Artikkeli / Rope Kojonen / 9.5.2023

Universumi vailla merkitystä?: Sammeli Juntusen Harari-kritiikin arvio

Israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari on tullut tunnetuksi maailmanlaajuisista menestysteoksistaan Sapiens: Ihmisen lyhyt historia ja Homo Deus. Suomessa Hararin kertomusta ihmiskunnan menneisyydestä ja tulevaisuudesta on toistettu jopa Kansallisteatterin Sapiens-näytelmässä. Sammeli Juntunen löytää kuitenkin uutuuskirjassaan Hararin ajattelusta ansioiden lisäksi myös vakavia puutteita ja jopa sisäisiä ristiriitoja.

Arviossa Sammeli Juntunen, Universumi vailla merkitystä? Yuval Noah Hararin teosten analyysia ja kritiikkiä. Basam Books 2022.

”Tieteen supertähti Yuval Noah Harari tyrmää Putinin historiapuheet”, otsikoi Yle; Yleisradion haastattelun mukaan Harari ”tutkii historiaa vapautuakseen siitä”. ”Mielemme, käyttäytymisemme ja uskomuksemme ovat muokkautuneet tuhansia vuosia vanhojen tarinoiden pohjalta”, ja ainoastaan tarkastelemalla tarinoita kriittisesti voimme vapautua elämäämme hallitsevista valheista. Kuten Sammeli Juntunen huomauttaa tuoreessa teoksessaan Universumi vailla merkitystä?, Harari ei kuitenkaan vaikuta osoittavan kuinka ilman tarinoita olisi edes periaatteessa mahdollista elää. Esimerkiksi Hararin väite tarinoiden vaikutuksesta on myös itsessään tarina, ja Harari pyrkii selvästi kertomaan teoksissaan kokonaiskertomuksen ihmiskunnan historiasta. Hararin teosten, niiden innoittamien näytelmien ja laajemman ”kaikkeuden historioiden” (Big History) lajityypin suosio kertookin mielestäni siitä, ettei ihmiskunta pääse pakoon ”suuren kertomuksen” ja sen tuottaman merkityksen kaipuuta.

Suosittu tieteen popularisoija on houkutteleva maali kritiikille, ja Hararin teoksen tieteellisiä yksityiskohtia onkin kritisoitu maailmalla runsaasti. Sammeli Juntusen kirjoittama Hararin ajattelun analyysi on kuitenkin monipuolisuudessaan maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen – lähimme tulee ehkä amerikkalaisen luterilaisen teologin Ted Petersin teos God in Cosmic History (2017). Juntunen ei myöskään tyydy vain kritisoimaan teoksen yksityiskohtia, vaan ulottaa pohdinnan Hararin kertoman tarinan perusoletuksiin saakka. Suomalaisen systemaattisen teologian perinteen mukaisesti Juntunen esittää kuitenkin Hararin näkemyksen kattavasti ja reilusti. Teos toistaa siis Hararin perusteesit ja Hararin niille antaman perustelut, mutta kuvaa myös vastakkaisia näkemyksiä ja Hararin johtopäätösten kanssa ristiriitaista todistusaineistoa. Tämä perustehtävä toteutuu Juntusen teoksessa niin hyvin, että suosittelisin Hararin ajattelusta kiinnostuneita jopa lukemaan mieluummin Juntusen teoksen kuin Hararin omaa tuotantoa (jos on valittava vain toinen). Juntusen teoksesta näet saa lukea Hararin ajatusten lisäksi myös vaihtoehtoisia näkökulmia, mikä on omiaan edistämään lukijan omaa pohdintaa.

Merkitys vai merkityksettömyys?

Harari siis pyrkii osoittamaan, että ”mielemme, käyttäytymisemme ja uskomuksemme ovat muokkautuneet tuhansia vuosia vanhojen tarinoiden pohjalta”, ja että nämä tarinat ovat valheellisia. Tämä ei Hararin mukaan tiukan tieteellisesti ajateltuna koske ainoastaan menneisyyden ihmisten käsityksiä, vaan myös nykypäivää. Hän kirjoittaa:

”Sikäli kun tiedämme, elämällä ei puhtaasti tieteellisestä näkökulmasta ole minkäänlaista merkitystä. Ihmiset ovat tulos sokeasta evoluutiosta, jolla ei ole päämäärää eikä tarkoitusta. Ihmisten teot eivät ole osa jumalallista kosmista suunnitelmaa, ja jos maapallo huomisaamuna räjähtäisi, maailmankaikkeus jatkaisi todennäköisesti olemassaoloaan entiseen tapaan. Sikäli kuin tiedämme, kukaan ei jäisi kaipaamaan ihmisolentoja. Siten kaikki merkitykset, joita ihmiset elämäänsä liittävät, ovat pelkkää harhaluuloa. Ne ylimaalliset merkitykset, joita keskiaikaiset ihmiset elämästään löysivät, eivät olleet sen harhaisempia kuin nykyihmisen löytämät modernit humanistiset, nationalistiset ja kapitalistiset merkityksetkään.” (Sapiens,
433).

