Tahaton lapsettomuus koskettaa arviolta noin joka viidettä suomalaista naista. Hedelmöityshoidoista on muutamassa kymmenessä vuodessa tullut osa lääketieteen arkea. Loppuvuodesta uutisoitiin ensimmäisten julkisen puolen lahjasukusoluhoidoilla alkunsa saaneiden lasten syntymästä.

Kaikesta huolimatta tasokasta eettistä keskustelua aiheesta näkee julkisuudessa suhteellisen vähän. Suomenkielistä keskustelua etenkin kristillisen etiikan näkökulmasta on vieläkin vaikeampi löytää.

Iso-Britanniassa hedelmöityshoidoista käytiin laajaa keskustelua jo 1980-luvulla, jolloin hallitus asetti niin kutsutun Warnockin komitean selvittämään niihin liittyviä moraalisia ja juridisia näkökulmia. Lain valmistelua varten komitea pyysi kannanottoja lisääntymisteknologiaan eri yhteiskunnan instituutioilta. Myös kymmeniä kristillisiä kirkkoja ja järjestöjä lähetti komitealle mietintönsä.

Anglikaanikirkossa lääketieteen etiikan asiantuntijana nykyisin toimivan Brendan McCarthyn teos Fertility & Faith: The Ethics of Human Fertilization vuodelta 1997 analysoi Warnockin komitean herättämää keskustelua ja tarjoaa siihen oman näkökulmansa. Suurelle yleisölle suunnatuksi teokseksi se sisältää teologisesti ja filosofisesti suhteellisen huolellista pohdintaa, ja toimii siksi iästään huolimatta hyvänä johdantoteoksena aihepiiriin. Aihetta käsittelevät kristilliset teokset usein laaditaan helppolukuisiksi ja sielunhoidollisiksi oppaiksi lapsettomuudesta kärsiville.

Tässä tekstissä avaan kirjan sisältöä ja tuon mukaan myös päivitettyjä näkökulmia. Keskityn kysymyksiin alkion arvosta sekä kolmannen osapuolen hyödyntämisestä raskaudenyrityksessä, sillä nämä ovat nykyäänkin kristillisen eettisen debatin ytimessä.

Koeputkihedelmöitys ja alkion moraalinen status

Mikään kirkkokunta ei ole käsitellyt hedelmöityshoitojen etiikkaa niin paljon kuin roomalaiskatolinen kirkko. Mikään muu kirkkokunta ei myöskään torju niitä yhtä laajasti (katso esimerkiksi vuonna 1987 julkaistu kiertokirje Donum Vitae).

Roomalaiskatolisen luonnonoikeusetiikan mukaan hyvä ja paha, oikea ja väärä perustuvat Jumalan luomisjärjestykseen. Seksillä nähdään olevan kaksitahoinen tarkoitus: aviopuolisot toisiinsa yhdistävä funktio sekä suvunjatkamiseen tähtäävä funktio. Nämä kaksi – rakastelu ja lisääntyminen – on luomisessa tarkoitettu yhteen, eikä niitä saa keinotekoisesti erottaa toisistaan. Siinä missä ehkäisyn käyttö mahdollistaa seksin ilman pelkoa raskaudesta, hedelmöityshoidot mahdollistavat raskauden ilman seksiä. Katolinen opetus kieltää molemmat.

Protestantit kuten McCarthy sen sijaan useimmiten katsovat, että vaikka seksin harrastaminen sekä pyrkimys perheen perustamiseen molemmat kuuluvat kristilliseen käsitykseen avioliitosta, ei jokaisen aktin tarvitse olla raskaudelle avoin, eikä raskauden ole aina välttämätöntä alkaa rakastelusta.

McCarthy etsii etiikan ohjenuoraa ensisijaisesti Raamatusta. Hän puolustaa niin sanottua jumalallisen käskyn teoriaa (divine command theory), jonka mukaan oikea ja väärä perustuvat Jumalan ilmoitetuille ohjeille. Raamatusta on kuitenkin vaikea löytää ohjeita lisääntymisteknologisiin kysymyksiin. Siksi McCarthykin tosiasiassa turvautuu usein luonnonoikeusetiikkaa muistuttavaan järkeilyyn.

