Uusateistista liikettä sekä uskonnon ja tieteen vastakkainasettelua on jo kiusaus pitää menneen talven lumina. Tässä arvioitava teos Alkuräjähdyksistä uskomuksiin (Reuna 2023) tarjoaa kuitenkin yhdistelmän tähtitieteen popularisointia ja nostalgista uskontokritiikkiä: Teoksen mukaan tieteellinen ajattelu ja usko ovat syvässä ristiriidassa.

Uusateismin nousu ja tuho 

Ateismi oli muotia mediassa 2000-luvun alussa niin sanotun uusateistisen liikkeen myötä. Suomeksikin käännettiin ateismin ”neljän ratsumiehen” eli Richard Dawkinsin, Daniel Dennettin, Sam Harrisin ja Christopher Hitchensin teoksia, kuten Jumala ei ole suuri: Kuinka uskonto myrkyttää kaiken (WSOY 2007) sekä Jumalharha (Terra Cognita 2008). Suosiosta kertoo myös esimerkiksi Dawkinsin vierailu Helsingin yliopistolla 2005, vaikkakaan uskontokritiikkiä ei tuolloin juuri kuultu. Suomessa toistettiin myös 2009 uusateistien briteissä järjestämä ateistinen bussikampanja, jonka iskulauseena oli ”Jumalaa tuskin on olemassa: lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä.” 

Uusateistisen liikkeen hohto kuitenkin hiipui ajan myötä myös monien ateistien silmissä. Yksi varhaisista liikkeen kriitikoista, biologianfilosofi Michael Ruse kuvasi 2006 kirjeessään Dennettille, kuinka hänen mielestään ”sinä ja Richard olette absoluuttisia katastrofeja kamppailussa älykästä suunnittelua vastaan. Me olemme häviämässä kamppailun [..] emme tarvitse ääliömäistä ateismia vaan vakavaa tarttumista asioihin – kumpikaan teistä ei ole kiinnostunut tutkimaan kristinuskoa vakavasti [..] olemme taistelussa ja meidän tulee saavuttaa liittolaisia siinä eikä vain vieraannuttaa kaikkia hyväntahtoisia.” Filosofi Slavoj Zizekin mielestä bussikampanjakin meni pieleen: iskulauseena olisi hänen mielestään pitänyt olla mieluummin ”Jumalaa ei ole olemassa, joten kaikki riippuu meistä ja meidän tulisi murehtia jatkuvasti.”

Miettisen matka alkuräjähdyksestä uskomuksiin

Oskari Miettisen uusi teos Alkuräjähdyksistä uskomuksiin (Reuna 2023) toistaa jälleen uusateistisen uskontokritiikin säveliä. Teoksesta noin puolet (kolme ensimmäistä päälukua) käsittelee maailmankaikkeuden historiaa, toinen puolisko (neljäs pääluku) taas erilaisia uskomuksia joita tekijä pitää irrationaalisena. Selvästi eniten palstatilaa saa uskontokritiikki, mutta tekijän sanan säilä kohdistuu lisäksi myös muun muassa astrologiaan, ufo-uskomuksiin sekä salaliittoteorioihin. 

Erilaisten uskomusten kritiikki selviää keskeiseksi teemaksi jo takakannen tekstissä, jonka mukaan teos tarkastelee ”luonnontieteen, uskonnon ja pseudotieteellisten uskomusten välistä suhdetta” sekä herättelee ”ajatuksia ja kysymyksiä.” Teos pyrkii kertomaan lukijalleen, ”miten ihmeellinen tämä oikea todellinen maailma on ja miten ihmeellisen paljon ihminen on siitä oppinut” (s. 8). Mainitun ”oikean todellisen maailman” kääntöpuolena on kuitenkin tästä todellisuudesta vieroittavat harhauskomukset, joista tekijä toivoo järjen vapauttavan. Miettinen esittää teoksen lopussa, että ”jos yksikin kohta tai kysymys, joita tässä kirjassa on esitetty, saa yhdenkin ihmisen kyseenalaistamaan sellaisia uskomuksiaan, jotka eivät perustu muuhun kuin omiin tuntemuksiin tai mielipiteisiin, tämän kirjoittaminen ei ole ollut täysin turhaa.” (s. 237). Tekijän toiveena on, etteivät ihmiset tuhlaisi aikaansa ”perusteettomiin uskomuksiin ja tuonpuoleisesta haaveiluun”. (s. 237) Teologisesti suuntautuneella lukijalla on kiusaus nähdä tässä eräänlainen sekulaari pelastuskertomus, jossa järkeä käyttävät tieteilijät johtavat ihmiskunnan pakoon kahlitsevista harhaluuloista. 

Teoksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole pelkästään vakuuttaa ”harhauskomuksista” kärsiviä, kuten uskonnollisia ihmisiä, näiden uskomusten virheellisyydestä. Sen sijaan teoksen tarkoituksena on myös tarjota ei-uskonnollisille lukijoille mahdollisuuden ”hämmästellä ja huvittua siitä, miten ihmeellisiä uskomuksia joillain ihmisillä vielä 2020-luvulla on.” (s. 8). Omituiset uskomukset ovat eräänlaista sirkushuvia, jäänteitä menneisyydestä joille kehityksen kelkassa pidemmälle ehtineet voivat yhdessä naureskella. ”Vielä 2020-luvulla” vaikuttaa edellyttävän käsityksen, jossa historian ikään kuin kuuluisi mennä valistuneeseen suuntaan, johon ei kuitenkaan ole vielä päästy.

Miettinen ja uusateismin kritiikki

Periaatteessa on edelleen tilausta aiemman uusateismia koskevan keskustelun tutkimukselle ja uudelleenarvioinnille. Teosten argumentteihin kirjoitettiin aikoinaan runsaasti kritiikkiä sekä ateistisesta että uskonnollisesta näkökulmasta, ja myös esimerkiksi ateismin tutkimus on lähtenyt 2000-luvun alun jälkeen uuteen nousuun. On myös hienoa, että Miettisen kaltaista luonnontieteilijää kiinnostaa kirjoittaa tieteitä laajemmista kysymyksistä esimerkiksi uskon ja tieteen suhteesta. Uskontokritiikinkään esittäminen ei ole sinänsä ongelma – toki uskonnoissa löytyy paljon kritisoitavaa. Miettinen esittämän uskontokritiikki tuottaa kuitenkin pettymyksen, sillä hän tyytyy toistamaan uusateististen kirjoittajien ja tubettajien näkemykset lähes sellaisenaan eikä juurikaan viittaa uskonnon ja tieteen suhdetta tai uskonnonfilosofiaa käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen. 

