Artikkelinsa ensimmäisessä osassa Richard Swinburne perusteli, miksi skottiskeptikko David Humen kritiikki Jumala-uskon perusteltavuutta kohtaan epäonnistuu. Immanuel Kant, joka kuvasi Humen herättäneen hänet “dogmaattisesta unesta”, esittää Swinburnen mukaan myös virheellisen näkemyksen inhimillisen ymmärryksen rajoista, vaikka Kantin filosofia onkin “Humen karkeaa empirismiä hienostuneempi”.

Humen yleiset periaatteet ihmisten ymmärryksen ja tietämyksen rajoista vaikuttivat suuresti Kantiin. Vaikka Kantilla, ei Humella, oli suuri vaikutus mannermaiseen filosofiaan, olen panostanut näin paljon tilaa Humen analysoimiseen, koska Kant on joidenkin Humen vakavien virheiden perillinen. Kantilla oli tietysti paljon Humen karkeaa empirismiä hienostuneempi filosofia.

Immanuel Kant tuntemattoman taiteilijan maalaamana.

Ensinnäkin Kant teki tarpeellisen eron käsitteen ja sen viittaaman kohteen välillä, minkä vuoksi hänen ”käsitteensä” ei ollut pelkkä hämärä kuva. Kant selittää, että henkisen elämämme syötteet ovat “intuitioita”, joita sitten tulkitaan käsitteillä.

Siten hän väittää, että ainoat intuitiot, joita ihmisillä voi olla, ovat ”aisteihin perustuvia intuitioita”, joten käsitteelliset kategoriat tuottavat tietoa vain siltä osin kuin niitä voidaan soveltaa tällaisiin intuitioihin. ”Kategorioilla, jotka antavat tietoa asioista, ei ole minkäänlaista sovellusta, paitsi suhteessa asioihin, jotka voivat olla mahdollisen kokemuksen kohteina.”

Kant ja aistikokemuksen käsitteelliset rajat

Tämä merkitsee Kantin mukaan juuri aistikokemusta. Toisin kuin Hume, Kant sallii, että meillä voi olla käsitteitä mahdollisen kokemuksen ulkopuolella olevista kohteista. Näitä ovat äärettömästi jaettavan olemuksen käsite, noumenaalista koskevat käsitteet ja – erityisesti – korkeimman olennon käsite. Emme kuitenkaan Kantin mukaan voi saavuttaa näistä kohteista tietoa järjellämme, ja näin ollen hän siis hyväksyi muunnellun muodon Humen näkemyksestä. Kant kirjoitti: ”jos mitään käsitettä vastaava intuitiota ei voida nimetä … niin sikäli kuin voin tietää … voi olla, ettei ole mitään, johon tuo ajatukseni soveltuu.” Siten Kant kiisti Humen tavoin, että meillä voisi olla mitään tietoa muista kausaalisista syistä kuin niistä, jotka yhdistävät aistikokemuksen ilmiöitä säännönmukaisin tavoin.

Näin ollen: ”syy-seuraussuhteen periaatetta … ei ole mitään perustetta soveltaa aistikokemusten maailman ulkopuolelle”, koska syy-seuraussuhde koostuu ”moninkertaisesta peräkkäisyydessä, sikäli kuin peräkkäisyys on säännönmukaista”. Siten luonnolliselle teologialle ei taaskaan jää tilaa.

Hänen väitteensä, että ”kategorioistamme” (eli käsitteistä) ei ole hyötyä tiedon tuottamisessa, paitsi silloin, kun niitä sovelletaan ”mahdollisen” aistikokemuksen kohteisiin, herättää kysymyksen siitä, miten tiedämme, mitkä aistikokemukset ovat ”mahdollisia”. Kantille ”mahdollinen” on loogisesti mahdollista tai objektiivisesti ajateltavissa olevaa; ja Kant väitti todistaneensa ajateltavissa olevan kokemuksen rajoista joitakin pitäviä päätelmiä, joista mikään ei näytä minusta uskottavalta.

Hän väitti esimerkiksi, että ”voimme kuvailla itsellemme vain yhtä avaruutta; ja jos puhumme monista avaruuksista, tarkoitamme siten vain osia yhdestä ja samasta ainutlaatuisesta avaruudesta”, ja että avaruuden käsitteemme tuottaa synteettistä a priori -tietoa siitä, että avaruuden geometrian on oltava euklidista.