Hedelmöityshoidoista tunnetuin lienee koeputkihedelmöitys eli IVF (in vitro fertilization), jossa siittiöt ja munasolu tuodaan yhteen viljelymaljassa. Menetelmällä voidaan ratkaista monista eri syistä johtuvaa lapsettomuutta. Warnock-keskusteluun osallistuneet kirkot sekä McCarthy suhtautuvat positiivisesti menetelmään silloin, kun käytetään pariskunnan omia sukusoluja.

Koeputkihedelmöityksen suurin eettinen kysymys koskee alkion eli hedelmöittyneen munasolun moraalista statusta. IVF-hoidoissa tuotetaan käytännössä aina useita alkioita, eikä kaikkia läheskään aina käytetä raskauden yrittämiseen. Ylimääräiset alkiot voidaan tuhota, lahjoittaa jonkun toisen raskaudenyritykseen tai antaa tutkimuskäyttöön. Käytännössä monet alkiot jäävät pakkaseen odottamaan ”omistajien” päätöstä niiden kohtalosta.

McCarthy uhraa lähes sata sivua alkion arvon pohtimiseen. Oleellinen kysymys on se, voidaanko alkiota pitää persoonana tai persoonan alkuna. Useat tekstit Raamatussa puhuvat elämän idusta ihmispersoonan varhaisimpana muotona (Job 3:3; Ps. 22:9–10, 51:5, 139:13–16 ) tai Jumalan kutsun ja valinnan kohteena (Jes. 49: 1, 5; Gal. 1:15, 1. Moos. 25:22–24; Room. 9:10–13).  Esimerkiksi profeetta Jeremialle Jumala sanoo:

”Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi” (Jer. 1:5).

Myös inkarnaatiota on käytetty perusteena siitä, että ihmisalkiota tulee kohdella persoonana. Jos Jeesus Nasaretilainen sai alkunsa sikiämisestä – kuten Raamattu antaa ymmärtää – eikä Jeesuksen ihmisyys poikkea biologisesti meidän ihmisyydestämme, niin sitten mekin olemme ihmisiä jo sikiämisestä alkaen.

McCarthyn mielestä Raamatusta ei kuitenkaan löydy täysin vastaansanomattomia todisteita, joiden nojalla tuoreelle alkiolle tulisi antaa persoonan status. Etenkin runolliset tekstit kuten psalmit ovat avoimia monenlaisille tulkinnoille, eivätkä ne ylipäätään pyri käsittelemään kysymystä alkion arvosta. Toisaalta taas hän katsoo, että teksteistä kyllä heijastuu ajatus ihmiselämän arvosta sen alkuhetkistä lähtien. Todistustaakka on siten McCarthyn mukaan niillä, jotka väittävät, ettei alkiolla ole samaa arvoa kuin jo syntyneillä ihmisillä.

”Muotoutumaton” ja ”muodostunut” lapsi

Alkion moraalista statusta tarkastellaan myös teologisen tradition valossa. Varhaiset kristityt ilmeisesti pitivät aborttia ja lapsensurmaa murhana raskauden jokaisessa vaiheessa. Tämä oli poikkeuksellista antiikin Roomassa, jossa vastasyntyneiden surmaaminen oli filosofienkin hyväksymä ja suosima käytäntö.

Kolmannelta vuosisadalta lähtien jotkut teologit kuitenkin tekivät eron ”muotoutumattoman” ja ”muodostuneen” sikiön välillä. Erottelun taustalla oli kreikankielisen Vanhan testamentin eli Septuagintan käännös Toisen Mooseksen kirjan jakeista 21:22–23. Alla olevassa tekstissä lihavoidut kohdat ja sulut osoittavat olennaiset erot Septuagintan (LXX) ja hepreankielisen masoreettisen tekstin välillä, johon nykykäännökset kuten suomalaiset kirkkoraamatut pääasiassa perustuvat.