Reiluuden vuoksi on syytä todeta, että teoksen tähtitieteeseen keskittyvä alkupuolisko on tasokkaampi kuin uskonnonfilosofisempi, uskon ja tieteen suhdetta käsittelevä osuus johon tässä arviossa keskityn. Miettisen tutkijatausta tähtitieteilijänä (ennen nykyistä uraa Suoman Akatemian hallinnossa) näkyy muun muassa alkupuoliskon asiallisissa viittauksissa lukuisiin tutkimusjulkaisuihin. Tämä tutkimusperustaisuus ei kuitenkaan harmi kyllä toistu uskonnon ja tieteen suhdetta koskevassa osiossa. Osiossa on huomattavan vähän viitteitä, ja nekin ovat tyypillisesti populaaritason teoksiin, erityisesti uusateismin ratsumiesten teoksiin joiden väitteitä Miettinen toistaa. Lisäksi ääneen pääsevät monet muutkin uusateistiset ajattelijat, kuten kosmologit Lawrence Krauss ja Victor J. Stenger, ex-evankelista Dan Barker ja Youtube-ateisti Matt Dillahunty. Harmillisesti tekijä ei kerro lukijalleen juurikaan uusateistisen argumentaation kohtaamasta kritiikistä, josta olisi syytä olla tietoinen omasta maailmankuvallisesta kannasta huolimatta. 

Miettinen viittaa kristittyjen kirjoittajien teoksista kyllä kerran omaan kirjaani Luominen ja evoluutio (2021) sekä kerran Iiro Viljan ja Risto Heikkilän teokseen Kosmologia (2009). Kirjallisuusluettelosta löytyy myös emerituspiispa Juha Pihkalan ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan dialogeista koostetut keskustelukirjat. Jopa Miettisen lukioajan uskonnon oppikirja pääsee kritiikin kohteeksi. Viittaukset teoksiin ovat kuitenkin pinnallisia: kustakin teoksesta on valittu vain jokin käsittelyyn vain yksi ajatus, eikä Miettinen käsittele esimerkiksi omassa teoksessani esitettyjä vastauksia luomisopin ja tieteen väitettyyn ristiriitaan.

Eniten uusateismin kritiikkiä ovat kirjoittaneet teologit, filosofit ja uskonnontutkijat. Näitä teoksia on käännetty suomeksikin useita – esimerkiksi Alister McGrathin Dawkins-harha: ateistinen fundamentalismi ja jumalallisen olemassaolon kieltäminen (2008) ja David Bentley Hartin Ateismin harhat (2010) vastaavat Dawkinsin Jumalharha-teokseen. Paul Copanin Onko Jumala moraalihirviö vai voiko Vanhaa Testamenttia lukea myös toisin (2016) puolestaan pyrkii vastaamaan uusateistien raamattukritiikkiin. Teemaa käsitteleviä teoksia ilmestyy edelleen. Viihdyttävä uusi avaus on esimerkiksi Denis Alexanderin ja Alister McGrathin toimittama kokoomateos Coming to Faith through Dawkins (2023), jossa 12 mielensä muuttanutta ajattelijaa kertoo, kuinka Richard Dawkins ja muut uusateistit johtivatkin heidät ateismista kristityiksi, kun uusateistien argumentit osoittautuvat heikoiksi. 

Jos Miettinen epäröi viitata kristittyjen kirjoittajien teksteihin, olisi esimerkiksi uskonnon ja tieteen suhteesta, uskonnonfilosofiasta ja uusateismista löytynyt myös paljon kovatasoista ateistista tai neutraalia tutkimuskirjallisuutta. Esimerkiksi Aku Visalan ja Olli-Pekka Vainion teos Johdatus uskonnonfilosofiaan (Kirjapaja 2011) olisi tarjonnut neutraalisti näkökulmia eri puolilta, kun taas Ronald Numbersin toimittama Galileo tyrmässä ja muita myyttejä tieteestä ja uskonnosta (Kirjapaja 2015) sisältää montaa eri maailmankatsomusta ja uskontoa edustavien tutkijoiden tekstejä. Toki myös kaikista yllämainituista teemoista löytyy kiinnostavaa neutraalia tutkimusta, kuten vaikkapa Christian Hofreiterin Making Sense of Old Testament Genocide (OUP 2018).

Kiinnostavia viimeaikaisia uusateismin analyyseja ateistisesta näkökulmasta ovat esimerkiksi Eric Steinhartin Believing in Dawkins: The New Spiritual Atheism (2020), jossa Steinhart analysoi myönteisesti Dawkinsin ateistista, tieteeseen keskittyvää spiritualiteettia, sekä Nathaniel Johnstonen The New Atheism, Myth and History: The Black Legends of Contemporary Anti-Religion (2018). Johnstonen mukaan uusateismikeskustelussa on keskitytty liiaksi luonnontieteeseen, kun tosiasiassa humanististen tieteiden alaan kuuluvat väitteet uskonnon haitallisuudesta olivat uusateisteille yhtä keskeisiä. Juuri uskonnon väitetty moraalinen vaarallisuus oli keskeinen motivaatio liikkeen argumentaation tiukkuudelle, ja tähän liittyen uusateistit rakensivat myyttisen historiankertomuksen uskonnon väkivaltaisuudesta ja ateismin valoisuudesta. Ateismin tutkimus on muutenkin kiinnostava nouseva suuntaus – Suomeksi uusateismin historiaa on ruotinut muun muassa uskontotieteilijä Teemu Taira.

Vaikka Alkuräjähdyksestä uskomuksiin -teoksen uskontokriittisen osion odottaisi takakannan perusteella sisältävän etupäässä pohdintaa uskon ja tieteen suhteesta, suuri osa Miettisen argumentaatiosta on kuitenkin yleisempää uskontokritiikkiä. Miettisen keskeisimmät kritiikit ovat uusateistisesta kirjallisuudesta tuttuja: uskonnollisen erimielisyyden ongelma, tieteen menetelmiin perustuva kritiikki uskoa vastaan, luomisnäkemyksen kritiikki sekä Raamatun Jumalakäsityksen kritiikki esimerkiksi Vanhan testamentin tapahtumien perusteella. Muita käsiteltyjä kysymyksiä ovat muun muassa uskon ja moraalin suhde, rukouksen toimivuus ja sielun olemassaolo. Tässä arviossa keskityn Miettisen ajatuksiin uskon ja tieteen suhteesta. 

Miettisen käsitys uskon ja tieteen suhteesta

Uskonnon ja tieteen suhteen määrittely edellyttää käsitystä siitä, mitä ”uskonto” ja ”tiede” ovat. Tieteelle ei ole kirjassa aivan suoraa määritelmää eikä Miettinen viittaa tieteenfilosofisiin julkaisuihin. Hän kuitenkin toteaa esimerkiksi, että ”tieteessä havainnot, kokeet ja mittaukset ovat kaikki kaikessa” ja että tieteessä johtopäätökset perustuvat näihin (s. 127). Miettisen mukaan uskonnollinen usko on puolestaan sitä, että ”uskotaan johonkin, esimerkiksi Jumalaan, ilman evidenssiä.” (s. 128) Määritelmällä ei ole kirjassa lähdettä, mutta Miettinen seuraa käytännössä Dawkinsin määritelmää – Jumalharha-teoksen mukaan usko on samoin ”jonkin pitämistä toteana todisteiden puuttumisesta huolimatta, tai peräti juuri tästä syystä, ettei todisteita ole”. Tähän perustuen Miettinen myös sanoo ”pelkäävänsä” uskovaisia ihmisiä: ”Jos ihminen todella uskoo varhaishistoriallisiin yliluonnollisiin myytteihin perustuvaan jumalaan (tai jumaliin), hän voi uskoa ihan mitä tahansa.” (s. 154). Miettinen lainaakin hyväksyvästi Stengerin kuuluisaa lausumaa, että ”tiede lennättää sinut kuuhun, uskonto rakennuksia päin.” (s. 183)