Näyttää kuitenkin siltä, ​​että on mahdollista kuvata, millaista olisi kokea elämää suljetussa, mutta rajoittamattomassa maailmankaikkeudessa (joka ei olisi euklidinen). Tällaisessa avaruudessa päätyisit lopulta palaamaan lähtöpisteeseen, kun menisit riittävän pitkälle mihin tahansa suuntaan. Jos olisi mahdollista matkustaa paikkaan, joka ei ole osa edellisen kosmoksen täysin tutkittua avaruutta, niin tämä paikka olisi tällöin eri avaruudessa sijaitseva universumi. Ainoa tapa selvittää, onko loogisesti mahdollista, että meillä voisi olla tällaisia ​​kokemuksia, on aikaisemmin kuvattu vaivalloinen menetelmä alkaen periaatteesta, että loogisesti mahdolliselta näyttävä on hyvää todistusaineistoa sen puolesta, mikä on todella loogisesti mahdollista.

Vaikka kokemuksesta johdettua kategoriaa sovelletaan johonkin, jota ei voida kokea, tästä ei vielä kuitenkaan seuraa, että meillä ei voi olla tietoa jälkimmäisestä. Tämä riippuu siitä, onko tätä käsitettä käyttävä hypoteesi loogisesti mahdollinen (osoitettuna edellä esitetyllä tavalla) ja tulkittavissa havaittujen todisteiden perusteella todennäköiseksi. Jos jokin näkymättömiä persoonia koskeva hypoteesi persoonista on loogisesti mahdollinen ja antaa paljon hyviä ennusteita, on syytä olettaa, että se on luultavasti totta. Jos todennäköisyys on tarpeeksi korkea, voimme myös (hyvin todennäköisesti) tietää, että se on totta.

Antinomiat perusteluna Absoluuttia koskevan tiedon mahdottomuudelle

Kantin merkittävin tapa soveltaa tietämyksen rajoja koskevaa periaatetta oli hänen väitteensä, että koska vain ehdollinen voi olla mahdollisen kokemuksen kohde, emme voi tietää ”ehdottomasta” (siitä mikä on rajoittamatonta – kuten koko aika-avaruudesta koostuva fyysinen universumi). Näin ollen meillä ei voi olla tietoa Jumalasta, jonka oletetaan olevan kaiken alkusyy, sekä rajoittamaton voimaltaan, tiedoiltaan, elämänsä pituudelta ja niin edelleen.

Kant väitti pystyvänsä havainnoillistamaan tätä osoittamalla, että erilaiset yritykset hankkia tietoa ehdottomasta johtavat aina ratkaisemattomiin ristiriitaan. Kantin “Puhtaan Järjen Antinomiat” väittää osoittavansa, että esittäessämme väitteen jonkinlaisen ehdotonta kannattavan position puolesta havaitsemme, että vastakkaisen kannan puolesta on olemassa yhtä uskottava argumentti. Kukin argumentti vetoaa väitetysti järkeviin periaatteisiin.

Näin antinomiat pyrkivät osoittamaan, että joko teesissä käytetyn periaatteen tai antiteesissä (tai molemmissa) käytetyn periaatteen on oltava virheellinen. Mielestäni – Kantista huolimatta – mikään näistä periaatteista ei kuitenkaan ole ilmeinen, välttämätön järjen totuus, ja todistusaineisto voi usein tehdä yhden tällaisen periaatteen todennäköisemmäksi kuin toisen.

Siten ensimmäisessä ristiriidassa aikaa käsittelevän teesin muoto riippuu periaatteesta, jonka mukaan ”sarjan loputtomuus muodostuu siitä tosiasiasta, että sitä ei voida koskaan suorittaa loppuun peräkkäisellä synteesillä.” Ilmeinen vastaus on, että periaate (nähtävästi esitettynä matemaattisena totuutena) on virheellisesti esitetty. Sen pitäisi lukea: ”sarjan, jolla on ensimmäinen jäsen, äärettömyys koostuu siitä, että sitä ei voi koskaan suorittaa loppuun peräkkäisellä synteesillä”; ja koska ensimmäinen ristiriita koskee sarjaa, jolla on viimeinen jäsen, mutta ei ensimmäistä jäsentä, se ei ole oleellinen. Antiteesi riippuu periaatteesta, jonka mukaan ”minkään asiantilan realisoituminen ei ole mahdollista tyhjässä ajassa.”  Kant väittää, että hän on osoittanut toisessa analogiassaan tämän olevan välttämätöntä: että kun aikasarja esitetään empiirisesti, on ehdoton laki, että menneen ajan tapahtumat määrittävät tulevan ajan olevia.

