E.V. Rope Kojosen teos ”Luominen ja evoluutio: Miten usko ja tiede kohtaavat” julkaistiin vuosi sitten. Mitä luomisnäkemystä ja evoluutiota koskevassa keskustelussa on sen jälkeen tapahtunut ja mitä on odotettavissa tulevaisuudessa? Tässä kirjoituksessa Kojonen vastaa joihinkin kirjan saamiin kommentteihin ja kertoo tutkimustyönsä uusista käänteistä.

Luominen ja evoluutio -teoksen vastaanotto

Maailmalla tapahtuu jatkuvasti monenlaista luomisnäkemystä ja evoluutioteoriaa koskevan keskustelun kannalta merkittävää. Koronapandemia ja sen hoito ovat tuoneet keskustelun tieteen auktoriteetista ja tiedeskeptisyydestä julkisuuden valokeilaan, ja ne tulevat määrittämään tiedeluottamusta koskevaa tutkimusta sekä suuren yleisön asenteita tieteeseen tulevina vuosina voimakkaasti. Samoin vaikuttavat uskoakseni myös esimerkiksi tieteen politisoituminen ja näkemysten polarisoituminen sukupuolisuutta koskevassa keskustelussa. Maailmalla tiede kuitenkin etenee jatkuvasti ja esimerkiksi James Webb-teleskooppi tuo lisää todistusaineistoa huomioitavaksi maailmankaikkeuden kehitystä ja evoluutiota koskevassa keskustelussa. Evoluutiobiologiassa keskustelu laajennetusta evoluutiosynteesistä sekä esimerkiksi evoluution taustalla olevasta fysiikasta jatkuvat, ja älykkään suunnittelun liikettä edustava Discovery-instituutti jatkaa julkaisutoimintaansa. Esimerkiksi Stephen C. Meyerin teos The Return of the God Hypothesis (2021) on saanut USA:ssa varsin suuren suosion ja paljon näkyvyyttä. 

Luomisesta ja evoluutiosta kirjoittava teologi ei siis voi jäädä lepäämään laakereillaan, vaan tutkimustyön on jatkuttava. Tässä artikkelissa keskityn kirjani Luominen ja evoluutio: miten usko ja tiede kohtaavat (Gaudeamus 2021) saamaan vastaanottoon sekä esittelemään joitakin väläyksiä tutkimuksesta, jota itse edelleen teen kirjan teemoista. Kaikenkaikkiaan teoksen vastaanotto on ollut nähdäkseni positiivinen yli monien perinteisten kirkollisten jakolinjojen, mistä kertovat myönteiset arviot niinkin erilaista näkemystä edustavilla foorumeilla kuin Skeptikko-lehdessä (1/2022) ja Radio Patmoksessa (1.2.2022). Otto Pellinen on esittänyt Perusta-lehdessä (5/2022) katsauksen teoksen saamiin arvioihin.

Kosmoksen turmelus

Luominen ja evoluutio -teos on saanut vain vähän kritiikkiä. Luther-säätiön pappi, teologian tohtori Martti Vaahtoranta kohdistaa muuten hyvin myönteisessä arviossaan kritiikkiä lukuun 6, ”Syntiinlankeemus ja kärsimyksen ongelma: tekeekö evoluution hyödyntäminen Jumalasta pahan?” Vaahtorannan mukaan ”Ohueksi ja pinnalliseksi jää ainakin minun mielestäni hänen argumentaationsa, joka ilmeisesti pyrkii vakuuttamaan lukijan siitä, että lankeemuksella oli vaikutusta vain ihmiseen eikä häntä ympäröivään, taakan alla huokailevaan luomakuntaan eikä maahan, joka kasvaa kiviä ja ohdakkeita.” Tässä olisi ollut mielenkiintoista kuulla tarkempaa kritiikkiä, sillä toisessa arviossa lukua pidettiin yhtenä kirjan parhaista. Onko kyse siitä, että Lutherin tarkka seuraaminen edellyttäisi uskoa lankeemuksen laajempiin vaikutuksiin?

Luvussa pidän tosiaan todennäköisempänä tulkintaa, jonka mukaan Raamattu ja kirkon varhainen perinne eivät opeta ihmisen syntiinlankeemuksen aiheuttaneen sellaisia laajoja kosmisia muutoksia joita sillä on tavattu reformaation jälkeen nähdä. Lankeemuksen kosmisia vaikutuksia korostavan tulkinnan eksegeettisen ja traditionaalisen pohjan heikkous oli itsellenikin yksi yllättävimpiä löytöjä tutkimuskirjallisuuden äärellä. Kuitenlim esimerkiksi Athanasius (296 – 373) toteaa, että

Mikään luomakunnassa ei ole poikennut Jumalan tuntemuksesta, paitsi ihminen: Ei Aurinko, ei Kuu, ei taivas, eivät tähdet, ei vesi, eikä ilma ole poikennut luomisjärjestyksestä. Tuntien Tekijänsä ja Hallitsijansa, Sanan, ne pysyvät sellaisina kuin ne luotiin. Ainoastaan ihminen on hylännyt hyvän ja keksinyt turhuuksia totuuden sijaan. Näin ihminen on luovuttanut Jumalalle kuuluvan kunnian ja tuntemuksensa hänestä demoneille ja ihmisen muotoisille kiville.

Athanasius, Sanan lihaksi tulemisesta, 7.43.