Uskon määrittely todistusaineiston vastaiseksi tai todistusaineistosta riippumattomaksi on kuitenkin ongelmallista, sillä se ei vastaa uskon määritelmää esimerkiksi kristillisessä teologiassa. Dawkinsin esittämä määritelmä onkin saanut osakseen paljon kritiikkiä. Usko on tavallisempaa määritellä esimerkiksi joidenkin asioiden pitämisenä totena, perustelluksi luottamukseksi tai Jumalaan turvautumiseksi ja elämän suuntautumisena tämän mukaan. Esimerkiksi Olli-Pekka Vainio toteaakin, että Tuomas Akvinolaisen mukaan ”usko ja tieto eivät ole vastakohtia, vaan tieto sisältyy uskoon […] ilman tämänkaltaista tietoa kohteen sekä hyvyydestä että totuudellisuudesta usko olisi Akvinolaisenkin mielestä pahe.” (Ks. tarkemmin Olli-Pekka Vainio, ”Onko usko tiedon puutetta?”. 

Kristillisen teologian piirissä on ollut tavallista ajatella, että Jumalan olemassaolo on jollakin tavalla tunnettavissa tai aavistettavissa muun järjen ja omantunnon perusteella. Vainio osoittaa tarkemmin teoksessaan Beyond Fideism (Ashgate 2010), etteivät edes uskon ja järjen erilaisuutta korostavan ns. fideismin vaikutusvaltaiset edustajat kuten Kierkegaard halunneet väittää, että usko olisi perusteetonta, vaan että perusteet ovat hyvin toisenlaisia kuin tieteessä käytetyt.

Miettinenkin myöntää toki ihmisten yrittävän myös perustella uskoa muun muassa uskonnolliseen kokemukseen ja luonnonjärjestykseen vetoavilla perusteilla. Hänen mielestään nämä todisteet ovat kuitenkin heikkoja, minkä vuoksi voidaan päätellä, että käytännössä uskoon kuuluu perustelemattomuus. Kuten Vainio huomauttaa, tämä ei kuitenkaan tarkoittaisi, että perusteettomuus kuuluisi jo määritelmällisesti kristilliseen uskoon tai muuhunkaan katsomukseen. Jos halutaan kirjoittaa kritiikkiä jotain uskonnollista tieto-oppia vastaan, eikö olisi syytä ottaa kohteeksi jokin tieto-oppi jota ihmiset tosiasiassa kannattavat tai joka olisi jopa uskonnonhistoriassa vaikutusvaltainen? 

Erikoista tieto-oppia

Yksi Miettisen keskeisistä ja toistuvista uskontoon kohdistuvista kritiikeistä on siis tieto-opillinen. Ajatuksena on, että uskonnolliset uskomukset eivät jollain tavalla vastaa sitä, miten järkevän uskomustenmuodostuksen tulisi toimia. Kunnollisen tiedonhankinnan esimerkkinä toimii teoksessa tiede, vaikkakaan Miettinen ei harmi kyllä viittaa mihinkään tietoteoriaa käsittelevään teokseen. Hänen mielestään kaikki mahdolliset tavat perustella uskonnollista uskoa ovat kuitenkin jollain tavoin puutteellisia.

Esimerkiksi uskonnolliseen kokemukseen perustuva usko on Miettisen mielestä järjetöntä, koska jollain toisella ihmisellä voi olla Jumalasta kertovan uskonnollisen kokemuksen kanssa ristiriitainen vahva kokemus. Ajatuksena on, että tällöin kokemukset kumoavat toisensa. Esimerkiksi ”jollakulla voi olla vastaavia tai vielä paljon voimakkaampia tuntemuksia esimerkiksi keijukaisten ja vaaleanpunaisten yksisarvisten suhteen.” (s. 123). Miettinen ei yritä osoittaa, että jollakulla tosiasiassa on tällainen kokemus; uskonnollisen kokemuksen todistusarvon kumoamiseen riittää hänestä se, että tällainen kokemus on kuviteltavissa. Hän ei harkitse sitä mahdollisuutta, että jokin uskonnollinen kokemus tai todistus voisi olla uskottavampi kuin toinen esimerkiksi kokemuksen tai kokijan ominaisuuksien tai taustatietojemme valossa.

Myöskään muiden kertomukset tai esimerkiksi Raamatun todistus eivät Miettisen mukaan tarjoa mitään perustetta uskolle. Miettisen mukaan nimittäin ”henkilökohtainen kokemus voidaan hyväksyä evidenssiksi silloin, jos se liittyy jo ennestään todeksi tiedettyyn asiaan. Jos esimerkiksi väittää nähneensä koiran, meillä ei ole lähtökohtaisesti mitään syytä epäillä väitettä, koska tiedämme, että koiria on olemassa”. (s. 123). Kokemus ja muiden kertomus voivat siis kertoa meille vain asioista, jotka vastaavat jo aiempaa tietoamme maailmasta. ”Ensin pitäisi pystyä demonstroimaan, että Jumala on ylipäätään olemassa, ja sen jälkeen osoittamaan, että Raamattu on tuon Jumalan sanaa.” (s. 133). Jumalasta tai pelastuksesta kertovaan todistukseen ei siis voi luottaa, ellei jo valmiiksi tiedä Jumalasta merkittävän paljon. 

Samoin myöskään päätelmät Jumalan olemassaolosta vaikkapa luonnon järjestyneisyyden perusteella eivät kelpaa Miettiselle, sillä Jumalasta pitäisi ensin olla muuta, luonnon järjestyneisyydestä erillistä todistusaineistoa: Jumala on liian suuri lisähypoteesi, joka ei voi olla tyydyttävä selitys koska hänestä ”ei ole evidenssiä” (s. 141). Miettinen yhtyy väitteeseen, ettei Jumala edes periaatteessa voi selittää mitään myöskään siksi, että Jumalan olemassaolo jää itsessään selittämättömäksi: ”mikä sitten olisi vastaava todennäköisyys sille, että kaiken takana olisi yliluonnollinen luoja-jumala? Tästä todennäköisyydestä uskovaiset eivät kerro mitään, tai ilmeisesti se ei sitten olekaan niin epätodennäköistä.” (s. 138) Taustalla lienee Dawkinsin ajatus, että Jumala on välttämättä monimutkaisempi kuin mikään maailmankaikkeudessa, eikä siksi selitä mitään. Jos puolestaan Jumalan alkuperä on luvallista jättää selittämättömäksi, niin samalla perusteella myöskään kosmosta ei Miettisen mielestä tarvitse selittää. 

Miettinen esittää myös falsifikaatiokriteerin eli kumottavuuden mahdollisuuden uskonnollisten väitteiden merkityksellisyyden testinä: ”Jos jumalasta esitettyä väitettä ei edes periaatteessa voida kumota, niin silloin sitä ei voi myöskään todentaa oikeaksi.” (s. 124) Hän kysyykin ”tiedeuskoa” puolustaen, miten voisimme edes periaatteessa ”varmistua siitä, että väitetyt asiat ovat totta, jos emme saisi tai voisi koetella niitä tieteellisillä menetelmillä?” (s. 128)

Näin siis Miettinen rajaa filosofisin perustein sekä henkilökohtaisen kokemuksen, jaetun kokemuksen että todistusaineiston perusteella tehtävät päätelmät pois uskonnollisen uskon mahdollisista perusteista. Kussakin tapauksessa Miettinen edellyttää, että meidän pitäisi jo valmiiksi tietää Jumalan olevan olemassa, jotta voisimme saada mitään perusteita uskoa Jumalaan. 

