Knowledge and Christian Belief on tiivistys filosofi Alvin Plantingan pääteoksesta Warranted Christian Belief. Plantingan väitteet ovat edelleen yhtä hätkähdyttäviä kuin 15 vuotta sitten: kun ihmisen sisäinen jumala-aisti ja Pyhä Henki johdattavat hänet näkemään kristinuskon totuuden, eivät kärsimyksen ongelma tai raamattukritiikki voi sitä kumota. Arvion ensimmäisessä osassa käsitellään sitä, millaiset uskomukset Plantingan mukaan ovat rationaalisia.

Alvin Plantingan kirja Knowledge and Christian Belief (Eerdmans 2015) pyrkii saattamaan aikamme kenties tärkeimmän kristityn filosofin keskeiset ajatukset laajemman lukijakunnan käsiin. Plantingan keskeisestä, viisisataasivuisesta teoksesta Warranted Christian Belief (Oxford University Press 2000) laadittu ihmisystävällinen versio sisältää vain 126 sivua tekstiä.

Tiivistetty versio on tervetullut, sillä aihe on tärkeä: onko kristillinen usko rationaalista ja miksi? Warranted Christian Belief:in esittämä vastaus kysymykseen pohjautui Plantingan tieto-opilliseen projektiin, jota hän rakenteli jo teoksissaan Warrant and Proper Function (1993) ja Warrant: The Current Debate (1993). Nämä kirjat muodostivat keskeisen pilarin reformoiduksi epistemologiaksi kutsutussa tieto-opillisessa suuntauksessa, joka on herättänyt runsaasti keskustelua analyyttisen uskonnonfilosofian piirissä ja myös teologien kesken.

Plantingan projekti on massiivinen, eikä uusi teoskaan ei ole koostaan huolimatta mikään kevyt apologeettinen traktaatti. Massiivisia tosin ovat väitteetkin. Plantingan mukaan kristillinen usko ei ole vain rationaalista. Kristitty voi jopa tietää, että Jumala on olemassa. Eikä siinä vielä kaikki. Hän voi myös tietää, että kristinuskon keskeiset totuudet esimerkiksi ihmisen syntisyydestä ja sovituksesta Kristuksessa (joka on inkarnoitunut Jumala) ovat tosia. Eikä siinäkään vielä kaikki. Hän voi tietää kaikki nämä asiat ilman minkäänlaista propositionaalista evidenssiä, kuten vaikkapa filosofisia jumalatodistuksia tai historiallisia argumentteja Jeesuksen ylösnousemuksesta.

Klassinen käsitys uskomusten oikeutuksesta ei toimi

Plantinga aloittaa tarkastelemalla kristillisen uskon rationaalisuutta tai järkevyyttä vastaan suunnattua kritiikkiä. On tärkeä huomata, että kysymys tietyn uskomuksen rationaalisuudesta (de jure) on eri kuin kysymys siitä, onko uskomus totta (de facto). On esimerkiksi varsin mahdollista, että tähtiä on olemassa parillinen luku (de facto). Olisi kuitenkin typerää uskoa niin (de jure), koska meillä ei ole mitään perusteita ajatella, että tähtien yhteisluku on parillinen ennemmin kuin pariton.

Kristinuskoa vastaan suunnattu de facto -argumentti saattaa vedota esimerkiksi pahuuden ongelmaan ja väittää, että kärsimyksen ja pahuuden määrä maailmassa tekee rakastavan, kaikkitietävän ja kaikkivoivan Jumalan olemassaolosta epätodennäköistä. De jure -argumentti sen sijaan pyrkii osoittamaan, että kristillinen usko on jollain tavalla moraalitonta, epä-älyllistä tai hölmöä – sellaista, johon kouluttautunut, itselleen rehellinen ja kriittinen aikuinen ei voi sitoutua.