Harari siis ankkuroi merkityksettömyysajatus vahvasti niin sanottuun ”tieteelliseen maailmankuvaan”: Hänen mukaansa evoluution taustalla ei ole mitään tarkoitusta ja suunnitelmaa. Tästä hän puolestaan päättelee, ettei mitään objektiivista merkitystä voi olla olemassa. Uskontojen ohella myös esimerkiksi osakeyhtiöt (kuten vaikkapa Google, Disney ja Nokia) sekä moraaliset totuudet ovat Hararin mukaan kuvitteellisia. Niillä voi olla vaikutusta vain, jos ihmiset uskovat niiden olevan olemassa. Kuvitteelliset oliot kuten jumalat ja osakeyhtiöt voivat toki Hararin mukaan olla joskus sosiaalisesti hyödyllisiä ja tarpeellisia, mutta tämä ei kuitenkaan tee niistä todellisia ”objektiivisessa” mielessä, vaikkakin ne ovat olemassa ”intersubjektiivisessa” mielessä ihmisten rakentamina kollektiivisen mielikuvituksen tuotoksina. Tämä Hararin käsitys vaikuttaa erikoiselta: Toki jokaiselle Nokian osakkeita ostaneelle ja myyneelle tämänkaltainen olemassaolo tuntuu aivan riittävältä ja mahdollisesti hyvin vakavalta. Taustalla vaikuttaa olevan omituinen reduktionismi, jossa vain aineellinen olevainen on todella ”totta”; muu on vaikutuksistaan huolimatta illuusiota.

Sapiens-teoksen loppupuolella Harari kuitenkin ilmaisee huolensa ihmisen päämäärättömyydestä:

”Huolimatta kaikista niistä hämmästyttävistä asioista, joihin ihmiset kykenevät, olemme lisäksi edelleen epävarmoja päämääristämme ja tunnumme olevan yhtä tyytymättömiä kuin aina ennenkin. Olemme edenneet kanooteista kaleereihin, höyrylaivoihin ja avaruussukkuloihin – mutta kukaan ei tiedä, minne olemme menossa. Olemme mahtavampia kuin koskaan aikaisemmin, mutta meillä on varsin hämärä käsitys siitä, mitä tuolla mahdilla voisi tehdä. Valitettavasti ihmiset tuntuvat myös olevan vastuuttomampia kuin koskaan. Olemme kohottaneet itsemme jumaliksi, joilla on seuranaan vain fysiikan lait, emmekä ole tilivelvollisia kenellekään. Tuotamme tuhoa muille eläimille ja ympäröivälle ekosysteemille tavoitellessamme omaa mukavuutta ja huviamme, emmekä saavuta koskaan tyydytystä. Onko mitään vaarallisempaa ja vastuuttomampaa kuin tyytymättömät ja vastuuttomat jumalat, jotka eivät tiedä, mitä haluavat?” (Sapiens, 460-461).

Sammeli Juntunen huomauttaa osuvasti, että muun muassa tällaisissa lainauksissa näkyvät ajatukset vaikuttavat sisäisesti ristiriitaisilta. Jos moraali ja merkitys ovat illuusioita, eikö ole aivan loogista, että ihminen on epävarma päämäärästään? Miten Hararin moraalinen huoli esimerkiksi eläinten kohtelusta ja hänen väitteensä moraalista illuusiona voitaisiin sovittaa yhteen? Kuten Juntunen huomauttaa, Harari kannattaa käytännössä varsin yleviä periaatteita esimerkiksi myötätunnosta ja puhuu jopa ihmiskunnan syyllisyydestä. Vaikuttaa siltä, ettei Harari kuitenkaan pääse pakoon moraalia ja kertomuksellisuutta, eivätkä pelkästään käytännön hyötyyn vetoavat selitykset moraalille riitä.

Juntunen huomauttaa vaarasta, että Hararin merkityksettömyysväitteiden uskominen saattaa vain pahentaa Hararin kuvaamaa moraalista kriisiä. Herää kysymys miten pitkälti Harari on pohtinut ajatustensa yhteensopivuutta. Hänen moraalinen visionsa on hyvin kunnianhimoinen, suorastaan katedraalimainen, mutta samanaikaisesti hänen metafyysikkansa tarkoittaa, että se tulee rakentaa puhtaan fiktion suolle.