Vaikka Miettinen epäilee mahdollisuutta esittää filosofisia perusteluja Jumala-uskon puolesta, sallii hän kuitenkin kiinnostavasti (jännitteisesti?) filosofiset argumentit uskontoa vastaan. Hän viittaa muun muassa pahan ongelmaan (s. 169–171), Euthyfronin dilemmaan (s. 159) sekä Nietzschen toteamukseen, ettei palvontaa haluava Jumala voisi olla palvonnan arvoinen (s. 181). Tosin Miettisen ateistisen filosofian käyttö on hieman valikoivaa ja luo asiaan perehtymättömälle lukijalle luultavasti turhan yhtenäisen kuvan uskontokritikistä. Esimerkiksi Visala ja Vainio puolestaan katsovat Miettisen viittaaman Nietzschen edustavan eräänlaista ”traagista ateismia” erotuksena uusateistien edistysuskoa huokuvasta ajattelusta. Tämä johtuu siitä, että Nietzsche vaikuttaa ajatelleen kristinuskon ihmisarvoa korostavan moraalin perustan ja liberaalin yhteiskuntakäsityksen rappeutuvan samalla kristinuskon myötä. Asiasta on kirjoittanut tarkemmin esimerkiksi ateistinen filosofi John Gray tekstissään ”What scares the new atheists”. 

Tieto-oppia vai sekaannusta?

Kysymys siitä, miten uskomuksia tulisi perustella ja millaiset uskomukset voivat olla rationaalisia on keskeinen uskonnollisen uskon rationaalisuuden tarkastelussa, eikä Miettinen ole siis sinänsä väärässä keskittyessään asiaan. Miettisen väitteissä tieto-opista on kuitenkin vakavia puutteita jotka on syytä nostaa esiin. Mikäli uskontokritiikin haluaa perustaa tieto-oppiin, haasteena olisi muotoilla käsitys rationaalisuudesta tavalla, joka samalla sulkee pois uskonnolliset näkemykset mutta kuitenkin sallii meidän säilyttää muut olennaiset uskomuksemme. 

Otetaan vaikkapa Miettisen esimerkki koiran näkemisestä. Miettisen tieto-oppi vaikuttaa tässä seurailevan vahvisti nettiateisti Matt Dillahuntya. Miettisen ja Dillahuntyn mielestä muiden kertomukset koiran näkemisestä voidaan hyväksyä, koska tiedämme jo etukäteen, että koiria on olemassa. Usealle kriitikolle on kuitenkin herännyt tästä kysymys: mistä sitten alun perin tiedämme, että koiria on olemassa? Eikö kuitenkin tämäkin tiedetä kokemuksen ja muiden kertomusten perusteella? Jos emme voi luottaa lainkaan muiden kertomuksiin tai omaan kokemukseemme (muuta kuin sen vahvistaessa jo etukäteen tiedettyä), on vaikea ymmärtää miten olisimme alun perin saaneet tietää koirien olemassaolosta. 

Vaikuttaa siis siltä, että uskontokriittisessä tietoteoriassa olisi vielä kehittämisen varaa. Mikäli kokemus, muiden kertomukset ja päätelmät voisivat antaa meille tietoa vain asioista, joiden jo valmiiksi tiedämme olevan olemassa, tästähän seuraisi, ettemme voisi koskaan oppia uutta. Jos todistajanlausuntoihin uskominen edellyttää aina niiden itsenäistä vahvistamista, rajautuisi uskonnon ohella suurin osa muistakin ajatuksistamme ulos rationaalisuuden piiristä. Tyypillisestihän vahvistaminenkin tapahtuu vain toisten todistajanlausuntojen nojalla – kenenkään aika ja resurssit eivät riitä jokaisen asian varmistamiseen itse. Normaali oppiminen, vuorovaikutus ja tiedekin tulisivat siis tässä tieto-opissa mahdottomiksi. 

On toki selvää, että taustatietomme maailmasta tosiaan vaikuttavat väitteiden uskottavuuteen – vaadimme luonnollisesti enemmän perusteluja ennen kuin uskomme yllättävän, aiempien uskomustemme vastaisen väitteen. Luontaiset hölynpölynsuodattimemme aktivoituvat, kun toinen ei vaikuta henkilönä luotettavalta tai kun väitteet ovat ristiriidassa aiempien tietojemme kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivät kokemus ja muiden kertomukset antaisi meille mitään evidenssiä aiemmista tiedoistamme poikkeavista asioista, tai ettei mielenmuutos olisi näissä tilanteissa mitenkään mahdollista. 

Miettisen toistaa uusateistisen argumentin, että uskonnolliset ihmisetkään eivät usko tuhansiin ja tuhansiin jumaliin – ateisti uskoo vain yhteen vähemmän (mm. s. 126). Emmekö siis oikeastaan kaikki ole ateisteja lähes jokaisen jumalan kohdalla, jolloin olisi johdonmukaisempaa olla ateisti kaikkien suhteen? Perustelu on ongelmallinen muun muassa siksi, että hylkäämme samoin lukemattomia väitteitä jokaisen muunkin todeksi uskomamme asian suhteen. Tästä ei kuitenkaan seuraa se, että juuri tietty väite olisi virheellinen. Vertailun vuoksi jokaiseen matemaattiseen pulmaan on lukemattomia vääriä vastauksia, mutta tämä ei tarkoita, ettei myös oikeaa vastausta olisi olemassa tai ettemme voisi tietää sitä. Samoin kun oikeudenkäynnissä syyttäjä uskoo tuhansien ihmisten olevan syyttömiä rikokseen, ei tästä kuitenkaan seuraa se, ettei olisi perusteita ajatella juuri syytetyn olevan siihen syyllinen. Edes kahden yhtä asiantuntevalta vaikuttavan luonnontieteilijän tai muun tutkijan erimielisyydestä ei seuraa se, ettemme voisi perustellummin uskoa jommankumman olevan oikeassa. Samoin uskonnollinen ja maailmankuvallinen erimielisyys ei välttämättä tarkoita sitä, ettei joku kokemus tai näkemys (esimerkiksi teismi tai ateismi) voisi olla uskottavampi tai paremmin perusteltu. 

On sinänsä kiinnostavaa pohtia, millainen todistusarvo tai käytännöllinen arvo uskonnolliselle kokemuksella on ja miten esimerkiksi taustauskomukset vaikuttavat siihen. Asiaa koskevassa kirjallisuudessa on pohdittu seikkaperäisesti myös, miten esimerkiksi kokemuksen laatu ja sen kertojan piirteet voivat vaikuttaa uskottavuuteen. Keskusteluun voi perehtyä tarkemmin vaikkapa Harold Netlundin tuoreesta kirjasta Religious Experience and the Knowledge of God (2022). 

