskomukselle asetettiin neljä oikeaan toimivuuteen viittaavaa ehtoa, joita kaikkia voidaan kyseenalaistaa. Kuten edellä todettiin, Plantingan malli on reliabilistinen teoria. Tällaiset teoriat hakevat karkeasti ottaen uskomukselle luotettavaa syntytapaa. Erilaisia reliabilismin muotoja on kuitenkin koeteltu useiden ajatuskokeiden avulla, jotka olettavat, että luotettavuus ei ole riittävää oikeutukselle tai tiedolle.

Esimerkkinä reliabilistisia kantoja vastaan toimii yksi tunnetuimmista ajatuskokeista, jota kutsutaan uudeksi ilkeäksi demoniksi. ”Vanha” ilkeä demoni -argumentti oli Rene Descartesiin (1596–1650) metodologista skeptisismiä edustava ajatuskoe. Keith Lehrerin ja Stewart Cohenin (1983) uudistetun version mukaan voit kuvitella, että sinulla on tiedollinen kaksoisolento. Hän on mentaalisesti täysin identtinen kopio sinusta. Molemmat muodostavat samat uskomukset tismalleen samojen ulkoisten asioiden perusteella. Kuitenkin kaksoisolentosi on tietämättänne ilkeän demonin petkuttama, ja hänen uskomuksensa muodostuvat valheellisten ulkomaailman havaintojen, päätelmien ja prosessien perusteella, jotka demoni saa aikaan. Reliabilisti joutuisi ajattelemaan, että kaksoisolennolla ei ole lainkaan oikeutettuja uskomuksia, koska luotettavuus on oikeutuksen välttämätön ehto, eikä demonin pettämästä todellisuudesta muodostuisi luotettavia uskomuksia.

Tämä vaikuttaa kuitenkin omituiselta. Jos uskomukset ovat syntyneet samalla tavalla, eivätkä henkilöt edes itse huomaa uskomusten muodostamisessa eroa, eivätkö molemmat olisi yhtä rationaalisia uskomuksissaan? Vaikuttaisi siltä, että oikeutus ei riipu luotettavuudesta ja ulkoisista tekijöistä, vaan jostakin henkilön sisäisestä tekijästä, kuten evidenssistä, jonka uskoja voi myös itse tiedostaa. Tällöin reliabilismi olisi väärä kanta uskomusten oikeutuksen suhteen, eikä Plantingan oikean toimivuuden mallin ensimmäinen ehto, joka vaati, että kognitiivisten kykyjen on toimittava oikein, voi olla oikeutuksen välttämätön tai riittävä ehto. Oikea toimivuus on nimittäin myös jotakin uskojan tietoisuuden ulkopuolella olevaa.

Tämä tai Suuri kurpitsa ovat tapoja koetella plantingalaista RE:a. Mikäli oikean toimivuuden malli osoittautuu toimimattomaksi, ei myöskään plantingalainen tulkinta RE:sta toimi. Mitä muita mahdollisuuksia on tarjolla?

Sisäisiä vai ulkoisia tekijöitä uskomusten oikeutukseksi?

Mikäli päädytään näkemykseen, jossa ulkoiset tekijät eivät ole välttämättömiä tiedon tai oikeutuksen ehtoja, voidaan soveltaa vaihtoehtoisesti internalistisia malleja. Internalismi on kanta, jonka mukaan uskomuksen oikeuttavat tekijät ovat jollakin tavalla ihmisen mielen sisäisiä. Uskojalta vaaditaan esimerkiksi tietoisuutta niistä edellytyksistä, jotka tekevät uskomuksesta oikeutetun. Edellä mainittu evidentialismi on yksi internalismin muoto. Sen mukaan esimerkiksi jumalausko on oikeutettua, jos kykenee tunnistamaan ja tarvittaessa kertomaan uskonsa perusteista, kuten jumalatodistuksista, joiden nojalla uskoo. Näiden tekijöiden on oltava kokonaan peruste oikeutukselle.

Eksternalismi on internalismin kieltävä kanta. Eksternalististen kantojen – joihin myös reliabilismi kuuluu – mukaan oikeutus voi riippua myös tietoisuuden ulkoisista tekijöistä. Tällainen on esimerkiksi Plantingan mainitsema suunnittelumalli, joka johtaa ihmismieltä kohti tosia uskomuksia.

