Palkitun brittiläisen historioitsija Tom Hollandin kirja Dominion: The Making of Western Mind (2019) on herättänyt laajan keskustelun kristinuskon vaikutuksesta länsimaiseen ajatteluun. Kirjassaan Holland puolustaa teesiä, jonka mukaan läntinen maailma, jopa sen kristillisyyden vastaisissa muodoissaan, on mitä syvimmissä määrin riippuvainen kristinuskosta.

Holland lähtee liikkeelle omaelämänkerrallisesta avautumisesta. Hän osallistui lapsena aktiivisesti anglikaanikirkon toimintaan, mutta pyhäkoulun opetusmateriaali, jossa Adam ja Eeva kuvattiin eläneenä yhtä aikaa dinosaurusten kanssa, kylvi epäilyksen siemenet. Tutustuminen historiaan sai nuoren Hollandin kokemaan vetoa kristinuskon tarinan pahiksiin: keisareihin ja muihin tämän maailman ruhtinaisiin. Toogaan pukeutuneet filosofit ja kuninkaat vaikuttivat paljon siistimmiltä kuin ristiinnaulittu epäonnistunut messiaskokelas, jonka oman aikamme opetuslapset silmää räpäyttämättä opettivat silkkaa hölynpölyä.

Kuitenkin perehtyminen länsimaiseen aatehistoriaan, jonka eri suuntauksia Holland on käsitellyt aiemmissa kirjoissaan, nosti epäilyksen uudelle tasolle. Mitäpä jos kristinuskon mukana maailmaan onkin tullut jotain mullistavaa, jota hän ei ole osannut oikein nähdä?

Holland ei ota kantaa kysymykseen Jumalan olemassaolosta tai siitä onko kristinuskon opetus totta. Itse hän lienee edelleenkin ateisti tai agnostikko. Hän tarkastelee vain historiassa tapahtuneita murroksia ja niiden aatehistoriallisia kytköksiä. Yli kuusisataasivuinen mutta jännittävästi kirjoitettu kirja koostuu 21 luvusta, joissa hän esittelee näitä murroskohtia henkilöhistorioiden kautta. Kristinuskoa hän kuvaa ilmaksi, jota hengitämme, mutta johon olemme niin tottuneet, ettemme enää kiinnitä siihen huomioita. Kirjallaan hän pyrkii tekemään näkyväksi sen, mitä saatamme pitää itsestäänselvyytenä.

Orjajumala

Perustava murros tapahtuu Golgatalla. Arvottoman orjan häpeällisen kohtalon kokenut mies samaistetaan itseensä Jumalaan. Näin sille, millä ei ole mitään arvoa, annetaan ääretön arvo. Antiikin politiikkaan ja teologiaan tämä ajatus ei sopinut oikein mitenkään. Politiikka edistyneimmässä muodossaankin antoi vallan voittajille ja vahvoille, ja jumalat olivat kolmanteen potenssiin korotettuja Harvey Weinsteineja. Orjat oli tarkoitettu hyväksikäytettäväksi, kaikilla mahdollisilla tavoilla. Roomassa ei-toivotut lapset heitettiin viemäreihin tai hylättiin kaatopaikoille. Sieltä ihmiskauppiaat kävivät poimimassa heitteillejätetyt pienokaiset, jotka kasvatettiin orjiksi tai prostituoiduiksi.

Nyt kuitenkin jumalallinen todellisuus tuli lihaksi orjan muodossa. Vielä järkyttävämpää oli se, että jumalan lapsen arvo annettiin kaikille tämän orjajumalan seuraajille: ”kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi voiman tulla Jumalan lapsiksi” (Joh. 1:12). Tämä vallankumous muutti koko länsimaisen historian kulun eikä länsimainen kulttuuri ole päässyt siitä koskaan irti, vaikka se on toisinaan kovasti yrittänyt.

Ylevinkään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ohjelmajulistus on tuskin yltänyt sille tasolle, jolle kirkkoisät korottivat kristillisen elämän arkiset vaatimukset. Gregorius Nyssalainen kehoitti kuulijoitaan: ”Pohdipa keitä [köyhät] oikein ovat ja ymmärrät heidät arvonsa; he ovat tulleet osalliseksi Vapahtajan persoonasta. Hän on myötätunnossaan antanut heille oman persoonansa.” Basileios Kesarealainen taas julisti: ”Leipä sinun pöydässäsi kuuluu nälkäiselle; viitta komerossasi alastomalle; käyttämättömät kenkäsi paljasjalkaiselle; rahasi pankissasi varattomalle.”