Hararin kritiikkiä

Juntunen esittää teoksessaan monipuolista Hararin teesien kritiikkiä ja analyysia, enkä voi ottaa tässä esiin kuin muutaman näkökulman. Kritiikin ytimessä on se, että Harari vain olettaa tietynlaisen materialistisen, nihilistisen maailmankuvan todeksi pyrkimättä varsinaisesti perustelemaan sitä tai vertaamaan muihin mahdollisuuksiin. Entä jos ihmiskunta ei sittenkään keksinyt moraalia, vaan alkoi tietyssä kehityksen vaiheessa ymmärtää moraalisia transsendentaalisia totuuksia? Juntunen viittaa erityisesti antropologi Robert Bellahiin (2011), jonka mukaan kulttuurievoluutiossa tiettynä ”akseliaikana” (axial age, n. 600-300 eKr) ihmiskunta oppi ymmärtämään transsendentaalisia tosiasioita. Teesin mukaan tämä tapahtui samanaikaisesti useissa eri kulttuureissa, ainakin Israelissa, Kreikassa, Intiassa ja Kiinassa.

Juntusen mukaan tällöin

”opittiin ymmärtämään, että moraaliset totuudet eivät palaudu hallitsijaan ja hänen valtaansa eivätkä muuhunkaan yhteiskunnalliseen vallankäyttöön. Alkoi syntyä käsitteellinen ajattelu, joka on ajattelua ajattelusta. Sen myötä ihmiskunta oppi arvioimaan vallitsevaa yhteiskunnallista järjestelmää ja kysymään, missä määrin se toteuttaa oikeudenmukaisuutta. Oikeudenmukaisuus ei siksi ole pelkästään siinä, edistääkö se yhteiskunnan toimivuutta, vaan on periaatteessa siitä riippumaton, yhteiskunnan suhteen transsendentaalinen tosiasia.” (Juntunen 2022, 65).

Samoin esimerkiksi evoluution kohdalla Juntunen väittää, että on uskottavampaa nähdä elämän ja ihmistietoisuuden evoluutio Jumalan suunnitelmana kuin kosmoksen sattumana. Näin selittyvät paremmin esimerkiksi tieteen ja kosmoksen ymmärtämisen mahdollisuus sekä elämän synty ja kehitys. Juntusen mukaan esimerkiksi Hararin mainitsema ”ruuan kypsentämisen keksiminen” ei kuitenkaan vielä

”ole riittävä selitys ihmislajin älykkyydelle. Tätä voisi verrata siihen, että matemaatikot tarvitsevat liitutauluja. Eivät liitutaulut silti ole selitys sille, että matematiikalla voi ymmärtää todellisuutta niin syvästi kuin voi. On kysyttävä, miksi liitutauluille piirretyillä merkeillä voi ymmärtää aineellista todellisuutta. Miksi ruuan kypsentämisen tuoma lisäravinto sai aivojen synapsien verkoston kehittymään juuri sellaiseksi, että sen avulla todellisuutta voi ymmärtää paljon syvällisemmin kuin mitä ruuan hankkiminen, sen kypsentäminen ja suvun jatkaminen vaativat?” (Juntunen 2022, 33).

Juntunen osoittaa hyvin, että uskonto ja filosofia vaikuttavat olevan muutenkin Hararin sokea piste. Erityisesti kristinuskon ja keskiajan suhteen hän vaikuttaa haluttomalta mainitsemaan juurikaan myönteisiä asioita. Tieteen synnynkin osalta Harari toteaa, että ”kiinalaiset, intialaiset, muslimit, Amerikan alkuperäisasukkaat ja polynesialaiset antoivat varhaismodernilla ajalla edelleen tärkeän panoksensa tieteelliseen vallankumoukseen” (Sapiens, 317), mutta keskiajan kristittyjen merkittävää panosta hän ei käsittele. Samoin Harari esittää monoteistien olleet historiallisesti väkivaltaisempia kuin polyteistit, ja käyttää tässä esimerkkinä 1500- ja 1600-lukujen uskonsotia. Juntunen kuitenkin osoittaa viitaten historioitsija William T. Cavanaughin tutkimukseen (2009), että ajatus uskonsodista on valistusaikainen myytti: osapuolet eivät esimerkiksi sotineet ainakaan pääasiassa uskonnollisten erojen vuoksi. Modernin liberaalin valtion synty ei myöskään ratkaissut väkivallan ongelmaa, vaan oli pikemminkin sotien tärkein yhteinen selittävä tekijä.