De jure -argumenttia tarkastellakseen Plantinga kysyy mikä ylipäätään tekee mistä tahansa uskomuksesta rationaalisen tai milloin se on tiedollisesti oikeutettu? Hän esittelee filosofi John Locken (1632-1704) ajattelua, johon moderni filosofinen keskustelu uskomusten oikeutuksesta juontaa juurensa. Plantingan mukaan lockelaisella oikeutuksella on kaksinainen luonto. Yhtäältä tiedollinen oikeutus viittaa yksilön moraaliseen velvollisuuteen pyrkiä totuuteen arvioimalla kriittisesti omia uskomuksiaan. Toisaalta se sisältää vaatimuksen evidenssistä eli todisteista. Oikeutettuja ovat siis uskomukset, joihin (1) päädytään kriittisen ajattelun tuloksena, ja joille (2) voidaan esittää todisteita.

Toisaalta evidenssivaatimusta (2) ei ole mahdollista esittää aivan kaikille uskomuksille. Locken mukaan on olemassa myös varmoja perususkomuksia, jotka eivät vaadi todisteita. Ne muodostavat uskomusjärjestelmämme perustan tai pohjan, jolle kaikki muut uskomuksemme rakentuvat. Perususkomuksia ovat itsestään selvät sekä kieltämättömät (incorrigible) uskomukset. Itsestään selviä uskomuksia ovat esimerkiksi ”2 + 2 = 4” tai ”mikään ei voi olla kokonaan vihreä ja keltainen samaan aikaan”. Kieltämättömät uskomukset sellaisia, joita ei ole mahdollista korjata tai parannella. Näitä ovat esimerkiksi omia mielen tilojani koskevat uskomukset: ”koen nyt kipua” tai ”minulla on muistoja lapsuudestani”.

Plantinga kutsuu tätä näkemystä uskomusten oikeutuksesta klassiseksi foundationalismiksi. On helppo huomata, että myös nykyiset ateistiset argumentit kristinuskoa vastaan perustuvat usein tällaiselle käsitykselle. Argumenttien mukaan kristillinen usko ei ole (1) kriittisen ajattelun tuote, eikä (2) juutalais-kristillisen Jumalan puolesta ole evidenssiä sen enempää kuin Zeuksen tai Apollon. Klassisen foundationalismin näkökulmasta kristillistä uskoa ei voida myöskään pitää perususkomuksena, sillä se ei ole itsestään selvä tai kieltämätön tosiasia.

Plantinga kuitenkin näkee ongelmia klassisessa foundationalismissa. Se esimerkiksi ampuu itseään jalkaan, sillä se ei itse selviä vaatimuksista, jotka se asettaa oikeutetuille uskomuksille. Klassinen foundationalismi ei ole perususkomus, koska se ei ole itsestään selvä tai kieltämätön tosiasia. Toisaalta ei ole myöskään olemassa perususkomuksille perustuvaa evidenssiä, joilla foundationalismia voitaisiin puolustaa. Se ei siis selviä vaatimuksesta (2).

Lisäksi klassinen foundationalismi olettaa, että voimme itse valita, mihin uskomuksiin pitäydymme. Emme kuitenkaan useinkaan voi. Jos esimerkiksi näen takapihallani puun, en voi päättää, uskonko siihen vai en. Näköhavainto synnyttää minussa välittömästi uskomuksen puusta. Ei ole myöskään helppoa keksiä mitään selkeää argumenttia puun olemassaolon puolesta. Silti näyttää siltä, että on varsin rationaalista uskoa takapihalla olevaan puuhun.

Tästä seuraa Plantingan mukaan se, että foundationalismin moraalinen vaatimus siitä, että (1) uskomukset tulee valita kriittisen ajatteluprosessin tuloksena, on ongelmallinen. Kriteeri (1) ei myöskään siivilöi tarpeeksi tarkasti irrationaalisia uskomuksia. Kriittisen ajatteluprosessin seurauksenakin esimerkiksi mielenvikainen henkilö voi tulla omaksumaan mitä hulluimpia uskomuksia: ankarasti ja parhaiden todisteidensa valossa asiaa pohdittuaankin hän voi päätyä tulokseen, että hän on seuraava paavi.