Alusta asti kristinuskon historia on ollut sarja korkeita ihanteita ja surkeita epäonnistumisia. Kristityt hallitsijat turvautuivat samoihin keinoihin kuin pakanahallitsijatkin. Kaarle Suuri (k. 814) pyrki käännyttämään Euroopan pakanakansat ja uransa alkuvaiheissa teloitti tuhansittain sotavankeja. Hän kuitenkin luopui tästä käytännöstä tultuaan munkki Alcuinin vastaväitteiden vakuuttamaksi. Alcuin tarjosi Kaarlelle paremman tien: ”Usko syntyy tahdosta, ei pakosta. Meidän on vedottava omiintuntoihin, eikä turvauduttava väkivaltaan. Voit kyllä pakottaa ihmisen kasteelle, mutta et voi saada häntä uskomaan.” Alcuin pani alulle myös mittavan koulutusreformin. Lopulta luostarit osoittautuivat linnoituksia paremmaksi keinoksi muuttaa ihmisten mielet.

Atlantin yli suuntautuneet matkat tutustuttivat kristittyyn kulttuurin tottuneet tutkimusmatkailijat pakanuuteen aivan uudella tavalla. Väli-Amerikan korkeakulttuurien jumalat vetivät julmuudessaan vertoja jopa roomalaisten ja kreikkalaisten vastaaville. Huitzilopochtlin temppeli oli vihitty käyttöön 80 000 ihmisuhrin verellä. Xipe Totecin palvojat pukeutuivat hänelle uhrattujen ihmisten nahkoihin. Sateenjumala Tlalocin suosioon päästiin tappamalla pikkulapsia, joita oli ensin kidutettu.

Väli-Amerikan alkuperäisasukkaiden kohtaloksi koituivat eurooppalaisten mukanaan tuomat taudit mutta myös valloittajien itsekkäät pyrkimykset. Vaikka pakanajumalille uhraaminen oli saatava loppumaan, keinot tähän päämäärään pääsemiseksi saivat tutkimusmatkailijoiden mukana seuranneet munkit kauhuihinsa. Espanjalaiset sotilaat käyttäytyivät yhtä julmasti kuin pakanat. Pian uuden maan rikkaudet ryövättiin ja kaupunkien loisto kuihtui, mitä jopa itse konkistadori Hernan Cortéz suri. Cortezin näkyvimpiin kriitikkoihin kuului dominikaanimunkki Bartolomé de las Casas, joka kirjoitti useita konkistadorien toimia jyrkästi arvostelevia ja alkuperäisasukkaiden ihmisarvoa puolustavia kirjeitä kotimaahansa.

Holland osoittaa kuinka kristinuskon historia on alati toistuva sarja pyrkimyksiä reformiin, uskonpuhdistuksiin (lat. reformatio). Kun ideaalit unohtuvat, nousevat jotkut yksilöt muistuttamaan niistä. Joskus nämä äänet tukahdutetaan, joskus ne itse menevät äärimmäisyyksiin ja kääntyvät itseään vastaan. Joskus ne saavat muodon, joka ei enää ole tietoinen omista juuristaan. Näin tapahtuu erityisesti valistuksen jälkeisessä humanismissa.

Humanismin maksamaton velka

Valistuksen jälkeisessä Euroopassa herää hiljalleen tietoisuus kristinuskon murroksesta mutta vain harva tohtii sanoa sen ääneen. Sen sijaan humanismi itse toistaa kristillistä kertomusta pyrkimyksestä ihmisten veljeydestä ja tasa-arvosta, jonka filosofinen perusta on Jumalan pojan ihmiseksitulossa. Kuitenkin humanismi oli alkanut irrottaa itseään tästä perustasta ja kristillisestä pelastushistoriasta, jonka lopussa ainoastaan Jumala toimii ihmisten sydänten tuomarina. Siksi ihmisten tuomitseminen oli suoritettava ihmisten toimesta ja giljotiini tuli pitää hyvin rasvattuna, koska tuomittavia riitti roppakaupalla. Lopulta enää ei ollut tarpeen arvioida yksilöiden tekoja, vaan kokonaiset ihmisluokat saateltiin terän alle. Armon osoittaminen oli heikkoutta ja petos uutta uljasta ihmisyyttä kohtaan.