Hänen mukaansa kykymme erottaa toisistaan havaintojen peräkkäisyyteen pohjautuen ne, joiden järjestys riippuu yksinomaan meistä (katsommeko tähän talon osaan ennen kuin tuohon tai päinvastoin) ja ne, joiden järjestys riippuu objektiivisesta muutoksesta maailmassa (nähdään ensin alus ylempänä virrassa, sitten alempana virrassa) edellyttää objektiivisen syy-seuraussuhteen olettamista maailmassa (aluksen aikaisempi sijainti aiheuttaa sen myöhemmän sijainnin).

On totta, että meillä ei voi olla tietoa tapahtumista, ellei niillä ole syitä tai vaikutuksia, joista voimme tehdä niitä koskevia päätelmiä, ja voimme tehdä tällaisia välittömän kokemuksemme ulkopuolella olevaa maailmaa koskevia päätelmiä vain, jos ylipäänsä maailmassa on olemassa säännöllisiä kausaalisia peräkkäisyyksiä. Voimme kuitenkin saada tietoa joistakin tapahtumista havainnoimalla niiden vaikutuksia ja joistakin tapahtumista ennustamalla vaikutuksia niiden syistä.

Meidän ei tarvitse olettaa, että jokaisella tapahtumalla, josta meillä on tietoa, on syy. Voi olla, että maailmankaikkeuden menneiden tilojen jäljittäminen sen mukaan, mitkä meidän todistusaineistomme mukaan ovat todennäköisesti luonnonlakeja johtaa fysikaalisesti mahdottomaan tilaan joissakin aikaisemmassa ajan hetkessä, joten voimme päätellä, että hyvin todennäköisesti maailmankaikkeuden olemassaolo ajassa alkoi tämän jälkeen.

Avaruutta koskevan antinomian ensimmäiseen versioon liittyy vastaavia ongelmia. Teesi, jonka tarkoituksena on osoittaa äärettömän avaruuden mahdottomuus, väittää, että voidaksemme ajatella tällaista tilaa kokonaisuutena, meidän on ajateltava sen koostuvan äärettömästä määrästä osia, joiden luettelemiseen kuluisi ääretön aika.

Kant väitti osoittaneensa, ettemme voi perustellusti olettaa sellaisen ajan olevan olemassa; mutta olemme juuri nähneet tätä käsittelevän Kantin argumentin virheellisyyden. Avaruutta koskevan väitteen antiteesi perustuu väitteeseen, että jos ”avaruudessa sijaitseva maailma on äärellinen ja rajallinen” se olisi olemassa ”tyhjässä avaruudessa, joka on rajoittamaton.” Tätä ei kuitenkaan voida osoittaa, jos avaruus on suljettu ja rajoittamaton, ja meillä voisi olla todisteita siitä, että avaruus on suljettu ja rajoittamaton – joko kokemukseen perustuvia todisteita (katso aikaisempaa) tai todisteita siitä, että teoria, jonka mukaan se on suljettu ja rajoittamaton, on todennäköinen fyysikkojen tekemien useiden havaintojen perusteella.

Vaikka uskon, että muihinkin ristiriitoihin liittyvien teesien ja antiteesien kohdalla on samankaltaisia ​​yksityiskohtia koskevia ongelmia, Kantin esittämien ensimmäistä ristiriitaa käsittelevien väitteiden epäonnistumisen pitäisi riittää osoittamaan, ettei ole yleisluontoista syytä olettaa aina olevan olemassa yhtä uskottavia argumentteja ehdotonta käsittelevien kilpailevien väitteiden puolesta.

Kaikissa näitä aiheita käsittelevissä Kantin argumenteissa on kaksi perustavanlaatuista ongelmaa. Ensimmäinen ongelma on, että hän ajattelee tietämyksemme maailmasta riippuvan tietyistä maailmaa koskevien välttämättömien periaatteiden tuntemisesta (esimerkiksi ”jokaisella tapahtumalla on syy”); ja tämä rajoittaa meidän tietämystämme maailmasta niihin seikkoihin, joita hallitsevat ne periaatteet, joista meillä voi olla tietynlaista tietoa. Mutta kuten Butler kirjoitti muutaman vuosikymmenen aikaisemmin, ”meille [toisin sanoen ihmiselle, päinvastoin kuin Jumalalle], todennäköisyys [ei tieto] on elämän opas”.