Vastaavat käsitykset olivat hyvin yleisiä varhaisessa ja keskiaikaisessa traditiossa. Väitteitä lankeemuksen vaikutuksesta luomakuntaan saa hakemalla hakea ennen reformaatiota, ja tällöinkin esitetään vain joitakin yksityiskohtia. Tapana vaikutti olevan nähdä luonnon kirjan sisältämät synkät piirteet omalla tapaa tarkoituksellisina osina nykyistä luomakuntaa, vaikka kristityt odottavatkin vielä parempaa.

Kirjassa kommentoin kyllä myös niitä muutamaa raamatunkohtaa jolla lankeemuksen kosmisten vaikutusten tulkintaa on perusteltu. Esimerkiksi Raamatun kuvaamasta ohdakkeiden kasvamisesta lankeemuksen jälkeen ei nähdäkseni voi sitovasti päätellä, ettei ohdakkeita olisi tekstin mukaan ollut ennen lankeemusta. Jos Raamattua tulkitaan Raamatulla, riittää, että lankeemuksen jälkeen ohdakkeet asettuvat jotenkin uudella tavalla ihmistä vastaan, eli ihmisen luontosuhde muuttuu. Samoin myös myöhemmässä Raamatussa kuvatut luonnon kiroukset eivät tarkoita uusien luonnonvoimien luomista, vaan esimerkiksi niiden kääntymistä Israelia vastaan (esim. 3. Moos. 26: 5. Moos. 28, Joosua 24, Jesaja 5:5-7, Jesaja 24). Jätän teoksessa kuitenkin tilaa sille, että ihmisen lankeemus vaikuttaa jollain tavalla myös luomakuntaan, kuten yhden orkesterin jäsenen soittama riitasointu häiritsee kaikkia, minkä vuoksi ”luomakunta huokaa”. (Luominen ja evoluutio, 204) Käsittelen laajasti erilaisia mahdollisia vastauksia luonnollisen pahan ongelmaan, myös ihmisten tai enkelien lankeemukseen vetoavia käsityksiä. Näilläkin voi roolinsa luonnollisen pahan selittämisessä ilman että lankeemuksen vaikutukset ovat niin massiivisia kuin nuoren Maan kreationismissa ajatellaan. Vaikka siis haastan kosmisen lankeemusnäkemyksen raamatullisen ja traditionaalisen perustan, toivon luvun analyysin kuitenkin osoittavan, mihin tämänkin näkemyksen puolustajien kannattaisi kehitelle sitä eteenpäin.

Behemotin sukuelin ja nuoren Maan tulevaisuus

Kriittisin Luominen ja evoluutio -kirjan saama arvio on Mikko Tuulirannan ja Panu Launosen kirjoittama ”Uskon ja tieteen nokkakolari” (Luominen-lehti 44/2022, s. 44-47). Tuuliranta ja Launonen sanovat ystävällisesti kirjan olevan ”mielenkiintoinen opas evoluutioon uskovien teologien selitysten maailmaan”, vaikkakaan he eivät pidä kyseisiä selityksiä hyvinä. Lisäksi he myöntävät minun olevan ”ainakin kohtalaisesti perehtynyt joihinkin nuoren Maan kreationistien oppeihin.” Arviossa Tuuliranta ja Launonen eivät sanokaan yhtään kohtaa, jossa olisin esittänyt YEC näkemyksen virheellisesti. Arvion pääosa kuitenkin keskittyy useiden kirjan väitteiden kritiikkiin yleensä asiayhteydestään irrotettujen lainausten avulla. Lisäksi Tuuliranta ja Launonen esittävät myös psykologisoivia ja hengellisiä selityksiä sille, etten toistaiseksi ole nuoren Maan kreationisti: taustalla on heidän mukaansa erityisesti “ihmissuosion etsiminen” Jumalan sanan seuraamisen sijaan.

Kommentoin tässä vain Tuulirannan ja Launosen arviossa eniten palstatilaa saavaa kritiikkiä, Jobin kirjan 40.-41. lukujen Behemotin ja Leviatanin biologiaa. Nuoren Maan kreationistien kirjallisuudessa nämä otukset on ollut tavallista tulkita dinosauruksiksi, ei esimerkiksi krokotiiliksi tai virtahevoksi kuten 1992 kirkkoraamatussa. 

Tuuliranta ja Launonen eivät harmi kyllä vastaa mitenkään dinosaurustulkintaa vastaan esittämiini perusteluihin, vaan keskittyvät Behemotin ”häntään” (Job 40:17), joten toistan tässä vielä lukijan avuksi muutaman keskeisen perusteen (tarkemmin tästä: Dinosauruksia Raamatussa? Ote E. V. Rope Kojosen kirjasta Luominen ja evoluutio: Miten usko ja tiede kohtaavat). Jos selitämme Raamattua Raamatulla, niin täytyy ottaa huomioon Leviatanin muut kuvaukset Raamatussa. Psalmi 74:13-14 kuvaa Leviatanin murskaamista luomisen kuvauksen yhteydessä, ja Jesajan kirjassa (27:1) kuvataan, kuinka Jumala voittaa Leviatanin tulevaisuudessa tuomitessaan Jumalaa vastustavat maailmanvallat: ”Sinä päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan Leviatanin, nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee hengiltä syvyyden hirviön.” Kuten totean kirjassa, tämä tuskin tarkoittaa, että jossakin meressä piileskelee vielä plesiosaurus tai spinosaurus, joka taistelee Jumalaa vastaan, vaan kyse on selvästi symbolisesta kielestä. Muun Raamatun ja kulttuuriympäristön perusteella on uskottavaa tulkita myös Jobin kirjan Leviatan kaaosta edustavaksi lohikäärmeeksi. Behemotin tunnistaminen on Leviatania vaikeampaa, mutta mitään liskomaisia ominaisuuksia tai esimerkiksi sauropodin pitkää kaulaa sillä ei mainita olevan. Jos hännän on oltava kirjaimellisesti häntä, se voi olla esimerkiksi myyttinen maalla asuva hirviö – tai tosiaan vaikkapa virtahepo, jolloin hännän kuvauksen olisi ymmärrettävä tarkoittavan toimintoa, ei pituutta ja kokoa. Arviossaan Tuuliranta ja Launonen eivät kommentoi lainkaan esimerkiksi näitä perustelujani.