Miettinen korostaa, että uskonnollisia näkemyksiä tulisi voida arvioida tieteellisin kriteerein. Ei kuitenkaan vaikuta järkevältä olettaa, että kaiken tiedon tarvitsisi vastata juuri luonnontieteen kriteerejä. Tiedon rajoittamista vain tieteeseen kutsutaan kirjallisuudessa usein ”tiedeuskon” muodoksi. Miettinen viittaa kirjassa lyhyesti tiedeuskon kritiikkiin (tosin lähteitä nimeämättä) ja toteaa, että olisi ”mielenkiintoista kuulla vaikkapa viisi esimerkkiä sellaisista asioista, jotka on selvitetty joillain muilla keinoilla kuin tieteen avulla, koska tiede ei ole siinä onnistunut.” (s. 128). Tällaisia esimerkkejä ei ole vaikea löytää. Näitä voisivat olla vaikkapa (1) muistoihimme perustuvat uskomukset, kuten mitä teimme viime kesänä, (2) yhteisölliseen tiedonhankintaan perustuvat uskomukset, kuten paikallisten marjanpoimijoiden tieto siitä mistä mustikat löytyvät, (3) matemaattiset totuudet, (4) moraaliset totuudet, sekä (5) filosofiset perusteet Jumalan olemassaolon puolesta tai vastaan, kuten pahan ongelma ja vastaukset siihen, tai erimielisyyden ongelma. 

Tieteellinen tutkimus on toki relevanttia usean näistä kannalta – voimme sen avulla esimerkiksi selvittää tarkemmin vaikkapa kärsimyksen määrää maailmassa, mikä voi olla olennaista pahan ongelman kannalta. Tieteellisesti voitaisiin myös selvittää ja mahdollisesti kumota muistiuskomustemme sekä yhteisömme kokemukseen perustuvien uskomusten paikkansapitävyyttä. Tätä ei kuitenkaan tyypillisesti tarvita näitä aiheita koskevien uskomusten järkevyyden kannalta – voimme tavallisesti luottaa aivan järkevästi vaikkapa vanhempiemme kertomukseen siitä, missä synnyimme, ilman että vahvistaisimme sitä tieteellisin menetelmin. Tiedeuskoa kohtaan on esitetty myös paljon kritiikkiä, kuten esimerkiksi ajatus, että tiede itse vaikuttaa edellyttävän myös tieteen ulkopuolisten uskomusten rationaalisuutta tai että tiedeusko ei ole itsessään tieteellinen, vaan filosofinen käsitys. Olisi hyvän tieteellisen käytännön mukaista, että ”tiedeuskosta” keskusteltaessa viitattaisiin parhaisiin aiheesta tehtyihin filosofisiin tutkimuksiin, vaikkapa Rik Peelsin työhön tai Mikael Stenmarkin suomennettuun teokseen Tiedeusko ja todellisuuden rajat (Kirjapaja 2015).  

Jumalatodistusten vai olkiukkojen kritiikkiä?

Miettinen peräänkuuluttaa teoksessaan tarvetta perustella uskonnollinen usko todisteisiin vedoten, joten on yllättävää, miten vähän hän käsittelee varsinaisia teismiä eli Jumala-uskoa puolustavia argumentteja. Teististen argumenttien käsittely vaikuttaa myös harmillisesti vain toistavan uusateistista kirjallisuutta, ilman että Miettisen mahdollinen oma perehtyminen näiden argumenttien puolustukseen tai kritiikkiin pääsisi esiin. 

Kun Miettinen esimerkiksi mainitsee kristityn filosofin William Lane Craigin nimeltä käsitellessään Kalam-argumenttia (s. 135–136), yhtään Craigin teosta ei kuitenkaan löydy kirjallisuusluettelosta, eikä Miettinen vaikuta tuntevan Craigin esittämiä perusteluja kosmoksen alkusyyn ikuisuudelle. Miettinen esittää aluksi kosmologisen argumentin perustuvan oletukseen ”kaikella tulee olla jokin syy tai luoja” (s. 134). Tämä ei kuitenkaan ole minkään tunnetun kosmologisen argumentin oletus, vaan sen puolustajat esittävät tyypillisesti periaatteen rajatummassa muodossa. Kosmologisessa argumentissa etsitään esimerkiksi kaiken kontingentin ja alkuperän omaavan välttämätöntä olemisperustaa. Tällöin on luontevaa ymmärtää, miksei sama argumentti sovellu yhtä hyvin olemisen perustaan itseensä. Miettinen mukaan kuitenkin ”Jos esimerkiksi Jumalalle ei vaadita luojaa, sorrutaan erikoiskriteerin nimellä tunnettuun argumentointivirheeseen.” (s. 134). Jos sen sijaan ajatuksena on juuri perustella, että kontingentilla olevaisella täytyy olla jokin välttämätön, itsestään olemassa oleva perusta, on johdonmukaista päätellä, ettei tämän välttämättömän perusta tarvitse enää uutta selitystä. 

Miettisen esittämä kosmologisen argumentin väärintulkinta on populaarissa uusateistisessa kirjallisuudessa varsin yleinen, mutta kuten teosten kriittisessä arvioinnissa on todettu, tämä ei edusta tarkempaa uskonnonfilosofista keskustelua argumentista. Teemaa on käsitellyt Areiopagilla tarkemmin Ilari Malkki: Kolme myyttiä, joiden luultiin haudanneen kosmologisen argumentin.

Miettinen toistaa vastaväitteenä Kalam-argumentille myös Lawrence Kraussin väitteen, että kosmos voi syntyä ”tyhjästä”, määritellen nolla-energisen tilan olevan ”ei mitään” (s. 134). Kvanttikentät, avaruuden ja luonnonlait sisältävä alkutila ei kuitenkaan vastaa sitä, mitä filosofisesti tarkoittaa ”ei mitään”, kuten fysiikan filosofi David Albert argumentoi. Myös kosmologi George Ellis huomauttaa, etteivät tämäntyyppiset selitykset voi todella ratkaista kosmoksen alun ongelmaa, koska ”ne edellyttävän joidenkin rakenteiden (esim. kvanttikenttäteorian mutkikkaan viitekehyksen ja suuren osa normaalista hiukkasfysiikasta) olevan olemassa jo ennen kosmoksen alkua, mikä edellyttäisi itsessään selitystä.” Jos halutaan kritisoida filosofista (toki kokemuksella perusteltavaa) oletusta, että asioita ei voi syntyä olemattomasta, ei voi vain korvata filosofista olemattomuuden määritelmää fysiikan kvanttityhjiöllä, koska kyse ei ole samasta asiasta – riippumatta siitä pidämmekö kosmologisia argumentteja uskottavina vai emme.