Jos ihmiset tappelevat keskenään ja samalla töytäisevät raskaana olevaa naista, niin että hän saa keskenmenon mutta hänelle ei aiheudu muuta vahinkoa (LXX: syntyy lapsi, joka ei ole täysin muotoutunut), lyöjä maksakoon sakkoa sen mukaan, mitä naisen aviomies vaatii tai miten asia oikeudessa ratkaistaan. 23 Mutta jos muuta vahinkoa tapahtuu (LXX: se on täysin muotoutunut ), annettakoon henki hengestä… (2. Moos. 21:22–23)

Septuagintan teksti näyttäisi antavan ”täysin muotoutuneelle” sikiölle saman moraalisen statuksen kuin syntyneelle lapselle, jolloin rangaistuksena on ”henki hengestä”. Sen sijaan kehityksen varhaisemmassa vaiheessa olevalla alkiolla tai sikiöllä ei tämän tulkinnan mukaan ole samaa statusta. Keskeinen vaikuttaja tämäntyyppisen erottelun yleistymiseen teologien parissa oli Augustinus, joka tulkitsee jakeita seuraavasti.

Mutta jos siis jotain syntyy kohdusta vielä vailla muotoa, ja se on jollain tavalla elossa ilman muotoa (ei mennä tässä nyt ollenkaan vaikeaan kysymykseen sielusta, koska tämä käsky on hankala, emmekä voi käydä sitä tarkkaan läpi), laki ei salli pitää tätä murhana, koska ruumiissa, jossa ei ole aisteja, ei voi vielä sanoa olevan elävää sielua, ja koska ruumis ei ole vielä sillä tavalla muotoutunut, että siihen olisi kehittynyt aisteja. (Quaestionum in Heptateuchum 2.80; käännös Timo Nisula)

Erottelun yleisyydestä huolimatta Augustinuksen tulkinta jakoi mielipiteitä läpi keskiajan. Mitä merkitystä tulkinnalla on nykykeskustelulle? Ehkä vaikkapa ne kristityt, jotka vastustavat aborttia mutta sallivat alkioiden hävittämisen, voivat vedota teologiseen traditioon varhaisen alkion ja pidemmälle kehittyneen sikiön moraalisen statuksen välisestä erottelusta.

Toisaalta on syytä muistaa, että Augustinuksen tulkinnan omaksuneille keskiajan teologeille erottelu ei tarkoittanut sitä, ettei ihmisen idulla sen alkuvaiheissa olisi mitään arvoa. Kysymys oli siitä, oliko varhaisen ihmisidun tuhoaminen murha vai vähäisempi synti. Lisäksi erottelun mielekkyys kärsii siitä, että vastaavaa ideaa ei löydy masoreettisesta tekstistä, jolle Vanhan testamentin käännökset pääasiassa perustuvat.

Milloin sielu saa alkunsa?

Augustinus ajoittaa ihmisen alkupisteen sielun alkuun, ja sielun syntymisen hän taas liittää aistien kehittymiseen. Myös nykyisessä keskustelussa sielu-käsitteellä on ollut tärkeä rooli. Kuten McCarthy osoittaa, käsite tekee keskustelusta helposti sotkuista.

Termit nefesh (hepr.) ja psykhe (kreik.) on etenkin vanhemmissa raamatunkäännöksissä (kuten KR33/38) käännetty usein sieluksi. Termeillä on kuitenkin eri merkityksiä niin Raamatussa kuin sen ulkopuolella, eivätkä ne useinkaan tarkoita ihmisen ei-materiaalista osaa. Perinteinen sielu-ruumis -erottelu eli dualismi on myös nähty usein tieteellisesti ongelmallisena.