Behemotin hännän selitys on kuitenkin keskeistä, koska tämä on tekstissä otusten koon ohella se keskeinen ominaisuus, johon nuoren Maan kreationistit ovat viitanneet dinosaurustulkinnan tueksi. Kirjassa pidän todennäköisenä selitystä, että häntä on kielellisen analyysin ja asiayhteyden perusteella eufemismi eli kiertoilmaus Behemotin sukupuolielimelle. Tuuliranta ja Launonen lainaavat tätä useita kertoja ja katsovat sen osoittavan, ”millaisiin älyttömyyksiin evoluution pakottaminen Raamattuun johtaa.” Olisihan älytöntä ajatella, että Jumala esittelisi Behemotin, “Jumalan töiden esikoisen” tilalta Jobille “miehen sukupuolielintä”, kuten he virheellisesti tulkitsevat minun väittävän. Heidän mukaansa onkin ”helpompaa (ja rehellisempää) olla nuoren Maan kreationisti kuin ruveta selittämään esimerkiksi Behomotin häntää penikseksi.”

Esittelemässäni häntätulkinnassa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että Behemotin tilalta huomio kiinnittyisi ”miehen penikseen”, vaan siitä, että Behemotin ominaisuuksien kuvaukseen kuuluu sen mukaan myös sukupuolisuus. Tulkinnan kritiikiksi ei riitä, että Jumalan ei olisi sopivaa mainita otuksen sukupuolielimiä puheessaan Jobille, sillä puhuuhan Jumala peniksistä muuallakin Raamatussa (ks. esim. Hes. 16:26, 23:20), samoin kiertoilmaisuin (joita löytyy myös esim. 2. Moos. 28:42, 3. Moos. 18:6, 5. Moos. 25:11 ja Jesaja 57:8). Kiertoilmaisujen havaitsemiseen on tarpeen katsoa hepreankielistä tekstiä, sillä suomenkieliset käännökset eivät yleensä ole yhtä häveliäitä. Jobin kirjan puheissa mainitaan monia muitakin luonnon erikoisia ominaisuuksia. Seksuaalisuus on Jumalan hyvä luomus, josta monilla on taipumus ylpeillä. Teokseen sopii siksi aivan hyvin kuvaus, joka korostaa Behemotin oleva ihmiseen verrattuna täysin ylivertainen kaikilta fyysisiltä ominaisuuksiltaan, myös seksuaalisuuden ja sukupuolielimensä suhteen. Juuri näin Behemot toimii puheessa hyvänä muistutuksena ihmisen pienuudesta ja heikkoudesta. Tulkinnan kritiikki edellyttäisi eksegeettisten perusteiden kumoamista.

Tuuliranta ja Launonen ovat kuitenkin erehtyneet myös Behemotin hännän merkityksen tulkinnassaan. Kuten todettua, he esittävät asian ikään kuin koko keskustelun lopputulos riippuisi hännän tulkinnasta: Jos emme voi uskoa Jumalan puhuneen Jobille luomansa olennon sukupuolielimestä, dinosaurustulkinta ja nuoren Maan näkemys ovat heidän mukaansa selvästi oikeita. Evoluution ja Raamatun yhdistämisen he katsovat ”pakottavan” tällaiseen älyttömyyteen, ja pitävät rehellisempänä olla mieluummin ”nuoren Maan kreationisti kuin uskoa hännän tarkoittavan Behemotin penistä”. Tämä on kuitenkin väärä vastakkainasettelu. Esittelen kirjassa mainitun selityksen vain useasta syystä todennäköisenä selityksenä hännälle – en välttämättömänä vastauksena nuoren Maan kreationisteille. Mikään keskustelussa ei siis lopulta riipu siitä, miten hännän tulkitsemme, vaan kyseessä on vain kiinnostava tutkimuskirjallisuudessa esitetty selitys. Jos hännän on oltava kirjaimellinen häntä, ei tämä silti tee Behemotista dinosaurusta. Olennaisempaa kirjani Behemotia ja Leviatania käsittelevässä kohdassa ovat muut perusteet niiden luonteelle. Mielestäni järkevintä on tulkita ne ensisijaisesti symboliseksi tarkoitetuksi kuvaukseksi. Myös tulkinta vaikkapa krokotiilina tai virtahepona on mahdollinen, mutta tällöinkin kuvaus sisältää vahvan hengellisen merkityksen. Minulle kyse on siis kiinnostavasta raamatuntulkinnallisesta kysymyksestä, josta ei lopulta riipu paljoa – toisin kuin Tuuliranta ja Launonen päättelevät.