Miettinen vaikuttaa samoin ohittaneen myös hienosäätöargumentin puolustajien oman argumentaation ja esittää keskustelun kosmologi Victor J. Stengerin kritiikkiä mukaillen. Miettisen mukaan esimerkiksi olisi ”mielenkiintoista, jos kyseiset teistit voisivat tarjota meille hieman kvantitatiivisemman analyysin tästä asiasta eli esimerkiksi, miten tarkasti tietyt suureet on ihan täsmälleen ottaen säädetty ja minkä suuruinen ero niissä mahdollistaisi vielä elämän esiintymisen maailmankaikkeudessa. Koska näin ei kuitenkaan tehdä, vaikuttaa argumentti pelkältä sanahelinältä.” (s. 137) Kommentti on yllättävä, sillä asiaa käsittelevä tarkempi tekninen kirjallisuushan on täynnä tällaisia arvioita, sekä ateistien että teistien taholta. Laskelmia ei tavallisesti löydy argumentin populaaritason esityksistä, mikä on ymmärrettävää, koska ne ovat maallikoille vaikeasti avautuvia ja eri maailmankuvia edustavien tieteilijöiden kesken vallitsee riittävän laaja yksimielisyys hienosäädön todellisuudesta sinänsä. Miettisen viittaama Stenger on harvoja hienosäätonäkemyksen skeptikkoja. Hienosäätöä Jumala-uskoa tukevana todistusaineistona ovat puolustaneet esimerkiksi Robin Collins ja Luke Barnes, joiden teksteistä Miettinen olisi toki löytänyt kaipaamiaan yksityiskohtia. Erityisesti Barnesin suora vastaus Stengerille on suositeltavaa luettavaa. 

Miettinen esittää myös lukuisia aiheen perusteoksissa käsiteltyjä vastaväitteitä hienosäätöargumentille. Näitä on esimerkiksi se, että (1) elämä on sopeutunut kosmokseen pikemminkin kuin päinvastoin. Miettisen mukaan hienosäätöargumenttia voitaisiin siis verrata tilanteeseen, jossa ”uiva kala ihmettelee, miten hänen maailmansa on täynnä vettä.” (s. 139) Hän myös toteaa, että (2) suurin osa kosmoksestahan on elämälle kelpaamatonta tyhjää tilaa, (3) elämän määrittely on vaikeaa, mikä tekee vaikeaksi määrittää missä kaikkialla elämä voi olla olemassa, sekä (4) vetoaa multiversumiin ja antrooppiseen periaatteeseen hienosäädön vaihtoehtoisina selityksinä. 

Miettinen ei kuitenkaan huomioi tavallisia vastauksia näihin vastaväitteisiin. Ei esimerkiksi ole uskottavaa, että elämä olisi vain sopeutunut kosmokseen (vastaväitteet 1 ja 3), sillä sopeutumisen mahdollisuus edellyttää jo melko paljon hienosäätöä, jotta esimerkiksi atomit pysyvät koossa ja elämän tarvitsemat kemialliset reaktiot ovat mahdollisia. Hienosäätöargumentti ei myöskään edellytä, että kosmos olisi säädetty täyttämään jokainen neliömetri maksimaalisella määrällä olentoja (vastaväite 2). Elinolojamme ei tee yhtään huonommaksi se, ettemme pysty selviämään avaruudessa. Nykyisillä luonnonlaeilla tyhjällä tilalla on myös roolinsa – jos koko avaruus olisi täynnä eläviä olentoja, johtaisi tämä pian niiden murskautumiseen kasaan painovoiman takia. Multiversumissa on puolestaan muun muassa se heikkous, että esitetyt monen maailmankaikkeuden syntymekanismit vaikuttavat itse edellyttävän hienosäätöä, eikä multiversumi muutenkaan selittäisi hienosäädöstä kuin korkeintaan osan. 

Pidempiä vastauksia kysymyksiin kehittelevät esimerkiksi kosmologit Geraint Lewis ja Luke Barnes teoksessa A Fortunate Universe: Life In a Finely Tuned Cosmos (2016). (https://www.areiopagi.fi/2017/05/onnekas-universumi-elama-hienosaadetyssa-kosmoksessa/ ) Kirjoittajista Lewis on ateisti ja Barnes kristitty, mutta he ovat kuitenkin samaa mieltä Stengerin vastaväitteiden heikkoudesta. 

Jos Miettisen tavoitteena on jatkossakin esittää tieteeseen perustuvaa uskontokritiikkiä, mielestäni olisi hyvän tieteellisen käytännön mukaista huomioida myös kirjallisuudesta löytyvät, omaa kantaa ja uusateistien argumentteja vastustavat perusteet tarkemmin.  

Miettisen kirjaimellinen Raamatuntulkinta

Otan vielä esiin kaksi Miettisen kommentoimaa aihetta: kreationistisen raamatuntulkinnan ja rukoustutkimuksen. 

Miettisen mukaan käytännössä vain nuoren Maan kreationistinen tulkinta Raamatusta on uskottava. Samoin Raamattu opettaa hänen mukaansa selvästi myös litteää Maata (s. 198). Miettinen tunnustaa, etteivät kristityt tavallisesti lue Raamattujaan näin, mutta katsoo tämän olevan epäjohdonmukaista. Parempi olisi lukea tekstiä kokonaan kirjaimellisena tai vertauskuvallisena – mitään välimuotoa tai yhdistelmää ei hänen mielestään voi perustella. Jos esimerkiksi todetaan, ettei luomiskertomuksen päiviä tarvitse lukea kirjaimellisena, johtaa tämä Miettisen mukaan siihen, että kaikki Raamatun sanoma asettuu kyseenalaiseksi: ”Mutta hetkinen, jos Jumalan päivä vastaa tuhatta vuotta, niin eikö Aadam elänyt silloin noin 338,5 miljoonaa vuotta vanhaksi?” (s. 143). Hänen mielestään minkään kohdan vertauskuvallinen tulkinta johtaa siihen, että saman tien myös kristinuskon keskeiset dogmit, kuten Jeesuksen ylösnousemus, voidaan tulkita vain epähistoriallisiksi vertauskuviksi. Muun väittämistä Miettinen pitää ”filosofis-teologisena kiemurteluna” (s. 131).

Nämähän ovat kuitenkin juuri Luominen ja evoluutio -teoksessa käsittelemiäni vastaväitteitä. Ehkä Miettinen on tosiaan vakuuttunut nuoren Maan kreationistisesta luomiskertomuksen luennasta, ja onhan hänellä toki oikeus olla samaa mieltä raamatuntekstien merkityksestä myös litteän Maan kannattajien kanssa. Eikö lukijalle olisi syytä kuitenkin kertoa myös perinteiset vastaväitteet tällaiselle raamatuntulkinnalle? 

Esimerkiksi luomiskertomuksen kohdalla monet kristityt ovat vakuuttuneita siitä, että kertomuksen tyylilajin ja kontekstin perusteella sitä ei ole järkevää lukea pyrkimyksenä esittää jonkinlaista esitieteellistä teoriaa maailman synnystä. Sen sijaan tarkoituksena on meidän mielestämme kertoa Luojasta ja luomisesta teologisia totuuksia, käyttäen analogista kuvausta jossa Luoja vertautuu työviikkoaan tekevään työntekijään. Aikanaan jumalina palvotut taivaankappaleet ja luonnonvoimat osoittautuvat Jumalasta riippuvaisiksi. Myöskään Jumalan ilmoituksen mukautuminen aikansa tieteelliseen ymmärrykseen mukautuminen ei monien kristittyjen mielestä olisi mikään ongelma. Oli näistä selityksistä mitä mieltä tahansa, joka tapauksessa ei liene järkevää lähteä lukemaan vuosituhansia vanhaa tekstiä ikään kuin se edustaisi samanlaista tyylilajia kuin sanomalehden raportti valtiopäivien avajaisista. Esimerkiksi evankeliumien tyylilajina on puolestaan uskottavammin kreikkalais-roomalainen historiankertomus, eikä tulkintahistoriakaan tue ajatusta Jeesuksesta myyttinä. 

