Kun yksi viime vuosisadan tunnetuimmista ateistifilosofeista tunnusti kääntyneensä deistiksi vuonna 2004, syntyi mittava kohu, joka ei heti laantunutkaan. Mistä siitä oikein oli kyse?

Jumalan olemassaolon suhteen vakaumusten liikennettä on ollut aina suuntaan ja toiseen. Jotkut ovat kääntyneet teisteiksi, toiset ateisteiksi, toiset agnostikoiksi ja jotkut vaikeammin määriteltäviin kantoihin. Toisissa mielenmuutoksissa älylliset argumentit ovat suuressa osassa ja toisissa eivät niinkään. Tässä ei ilmiönä ole sinänsä mitään uutta eikä ihmeellistä.

Kiinnostavaa sen sijaan on, kun joku kovan luokan ammattilainen ja uskonnonfilosofisia argumentteja työkseen tutkinut muuttaa kantaansa. Näin teki Antony Flew (1923-2010), yksi viime vuosisadan jälkipuoliskon kuuluisimpia ateistifilosofeja. Hänestä tuli deisti vuonna 2004, kuutisen vuotta ennen kuolemaansa.

Flew’n ilmoitus kannanvaihdosta herätti paljon huomiota, kun se tuli julkisuuteen. Kuinka eläköitynyt, jo 81-vuotias filosofian professori voi hylätä vuosikymmenien aikana kehittelemänsä ateismin, kyselivät hämmästyjät kaikin puolin. Kohina ei jäänyt tähän, vaan se vain voimistui, kun vuonna 2007 Flew kirjoitti toimittaja ja kirjailija Roy Abraham Varghesen avustamana kirjan There Is a God: How the World’s Most Notorious Atheist Changed His Mind (HarperOne 2007), jossa pyrkii avaamaan deistiksi kääntymiseen johtaneita syitä. Flew ilmoitti kirjassa avoimesti, että hänen löytönsä oli nimenomaan ”järjen, ei uskon pyhiinvaellus”.

Kirjasta syntynyt kohu ei kuitenkaan niinkään käsitellyt sen esiin nostamia teemoja, vaan sitä, kuka lopulta oli kirjan todellinen kirjoittaja: Flew itse vai Varghese? Oliko vanheneva filosofi joutunut härskin manipuloinnin kohteeksi vaiko ainoastaan käyttänyt avustajaa käsinään? Oliko kirjan julkaisun tarkoitus heilutella voitonriemuisesti arvokasta päänahkaa kulttuurisodassa vaiko kuvata neutraalia akateemista kehitystä, jossa Flew vain sokraattisesti ”seurasi todistusaineistoa, minne se johti”, kuten kirjassa väitetään?

Käsittelen tässä jutussani myös kysymystä kirjoittajasta, mutta käyn ensin läpi itse kirjan antia, koska sen kiinnostava aihepiiri on paljolti jäänyt mediahälinän alle.

Argumentteja, jotka nousevat luonnontieteestä ja filosofiasta

Kelle Flew’n nimi ei ole tuttu – ja meille maallikoille se ei sitä välttämättä ole – kerrottakoon, että kyseessä on englantilainen filosofian professori, jonka kirjoitukset ovat vaihdelleet muun muassa teismin ja ateismin välisestä debatista kieli- ja tieteenfilosofian kautta poliittiseen filosofiaan. Flew opiskeli Oxfordissa, opetti esimerkiksi Keelen ja Readingin yliopistoissa, josta viime mainitusta jäi eläkkeelle 1980-luvulla. Tunnetuksi Flew tuli nimenomaan ateistisena filosofina. Hänen ensimmäinen aihetta käsittelevä kirjoituksensa C. S. Lewisin isännöimässä Socrates Clubissa on esitelmä nimeltään ”Theology and Falsification”, joka joidenkin laskelmien mukaan on kenties luetuin filosofinen artikkeli viime vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.

Mitkä olivat sitten ne syyt, jotka saivat kirjan mukaan Flew’n hylkäämään ateismin ja kääntymään deismiin? Niitä on useita. Flew luettelee sekä luonnontieteestä nousevia syitä että uudelleen ajankohtaisiksi nousseita klassisia filosofisia argumentteja. Kaikkiaan niitä ovat seuraavat:

1. Se, että luonto ylipäänsä noudattaa lakeja
2. Kosminen hienosäätö, multiversumin kanssa tai ilman
3. Kosmologinen argumentti
4. Se, että älykkäästi järjestynyt ja tarkoitukseen suuntautunut (teleologinen) elämä nousi elottomasta aineesta
5. Teismin koherenssi