Kriittisiä huomioita

Näin monia teemoja käsittelevään teokseen vääjäämättä mahtuu myös joitakin teemoja, joista olisi voinut sanoa hieman enemmän. Esimerkiksi Hararin kapitalismin ja pankkijärjestelmän synnyn kuvausta käsitellessään Juntunen olisi ehkä voinut mainita, että näidenkin ajatusten juuret ovat keskiajalla. Samoin keskiaikaisesta teologisesta keskustelusta voisi löytää myös kiinnostavaa varhaisen kapitalismin varjopuolien kritiikkiä. Akseliajan suhteen löytyy myös tutkijoita, jotka kyseenalaistavat transsendentaalisen ulottuvuuden löytymisen ajoituksen ja yhtenevyyden kulttuurien välillä (esim. Arnason 2004; Provan 2013). Yhtenä kritiikkinä on ollut esimerkiksi se, ettemme voi varmasti sanoa tiettyjen löytöjen tapahtuneen vasta tuolloin, koska tätä edeltävistä kulttuureista ei ole välttämättä yhtä perusteellista tietoa. Myös esimerkiksi Raamatun oman aikajanan mukaan vaikkapa Aabrahamin ja Mooseksen aikana tapahtui toki jo erottelu hallitsijan (esimerkiksi Egyptin faaraon) vallan ja moraalisen totuuden välillä. Mikäli eksodus (eli israelilaisten pako Egyptin orjuudesta) tapahtui faarao Ramses II:n aikaan (kuten moni eksoduksen historiallisuuteen uskovista tutkijoista ajattelee), sijoittuisi kymmenen käskyn ilmoitus Siinailla 1200-luvulle eKr, siis ennen akseliaikaa (600-300 eKr). Transsendentaalisten totuuksien ymmärtämisen tarkalla ajankohdalla ei ole suurtakaan väliä Juntusen johtopäätösten kannalta, mutta asia on kuitenkin teologisesti mielestäni maininnan arvoinen.

Teoksensa lopulla Juntunen pohtii, miten ihmisen aseman Jumalan kuvana ja langenneena syntisenä voisi ymmärtää suhteessa evoluutioon. Hänen mukaansa evoluutio ei sinänsä uhkaa kumpaakaan käsitystä. Juntunen kannatta ajatusta Jumalan aktiivisesta toiminnasta maailmanhistoriassa: Luoja ei ole pelkästään sysännyt evoluutioprosessia liikkeelle, vaan ”vaikuttaa tahdollaan maailman kulkuun, ohjaten sitä haluamaansa suuntaan.” Juntusen mukaan edes käsitys Eeden paratiisista ei edellytä, että paratiisia olisi koskaan ollut olemassa historiallisessa mielessä ”eli ajassa ja paikassa” (Juntunen 2022, 329). Hänen mukaansa

”Raamatun myytti ihmisestä paratiisissa on silti totta. Se kertoo eräästä keskeisestä dimensiosta ihmisenä olemisessa, sellaisesta, joka vaikuttaa yhä jokaisen ihmisen elämässä. Me kaipaamme (ehkä tiedostamattamme) syvää merkitystä, hyvyyttä, kauneutta ja pyhyyttä: jotain sellaista, jossa meitä rakastava Luojamme ’käyskentelee paratiisin illan viileydessä’ kanssamme ja me saamme pelkäämättä rakastaa häntä ja tehdä työtä hänen luomakuntansa hoitajina, ehkä yhdesä rakastavan puolison kanssa. Samalla myytti syntiinlankeemuksesta kertoo, että meiltä puuttuu hyvin periaatteellisessa mielessä tuo ihmisyytemme perusaspekti. Meillä ei ole syntymälahjana sellaista suhdetta Luojaamme kuin ihmisyytemme vaatii.” (Juntunen 2022, 329)

Syntiinlankeemus ei kuitenkaan Juntusen mukaan voi kuvata mitään tiettyyn historialliseen kohtaan evoluutiota sijoitettavaa tapahtumaa, koska mitään väkivallatonta ja synnitöntä yhteiseloa ihmisen ja Jumalan välillä ei ole ollut evoluutiohistoriassa. Siksi syntiinlankeemuskertomus on tulkittava ajattomaksi myytiksi, ”joka kuvaa ihmisenä olemisen alkuehtoja” sekä jatkuvaa lankeemustamme pahan houkutukseen:

”Se tuo olemassaoloon turhuuden maun, jota Sören Kierkegaard kuvaa käsitteellä ’kuolemansairaus’, Jean-Paul Sartre käsitteellä ’inho’, buddhalaisuus käsitteellä ’kärsimys’ ja Vanhan testamentin Saarnaaja käsitteellä ’turhuus’.” (Juntunen 2022, 329)