Miettinen viittaa Luominen ja evoluutio -teoksestani ainoastaan ajatukseen, ettei ristiriita kahden todeksi uskotun asian välillä välttämättä tarkoita, että jompikumpi näistä olisi hylättävä. Viittaan tässä yhteydessä usein käytettyyn esimerkkiin tiedeyhteisön (toistaiseksi) kyvyttömyydestä sulauttaa yhteen yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttimekaniikka. Päättelen tästä, että myös väitettyä ristiriitaa esimerkiksi evoluutioteorian ja historiallisen syntiinlankeemuksen välillä kannattaa pohtia aivan rauhassa ennen kuin päättelee niiden tosiaan kumoavan toisensa. Esitän tämän jälkeen myös useita mielestäni hyviä ratkaisuja väitettyyn ristiriitaan sekä kuvaan myös yhteyksiä kristillisen ja tieteellisen ihmiskäsityksen välillä.

Miettinen käsittelee teoksessaan vain vertausta kvanttimekaniikan ja suhteellisuusteorian suhteeseen, ei ratkaisuja. Hänen mielestään vertaus on huono, koska nämä tieteelliset teoriat ovat hyvin perusteltuja, jolloin on syytäkin odottaa että harmonisaatio jossain vaiheessa onnistuu. Sen sijaan kertomus Aadamista ja Eevasta on hänen mukaansa ”evidenssivapaa” (s. 150), minkä vuoksi sitä on turha pyrkiä sovittamaan yhteen tieteeseen. Miettinen ei kuitenkaan huomioi kontekstia: Vertauksessa tarkoitus oli analysoida tilannetta, jossa henkilön mielestä usko Aadamin ja Eevan olemassaoloon on tosiaan hyvin perusteltu, esimerkiksi Raamatun ja kristillisen kirkon todistuksen nojalla. Tieteenkin esimerkki osoittaa, että joskus on tosiaan parempi odottaa rauhassa kahden hyvin perustellun näkemyksen yhteensovittamista tulevaisuudessa kuin lähteä muuttamaan uskomuksia liian pikaisesti jonkin todennäköisesti ajan myötä ratkeavan ristiriidan vuoksi. 

Vaikken ole nuoren Maan kreationisti, on kuitenkin reiluuden vuoksi sanottava, ettei Miettisen argumentaatio myöskään nuoren Maan näkemyksen kannattajia vastaan ole kovin tasokasta. Miettinen esittää nimittäin vuosikymmeniä keskusteltuja ongelmia, joihin jokainen nuoren Maan kreationistien kirjallisuutta lukenut tietää jo valmiiksi vastauksia. Miettinen kysyy esimerkiksi, mistä vedenpaisumuksen vesi tuli ja miten Nooa saattoi pitää huolta kaikista eläimistä ikään kuin pelkät kysymykset riittäisivät kumoamaan nuoren Maan näkemyksen. Hän ei kerro lukijalleen esimerkiksi, että suosituimpien nuoren Maan kreationistien mallien mukaan nykyisiä vuoria ei edes ollut olemassa vedenpaisumuksen aikaan (s. 146), tai millaisia laskelmia nuoren Maan kreationistit itse ovat tehneet arkin eläinten hoidosta. Nuoren Maan kannattajien esittämiä malleja voi toki kritisoida – itsekin olen esittänyt tällaista kritiikkiä. Olemassa olevat vastaukset ohittava kritiikki tuskin kuitenkin vakuuttaa muuta kuin asiaan perehtymättömiä.

Kuten Otto Pellinen on kuvannut Areiopagilla julkaistuissa artikkelissaan, asiantuntemattomalta vaikuttava kritiikki voi olla omiaan pikemminkin vahvistamaan uskoa nuoren Maan kreationismiin kuin muuttamaan kenenkään mielipidettä. Näkemysten kumoamisen sijaan se voi toimia eräänlaisena rokotuksena: Eikö valtavirtatieteen edustajilla olekaan tämän parempaa sanottavaa kreationismia vastaan? Kritiikin esittäminen tarkasti ja luottamusta herättävällä tavalla voi auttaa muuttamaan käsityksiä paljon paremmin.

Kumoaako tiede rukousten toimivuuden?

Yksi harvoista Miettisen uskontokritiikissään lainaamista tutkimuksista on Herbert Bensonin ryhmän 2006 julkaistu ”suuri rukouskoe”, ”Study of the Therapeutic Effects of Intercessory Prayer” (STEP) johon uusateistisessa kirjallisuudessa mielellään viitataan tieteellisenä osoituksena rukouksen toimimattomuudesta. Kyseessä onkin edelleen laajin rukouksen toimivuudesta tehdyistä tilastollisista tutkimuksista. STEP -kokeessa tutkittiin noin 1800 leikkauksesta toipuvaa potilasta. Tieteellisen käytännön mukaisesti osa toimi kontrolliryhmänä, osan puolesta rukoiltiin tähän värvättyjen seurakuntalaisten toimesta. Osalla rukoiltavista kerrottiin etänä tapahtuvasta rukoustuesta, toisille ei. 

Rukous ei STEP-tutkimuksessa aiheuttanut tilastollista etua paranemiseen. Niiden potilaiden kohdalla, joille rukouksesta kerrottiin, komplikaatioita oli jopa enemmän. Miettinen esittääkin uusateistista tulkintaa seuraten, että ”kaikkihyvän Jumalan olisi voinut kuvitella toimivan eri tavalla.” (s. 161) Koska Bensonin tutkimuksessa ei löydetty todisteita Jumalan antamista rukousvastauksista, eikä rukous muutenkaan vaikuta Miettisen mukaan aiheuttavan positiivisia vaikutuksia, on tämä vahvaa todistusaineistoa rukouksen toimivuutta vastaan. 

Miettinen ei kuitenkaan kerro lukijalleen tätä Bensonin tutkimuksen tulkintaan vastaan esitetyistä yleisistä kritiikeistä. STEP-tutkimusta ja muita pelkästään tilastollisia rukoustutkimuksia voidaan kritisoida siitä, että neutraalia kontrolliryhmää ei voi uskottavasti pitää yllä. Mikään ei näet estä henkilöitä itse ja heidän omaisiaan rukoilemasta myös kontrolliryhmään kuuluvien puolesta. Tämä on jo sinänsä vakava tieteellinen puute, joka estää pitämästä STEP-kokeen tulosta tai muita negatiivisia tuloksia todistusarvoisena.

Juuri STEP-tutkimusta vastaan on kuitenkin esitetty myös kritiikkiä mikä ei suoraan sovellu kaikkiin rukousten vaikuttavuudesta tehtyihin tilastollisiin tutkimuksiin. Esimerkiksi Candy Gunther Brown toteaa teoksessaan Testing Prayer: Science and Healing (2012), ettei tutkimus testaa lainkaan perinteisen kristillisen rukouksen toimivuutta, sillä rukousryhmään kuuluneet henkilöt eivät suurelta osin edes kuulu pyyntörukousta harjoittavaan kristilliseen yhteisöön, vaan heistä suuri osa kuului uushenkiseen ”Silent Unity” -liikkeeseen joka pyrkii rukouksessa ainoastaan hakemaan yhteyttä Jumalaan ja nimenomaisesti torjuu ajatuksen pyyntörukouksen vaikuttavuudesta. 