Kaikkia näitä on mahdotonta käsitellä kattavasti tässä, mutta summaan niitä lyhyesti. Viides kohta saattaa olla lukijalle epämääräisin. Keskustelu liittyy tässä Flew’n aiempaan kantaan siitä, että klassinen Jumala-käsite ei toimi. Flew vielä ateistina ollessaan oli esimerkiksi sitä mieltä, että Jumala ”ruumiittomana henkenä” oli ristiriitainen termi. Nyt hän kuitenkin selostaa Thomas Tracyn ja Brian Leftow’n työtä mukaillen sitä, kuinka ruumiittomuus voidaan ottaa mukaan jonkin agentin ominaisuuksiin (tai oikeammin tiputtaa ruumis pois välttämättömien ominaisuuksien joukosta), eikä käsite tästä kärsi. Aiemmin kirjoissaan esittämänsä filosofiset esteet jumalauskolle ovat siis Flew’n mielestä poistuneet. Jäljelle jäävät ne askeleet, jotka työnsivät Flew’n teismin suuntaan.

Flew’n listan neljäs kohta, elämän synty, on jälkeenpäin joutunut kaikkein tiukimman kritiikin kohteeksi. Tämä ei ole lainkaan yllättävää, kun ottaa huomioon, kuinka lähelle aina tunteita herättävää evoluutioteorian ja jumaluskon välistä debattia koko kysymys tulee. Asia itsessään ei toki kosketa suoraan sitä, kuinka mutaation ja luonnonvalinnan kautta tuntemamme biologinen elämä kehittyy yksinkertaisesta muodosta monimutkaisempaan, vaan keskittyy tämän prosessin vaatimiin edellytyksiin eli pääasiassa DNA-koodin syntyyn, joka lienee luonnontieteille vielä jokseenkin hämärän peitossa (korjatkaa, jos olen väärässä).

Minulla ei ole asiantuntemusta kommentoida tätä kysymystä tavalla, joka lisäisi lukijan ymmärrystä oleellisesti, mutta aihetta käsittelevä luku vaikuttaa olevan filosofisesti kaikkein heikoimmin perusteltu. Flew esimerkiksi mainitsee, että Richard Dawkins syytti häntä aukkojen jumalaan uskomisesta, muttei kuitenkaan maininnan jälkeen käsittele tätä syytöstä selvästi. Aihe on houkutellut rankinta tylytystä Flew’n kriitikkojen taholta ja miltei varastanut show’n muilta mielenkiintoisilta aiheilta.

Kosmologisen argumentin analysointi lähtee liikkeelle Big-Bang-teoriasta, mutta toisin kuin näitä aiheita seuraava lukija ehkä arvailee, ei päädy puoltamaan sen kalam-versiota, mikä olisi aika luonteva vaihtoehto. Sen sijaan Flew on tutustunut Richard Swinburnen versioon kosmologisesta argumentista. Kirjassa ei kuitenkaan selosteta, kuinka se esimerkiksi suhteutuu niihin argumentin historiallisesti kuuluisampiin versioihin, kuten mainittuun kalamiin, leibnizlaiseen tai vaikkapa tomistiseen. Tällaisesta ohittamisesta jää hätäisyyden maku suuhun.

Kosmisesta hienosäädöstä Flew filosofina huomaa käsittääkseni tarkkanäköisesti, että eri multiversumiskenaariot eivät juuri vastaa hienosäädön nostamaan ongelmaan, vaan yleensä siirtävät sitä vain askelen taaemmas. Tässä kohden olisin tosin kaivannut tarkempaa positiivista kriteeriä sille, miksi Jumala puolestaan olisi parempi selitys hienosäädölle. On erikoista, ettei sellaista pohdintaa juuri tarjota, koska muuten usein siteerattu Swinburne kaiketi käsittelee tätäkin. Nyt vain kerran lainataan Swinburnea, jonka mukaan ”on hullua postuloida triljoona (kausaalisesta kytkeytymätöntä) universumia selittämään yhden universumin ominaisuudet, kun vain yhden entiteetin (Jumalan) postuloiminen hoitaa homman.” Yksinkertaisuus on tietenkin yksi selityksellinen hyve, mutta tuskin yksin riittää argumentin epäilijälle.