Selvyyden vuoksi totean kuitenkin, että pidän tulkintaa dinosauruksista myös teologisesti ongelmallisena. Jobin kirjassahan Jumala vaikuttaa sanovan, että ihminen ei voi voittaa kamppailussa näitä olentoja vastaan, vaan ne ovat alamaisia ainoastaan Jumalalle: “Ei ole niin rohkeata, joka sitä ärsyttäisi. Kuka sitten kestäisi minun edessäni?” (Job 41:2) Kuitenkin nykyisten aseiden avulla mikä tahansa dinosaurus voitaisiin kyllä voittaa. Reinikainenkin väittää teoksissaan, että tarinat lohikäärmeiden surmista voivat kertoa dinosauruksia keskiaikaisilla välineillä surmanneista ihmisistä. Tällöinhän Jumalan sanat Jobille eivät pitäisi enää paikkaansa meidän kohdallamme. Jos Behemotin ja Leviatanin sen sijaan ymmärretään kuvaavan symbolisesti vaikkapa luonnonvoimia tai epäjärjestystä, ymmärtää jokainen, ettei ihmisen hallintavalta näiden yli ole edelleenkään kovin hyvä. Näin ollen vertauskuvallinen tulkinta säilyttää mielestäni paremmin tekstin opetuksen meille.

Kirjassa mainitsen tulkintahistorian myyttiselle tulkinnalle antaman tuen, mutta mainittakoon vielä lisätietona, että muun muassa Origenes, Athanasius, Augustinus, Hieronymus, Kyrillos Jerusalemilainen ja Gregorius Nazianzilainen tulkitsevat Behemotin ja/tai Leviatanin kuvaavan lihan himoja, eli vatsan ja seksuaalisuuden kiusauksia, tai jopa saatanaa (ks. tarkemmin: catholiccrossreference). Behemotin ominaisuuksien monipuolinen kuvaus sopisi tähänkin tulkintaan.

Tämä riittäköön nyt Tuulirannan ja Launosen arviosta. Jos saamme vielä jatkaa keskustelua kirjan sisällöstä nuoren Maan kreationistien kanssa, toivoisin heidän tarttuvan mieluiten kirjan keskeisiin haasteisiin nuoren Maan kreationisteille tai vaikkapa luonnollisen pahan ongelman ja sen ratkaisujen analyysiini. Lisäksi toivon edelleen nuoren Maan kreationistien parantavan omien argumenttiensa vertaisarviointia. Nyt edelleen näkee harmillisen paljon käytettävän myös sellaisia YEC-argumentteja, jotka vaikutusvaltaiset kreationistijärjestöt ovat jo aikaa sitten hylänneet kumottuina, kuten kirjassani totean.

Selvennyksiä, tarkennuksia ja korjauksia

Luominen ja evoluutio -teoksen lukijapalautteessa on tullut vastaan joitakin kohtia, jossa tekstiä on syytä hieman selventää tai tarkentaa. 

Luku 1: Uskon ja tieteen sota? Totean kreationismin ja koronarokotteen suhteesta, että suuret kreationistijärjestöt ovat antaneet koronapandemiannyhteydessä rokotemyönteisiä lausuntoja. Esimerkiksi Creation Ministries International on puolustanut rokotteiden merkitystä yleisten suositusten mukaisesti myös pandemian edetessä, samoin Suomessa Pekka Reinikainen. Yhdysvaltalainen Answers in Genesis vaikutti samoin aluksi suhtautuvan koronarokotteeseen myönteisesti ja suositteli esimerkiksi kasvomaskin ja sosiaalisen etäisyyden pitoa sekä julkaisi rokotteiden yleistä hyödyllisyyttä ja niiden kristillistä alkuperää korostavan jutun. Tässä ei suoraan mainittu juuri koronarokotetta, mutta toisaalta pandemian edetessäkään AIG ei ole julkaissut esimerkiksi rokotekritiikkiä. Kirjani toteamus suurten kreationistijärjestöjen rokotemyönteisyydestä perustui muun muassa tällaiseen todistusaineistoon.

Kirjan teksti tässä kohden ei siis ole virheellinen, mutta laajennuksena on syytä todeta, että pandemian edetessä AIG on nostanut koronarokotteen toimivuuden sijaan keskusteluun pikemminkin kritiikkiä rokotepakkoa vastaan. Tässä AIG:n kannanotot ovat korostaneet asiassa kristityn vapautta ottaa rokote tai olla ottamatta, sekä sitä, että turva löytyy rokotteen sijaan lopulta kuitenkin Jumalasta. Monen suomalaisen näkökulmasta kannanotto on varsin maltillinen.

Kirjassa kreationistien yleinen rokotemyönteisyys on esimerkki siitä, kuinka kreationismiin ei kuulu skeptisyys kuin osaan tieteellisiä näkemyksiä. AIG:n rokotekantakin on edelleen esimerkki tästä, ja pidättäytyminen suorista kehotuksista juuri koronarokotteen ottamiseen kertonee siitä, miten polarisoitunut USA:n keskusteluilmasto on ja pakkotoimien herättämästä vastarinnasta. Siinä on kyse politiikasta ja ihmisoikeuksia koskevasta filosofiasta, ei tiedevastaisuudesta.

Luku 2: Litteä Maa ja Maakeskinen maailmankuva. Viitteessä 2 viittaan ajanlaskun ensimmäiseen vuoteen “vuotena nolla”. Tässä pitäisi tietysti olla “ensimmäisenä vuotena”, sillä vuosi 1 alkaa heti ajanlaskun alusta, aivan kuten kymmeneen laskettaessa ei aloiteta nollasta vaan ykkösestä.