Mielestäni Juntusen hengellinen tulkinta syntiinlankeemuksesta on teologisesti kiintoisa ja hengellisesti antoisa, mutta samalla paratiisin ja lankeemuksen historiallisen ulottuvuuden jättämisellä pois on kuitenkin hintansa jota olisi syytä käsitellä. Syntiinlankeemuksella on esimerkiksi perinteisesti ollut selittävä merkitys moraalisen pahan alkuperän ymmärtämisessä. Jos tätä ei voida sijoittaa mihinkään tiettyyn vaiheeseen historiassa, täytyisi kysymykseen moraalisen pahan alkuperästä ilmeisesti vastata jotenkin muuten. Toki muitakin vastauksia pahan ongelmaan on – mutta kyse on kuitenkin teologisesti merkittävästä kysymyksestä.

Lisäksi ei ole selvää, että mikään evoluutioteoriassa sinänsä estäisi uskomasta historiallisen paratiisin ja syntiinlankeemustapahtuman olemassaoloon. Emme tiedä kaikkea evoluutiohistoriassa tapahtunutta muutenkaan, eikä ole syytä olettaa, että paratiisista olisi jäänyt esimerkiksi arkeologisia jälkiä, mikäli kyseessä on ollut geologisesti lyhyt ajanjakso. Vielä joitakin vuosi sitten oli tavallista väittää, että geneettinen tutkimus tekisi ajatuksen ihmiskunnan polveutumisesta kahdesta yhteisestä esivanhemmasta mahdottomaksi, mutta esimerkiksi geneetikot Richard Buggs ja Joshua Swamidass ovat sittemmin esittäneet tätä päätelmää vastaan voimakasta kritiikkiä. Heidän mukaansa pelkästä tieteestä tai evoluutioteoriasta ei siis voi päätellä esimerkiksi, ettei Aadamia ja Eevaa olisi koskaan ollut olemassa. Tosin tieteellä ei voi myöskään päätellä, että Eedenin paratiisi tai tällainen kehityshistorian pullonkaula olisi ollut olemassa. Sekä näiden uskominen että kieltäminen jäävät luonnontieteen ulkopuolisiksi uskomuksiksi (tästä tarkemmin Kojonen 2021).

Lopuksi

Juntusen teos on merkittävä ja älyllisesti uskottava puheenvuoro, johon ihmiskunnan historian suuresta kertomuksesta ja/tai Hararin ajattelusta kiinnostuneen kannattaa tutustua. Hararin ajattelun lisäksi tutuksi tulee myös tutkimuksen tuottama laajempi kuva monesta merkittävästä aiheesta. On sääli, että nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä siitä tuskin saadaan näytelmää Kansallisteatteriin kuten Hararin teoksesta. Sapiensin kaltaiset suuret kertomukset ihmisyydestä ja olemisesta ovat vääjäämättä teologisia ja niiden arvioimiseen tarvitaan teologista ja filosofista asiantuntemusta.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi

Kirjallisuus

Arnason, Johann. 2004. “The Axial Age and Its Interpreters: Reopening a Debate.” Teoksessa Arnason, Eisenstadt & Wittrock, Axial Civilizations and World History (Leiden: Brill), 19-49.

Bellah, Robert N. 2011. “Religion in Human Evolution: From the Paleolithic to the Axial Age.” Cambridge, MA: Belkap Press.

Cavanaugh, William T. 2009. The Myth of Religious Violence: Secular Ideology and the Roots of Modern Conflict. Oxford: Oxford University Press.

Harari, Yuval Noah. 2016. Sapiens: Ihmisen lyhyt historia. Suom. Jaana Iso-Markku. Helsinki: Bazar Kustannus Oy. Alkuteos julkaistu hepreaksi 2011.

Peters, Ted. 2017. God in Cosmic History: Where Science & History Meet Religion. Winona, MN: Anselm Academic.

Provan, Iain W. 2013. Convenient Myths: The Axial Age, Dark Green Religion, and the World that Never Was. Waco, TX: Baylor University Press.

Juntunen, Sammeli. 2022. Universumi vailla merkitystä? Yuval Noah Hararin teosten analyysia ja kritiikkiä. Basam Books.

Kojonen. E. V. Rope. 2021. Luominen ja evoluutio: miten usko ja tiede kohtaavat. Helsinki: Gaudeamus.

Kojonen, E. V. Rope. 2021. The Compatibility of Evolution and Design. Lontoo: Palgrave.

Artikkelikuva: Guillermo FerlaUnsplash

Ylös