McCarthy torjuu dualismin tosin ennen kaikkea teologisista syistä: samaistaessaan persoonan ja sielun se tekee ruumiista toissijaisen, vaikka ruumiilla pitäisi olla ylösnousemusta julistavassa kristinuskossa keskeinen merkitys. Omasta mielestäni torjunta ei ole perusteltu, sillä usko ei-materiaaliseen sieluun ei välttämättä vähennä ruumiin merkitystä, vaikka esimerkiksi kristilliset fysikalistit ovatkin näin väittäneet. Kiinnostavaa kyllä, viimeaikaisessa filosofisessa keskustelussa dualismiin on vedottu niin alkion ihmisarvoa puolustavissa kuin kritisoivissakin argumenteissa.

Toisaalta McCarthy torjuu myös reduktionismin, jossa ihmismieli pelkistetään aivotoiminnaksi. Keskitien dualismin ja reduktionismin välillä näyttää aluksi tarjoavan emergentti dualismi, jossa mieli tai sielu kehkeytyy aivorakenteiden monimutkaisuuden lisääntyessä.

McCarthyn mielestä emergentismistä kuitenkin seuraisi, että ennen aivotoiminnan kehitystä alkiossa ei olisi mieltä/sielua – eikä siten ihmispersoonaa. Emergentismi johtaisi ongelmiin esimerkiksi koomapotilaiden (joiden aivoissa ei juurikaan havaita toimintaa) persoonan suhteen ja asettaisi heidän moraalisen statuksensa vaakalaudalle. McCarthy viittaa varoittavasti filosofi Peter Singeriin, joka on kuuluisa väitteestään, jonka mukaan vastasyntyneen ihmislapsen kognitiiviset kyvyt ovat niin alkeelliset, että joissain tilanteissa tämän tappamisen tulisi olla luvallista. McCarthyn mielestä ihmisarvo ei saa riippua aivotoiminnasta tai kognitiivisista kyvyistä.

McCarthy päätyy toteamaan, ettei sielun tai mielen alkupisteen etsiminen auta vastaamaan kysymykseen persoonan alkupisteestä. Siten etsintä ei edistä myöskään alkion moraalisen arvon pohdintaa. McCarthy päätyykin teologisesti painottuneeseen ”dynaamiseen näkemykseen” persoonan synnystä:

Persoonaksi tuleminen on Jumalan lahja. Se perustuu siihen, että Jumalan kutsuu meitä yhteyteen kanssaan … Koska aikuisen ja alkion välillä on jatkumo, ei ole syytä olettaa, että ihmiselämän ensimmäisistä hetkistä lähtien olisi kyse mistään muusta kuin idullaan olevasta persoonasta, joka oikeassa ympäristössä kasvaa aikuiseksi ihmispersoonaksi, jonka kaikki tunnistavat täydeksi, persoonalliseksi ihmiseksi. Jumalan kutsun juuret ovat ikuisuudessa ja se ulottuu jokaiseen hetkeen yksilön elämässä, jopa ensimmäisiin hetkiin hedelmöittymisen jälkeen. (s. 124 – 125).

McCarthyn näkemys, että alkio on ihmispersoona, näyttää kuitenkin ontuvan toisessa kohdin kirjaa. IVF-hoitoja käsittelevässä luvussa hän pohtii tilannetta, jossa osalla tuotetuista alkioista osalla olisi korkea todennäköisyys vakavaan geneettisen sairauteen, jota ei etukäteen ole osattu ennakoida. Tällaisessa tapauksessa McCarthyn mielestä kaikkien alkioiden käyttäminen raskauden yritykseen ei ole eettisesti välttämätöntä, eli ne voidaan hävittää. Seurauseettiset näkökohdat – erityisesti lapsen hyvinvointi – painavat siis tässä tilanteessa vaakakupissa enemmän. Tällaisen myönnytyksen tehdessään McCarthyn johdonmukaisuus kuitenkin ontuu.

Raskaus lahjoitetuilla sukusoluilla

Toinen merkittävä eettinen dilemma koskee lahjoitettujen sukusolujen – siittiöiden tai munasolun – käyttöä raskauden yrityksessä. Esimerkiksi inseminaatiossa eli keinosiemennyksessä siittiöitä ruiskutetaan suoraan naisen kohtuonteloon. Mistään teknologisesta innovaatiosta ei ole kyse: ensimmäinen onnistunut inseminaatio suoritettiin vuonna 1790.