Viimeiseksi, mutta kirjan järjestyksessä ensimmäiseksi, Flew käsittelee omasta mielestäni mielenkiintoisinta kysymystä eli siitä, miksi luonnossa ylipäänsä on lakeja, jotka vieläpä voidaan muotoilla matemaattisesti. Kuten niin monet tiedemiehet ennen meitä, Flew’kin päätyy pitämään Jumalaa luontevana selityksenä tälle. Ongelma tässäkin luvussa vain on, että kunnolliseen argumentin vaihtoon ei antauduta. Luku koostuu suurelta osin kuuluisien tiedemiesten – niin elävien kuin kuolleiden – lainauksista, joissa he toteavat uskovansa luonnontieteen pohjalta jotakuinkin vähintään Flew’n tavoin.

Kaikkiaan kirja on toisaalta helppolukuinen ja käsittelee monipuolisesti uskonnonfilosofian parissa käsiteltyjä argumentteja viimeisten vuosikymmenten ajalta. Kuka tahansa, joka kuitenkin etsii siitä pohjamutia luotaavia syvällisiä perusteluja sille, miksi kuuluisa ateistifilosofi muutti mielensä, pettyy kevyeen otteeseen väistämättä. Niin petyin myös minä. Yksi syy siihen, miksi ote on niin höyhensarjalainen kuin on, ehkä selviää tässä kirjoituksessa myöhemmin. Toinen syy lienee toki se, että kirjasta ylipäänsä haluttiin tehdä mahdollisimman laajan yleisön lukemistoa.

Epäilykset heräävät New York Timesissa

Kuten mainitsin, kirjan todellista ajatusten esittäjää on epäilty, ja kannessa komeileekin kysymyksiä herättävästi kahden henkilön nimet: Flew’n itsensä ja hänen avustajansa Varghesen. Kysymyksen aitoperäisyydestä herätti ensimmäisenä New York Timesin kolumnisti Mark Oppenheimer artikkelillaan ”The Turning of an Atheist” marraskuussa 2007.

Pian Flew’n esittelyn jälkeen Oppenheimer siirtyy kuvaamaan Flew’n ja tämän kannanmuutoksesta huolestuneen skeptikko Richard Carrierin välistä intensiivistä kirjeenvaihtoa syksyltä ja talvelta 2004-2005, jonka lopputuloksena Flew muun muassa kirjoitti uudelleen kirjansa God and Philosophy uusintapainoksen johdannon, jossa mainitsee muutoksensa ateistista deistiksi. Vuonna 2005 julkaistuun versioon mainintaa tästä ei tullut. Artikkelissa annetaan nähdäkseni rivien välistä ymmärtää, että kenties Flew olisi jopa peruuttanut koko matkan takaisin entiseen ateismiinsa.

Eriskummallisesti Carrier esitetään kirjoituksessa ikään kuin Flew’n tuttavapiirin ainoana kovan luokan älykkönä, jonka ansioiden luetteluun omistetaan kokonainen kappale: kesken jäänyt väitöskirja, työ Sceptical Inquirerissa sekä 444-sivuinen ”magnum opus”, omakustanne metafyysisen naturalismin puolustukseksi, joka kattaa ”jokaisen aiheen tiedosta taiteeseen, metafysiikasta moraaliin, teologiasta politiikkaan”. En tunne Carrieria, ja hänen aiheiden moninaisuuteen nähden hämmästyttävän ohut kirjansa voi periaatteessa olla täyttä timanttia. Mutta tällainen suhteellisuudentajun puutetta osoittava hehkutus ei oikein voi olla hyppäämättä silmille, kun samassa kirjoituksessa professorit Oxfordista ja muualta esiintyvät ilman akateemista titteliä. Kyseinen painotus ei ole Oppenheimerilta ainoa laatuaan, mikä tuntuu artikkelin sävyssä pitkin matkaa.

Mutta Flew’ta ja Varghesea vastaan raskauttavaa aineistoa on lisääkin. Oppenheimer matkusti elokuussa 2007 Flew’n luokse Englantiin haastattelemaan tätä hänen kotonaan. Haastattelussa tuli ilmi, että Flew ei muista montaakaan kirjassa mainituista filosofeista ja tiedemiehistä, kuten Paul Daviesia tai Leftow’ta. Vaikka Flew selittääkin tämän sillä, ettei vanhuuttaan enää muutenkaan juuri muista nimiä, käy silti selväksi, ettei hän vaikuta olevan kovin kartalla keskustelusta, jota hän kirjassa vielä aktiivisesti kommentoi.

Lopputuloksena Oppenheimer päättelee, että Flew on yksinkertaisesti vanhuuden höppänyyttään ollut helposti kristittyjen manipuloitavissa, eikä tällaista kääntymystä voi siksi mitenkään ottaa vakavasti.