Oikean toimivuuden mallia uhkaa kuitenkin edellä esitellyt perinteiset tieto-opin ongelmat siitä, että oikeutus tai tieto ei voi riippua uskojalle ulkoisista tekijöistä. Ehkä suunnittelumalli ei riitä poissulkemaan sattumalta tosia uskomuksia tai ehkä vaikuttaa oudolta, että uskomus voisi olla oikeutettu, jos uskoja ei itse voi tietää, milloin uskomus on muodostunut oikein toimivien kognitiivisten prosessien seurauksena. Uskonnollisten perususkomusten toimivuus RE:n alla riippuu siis kulloinkin sovellettavan teorian toimivuudesta. RE:n alla on puolustettu viime vuosina myös internalismia, jota kutsutaan fenomenaaliseksi konservatismiksi. Voisiko näkemys selvitä uskonnollisten perususkomusten kanssa paremmin kuin plantingalainen tulkinta?

Ratkaiseeko fenomenaalinen konservatismi ongelmat?

Fenomenaalinen konservatismi on internalistinen kanta, jossa evidenssin kriteerit lasketaan niin alas, että evidentialistinenkin käsitys oikeutuksesta täyttyy. Se sopii kuitenkin yhteen myös uskonnollisten perususkomusten kanssa. Fenomenaalinen konservatismi yhdistetään erityisesti Michael Huemerin ajatteluun sekä uskonnon epistemologiassa sitä muotoilleeseen Chris Tuckeriin. Tucker esittää fenomenaalisen konservatismin evidentialistisen version seuraavasti (Tucker 2011):

(FK): Jos S:lle näyttää, että P niin tällöin S omaa evidenssiä, joka tukee P:tä.

Tuckerin muotoileman fenomenaalisen konservatismin mukaan uskomus on alustavasti oikeutettu, koska asia näyttäytyy sen kokijalle jollakin tavalla. ”Näyttämisellä” tarkoitetaan näyttämistilaa tai -kokemusta (seeming), joka ei ole itsessään uskomus, vaan uskomus on oikeutettu sen tuoman evidenssin perusteella. Yksinkertaistettuna, kun Masa katsoo ulos ikkunasta ja näkee oravan istumassa aidalla, hänestä näyttää siltä, että aidalla istuu orava. Tälle ”näyttämiselle” perustettu uskomus, että orava istuu aidalla, ei ole erehtymätön, mutta fenomenaalisen konservatismin mukaan oikeutettu, jos mikään epäilys ei kumoa oikeutusta. Masan tapauksessa kyse on visuaalisesta aistikokemuksesta, mutta se voisi olla myös muistikokemus, jokin intuitio tai uskonnollinen kokemus. Henkilöllä on näyttämiskokemus, jonka mukaan ”minusta näyttää, että edessäni on tietokone/söin aamulla puuroa/2+2=4…”. Tämän perusteella olisi oikeutus ja jopa evidenssiä näyttämiskokemukselle perustetulle uskomukselle. Koska uskomus on oikeutettu ilman päättelyä muista uskomuksista, ja teoriaa voidaan ainakin lähtökohtaisesti soveltaa myös uskonnollisiin perususkomuksiin, se täyttää myös RE:n minimivaatimukset.

Toisten mielestä Plantingan mallissa aistimuksen ja uskomuksen välinen suhde on liian suoraviivainen. Kauniin auringonlaskun näkeminen yksin voisi synnyttää uskonnollisen uskomuksen, vaikka Jumalaa ei edes suoranaisesti aistita. Siksi fenomenaalisen konservatismin sisältämä näyttämistila olisi parempi selitys sille, miksi jokin uskonnollinen kokemus synnyttää oikeutetun uskomuksen. Kauniin auringonlaskun aistimus aiheuttaa sensus divinitatiksen avulla kokemuksellisen näyttämistilan, joka taas voisi oikeuttaa uskonnollisen perususkomuksen.

Fenomenaalinen konservatismi ei kuitenkaan selviä ongelmitta. Näyttämistilan on kyettävä oikeuttamaan perususkomus. Toisten mielestä kokemus ei voi toimia oikeutuksena uskomukselle. Näyttämistilalla on ainakin oletetusti oltava jonkinlainen propositionaalinen sisältö. Se väittää jotakin. Miksi näyttämistila tai -kokemus olisi kuitenkaan itse oikeutettu? Näkemystä uhkaa versio Sellarsin dilemmasta, joka voidaan esimerkiksi Markus Lammenrannan mukaan muotoilla seuraavasti (2022, 75):

1. Jos kokemuksella ei ole propositionaalista sisältöä, se ei kykene oikeuttamaan uskomuksia.
2. Jos kokemuksella on propositionaalinen sisältö, se vaatii itse oikeutuksen.