Uusi rationaalisuuden kriteeri: mielen asianmukainen toiminta

Foundationalismi siis epäonnistuu erottamaan ”hyvät” uskomukset ”huonoista” uskomuksista. Erotteluun tulee löytää paremmat kriteerit.

Plantingan mukaan rationaalisuudessa olennaista on se, että ihmismieli toimii oikealla tavalla. Hän puhuu kognitiivisten kykyjen asianmukaisesta toiminnasta (proper function). Tämä käsite on Plantingan tieto-opin ytimessä. Aivan kuten sydän toimii asianmukaisella tavalla ja toteuttaa tehtäväänsä pumpatessaan verta valtimoihin, mielemme toimii asianmukaisesti tuottaessaan oikeita uskomuksia oikeissa tilanteissa.

Esimerkiksi Marxin ja Freudin uskontokritiikki perustuu tämäntyyppiseen käsitykseen rationaalisuudesta. Plantinga pitääkin heidän de jure -argumenttejaan vakavammin otettavina kuin monien nykypäivän ateistien. Esimerkiksi Marxin mukaan uskonto on illuusio, seurausta kognitiivisten kykyjen viallisesta toiminnasta. Se on eräänlainen mielisairaus, johon sortava yhteiskunta työläisen ajaa.

Freudin argumentti on hieman erilainen. Hän ei väitä, että uskonnollinen usko olisi mielen häiriö. Uskovan mieli kyllä toteuttaa tehtäväänsä asianmukaisesti, mutta jumalauskoa tuottavien kognitiivisten prosessien tehtävä ei olekaan tuottaa tosia uskomuksia maailmasta. Ennemminkin uskonnossa on kyse eräänlaisesta mielen selviytymismekanismista. Kylmän ja kovan maailman keskellä ihminen projisoi itselleen suojelevan isähahmon taivaaseen. Toiveajattelu on hyödyllistä.

Freud ja Marx molemmat siis väittävät, että tuottaessaan uskonnollisia uskomuksia kognitiiviset kykymme toimivat epäluotettavasti suhteessa uskomusten totuuteen. Plantingan mukaan tämä tarkoittaa sitä, että uskomuksilta puuttuu tiedollinen tae (warrant). Tämä on toinen keskeinen käsite Plantingan tieto-opillisessa projektissa. Tiedollisen oikeutuksen sijasta hän pohtiikin ennemminkin sitä, milloin uskomus on ”taattu”.

Tae on uskomuksen ominaisuus, jota voi olla enemmän tai vähemmän, ja kun sitä on riittävästi, se erottaa tiedon pelkästä todesta uskomuksesta. Uskomus on siis tiedollisesti taattu silloin, kun se on kognitiivisten kykyjen asianmukaisen toiminnan synnyttämä. Plantinga esittelee taatulle uskomukselle myös kolme lisävaatimusta: (1) Kognitiivisten kykyjemme tulee synnyttää uskomus ympäristössä, joissa ne on ”tarkoitettu” toimimaan (esimerkiksi jollain toisella planeetalla säteily voisi vaurioittaisi niiden toimintaa); (2) näiden kykyjen tarkoitus on tuottaa tosia uskomuksia (ne eivät siis saa tähdätä esimerkiksi vain eksistentiaalisen ahdistuksen torjumiseen, kuten Freud ehdottaa); (3) ja kykyjen tulee toteuttaa tätä tarkoitustaan onnistuneesti.

Plantinga siis määrittelee taatun uskomuksen jotakuinkin näin: henkilön S uskomus on taattu vain jos uskomus on seurausta S:n asianmukaisesti toimivien (ei-viallisten) kognitiivisten kykyjen toiminnasta sellaisessa ympäristössä, joka on sopiva S:n kognitiivisille kyvyille, ja jossa ne toteuttavat onnistuneesti tehtäväänsä, joka on tosien uskomusten tuottaminen.

Arvion huomisessa toisessa osassa käsitellään sitä, mikä Plantingan mukaan tekee kristillisestä uskosta taattua.

Kuva: Liane Metzler@Unsplash.com. CC0.