Mielestäni Oppenheimerin artikkeli kertoo meille varsin vakuuttavasti sen, että Flew todellakin oli ainakin elokuussa 2007 siinä kunnossa, ettei kyennyt kunnolla arvioimaan esimerkiksi kosmologiaan liittyvää luonnontieteellistä aineistoa tai sen päälle rakennettuja filosofisia argumentteja. Flew’n tila tästä ajankohdasta eteenpäin päiviensä täyttymiseen asti tuskin myöskään sanottavasti parani.

Sen sijaan Oppenheimerin päätelmät siitä, millaiset olivat ne syyt, jotka johtivat Flew’n lopulta deistiksi tuloon vuonna 2004, ovat täysin pohjaa vailla ja on omituista, ettei hän itse huomaa tätä. Oppenheimer kirjoittaa artikkelinsa lopuksi kokonaisarvionsa:

“But it seems somewhat more likely that Flew, having been intellectually chaperoned by Roy Varghese for 20 years, simply trusted him to write something responsible. Varghese had done him so many kindnesses. He introduced Flew to Gerald Schroeder and John Haldane, and, I learned, he flew to England to chauffeur Flew to meetings with Leftow and the Christian philosopher Richard Swinburne (although when Leftow and Swinburne appear in the book, the conversations are described as if Varghese were not present). Varghese also gave Flew adventures, jetting him to Dallas and New York, putting him in a DVD documentary, getting his name in the papers. If at times Flew could be persuaded, by a letter or a phone call from an American atheist, that Varghese and his crew were not the eminent authorities on science they made themselves out to be, he was always happy to change his mind back. These Christians were kind and attentive, and they always seemed to have the latest research.”

Ensinnäkin väite, jonka mukaan Flew olisi ollut parikymmentä vuotta Varghesen kaitsennan alla (chaperoned) on aika kovan luokan lause, jota on vaikea ottaa vakavasti esitetyillä perusteilla. Flew’n olisi pitänyt tällöin olla kiihtyvästi seniili Varghesen tapaamisesta eli vuodesta 1985 asti. Silloin hän oli vasta 62-vuotias ja tukevasti koko maailman tuntema briljantti ateisti, joka oli vain vuotta aiemmin julkaissut kolmannen edition tunnetusta kirjastaan God and Philosophy. Oppenheimerin skenaariossa tämä älyllinen alennustila vähintään oirehti jo tuolloin ja paheni vuosien mittaan, mutta ilmeisesti keskeytyi ihmeenomaisesti, kun Flew aloitti kirjeenvaihtonsa Carrierin kanssa. Yhtä ihmeenomaisesti se jatkui, kun kirjeenvaihto loppui. Skenaarion epäuskottavuutta lisää myös se, että Flew pysyi loppuun asti nimenomaan deistinä, eikä päätynyt kristityksi, joita hänen väitetyt manipulaattorinsa ovat.

Toiseksi, villit spekulaatiot ”seikkailuista” suostuttelukeinoina ovat yksinkertaisesti vain huvittavia miehestä, joka on luultavasti koko aikuisikänsä ravannut akateemisissa konferensseissa ympäri maailmaa ja ollut muun muassa Thatcherin hallituksen neuvonantajana, kuten Oppenheimer itse lukijalle kertoo. On todella outoa, että tällaista tekstiä on edes annettu painaa lehteen asti, olkootpa arvailut kuinka hypoteettisiksi tarkoitettuja tahansa.

Carrierin kanssa käyty kirjeenvaihto kertoo puolestaan korkeintaan, että Flew oli talvella 2004-2005 viimeisimmän tieteellisen tiedon ulottumattomissa elämän syntyteorioita koskien – aivan kuten itsekin myöntää epäsuorasti maininnallaan, ettei osaa käyttää internetiä. Näin on siksi, että Oppenheimer kertoo meille Carrierin kritisoineen (vielä ilmeisen selväjärkisenä pidetylle) Flew’lle juuri fyysikko Gerald Schroederia, jota kirjassa lainataan pääasiassa abiogenesikseen liittyvissä seikoissa. Jos kirjeenvaihto koski sellaisiakin asioita, joissa Flew’n kompetenssi oli kiistatta suurempi (kuten teismin koherenssi), sitä ei ole meille kerrottu.