Ensimmäinen ongelma ratkeaa helposti, jos hyväksytään, että kokemuksella on propositionaalinen sisältö. Tällöin kuitenkin toinen ongelma uhkaa. Huemer ja Daniel Howard-Snyder puolustautuvat dilemmaa vastaan väittämällä, että kokemus on jotakin, mitä ei voi tai tarvitse oikeuttaa. Kokemus voisi olla analoginen joihinkin muihin mielentiloihin tai aistimuksiin nähden, jotka sisältävät proposition, mutta eivät vaadi oikeutusta. Kun on nuotiolla, tuntee nuotion lämmön tai avatessaan silmät, näkee kirjan. Tällaiset kokemukset eivät voi olla epäoikeutettuja, vaikka voidaan ajatella, että niillä on propositionaalinen sisältö. Toisaalta kokemus voisi tehdä uskomuksesta todennäköisen, vaikka sillä ei olisikaan propositionaalista sisältöä. Esimerkiksi kivun tunne iholla voisi olla tällainen kokemus. Ongelmana on kuitenkin, että analogian johtaminen näistä esimerkeistä uskonnollisiin uskomuksiin voidaan kyseenalaistaa.

Näyttämistila on lähinnä filosofinen käsite. Psykologiassa tunnetaan kyllä aistimuksen ja havainnon ero, mutta miten näyttämistila tulisi näiden valossa nähdä? Havainnonfilosofian ja psykologian näkemykset saattavat erota esimerkiksi siinä, voiko näyttämistila olla koskaan tiedostamaton tila. Jos näyttämistila voi olla psykologian mukaan tiedostamaton tila, miten se voi toimia oikeutuksena tai evidenssinä uskomukselle?

Näiden ongelmien lisäksi vaikuttaa siltä, että näyttämistila voi syntyä epäluotettavalla tavalla. Se voisi syntyä esimerkiksi pelkän toiveajattelun perusteella. Ajattele Peter Markien esittämää mahdollista tilannetta: Kaksi henkilöä huuhtoo kultaa joella. Toinen henkilö on oppinut tunnistamaan kultahipun, mutta toiselta henkilöltä puuttuu tällainen kyky. Veden hävitessä kullanhuuhtojan astiasta, molemmat katsovat pientä kiveä, joka on oikeasti kultahippu. Koska toisella henkilöllä on kyky erottaa kultahippuja, hänestä näyttää siltä, että astiassa on kultahippu. Sen sijaan toisella henkilöllä ei ole kykyä, mutta hänen toiveajattelunsa aiheuttaa sen, että hänestäkin näyttää siltä, että astiassa olisi kultahippu (Markie 2005). Muiden mielentilojen vaikutuksesta molemmilla on vaikutelma, joka näyttäytyy kultahippuna. Uskonnollinen uskomuskin voisi syntyä vain toiveajattelun pohjalta, mutta onko se silloin oikeutettu? Evidenssi voisi syntyä fenomenaalisen konservatismin kriteerein myös liian helposti ja hyvin erikoisistakin näyttämistiloista. Miten muotoillaan kriteerit sille, mitkä näyttämistilat voivat tuottaa evidenssiä tai eivät?

Fenomenaalinen konservatismi on yksi tapa pyrkiä selvittämään, miten kokemus voi oikeuttaa uskonnollisia uskomuksia, jos esimerkiksi plantingalainen tieto-oppi ei syystä tai toisesta tunnu toimivalta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ongelmatonta teoriaa uskonnollisten perususkomusten oikeutukseen sekään ei tarjoa.