Luku 3: Nuoren Maan kunniakas historia. Mainitsen kirjassa puiden vuosirenkaisiin perustuvan iänmäärityksen kiinnostavana esimerkkinä menneisyyden tutkimisen menetelmistä ja kehotan lukijaa perehtymään asiaan tarkemmin Otto Pellisen Areiopagilla julkaistun artikkelin avulla. Nuoren Maan kreationisti, kirurgi Mikko Tuuliranta on innostunut kommentoimaan teemaa jo useamman artikkelin verran. Tuuliranta lainaa toteamustani (s.113), että “esimerkiksi saksalainen tammipuiden vuosirenkaisiin perustuva kalenteri ulottuu 12 000 vuoden taakse”. (s.113). Kirjoitussarjansa osassa 3b Tuuliranta kommentoi, että

“Tässä ei ole viitettä, joten en tiedä mihin lähteeseen tieto perustuu. Saksalainen tammikalenteri Hohenheim Master Oak Chronology alkaa kuitenkin vasta vuodesta 8480 eKr. eli se ulottuu ”vain” 10 500 vuoden taakse ja tietoni mukaan sen pitäisi olla kaikkein pisin tammipuiden yleiskronologia.” 

Kirjassa on kuitenkin annettu lähde: Pellisen artikkeli, jossa dendrokronologian luotettavuutta käsitellään tarkemmin. Pellinen antaa myös tarkemman viitteen: “Esimerkiksi Saksan Hohenheimin yhtenäinen kronologia yltää 12000 vuoden päähän (Friedrich et al. 2004)”. Kuitenkin Luominen ja evoluutio -teoksen kirjoitusprosessissa Hohenheimin tarkasti rakennetun kronologian kuvaus on yksinkertaistunut harhaanjohtavaksi, sillä viittaamani 12 000 vuoden yhtenäinen kronologia ei perustu vain vain kirjassa mainitsemiini tammipuihin, vaan on yhdistelmä tammi- ja mäntypuista, kuten Michael Friedrich ja kumppanit kuvaavat. 

Tuulirannan sarja on ilmeisesti vielä jatkumassa, ja dendrokronologiasta kiinnostuneet voivat lukea myös Otto Pellisen ja Sakari Meinilän keskustelun teemasta – Pellinen ottaa tässä kantaa myös Tuulirannan väitteisiin.

Luku 5: Kreationistinen tiedekäsitys ja vedenpaisumusgeologia. Totean luvun alussa (s. 152), että nuoren Maan kreationismia tukevat julkaisut on kirjoitettu vakuuttamaan ennen kaikkea niitä, jotka jo valmiiksi ovat näkemyksen kannalla uskonnollisin perustein, eli kotiyleisölle. Tämä on kuitenkin tiukasti tulkittuna turhan yksioikoisesti sanottu, sillä kreationistista kirjallisuutta on suuri määrä ja tekstin tyyli luonnollisesti vaihtelee teoksesta. Löytyy toki myös paljon YEC materiaalia, joka on kirjoitettu ensisijaisesti vakuuttamaan toisinajattelijoita tai evankeliointimielessä, ja myös sisäryhmälle suunnatun materiaalin tarkoituksena on osin juuri varustaa kannattajia muiden näkemysten kohtaamiseen. Onneksi nuoren Maan kannattajien pyrkimys vakuuttaa myös ulkopuolisia kuitenkin käy ilmi kirjasta.

Sivulla 172 kerrotaan, että kreationistinen RATE-hanke oli “seitsemän kreationistitutkijan” projekti. Tämä ei ole suoranainen virhe, sillä myös projektista vastannut Institute for Creation Research (ICR) puhuu projektin olevan seitsenhenkisen tiimin tuotos (“the team of seven creation scientists” https://www.icr.org/rate), ja kirjassa tarkoitukseni oli viitata juuri projektin seitsemään luonnontieteilijään. Selvennykseksi olisi kuitenkin voinut todeta, että projektin toiseen kirjaan osallistui myös yksi heprean kielen ja vanhan Testamentin tutkija. Tämän vuoksi myös ICR puhuu toisaalla kahdeksan hengen tiimistä. Tarkoitus ei suinkaan ole väheksyä teologien merkitystä.

Luku 7: Luonnon temppeli ja sokea kelloseppä. S. 231 viittaan Windsorin ja Amundsonin näkemykseen, että lajien muuttumattomuuden ajatus vakiintui erityisesti Linnaeuksen (1707 – 1778) myötä, mutta olisi ehkä ollut hyvä mainita myös kasvibiologi John Rayn (1627 – 1705) lajimääritelmä, joka vaikutti Linnaeukseen. John Rayn. Tässä kohdassa koitin rajata tekstini pituutta, sillä lajikäsityksen alkuperästä ja kehityksestä käyty keskustelu on varsin mutkikasta.

Luku 8: Suunniteltu juttu? S. 270 totean, että moderni synteesi syntyi 1920-luvulla, mutta tässä olisi ollut parempi sanoa “1920-luvulta alkaen”, sillä tuolloin tapahtui vasta genetiikan ja evoluutiobiologian yhdistäminen. 