Warnock-keskusteluissa protestanttiset kirkot näkivät inseminaation aviomiehen siittiöillä enimmäkseen hyväksyttävänä käytäntönä. Sen sijaan kolmannen osapuolen sukusolujen käyttö jakoi kirkkojen näkemyksiä enemmän kuin mikään muu kysymys.

Menetelmän keskeisenä eettisenä ongelmana nähtiin – ja nähdään usein nykyäänkin – biologisen/geneettisen vanhemmuuden erottaminen laillisesta/sosiaalisesta vanhemmuudesta. Esimerkiksi roomalaiskatoliset piispat totesivat, että ”lapsella on oikeus syntyä avioparin todelliseksi lapseksi ja hänen kokemuksensa identiteetistään tulee olla vaurioitumaton” (s. 179).

Kolmannen osapuolen osallisuutta raskauteen on niin ikään pidetty avioliiton pyhyyden ja ykseyden rikkomisena. Kiinnostavaa kyllä, McCarthy näkee tällä argumentilla enemmän painoarvoa lahjoitettujen siittiöiden kuin lahjoitetun munasolun kohdalla, jonka käyttämisen hän näkee rinnastuvan paremmin elinluovutukseen.

[T]ässä tapauksessa nainen vastaanottaa toiselta naiselta jotain, mitä hän ei ole kykenevä itse tuottamaan: terveen munasolun. Tämä järjestely sisältää korkeintaan minimaalisen tunkeutumisen (intrusion) aviosuhteeseen, sillä kyseistä tapahtumaa ei voida luonnostaan peilata mihinkään, mitä avioliitossa tapahtuu. (s. 194)

McCarthy selittää, ettei lahjoitetun munasolun käyttö herätä samanlaisia seksuaalisia mielleyhtymiä kuin inseminaatio. Inseminaatio voi toki herättää mielleyhtymiä seksistä vieraan miehen kanssa, ja jyrkimmät mielipiteet ovatkin rinnastaneet sen aviorikokseen. Vaikka McCarthy torjuu rinnastuksen, hän pitää lahjoitetun munasolun käyttöä moraalisesti vähemmän kyseenalaisena.

On kuitenkin outo väite, että lahjoitetun munasolun käyttö edustaisi vähäisempää kolmannen osapuolen ”tunkeutumista” aviosuhteeseen. Voidaankin kysyä, ovatko seksuaaliset mielleyhtymät mitenkään luotettavia intuitioita lahjoitettujen sukusolujen käytön eettisessä pohdinnassa.

Warnock-keskusteluissa Irlannin metodistikirkko, Skotlannin episkopaalikirkko sekä kristillinen Children’s Society -järjestö suhtautuivat sallivasti lahjasukusolujen käyttöön. Anglikaanikirkon komiteassa konsensusta oli vaikea löytää. McCarthy lainaa kiinnostavan kohdan Walesin kirkon mietinnöstä. Vaikka siinä torjutaan lahjasiittiöiden käyttö, kritisoidessaan aviorikos-rinnastusta se tulee kuvailleeksi prosessia positiiviseen sävyyn:

Kun [inseminaatioon lahjoitetuilla siittiöillä] ryhdytään vapaaehtoisesta ja molemminpuolisesta yhteisymmärryksestä, kun siitä päätetään rakkauden tekona, joka ilmaisee avioliiton sisäistä tarkoitusta, kun se ilmentää halua lapseen, joka on vaimon omaa lihaa ja verta – mutta josta vanhemmuuden liittosuhteen (parenthood covenant) kautta tulee sekä aviomiehen että vaimon lapsi – silloin inseminaatio ei tule edes lähelle aviorikosta. Päinvastoin, se voi aivan hyvin ilmaista sen vastakohtaa: uskollisuutta sanan rikkaimmassa merkityksessä.