Kognitiivinen uskontotiede viha-rakkaussuhteessa reformoidun epistemologian kanssa

Kognitiivisesta uskontotieteestä (jatkossa KU) on Areiopagilla kirjoitettu aikaisemmin (tällä ja täällä). KU:n mukaan mieli koostuu kehityksellisesti luonnollisista mielen mekanismeista. Eräänlaisista mielen erityisiin tehtäviin suunnatuista kognitiivisista työkaluista, joiden avulla havainnoidaan ympäristöä, tunnistetaan muita toimijoita ja tunnistetaan muiden ihmisten mielien tai tunteiden olemassaolo. Uskontoa ja uskoa yliluonnollisiin toimijoihin, kuten erilaisiin jumaliin, pidetään KU:ssä näiden mekanismien ansiosta ihmiselle kognitiivisesti ja kehityksellisesti luonnollisena.

Tästä uskonnon luonnollisuuteen viittaavasta periaatteesta voidaan havaita mahdollinen yhtäläisyys RE:n kanssa. Sensus divinitatis muistuttaa toiminnaltaan tällaista kognitiivista mekanismia. Suhde ei ole kuitenkaan aivan yksinkertainen. Sensus divinitatis on alun perin teologinen käsite, joten jo lähtökohtaisesti sen yhdistäminen psykologisiin havaintoihin voi olla hankalaa. KU voi toisten mielestä tarjota positiivista tukea uskonnollisille uskomuksille, toisten mielestä sen havainnot ovat ristiriitaisia suhteessa uskonnollisiin uskomuksiin ja kolmansien mielestä ne eivät tarjoa tukea suuntaan tai toiseen.

Onko sensus divinitatis oikeasti olemassa?

KU voi haastaa tieto-opillisia teorioita kyseenalaistamalla kognitiivisten prosessien luotettavuutta, joihin erityisesti reliabilismissa viitataan. Erilaiset debunkkausargumentit pyrkivätkin kumoamaan uskonnollisten uskomusten tiedollisen oikeutuksen epäluotettavan syntytavan perusteella. Debunkkausargumenttien lisäksi KU:n piirissä on esitetty myös haasteita sensus divinitatiksen olemassaololle. KU tukee käsitystä, jonka mukaan ihmisen kognitiolle on luonnollista kehittyä sellaiseksi, että ihminen voi muodostaa uskomuksia yli-inhimillisistä toimijoista, kuten jumalista, kummituksista tai henkiolennoista. Plantinga puhuu sisäsyntyisestä sensus divinitatiksesta, joka toimii laajasti eri ärsykkeiden seurauksena ja muodostaa tuloksena uskomuksia erityisesti monoteistisestä Jumalasta. Hän myös ajattelee, että tuo kyky voi olla synnin heikentämä jopa niin voimakkaasti, että se ei joskus toimi lainkaan (Plantinga 2000, 215). Sisäsyntyisyys teologisesti kovin tarkkoihin uskomuksiin vaikuttaa KU:n valossa ongelmalliselta.

Halvor Kvandal on esittänyt dilemman, joka syntyy plantingalaisen sensus divinitatiksen ja KU:n mielen mekanismien yhteensovittamisessa. Mikäli hyväksytään plantingalainen malli, niin päädytään ristiriitaan KU:n kanssa, koska Plantinga ajatteli Jumala-aistia, jonka pitäisi tuottaa uskomuksia juuri tiettyyn monoteistiseen Jumalaan. Mikäli taas hyväksytään KU:n käsitys mahdollisesta vastaavasta mekanismista, päädytään edelleen ristiriitaan, koska mekanismi voi tuottaa uskomuksia hyvin monenlaisiin yliluonnollisiin toimijoihin.

Kelly James Clark ja Justin Barrett kannattavat näkemystä, jossa KU:n mukaiset mielen mekanismit sopisivat yhteen ainakin karkeasti Jumalaan osoittavan Jumala-aistin kanssa. Se voi toimia apuna jonkin pyhän, moraalisen tai jumalallisen olemassaolon ymmärtämisessä, tuottaen pinnallisia uskomuksia, jotka eivät ole totuuden suhteen täydellisiä (Clark & Barrett 2010, 187).

Jumala-aisti, joka nähdään luontaisesti kehittyvänä valmiutena tai taipumuksena, sopisi yhteen myös kognitiotieteiden kanssa. KU ei puolla sellaista tulkintaa Jumala-aistista, jonka mukaan ihmisen mielessä olisi synnynnäisesti valmiita tai teologisesti tarkkoja ideoita Jumalasta.