Luku 9: Ainutlaatuinen apina? Totean viitteessä 58, että kreationistiseen Aadamin ja Eevan luomiseen liittyy ajatus alkuperäisestä geneettisestä täydellisyydestä, joka mahdollisti lajin selviämisen pitkään jatkuneesta insestistä huolimatta. Näin Aadamin ja Eevan (sekä Nooan perheen) lapset eivät olisi kärsineet kohonneesta geneettisten virheiden riskistä samalla tapaa kuin nykyään lähisukulaisen kanssa lapsia saavat. Kuitenkaan ei ole empiirisesti selvää, miten vaikea geneettinen pullonkaula todellisuudessa tarvitaan ennen kuin se uhkaa lajin selviämistä, eli onko geneettiseen täydellisyyteen vetoaminen kuitenkaan edes tarpeellista kreationistille. Tämä olisi ollut hyvä todeta tekstissä tieteellisen tarkkuuden vuoksi. Asiaan on kiinnittänyt huomiota muun muassa geneetikko Richard Buggs.

Tässä käsittelemieni asioiden lisäksi myös muuta kritiikkiä on toki tullut. Minulle on esimerkiksi väitetty, että kreationistifyysikko Russell Humphreys on ratkaissut nuoreen Maahan liittyvän ”lämpöongelman” vuoden 2018 artikkelissaan ”New Mechanism for Accelerated Removal of Excess Radiogenic Heat” ja kirjassani on siis virhe kun esitän ongelman olevan vielä ratkaisematon. Lämpöongelmassa on siis lyhyesti sanottuna kyse siitä, että myös kreationistien myöntämän todistusaineiston mukaan maapallolla on tapahtunut vähintään satojen miljoonien vuosien edestä radioaktiivisia hajoamisprosesseja. Kreationistisen RATE-ryhmän raportin mukaan (Luominen ja evoluutio, s. 174) tämä olisi lämmittänyt Maapallon 22000 asteeseen eli käytännössä tuhonnut biosfäärin ja ilmakehän. Kirjassa viittaan myös kreationistiseen 2018-2019 tehtyyn katsaukseen aiheesta jossa selvää ratkaisua ei ehdotuksista huolimatta löydy ja totean, että todennäköisimmäksi vastaukseksi jää ”vetoaminen Jumalan ihmeeseen”. 

Tekeekö Humphreysin artikkeli tähän muutosta? Ei. Humphreysin ratkaisu on antaa ”taivaan ikkunoiden” avautuminen vedenpaisumuksen yhteydessä uusi merkitys. Häneen mukaansa Jumala avasi tuolloin ylimääräiselle lämmölle haihtumistien hyperavaruuteen, minkä vuoksi nopeutettu radioaktiivinen hajoaminen saattoi tapahtua tekemättä Maapalloa elinkelpoiseksi. Ratkaisu siis perustuu Jumalan ihmeeseen – juuri kuten totesin. Tämä olisi ollut kirjaan kyllä hauska lisäesimerkki siitä mitä viittaamani ihmeeseen vetoaminen voi tarkoittaa, ja miten tieteen käyttö Raamatun tulkinnan avaimena (tässä ”taivaan ikkunoiden” tulkinta) voi näkyä YEC-argumentaatiossa.

Mikäli tarkennettavaa tai korjattavaa löytyy lisää, otan mielelläni palautetta vastaan ja täydennän listaa. 

Keskustelu evoluution ja suunnittelun yhteensopivuudesta jatkuu

Lähes samaan aikaan Luominen ja evoluutio -teoksen kanssa julkaistiin myös englanninkielinen tutkimukseni ”The Compatibility of Evolution and Design.” (Palgrave 2021) Tutkimuksen ajatuksena oli analysoida tarkasti luonnon suunnitelmallisuuden ideasta käytyä keskustelua ja osoittaa, että toisin kuin usein on väitetty, evoluutio ei suinkaan ole ristiriidassa suunnitteluargumentin kanssa. Väitteet yhteensopivuudesta tai yhteensopimattomuudesta ovat luonnontieteen ulkopuolisia, ja siksi katsoin, että niitä on analysoitava nimenomaan teologisesti ja filosofisesti. Kuitenkin argumentin kehittely edellytti myös viimeisimmän luonnontieteellisen keskustelun huomioimista. Evoluutiobiologiassa on tapahtunut paljon Darwinin päivien ja myös uusdarwinistisen synteesin jälkeen, eikä keskustelussa evoluution ja luomisen suhteesta kannata jämähtää pohtimaan vain menneen tieteen ja teologian välistä suhdetta.

Jotta kirjan väitteet saisivat mahdollisimman hyvän syynin, järjestimme kristityn evoluutiobiologin Zachary Ardernin (Sanger-instituutti, Cambridge) kanssa kirjaa koskevan symposiumin, johon pyysimme teologien ja filosofien lisäksi myös luonnontieteilijöitä. Symposiumin puheenvuorot ilmestyvät Zygon-lehdessä joulukuun 2022 numerossa, mutta ovat jo ennakkoon luettavissa. Voin ilokseni todeta, että kirjan teesit vaikuttavat toistaiseksi kestävän tarkastelun ja puheenvuorot edistävät hienosti keskustelua suunnittelun ja evoluution suhteesta. Esimerkiksi laskennalliseen biologiaan ja evoluutioalgoritmeihin erikoistunut professori Peter Jeavons (Oxford) on tekstissään samaa mieltä kirjassani esittämästäni analyysista. Jeavonsin mukaan evoluution simulaatiot osoittavat, ettei evoluution toimivuus luonnossakaan ole mitenkään itsestäänselvää, vaan toimiva evoluutioprosessi riippuu tarkkojen ennakkoehtojen täyttymisestä. Evoluutiomekanismeja hyödyntävien algoritmien on oltava tarkasti suunniteltuja voidakseen tuottaa mitään kiinnostavaa, joten voisiko suunnittelu selittää myös evoluution toimivuutta luonnossa?