Kantin toinen tähän liittyvä ongelma on, että hänellä ei ollut selkeää käsitystä kriteereistä sille, millä perusteella havaittu data voi tehdä todennäköiseksi teorian havaitsemattomasta – minkä selitin aiemmin. Tälle tietämättömyydelle on yksinkertainen historiallinen selitys. Kant kuoli vuonna 1804. Vasta vuonna 1803 Dalton ehdotti ensimmäistä kemiallisen atomiteorian versiota, joka antoi – selittämieni kriteerien pohjalta – erittäin todennäköisen selityksen havaitun datan yksityiskohdista (kuten painoon perustuvat kiinteät suhdeluvut, joilla aineet yhdistyvät muodostaen uusia aineita).

Ennen Daltonia teoriat ei-havainnoitavasta olivat vain todistusaineistottomia spekulaatioita. Daltonin jälkeen tiedemiehet ovat esittäneet todistusaineistoa muodostaen todennäköisiä yksityiskohtaisia ​​teorioita asioista, jotka eivät ole vain liian pieniä, vaan myös liian suuria, liian vanhoja ja liian outoja voidakseen olla havainnoituja. Kant kunnioitti suuresti fysikaalisia tieteitä. Jos hän olisi tiennyt niiden myöhemmästä historiasta, hän olisi saattanut tunnustaa ihmisjärjen suuren kyvyn hankkia todennäköisesti todellisia uskomuksia asioista, jotka ovat kaukana havainnoitavan ulkopuolella.

Toisin kuin Kant väittää, jumalatodistukset eivät riipu ontologisesta argumentista

Sen lisäksi, että Kant toi esiin argumentteja, jotka perustuvat hänen periaatteisiinsa ymmärrettävyyden rajoista ja ehdottoman tuntemisen mahdottomuudesta, Kantilla oli vielä yksi vaikutusvaltainen argumentti Jumalan olemassaoloa puolustavien argumenttien mahdollisuutta vastaan. Hän väittää, että kaikkien muiden luonnollisen teologian argumenttien, joita hänen mielestään ovat kosmologiset ja ”fysikoteologiset” argumentit, pätevyys on riippuvainen ontologisesta argumentista. Vaikka hän sallii, että on ”hyväksyttävä hypoteesi” postuloida ”kaikkivoipa olento, joka on kaikkien mahdollisten vaikutusten syy”, hän kuitenkin väittää, että tarvitsisimme ontologisen argumentin osoittamaan, että tällainen olento on välttämättä olemassa, toisin sanoen loogisesti välttämättömästi; ja hän olettaa, että Jumalan käsite on sellaisen olennon käsite, joka on olemassa loogisesti välttämättömästi.

Hän on mielestään osoittanut, että tällainen argumentti ei voi toimia, koska ”ei ole pienintäkään ristiriitaa” päätelmässä, että ”ei ole Jumalaa”. ”En voi”, hän kirjoittaa ”muodostaa ​​pienintäkään käsitystä asiasta, joka, jos se hylätään kaikkine predikaatteineen, jättää jälkeensä ristiriitaisuuden.” Hän ei voi ymmärtää sellaisen olennon olemassaolon mahdollisuutta, puhumattakaan siitä, että hänellä olisi syitä uskoa sen todelliseen olemassaoloon.

Minusta tuntuu siltä, ​​että Kantin ja useimpien nykyaikaisten ei-uskonnollisten filosofien kohdalla ei pelkästään ole niin, että ei voi olla olemassa ilmeisiin premisseihin perustuvaa luotettavaa ontologista argumenttia loogisesti välttämättömän Jumalan olemassaolon puolesta, vaan myöskään ei voi olla mitään loogisesti tarpeellista substanssia, joka ymmärretään loogisesti välttämättömänä olentona, ja joka voi olla kausaalisena toimijana tai kausaalisen toiminnan kohteena.

Minusta näyttää esimerkiksi ilmeiseltä, että on loogisesti mahdollista, että ”10 miljardia vuotta sitten ei ollut älyllisiä olentoja”; siitä seuraa, että koska Jumala on olemukseltaan ikuinen älyllinen olento, on loogisesti mahdollista, ettei Jumalaa ole, ja niin ollen ei ole loogisesti mahdollista, että loogisesti välttämätön Jumala olisi olemassa.