Toisten mielestä olisi erikoista, että Jumala olisi suunnitellut toiminnallisesti erikoistuneen mielen mekanismin, joka syntyy evoluution näkökulmasta vain oheistuotteena tuottamaan uskomuksia Jumalasta. Onko sensus divinitatis sitten lopulta olemassa? Toiset vaatisivat sen puolesta myös itsenäistä empiiristä näyttöä. Toisille riittää hieman laveammin muotoiltu luontainen kognitiivinen kyky, jolla ei ole omaa erityistä teologista nimeä. Molempia näkemyksiä olemassaolokysymyksen suhteen on puolustettu.

Mitä annettavaa reformoidulla epistemologialla lopulta on?

RE:n periaatteena voidaan pitää sitä, että uskonnollinen uskomus on oikeutettu ilman argumenttia. Toisin sanoen, sen kannattajan mukaan on olemassa uskonnollisia perususkomuksia. RE voidaan tämän periaatteen mukaan nähdä uskonnollisia perususkomuksia yhdistävänä tieto-opillisena näkemyksenä. Sen alla voidaan soveltaa erilaisia tietoteorioita, joista plantingalainen malli on yksi vaihtoehto. Muiden kuin plantingalaisten näkemysten kannattajan ei tietenkään tarvitse nimetä itseään ”reformoiduksi epistemologiksi”, mutta se on mahdollista, jos periaate hyväksytään. Kritiikki RE:n toimivuutta kohtaan on osoitettava oikein, jolloin keskustelussa on vaikea välttyä perinteisiltä tieto-opin kysymyksiltä, joiden parissa mustetta on kulutettu pitkään. Kaikilla tarjotuilla tieto-opillisilla teorioilla on omat ongelmansa, joiden kanssa on tultava toimeen tai niitä on muuten puolustettava. Lisäksi KU laittaa oman lusikkansa soppaan, kyseenalaistamalla sensus divinitatiksen olemassaolon ja luotettavan toimivuuden. Joka tapauksessa RE on vahvalla pohjalla siksi, että sen useita teorioita on laajasti puolustettu, eikä keskustelu näytä laantuvan. RE liittyy mielenkiintoisesti moniin eri tutkimusaloihin, ja sen parissa pääsee sukeltamaan psykologian, teologian ja tieto-opin maailmaan – mikäpä sen mukavampaa.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Kirjallisuutta

Baker, Deane-Peter (2007). Alvin Plantinga. Cambridge; New York: Cambridge University Press

Clanton, Caleb J. (2017). John Calvin and John Locke on the Sensus Divinitatis and Innatism. Religions, 8(2), 27.

Clark, Kelly & Justin Barrett (2010). Reformed Epistemology and the Cognitive Science of Religion. Faith and Philosophy: Journal of the Society of Christian Philosophers. 27(2), 174–189.

Fales, Evan (2004). Proper Basicality. Philosophy and Phenomenological Research, 68(2), 373–383.

Hollo, Tuukka (2022) Reformoitu epistemologia; epistemologian ja kognitiivisen uskontotieteen puristuksessa. Maisterintutkielma. Helsingin yliopisto.

Kvandal, Halvor (2022). God Naturalized: Epistemological Reflections on Theistic Belief in light of the New Science of Religion. New Approaches to the Scientific Study of Religion. Cham: Springer International Publishing.

Lammenranta, Markus (2022). Johdatus tieto-oppiin, Helsinki: Gaudeamus.

McNabb, Tyler D. (2018). Religious Epistemology. Elements in the Philosophy of Religion.

Launonen, Lari (2021). Why Cognitive Science of Religion Matters for Christian Theology and Philosophy: An Overview. Philosophy, Theology and the Sciences (PTSc). 8(2), 209–233.

Moon, Andrew (2016). Recent work in reformed epistemology: Recent work in reformed epistemology. Philosophy Compass, 11(12), 879–891.

Plantinga, Alvin (2000). Warranted Christian Belief. New York: Oxford University Press

Tucker, Chris (2011). Phenomenal Conservatism and Evidentialism in Religious Epistemology. Evidence and Religious Belief. Toim. Kelly James Clark & Raymond J. VanArragon. Oxford University Press, 52–74.

Van Eyghen, Hans (2020). Arguing from Cognitive Science of Religion: Is Religious Belief Debunked? Bloomsbury Academic.

Artikkelikuva: Joseph Barrientos @ Unsplash

Kuva 1: Warren Griffiths. Pixabay.

Kuva 3: Tumisu. Pixabay.