The Compatibility of Evolution and Design -kirja on monen akateemisen kirjan tavoin varsin kallis, mutta esimerkiksi David Glassin yhteenveto ja oma vastaukseni kritiikkeihin ovat ilmaiseksi luettavissa. Muut symposium tekstit ovat kirjoittaneet Zachary Ardern, Denis Alexander, Meghan Page, Bethany Sollereder ja Mats Wahlberg. Myös esimerkiksi hongkongilaisen filosofin Andrew Loken uudesta teoksesta The Teleological and Kalam Cosmological Arguments Revisited (Palgrave 2022) löytyy suunnitteluargumentin puolustus, joka jo hyödyntää teokseni analyysia. Odotan mielenkiinnolla keskustelun jatkoa.

Luominen ja evoluutio –keskustelu porttina uskontojenväliseen keskusteluun

Kuten Luominen ja evoluutio-kirjassa totean, evoluution teologiaa koskeva keskustelu ei ole vain kristittyjen tai vain länsimaisen kulttuuripiirin yksinoikeus. Sen sijaan tämä aihe kiinnostaa yli uskontorajojen. Esimerkiksi Islamin piirissä käyty keskustelu on osoittautunut monessa suhteessa kiinnostavaksi peiliksi kristilliselle keskustelulle, ja aihe on johtanut minut keskusteluyhteyteen usean teemasta kiinnostuneen muslimiteologin kanssa. Hyvä esimerkki tuoreesta islamilaisesta keskustelusta on Shoaib A. Malikin teos Islam and Evolution: Al-Ghazali and the Modern Evolutionary Paradigm (Routledge 2021). Malikin tutkimus on mielestäni varsin tasapuolinen myös eriävien näkemysten, jopa kristillisten näkemysten kuvailussa ja hyödyntämisessä. Käytännössä tutkimukset osoittavat evoluution olevan varsin kiistanalainen muslimien keskuudessa ja suuri osa oppineista hylkää erityisesti ihmisen evoluution edelleen Islamin kanssa yhteensopimattomana. Erityisesti kysymykset luomisen ja evoluution yhteensopivuudesta, suunnittelusta ja sattumasta sekä historiallisesta Aadamista ovat keskeisiä islamilaisessa keskustelussa aiheesta. Nämä aiheet ovat olleet keskeisiä myös kristillisessä keskustelussa.

Muslimien parissa on myös Maan nuoreen ikään uskovia, esimerkiksi Britanniassa noin 12 % (Unsworth & Voas 2018). Vertailun vuoksi anglikaaneilla vastaava luku oli tässä tutkimuksessa 3% ja helluntailaisilla 22,6%. Kiinnostavasti islamilaisia nuoren Maan kreationistisia järjestöjä ei kuitenkaan taida olla olemassa, vaikka nähdäkseni Koraani, hadith-kirjallisuus ja varhaiset Koraanin kommentaarit voisivat antaa siihen rakennusaineita siinä missä Raamattukin. Esimerkiksi varhainen muslimihistorioitsija Al-Tabari (839-923) kertoo oman aikansa oppineiden ajatelleen, että maailman iän kokonaiskesto alusta maailmanloppuun olisi vain 6000-7000 vuotta. (1989, 8-9). Al-Tabari myös kertoo Muhammedin opettaneen, että luomisen kuusi päivää alkoivat sunnuntaina ja päättyivät perjantaina. (1989, 19-21). Käytännössä nykyään muslimit kuitenkin vetoavat esimerkiksi Koraanin ”päivän” (arabiaksi yawn) tulkinnanvaraisuuteen aivan kuten kristityt voivat sanoa Raamatun ”päivän” (hepreaksi yom) voivat tarkoittaa myös pidempää aikaa. Koraanistakin löytyy toteamus, että ”onhan Herrallesi yksi päivä kuin tuhat vuotta” (Suura 22:47).

Maailmalla uskontojenvälisessä polemiikissa on varsin yleistä käyttää toisen osapuolen pyhistä kirjoituksista löytyviä tieteellisiä virheitä yhtenä argumenttina näitä vastaan. Tässäkin vertailu Islamiin tarjoaa kiinnostavan peilin sen pohtimiselle, milloin jokin pyhien tekstien ja tieteen harmonisaatio on uskottava ja milloin ei. Jos pidämme jotakin selitystä uskottavana omien kirjoitustemme kohdalla, niin toki myös toisen osapuolen tulisi sallia sen soveltaminen. Kaikki selitykset eivät välttämättä ole siirrettävissä sellaisenaan ja jotkin kysymykset voivat koskea vain yhtä traditiota. Monen kristityn näkökulmasta esimerkiksi vaikuttaa siltä, että Koraanista ja hadith-kirjallisuudesta löytyy enemmän ja vaikeammin selitettäviä asioita kuin Raamatusta. Muslimit puolestaan ovat usein katsoneet Raamatun sisältävän vaikeampia tieteellisiä ongelmia.