Samankaltaiset argumentit osoittavat minkä tahansa olettamuksen loogisesti välttämättömän substanssin olemassaolosta loogiseksi mahdottomuudeksi. Ontologisen argumentin kannattaja kiistää tietenkin, että väite ”10 miljardia vuotta sitten ei ollut älyllisiä olentoja” on loogisesti mahdollinen, ja tarjoaa sen sijaan yhden tai useamman kilpailevan premissin, joka näyttää loogisesti mahdolliselta ja josta hän johtaa päätelmänsä. Ainoa tapa ratkaista tämä kysymys on edellä esitetyn kaltaiset argumentit. Ehdotan kuitenkin, että useimmille ihmisille on paljon ilmeisempää tarjoamani premissin olevan loogisesti mahdollinen kuin minkä tahansa ontologisen argumentin premissin olevan loogisesti mahdollinen.

Epäilen kuitenkin kovasti sitä, että kukaan filosofi tai teologi ennen Anselmia olisi ajatellut Jumalan olevan loogisesti välttämätön olento. Akvinolainen väitti, että Jumala oli ”välttämätön” olento, mutta ajatellessaan enkeleiden, joita ei ollut olemassa ”ikuisuudesta” asti ja jotka Jumala oli vapaaehtoisesti luonut, olevan välttämättömiä olentoja, hän ei selvästikään tarkoittanut ”välttämättömällä” loogisesti välttämätöntä. Hän näyttää ajattelevan välttämättömän olennon olevan sellaisen, joka ei ole alttiina korruptiolle. Välttämätön olento siis jatkaa olemassaoloaan ikuisesti, ellei sen olemassaolon loppumista aiheuta jokin muu.

Akvinolaisen mukaan Jumalan erottaa muista välttämättömistä olennoista ”välttämättömänä oleminen oman luonteensa kautta (itsessään) eikä minkään muun aiheuttamana välttämättömänä oleminen”. Enkelien korruptoimattomuus on riippuvaista Jumalasta, kun taas Jumala on itsessään välttämätön. Ehdotan, että sillä, ettemme voi ymmärtää loogisesti välttämättömän olennon käsitettä, ei ole merkitystä mahdollisuudelle muodostaa vakuuttava argumentti jossain muussa mielessä välttämättömän olennon olemassaolon puolesta. Tarkoitan esimerkiksi olentoa, jonka olemassaolo ei ole riippuvainen minkään muun olennon olemassaolosta. Tämä puolestaan on ominaisuus, jonka kaikki teistit ovat perinteisesti uskoneet Jumalalla olevan.

Näin olen siis perustellut, että huolimatta siitä suuresta vaikutuksesta, joita Humen ja Kantin ymmärrettävyyden ja tietämyksen rajoja koskevilla argumenteilla on ollut filosofeihin ja teologeihin, nämä filosofit eivät kuitenkaan ole tarjonneet mitään hyvää syytä vakuuttavan luonnollisen teologian mahdollisuuden kieltämiselle.

Tällainen teologia alkaa maailmankaikkeuden yleispiirteitä käsittelevästä datasta, kuten siitä, että sitä hallitsevat täysin yksinkertaiset luonnonlait, jotka ovat johtaneet ihmiskehon kehittymiseen, ja että ihmiset ovat tietoisia olentoja, joilla on valinta hyvän ja pahan välillä. Se väittää, että yksinkertaisin selitys, joka tekee todennäköiseksi tällaisen datan esiintymisen, on se, että maailmankaikkeuden on aiheuttanut (joko ensimmäisestä hetkestä tai ikuisesti) olemukseltaan ikuisesti kaikkivaltias, kaikkitietävä ja täysin vapaa olento (muut jumalalliset ominaisuudet seuraavat näistä), jota me voimme kutsua Jumalaksi.

Siten todistusaineisto tekee todennäköiseksi Jumalan olemassaolon – aikaisemmin kuvaamieni kriteerien perusteella. Uskon, että tällainen luonnollinen teologia voidaan rakentaa, ja olen perustellut tätä pitkällisesti muualla.

Artikkeli on käännös Swinburnen artikkelista “Why Hume and Kant were Mistaken in Rejecting Natural Theology”. Suomentanut Sampsa Korpela. Väliotsikot ovat toimituksen lisäämiä. Alkuperäisessä tekstissä olevat lähdeviitteet on jätetty kääntämättä. Kiinnostuneet voivat lukea alkuperäisen artikkelin Swinburnen kotisivuilta.

Kuva 1: Berlin-George@Wikimedia Commons. CC BY-SA 3.0. Rajattu.

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.