Oleellista olisi kuitenkin kiinnittää huomiota ajanjaksoon ennen vuotta 2004 eli niihin pariinkymmeneen vuoteen, joiden aikana Flew tutustui uusiin teistisiin argumentteihin. Voiko kirjan katsoa edustavan asiallisesti tämän ajanjakson kehitystä? Oppenheimerin tekstistä emme voi päätellä mitään tästä ajanjaksosta, vaikka kirjoittaja ilmeisen läpinäkyvän biaksensa vuoksi niin tekeekin. Hänen aineistonsa riittää sanomaan vain sen, että viimeistään elokuussa 2007 Flew oli kykenemätön kommentoimaan kirjansa antia. Tätä vastaan meillä sen sijaan on lukuisten filosofien kertomuksia siitä, että he ovat laajasti keskustelleet Flew’n kanssa kirjan aiheista muutaman vuosikymmenen aikana. En oikein keksi uskottavaa syytä, miksi tällaiset todistukset tulisi ilman kunnollisia vastatodisteita kyseenalaistaa.

Edustaako kirja Antony Flew’n näkemyksiä?

Onko kysymys kirjoittajasta sitten vielä selvä? Ei, mutta toinen New York Timesin kirjoittaja antaa meille tätä varten ratkaisun avaimia käteen. Hän on Anthony Gottlieb, joka laati tyrmäävän arvion kirjasta joulukuussa 2007. Gottlieb muun muassa kirjoittaa

”Instead of trying to construct a coherent chain of reasoning in Flew’s own words, the authors present a case that often consists of an assemblage of reassuring sound bites excerpted from the writings of scientists, popularizers of science and philosophers. They show little sign of engaging with the ideas they sketchily report.”

Gottliebin huomiot pitävät paikkansa. ”Sound bitet” ovat hyvin ilmeisiä ja ajoittain kömpelöitä. Mutta toisin kuin Gottlieb, olisin taipuvainen pitämään niitä päinvastoin osoituksena siitä, että Flew on todella kirjan ajatusten takana.

Jos tarkoitus näet olisi ollut tehdä hyvin pätevän oloinen väärennös, niin ei olisi ollut kovin vaikeaa yhdistää langanpäitä hiukan tehokkaammin ja laatia tavanomaisia argumenttiketjuja, joita Flew’n oma evidentialistinen traditio on pullollaan. Parhaina päivinään Flew olisi tähän pystynyt ja taitava jäljittelijä olisi tätä todennäköisesti jotenkin yrittänyt kopioida. Jos sen sijaan Varghesen oli tarkoitus minimoida oma sormenjälkensä kirjasta siten, että teksti on vain jotakuinkin seurattavaa, nimenomaan tällaisia keskeneräisiä aihioita voisi odottaakin kirjasta löytävänsä.

Tämä skenaario sopisi varsin hyvin yhteen myös sen kanssa, mitä kustantaja HarperCollinsin edustaja ja Varghese itse toteavat Oppenheimerille, eli että Flew’n kunnon huononeminen oli kirjan kirjoittamisen aikaan täysin tiedossa.

Lisäksi Flew on kuvannut kääntymyksensä syitä ennen kirjan kirjoittamista muissakin yhteyksissä, esimerkiksi tässä teologi-filosofi Gary Habermasin haastattelussa.

Mikä vaikuttaisi siis olevan totuus? Kallistun itse aitouden puolelle (ohimennen sanoen samoin teki myös Leo Näreaho arviossaan Vartija-lehdessä, nro 3/2008). Vaikka mielestäni Varghesen olisi pitänyt tuoda kirjoitustapa paljon avoimemmin jo itse kirjassa esiin, on vaikea lähteä kumoamaan kaikkea sitä, mitä hän kuitenkin on varsin estoitta kertonut jälkeenpäin: Flew oli muun muassa lukenut ja korjannut kaikkiaan noin kymmenen käsikirjoitusversiota sen muutaman vuoden aikana, jona teosta tehtiin. Kirja tuskin edustaa Flew’ta terävimpinä päivinään, mutta opuksen karkeasti kuvaamat argumentit deismiin johtaneina syinä lienevät juuri häneltä peräisin.

Mitä sitten suomalainen lukija voi kaikesta tästä kalapaliikista oppia? Ehkä ainakin sen, että jos muutat kantaasi, tee se ajoissa jos haluat, että se uskotaan. Toiseksi, kaikenlainen päänahkojen laskeskelu puolin tai toisin ei yleensä synnytä hedelmällistä keskustelua itse argumenteista.

Flew’lle kävi kuitenkin valitettavasti juuri näin ja hänestä tuli pelinappula. Keskustelu kirjan aitoudesta peitti alleen sisällön, mikä on valtava harmi. Sen ehkäisy olisi ollut jossain määrin tekijätahojen toimien ulottuvissa, mutta ennen kaikkea luonnollisesti asiasta uutisoineiden toimittajien vallassa.

Kuva: Superfamous@Flickr.com. CC BY 3.0.