Ruumispinojen kasvaessa arvojen ristiriita alkoi käydä ilmeisemmäksi, mutta kaikkia tämä ei huolettanut. Markiisi De Sade (k. 1814) tiedosti selkeästi mikä ero on kristillisellä ajattelulla ja filosofialla, josta kristillisyys on poistettu. Teoksissaan hän kuvasi ihaillen antiikin maailmaa, jossa sotavankien raiskaus oli palkkio urhoollisuudesta taistelussa, lastensurma oli normi ja toisen posken kääntäminen sulaa hulluutta. Loisteliaan Rooman tuho oli seurausta halveksuttavien kristillisten tapojen omaksumisesta, jotka nostivat sorretut jalustalle. Paljas luonto opetti, että ”heikot on annettu orjiksi”. Samalla De Sade riisui humanismista sen viimeiset kristilliset jäänteet: laupeudentyöt ovat typeryyttä ja kaikkien ihmisten veljeys petollinen valhe. Ihmisoikeudet olivat yhtä vähän oikeaksi todistettavia kuin Jumalan olemassaolo.

Hollandin tarinassa sekulaari modernismi ja liberaali demokratia eivät ole kristinuskon vastakohtia, vaan sen laimennettuja jatkeita. De Sade ja häntä myöhemmin seurannut Friedrich Nietzsche uskalsivat sanoa ääneen sen mitä monet muut valistusajattelijat ja oman aikamme humanistit eivät uskalla tunnustaa. Maailma, joka on vapautettu kristinuskosta, on vapautettu myös ihmisoikeuksista, sukupuolten tasa-arvosta, sananvapaudesta, edistyksestä, tieteestä ja kaikesta siitä mitä humanismi pitää itselleen rakkaana.

Muinaisten jumalien paluu?

Vaikka kristinuskoa on käytetty historian saatossa oikeuttamaan kaikenlaista pahaa ja kristityt itse eivät ole kyenneet elämään omien ihanteidensa mukaisesti, kristinuskon opetukset ovat tästä huolimatta saaneet aikaan ennemmin tai myöhemmin korjausliikkeen. Holland toteaa:

…kristinusko itse tarjosi valloitetuille ja orjuutetuille vahvimman äänen. Tämä paradoksi on syvä. Mikään valloittaja, joka on syrjäyttänyt toisten kansojen jumalat, ei ole asettanut niiden tilalle vallan tunnusmerkkiä, joka tekee ongelmalliseksi itsensä vallan käsitteen. Mikään toinen valloittaja, joka on ymmärtänyt itsensä jumalan kaltaiseksi, ei ole niin menestyksekkäästi vakuuttanut maailman kansoja siitä, että jumalankaltaisuus koskee myös heitä.

Tämä tuo meidät takaisin Harvey Weinsteiniin ja muihin antiikin ja Hollywoodin jumaliin. Holland toteaa, että #metoo-liike olisi ollut absurdi kaikkialla muualla paitsi kulttuurissa, jossa oli jäljellä jonkinlainen taju apostoli Paavalin seksuaalimoraalia koskevista opetuksista. Vaikka kristinusko on tällä hetkellä lännessä hailakoitunut, sen aikanaan tuoma ajatus moraalisesta reformista ei ole vielä kokonaan kuollut.

Kuitenkaan Holland tuskin ostaisi sellaisenaan Martin Luther Kingin tunnetuksi tekemää sanontaa: ”moraalisen maailman kaari on pitkä mutta se taittuu lopulta kohti oikeudenmukaisuutta.” Historialla ei näytä olevan mitään tiettyä ennaltamääritettyä ja vääjäämätöntä suuntaan. Mikään ei takaa, että oikeus lopulta voittaa. Sen sijaan maailman kaari taipuu sinne, minne kansat ja niiden jumalat sen haluavat taivuttaa. Millainen jumala, sellainen valta.

Kuuntele myös Tom Hollandin ja A. C. Graylingin tunteikas väittely Hollandin kirjasta Unbelievable-podcastista.

Kuva: Kaarle Suuri ottaa vastaan munkki Alcuinin. Schnetz, Jean-Victor (1787-1870)