Kysymys, jota McCarthy ei juurikaan käsittele, koskee hoidoista syntyvän lapsen hyvinvointia ja oikeuksia. Etenkin sekulaarissa eettisessä keskustelussa lahjasukusolujen käytöstä on 2000-luvulla korostunut lapsen oikeus tietää miten hän on saanut alkunsa ja kuka hänen tuntematon biologinen isänsä tai äitinsä on. Aikaisemmin yleinen käytäntö oli se, että heterovanhemmat salasivat asian lapseltaan.

Lahjasukusoluilla alkunsa saaneiden henkilöiden aktivismin myötä nykyään Iso-Britanniassa, Suomessa ja monissa muissa maissa lapsi voi 18 vuotta täytettyään saada halutessaan selville sukusolujen luovuttajan henkilöllisyyden. Vanhempia myös ohjataan kertomaan asiasta varhain, sillä tutkimustenkin mukaan varhainen kertominen on yhteydessä lasten hyvinvointiin. Jotkut, kuten filosofi David Velleman, ovat kuitenkin kritisoineet lahjoitettujen sukusolujen käyttöä ylipäätään vedoten lapsen oikeuteen tuntea omat perheenjäsenensä.

Sijaissynnytys ja ”alkioadoptio”

YLE:lläkin pyörinyt, Margaret Atwoodin romaaniin The Handmaid’s Tale (1985) perustuva Orjattaresi-televisiosarja kuvaa tulevaisuutta, jossa totalitaristinen yhteiskunta ryöstää hedelmällisiä naisia orjiksi yhteiskunnan rikkaille mutta hedelmättömille elitistinaisille. Kuukausittaisessa rituaalissa naisten aviomiehet harrastavat orjan kanssa seksiä katsoen samalla vaimoaan silmiin ja pitäen tätä käsistä. Orjattaret on alistettu käveleviksi kohduiksi. Lapsi nostetaan emännän syliin välittömästi synnytyksen jälkeen.

Kohdunvuokrauksen eli sijaissynnytyksen todellisuus on toki kaukana sarjan kuvaamasta dystopiasta. Silti menetelmä voi herättää pelkoja naisten hyväksikäytöstä, ”lisääntymisturismista” ja ”vauvabisneksestä”.

Warnock-keskusteluissa käytännössä kaikki kirkot ja kristilliset järjestöt torjuivat kohdunvuokrauksen. Useimmat halusivat tehdä siitä myös laitonta. Menetelmän nähtiin muun muassa väheksyvän luonnollista sidettä, joka syntyy kohdussa kehittyvän lapsen sekä raskaana olevan naisen välille.

Yllättävää kyllä, McCarthy puolustaa kohdunvuokrausta – tosin vain silloin kun käytetään avioparin omia sukusoluja. McCarthy argumentoi, ettei menetelmä erota seksuaalisuuden suvunjatkamis- ja rakastelufunktioita toisistaan sen enempää kuin esimerkiksi IVF tai inseminaatio aviomiehen siittiöillä. Se ei myöskään erota geneettistä ja sosiaalista vanhemmuutta toisistaan.

Mutta eikö käytännön myötä lapsella ole tavallaan kaksi äitiä: hänet kantava ja synnyttävä äiti ja toisaalta biologinen ja sosiaalinen äiti? McCarthy ei kuitenkaan pidä raskausajan myötä syntyvää ”linkkiä” yhtä olemuksellisena vanhemmuudelle kuin geneettistä perimää. Raskausaika on ”biologinen välttämättömyys”.

Väite on vahva, ja McCarthyn pitäisi argumentoida se paremmin. Ajatus kantavasta äidistä jonkinlaisena kävelevänä keskoskaappina on tullut ongelmalliseksi etenkin 2000-luvulla kiihtyneen epigeneettisen tutkimuksen myötä. Sen mukaan odottavan äidin DNA vaikuttaa merkittävästi lapsen geenien ilmentymiseen – eli siihen, millainen lapsesta tulee – vaikka munasolu ei olisikaan häneltä.