Brownin mukaan on myös ongelmallista, että STEP-tutkimuksessa rukousvastauksena selvitettiin vain henkilön parantumista etäältä tapahtuvan rukouksen seurauksena. Tämä käsittää vain osan mahdollisista rukousvastauksista ja rukouksen tyypeistä. Monissa perinteissä, esimerkiksi helluntailais-karismaattisuudessa, paranemisrukoukset tapahtuvat tyypillisesti kohtaamisessa (esim. sairaan voitelu öljyllä), mitä etärukoilemista käsittelevä tutkimus ei voi tutkia. Brown pyrkikin itse selvittämään tällaisen parantamisrukouksen toimivuutta seuraamalla rukousta Mosambikissa – syntyneessä 2010 julkaistussa tutkimuksessa tulokset olivat rukouksen toimivuuden kannalta myönteisiä.

Ongelmana on myös se, ettei STEP-tutkimus ole suinkaan ainoa rukouksesta tehty eivätkä kaikki tutkimukset osoita samaan suuntaan. Useissa tutkimuksissa rukouksilla vaikutti olevan myönteinen vaikutus. Esimerkiksi Randolph Byrdin tutkimuksessa vuodelta 1988 potilaita oli noin 400, ja rukousryhmä pyysi ”juutalais-kristillisen” Jumalan apua ”nopeaan paranemiseen sekä komplikaatioiden ja kuoleman välttämiseen” – rukousryhmässä paranemistulokset olivatkin parempia. William S. Harrisin tutkimusryhmä puolestaan pyrki toistamaan kokeen 1999 noin 1000 potilaan kohdalla ja löysi jälleen myönteisen korrelaation rukouksen ja paranemisen välillä. Lisäksi laajemmassa tilastollisessa tutkimuksessa monet ihmiset kertovat kokeensa rukousvastauksia ja jopa selittämättömiä ihmeitä – USA:ssa esimerkiksi 55% lääkäreistä kertoo nähneensä lääketieteellisiä ihmeitä ja 74% uskoo ihmeparantumisiin (n = 1100 lääkäriä)

Ihmekokemuksista on myös olemassa oma laaja kirjallisuutensa. Tilastollinen lähestymistapa ei yleisesti ottaenkaan korvaa laadullista tutkimusta. Esimerkiksi todistajanlausuntoihin ja kokemukseen perustuva usko rukousvastauksiin voi periaatteessa olla perusteltu, vaikka ihmeparantumiset olisivat liian poikkeuksellisia näkyäkseen tilastoissa. Samoin vaikka esimerkiksi tilastollisesti on epätodennäköistä, että yksittäinen ihminen käy kuussa, ei tämä kumoa kuumatkailun todellisuudesta kertovia todisteita. 

Näkemystä parantumiskokemusten todellisuudesta eivät ole puolustaneet vain teistit. Esimerkiksi ateisti Jacalyn Duffin tarkastelee tutkimuksessaan Medical Miracles (2009) 1400 katolisen kirkon vahvistamaa ihmekertomusta. Duffinin mukaan kertomuksilla on vahva pohja ja kirkko seurasi luonnollisten selitysten eliminoinnissa ja yksityiskohtien tarkistamisessa lähes aina kunkin ajan parasta tieteellistä käytäntöä. Ihmekeskustelussa ohittamaton on myös Uuden testamentin tutkijan Craig Keenerin seikkaperäinen ihmekertomusten analyysi Miracles, oli asiasta mitä mieltä tahansa. Suomalaisessa kontekstissa toki voisi viitata myös vaikkapa Matti A. Miettisen skeptinen väitöskirja Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellis-psykologisesta näkökulmasta (1990) sekä Ari Savuojan uskonnonfilosofinen väitöskirja Mikä on ihme ja mitä ihmeistä voidaan tietää. Areiopagilla teemaa on tarkastellut muun muassa Vesa Palonen.

Kokemuksia rukousvastausten uupumisestakin on toki paljon, mikä toki herättää teologisia kysymyksiä. Olennainen kysymys onkin miten selitetään sekä myönteiset että kielteiset kokemukset rukouksesta ja miten maailmankuva vaikuttaa näihin selityksiin. Samoin kysymys luonnollisten selitysten uskottavuudesta erikoisille kokemuksille, kysymykset Jumalan toiminnasta, rukousvastauksista ja ihmeistä ovat uskonnonfilosofisesti ja teologisesti mielenkiintoisia ja niistä olisi mahdollista sanoa paljonkin.

On yllättävää, että Miettinen esittää 2023 julkaistussa teoksessaan STEP-tutkimuksen edelleen viimeisenä sanana tästä asiasta, kun kirjallisuudessa on kuitenkin esitetty runsaasti kritiikkiä sitä kohtaan. Hän ei myöskään kerro muista asiasta tehdyistä tutkimuksista, vaan on valinnut esiteltäväksi vain omaa kantaansa näennäisesti tukevan aineiston. Onko kyse siitä, että Miettinen ei tunne tätä laajempaa keskustelua vai eikö hän vain ole pitänyt siitä kertomista hyödyllisenä argumenttinsa kannalta? 

Lopuksi

Kritiikistä huolimatta Miettisellä on toki oikeus puolustaa uusateistien näkemyksiä sekä ajatusta uskonnollisen uskon irrationaalisuudesta. Dawkinsin, Dennettin, Hitchensin ja Harrisin teosten aloittamasta uusateismista on jo aikaa, ja etäisyyden myötä olisi luultavasti tilausta uudelle katsaukselle uusateistien ajatteluun. Löytyisikö neljän ratsumiehen retorisesti herkullisista toteamuksista jotain, joka kuitenkin kestäisi kritiikkiä? Periaatteessa uusateistisia argumentteja voisi koittaa myös puolustaa kritiikkiä vastaan.

Miettisen teos ei harmillisesti tarjoa tällaista analyysia, mutta aikamatkana 2000-luvun alkuun teos ehkä toimii – uusateistisen liikkeen jo hiivuttua teos oli paikoin nostalginen lukukokemus. Myönteisesti ajatellen teoksen argumenttien kriittinen analyysi voisi ehkä myös toimia harjoitustehtävänä valveutuneelle opiskelijalle, vaikkakin ehkä uusateistien alkuperäiset teokset voisivat tarjota vielä mehukkaamman lukukokemuksen. Alkuräjähdyksistä uskomuksiin saattaa toivottavasti myös herätellä huomaamaan, että uusateistisilla näkemyksillä on edelleen vaikutusta jopa yliopistomaailmassa, eli keskustelua uskon ja tieteen suhteesta tarvitaan edelleen.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi. 

Artikkelikuva: Bryan Goff @ Unsplash

Kuva 2: WikimediaCommons. CC BY-SA 2.0

Kuva 3: WikimediaCommons. CC BY-SA 4.0

Kuva 4: WikimediaCommons. CC BY 2.0

Kuva 6: WikimediaCommons.

Kuva 7: WikimediaCommons. PD