Minusta onkin hyvä rehellisesti todeta, että myös kristityillä on puolestaan selitystyötä tehtävänä joidenkin sellaisten kysymysten kanssa joita ei löydy islamilaisista teksteistä – vaikkapa väitetty piin lukuvirhe 1. Kuningasten kirjan (7:23) ilmoittamien vadin mittojen perusteella. Tässä tavallinen ja uskottava selitys on, että mitta-arvot ovat normaalin tavan mukaisesti pyöristettyjä likiarvoja, kuten mittaustulokset nykyäänkin (Peil 1999,) Myöskään esimerkiksi ajatusta lankeemuksen kosmisista vaikutuksista ei vaikuta löytyvän islamilaisesta perinteestä (vaikkakin sen perusta on mielestäni ohut myös kristillisessä perinteessä) – joten tämä keskeinen nuoren Maan kreationismin motivaatio puuttuu. Tämä voi osaltaan selittää sitä, miksi muslimien piirissä ei ole juurikaan nuoren Maan kreationisteja, vaikkakin selitykseen liittyy uskoakseni myös paljon muita tekstien ulkopuolisia seikkoja. Nykyisenkaltaisen nuoren Maan kreationismin synty oli kristinuskonkin piirissä mutkikas prosessi, sillä vielä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa lähes kaikki koulutetut kristityt (fundamentalistitkin) olivat sitä mieltä, ettei Maan pitkän iän ja Raamatun välillä ole ristiriitaa.

Lisäksi on hyvä muistaa, että kysymyksen parissa on painittu pidempään kristinuskon piirissä johtuen kriittisestä raamatuntutkimuksesta. Esimerkiksi usko ja tiede-keskustelussa löytyy runsaasti ajattelijoita, joiden mielestä ei ole ongelma, jos Jumala on käyttänyt Raamatussa muinaista tiedettä osana kommunikaatiotaan sen ajan ihmisille – tästä näkemyksiä puolesta ja vastaan ovat esittäneet esimerkiksi Andrew Loke ja Denis Lamoureux.

Uskontojenvälistä dialogia ja tutkimusta tarvitaan korjaamaan populaaripolemiikin pahimpia virheitä ja lisäämään ymmärrystä. Rohkaisevia merkkejä onkin nähtävissä. Esimerkiksi yksi islamilaisessa polemiikissa vuosikymmeniä yleinen virheellinen argumentti, ajatus Koraanin ”tieteellisistä ihmeistä”, saattaa olla hiljalleen menettämässä suosiota. Argumentin lähestymistapa on jokseenkin sama kuin kristillisissä väitteissä, että Raamattu kuvaa ydinräjähdyksen (2. Piet. 3:10) tai väitteissä että Raamattu sisältää jumalallisesta alkuperästään todistavan matemaattisen koodin. Islamilainen versio on vain ollut paljon suositumpi, jopa keskeinen apologeettinen argumentin. Useat eturivin muslimitutkijat, kuten Shoaib Malik ja Muzaffar Iqbal, ovat viime vuosina kritisoineet ajatusta tieteellisesti epäuskottavana Koraanin vääntelynä. Kehityskulku on niin kiinnostava, että se ansaitsee myöhemmin tarkemman analyysin omassa artikkelissaan. Jää nähtäväksi, miten kauan kestää ennen kuin tämä tutkijoiden näkemys ehtii korjaamaan populaaria apologetiikkaa. 

Islamin ja kristinuskon vertailun lisäksi on kiinnostavaa pohtia myös, miten juutalaiset ja aabrahamilaisten perinteiden ulkopuoliset ajattelijat näkevät luomisen ja evoluution suhteen. Olemmekin Shoaib Malikin kanssa järjestämässä keväällä 2023 kokousta teemasta ”The Metaphysics and History of Design Arguments: Abrahamic Perspectives”, jonka on tarkoitus työstää käsitystä siitä, miten ajatus suunnittelusta istuu kunkin perinteen teologiaan, miten tämä on historiallisesti kehittynyt ja miten eri perinteiden näkemykset suhteutuvat nykypäivään. Kokouksessa (joka on avoin vain tutkijoille) tulee olemaan puhujana esimerkiksi ortodoksijuutalainen filosofi Sam Lebens (Haifan yliopisto) sekä keskiajan islamilaisen teologian asiantuntija Taneli Kukkonen (NY Abu Dhabin yliopisto). Nykyajan suunnitteluargumentteja koskevan keskustelun osaamista edustavat puolestaan esimerkiksi Jeffrey Koperski ja Robin Collins (USA).

Luonnon tarkoituksellisuutta tai tarkoituksettomuutta koskevat näkemykset eivät tyypillisesti perustu vain tieteeseen, vaan niihin vaikuttavat monenlaiset teologiset seikat (kuten käsitys luonnon hyvyydestä tai pahuudesta, hyvän selityksen luonteesta ja niin edelleen) sekä kulttuurinen ja historiallinen tilanteemme. Luomista ja evoluutiota koskeva keskustelu pureutuu hyvin perustaviin kysymyksiin siitä, mitä on olla ihminen, millainen todellisuus on, ja miten sitä tulisi ymmärtää. Tämänkään vuoksi se on tuskin katoamassa mihinkään.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi. 

Kirjallisuutta

Al-Tabari. 1989. The History of al-Tabari. Vol. 1: General Introduction and From the Creation to the Flood. Trans. Franz Rosenthal. New York, NY: SUNY Press.

Kojonen, E. V. Rope. 2021. Luominen ja evoluutio: Miten usko ja tiede kohtaavat. Helsinki: Gaudeamus.

Unsworth, Amy & Voas, David. 2018. “Attitudes to Evolution among Christians, Muslims and the Non-Religious in Britain: Differential Effects of Religious and Educational Factors. Public Understanding of Science, 27(1), 76–93. https://doi.org/10.1177/0963662517735430 .

Artikkelikuva: Fa Barboza @ Unsplash

Kuva 1: WikimediaCommons. PD

Kuva 2: Dim Hou @ Unsplash

Kuva 3: 五玄土 ORIENTO @ Unsplash