Myös valmiin alkion lahjoittaminen toiselle osapuolelle nähtiin Warnock-keskusteluissa ongelmallisena. Tämän metodin kautta lapselle tulee periaatteessa kaksi biologista vanhempaa ja kaksi sosiaalista vanhempaa. Vaikka esimerkiksi anglikaanikirkon komitea suhtautui lahjoitetun munasolun käyttöön varovaisen positiivisesti, raja tuli vastaan geneettisen ja sosiaalisen vanhemmuuden sataprosenttisessa erottamisessa.

Toisaalta ”alkioadoptiosta” on viime vuosina tullut vaihtoehto, jonka jopa monet katolilaisetkin hyväksyvät tietyissä tapauksissa. IVF-hoidoista ylijääneitä alkioita nimittäin säilytetään tuhansittain pakastettuina eri puolilla maailmaa, eivätkä monet halua niitä enää omaan käyttöönsä. Silloin kun alkiota uhkaa hävittäminen, sen vastaanottamista voidaan monien kristittyjen mielestä verrata perustellusti adoptioon, sillä ihmiselämä on saanut jo alkunsa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa alkioiden lahjoittaminen onkin varsin yleistä, ja monet uskonnollisesti motivoituneet järjestöt tuottavat hedelmöityshoitoja lahjoitetuilla alkioilla.

Missä menee suomalainen keskustelu?

McCarthyn kirja tarkastelee ennen kaikkea sitä, rikkooko jokin hedelmöityshoitomenetelmä ihmisarvoa tai jotain kristilliseen avioliitto- ja perhe-etiikkaan liittyvää periaatetta. Sekulaarissa nykykeskustelussa korostuvat enemmän esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen ja itsellisten naisten oikeudet hedelmöityshoitoihin sekä seurauseettiset näkökulmat kuten syntyvän lapsen psyykkinen hyvinvointi.

Julkista keskustelua hedelmöityshoidoista ja kristillisestä etiikasta on Suomessa käyty lähivuosina varsin vähän suhteessa siihen, kuinka monien kristittyjenkin elämää asia koskettaa. Aihepiiriä kyllä sivutaan esimerkiksi etiikan ja synnytysopin professori John Wyattin suomennetussa teoksessa Elämän ja kuoleman kysymyksiä (Uusi tie 2016). Alkion arvoa puolustetaan katolisen kirkon yleisvikaari, lääkäri Raimo Goyarrolan kirjassa Ihmiselämä äidin kohdussa (KATT 2018). Tuomas Hynysen väitöskirjassa analysoidaan evankelis-luterilaisen kirkon kannanottoja hedelmöityshoitoihin.

Alkioiden hävittämiseen sekä kolmannen osapuolen käyttöön on suhtauduttu meilläkin pääasiassa kriittisesti (kuten tässä artikkelissa). Esimerkiksi piispojen puheenvuoro Rakkauden lahja (2008) toteaa, että ”ihmisyksilön elämä alkaa sukusolujen yhtymisestä” (s. 94). Hedelmöityshoitoihin suhtaudutaan myönteisesti silloin, ”kun käytetään aviopuolison sukusoluja” (s. 91).

Kotimainen eettinen keskustelu kaipaisi kuitenkin aiempaa selkeämpää filosofista ja teologista analyysiä. Tämä palvelisi erityisesti niitä, jotka haluavat vakavasti harkita eri hoitomuotojen eettisyyttä nimenomaan kristillisen maailmankuvan pohjalta.

Brendan McCarthyn ja hänen vaimonsa kaksi ensimmäistä lasta kuolivat synnytyksessä harvinaiseen sairauteen. Tilanne ajoi pariskunnan etsimään vaihtoehtoja ja selvittämään hedelmöityshoitojen etiikkaa. Fertility & Faith syntyi näiden pohdintojen pohjalta. Kirja ei kerro, eikä myöskään Google, mihin ratkaisuun he itse päätyivät.

Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.

Kuva 1: Jonathan Sanchez @ Unsplash.com

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD.