Hannah Arendtin varoitusta “pahan arkipäiväisyydestä” pidetään yleisesti hyvänä muistutuksena siitä, että tavallisetkin ihmiset kykenevät pahaan, ja tarvitaan jatkuvaa työtä sen eteen, etteivät holokaustin kaltaiset hirmuteot koskaan toistuisi. Matthew Sharpe väittää kuitenkin tässä artikkelissa, ettei Arendtin analysoima natsirikollinen Adolf Eichmann ollut lainkaan ”arkipäiväinen”, ja tapauksen opetuksena onkin pahan petollinen luonne.

Filosofi ja poliittinen teoreetikka Hannah Arendt esitti, seurattuaan natsisotarikollisen Adolf Eichmannin oikeudenkäyntiä vuonna 1961, ettei Eichmannissa kammottavinta ollutkaan moraalinen hirviömäisyys, vaan tämän miehen täydellinen normaalius. Arendt antoikin teemaa käsittelevälle 1963 julkaistulle kirjalleen Eichmann Jerusalemissa alaotsikon raportti pahan arkipäiväisyydestä. Arendtin lanseeraama käsite on sittemmin levinnyt laajalle. Ajatusta pidetään yleisesti terveellisenä varoituksena siitä, miten ihmiskunta voi keksiä ja toteuttaa holokaustin kaltaisia valtavia hirmutekoja.

Arendtin mukaan Eichmann, joka oli päävastuussa logistisista järjestelyistä, joiden kautta miljoonia juutalaisia miehiä, naisia ja lapsia vietiin keskitysleireille, oli ennen kaikkea tehokas ja mitäänsanomaton byrokraatti. Hänen kaltaisiaan ihmisiä saattaa löytyä nykymaailmasta paljonkin – toimistoissaan tehokkaasti työskenteleviä, uraorientoituneita henkilöitä, jotka eivät kyseenalaista vallitsevaa järjestelmää.

Arendtin kuvauksen mukaan Eichmann ei ollut kiihkeä natsi eikä antisemiitti. Hän ei ilmaissut omistautumista millekään ideologialle, kuten hän itse sanoi todistaessaan israelilaisessa oikeudessa Jerusalemissa. Hän ei vain ei kyennyt näkemään maailmaa, eikä sitä mitä hän teki, muiden näkökulmasta – kuten niiden uhrien, joiden kohtalosta hän oli osittain vastuussa. Aina kun todellisuus uhkasi murtautua esiin, Arendt kirjoitti, Eichmann vetäytyi hallinnollisen jargonin ja puuduttavien kliseiden taakse. Arendt väitti, että juuri tämä ”ajattelemattomuus” auttoi Eichannia toimimaan niin tehokkaasti, lähettäen miljoonia viattomia ihmisiä kuolemaan tarkasti aikataulutetuissa karjavaunuissa sellaisiin paikkoihin kuten Treblinka ja Auschwitz-Birkenau.

Mutta julkaisut täydellisistä äänitallenteiden ja käsikirjoitusten käännöksistä, jotka Eichmann tuotti 1950-luvulla – ollessaan vielä vapaana Argentiinassa – osoittavat, että hän oli kaikkea muuta kuin banaali byrokraatti.

Kammottava tunnustus

Arendtin teos Eichmann Jerusalemissa, joka julkaistiin 60 vuotta sitten, on herättänyt alusta alkaen kiistaa. Kuten syyttäjä onnistui osoittamaan jo vuoden 1961 oikeudenkäynnissä, Eichmann ei aina seurannut käskyjä sokeasti. Hän jopa uhmasi SS johtajaa Heinrich Himmleriä vuoden 1944 lopulla määräämällä kuolemanmarssit kymmenille tuhansille unkarilaisille juutalaisille, vaikka Himmler oli Kolmannen valtakunnan romahtaessa määrännyt karkotusten lopettamisen lokakuussa 1944.

Oikeudenkäynnin aikaan Life-lehti oli julkaissut ”tunnustuksen”, jonka Eichmann oli tehnyt natsitovereilleen Argentiinassa. Tämä tunnustus perustui 70:lle niin kutsutulle ”Sassen-nauhalle”, jotka nauhoitettiin vuonna 1957 ja sisältävät litteroituna noin 1000 sivua aineistoa. Jopa Lifen lyhentämässä versiossa esiintyy hyvin erilainen Eichmann kuin kömpelö, kaljuuntuva virkamies, joka esiintyi tuomioistuimelle Jerusalemissa. Saamme tietää, että kun sota oli jo hävitty, Eichmann kertoi SS-työtovereilleen, että riippumatta siitä, mitä tapahtuisi, hän ”hyppäisi mielellään hautaansa” tietäen osallistuneensa niin monien ”valtakunnan vihollisten” kuolemiin.

Eichmannin kammottavasta tunnustuksesta päätellen hän meni jopa pidemmälle korostaen, että ainoa asia, mitä hän todella katui, oli se, että liittoutuneiden voitto esti häntä ”hävittämästä” kaikkia niitä, jotka oli tarkoitettu tähän kohtaloon natsieliitin toimesta tammikuussa 1942 Wannseen konferenssissa. Eichmann tuomittiin kuolemaan Jerusalemissa ja hänet teloitettiin 31. toukokuuta 1962.

Syvästi indoktrinoitu

Eichmannin oikeudenkäynnin jälkeen Sassen-nauhojen täydelliset käännökset ovat tulleet saataville historiallista arviointia varten. Meillä on myös 107-sivuinen poliittinen testamentti, jonka Eichmann kirjoitti vuonna 1956 otsikolla ”Toiset ovat puhuneet, nyt minä haluan puhua!” Nämä asiakirjat osoittavat, että Eichmann pysyi natsiaatteen tosiuskovaisena koko elämänsä ajan. Kuten eräs eläkkeellä oleva SS-joukkojen everstiluutnantti kertoi tovereilleen Argentiinassa, hän ei koskaan ollut pelkkä ”kynänpyörittäjä”, joka vain teki työtään:

”Tämä tarkka byrokraatti oli seurannut […] fanaattisen soturin polkua, joka taisteli vereni vapauden puolesta, mikä on syntymäoikeuteni […] se, mikä hyödyttää kansaani, on minulle pyhä käsky ja velvollisuus. Kyllä, todellakin.”

Yli vuosikymmen Hitlerin kaatumisen jälkeen Eichmann oli yhä vakuuttunut, että juutalainen ”maailmanlaajuinen salaliitto” oli todellinen ja että holokausti oli oikeutettu sotatoimi. Hän oli lyhyesti sanottuna syvästi indoktrinoitu henkilö, joka ei koskaan perääntynyt 1930-luvulla Dachaussa ja muualla saamastaan ideologisesta koulutuksesta. Hän katui vain sitä, että oli ollut liian ”heikko” tekemään enemmän Saksan ”rotuvihollisen” täydellisen tuhoamisen hyväksi.

Kun hänet vuosina 1960–61 vangittiin ”verivihollisensa” toimesta ja vietiin juutalaisten Pyhään Kaupunkiin oikeuden eteen, Eichmann ja hänen puolustuksensa tekivät kaikkensa pitääkseen hänen Argentiinan aikaiset pohdintansa piilossa ja saadakseen Sassen-nauhat hylätyiksi todisteina. ”Fanaattinen soturi” muuttui kömpelöksi virkamieheksi, joka istui lasikopin takana ja antoi epäröiviä lausuntojaan.

Eichmann yritti jopa vakuuttaa oikeuden siitä, että hän oli moraalinen universalisti, pasifisti ja luonnon ystävä, jonka rikollinen hallitus pakotti tekemään pahoja tekoja, vaikkei Eichmann koskaan omaksunut hallinnon ideologiaa.

Arkipäiväiväisyyden harha

Mitä voimme oppia Eichmannin ”arkipäiväisestä” esiintymisestä Jerusalemissa ja siitä, kuinka hän onnistui harhauttamaan niinkin oivaltavan filosofin kuin Hannah Arendt, sekä monet muut hänen jälkeensä?

Natsien mukaan, kuten Eichmannin Argentiinassa kirjoittamat tekstit kertovat, ”itsesäilytysvietti on vahvempi kuin mikään niin sanottu moraalinen vaatimus.” Ottaen huomioon ”velvollisuutemme verellemme”, jonka ajateltiin sitovan jokaisen omaan rotuunsa, yleiset moraalisäännöt, kuten ”kohtele muita niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan”, olivat vain harhaanjohtamiseen tarkoitettuja työkaluja, joita heikommat ihmiset ja kansat käyttivät ylivoimaisten alistamiseen:

”Kansainvälisiä ajatusjärjestelmiä ei voi missään määrin hyväksyä, koska pohjimmiltaan ne eivät ole totta eivätkä rehellisiä, vaan perustuvat hirviömäiseen valheeseen, nimittäin valheeseen kaikkien ihmisten tasa-arvosta.”

Jerusalemissa Eichmann jatkoi ideologista taistelua parhaalla mahdollisella tavalla. Hän valehteli häikäilemättömästi, esittäen taitavasti roolia, jonka hän ajatteli miellyttävän vangitsijoitaan. Kuten historioitsija Bettina Stangneth toteaa vuoden 2004 kirjassaan Eichmann ennen Jerusalemia:

”Osana tätä naamioleikkiä Eichmann [vuonna 1961] kuvasi itseään termein, jotka olisivat aiemmin saaneet hänet raivostumaan. Hän oli nyt ’pienimielinen’, ’kynäniekka’ ja ’pedantti’, ’omaan vastuutehtävänsä rajoihin pitäytyjä’ – viimeinen näistä valheista saattoi jopa hieman huvittaa häntä.”

Esittäessään itsensä banaalina ja mitättömänä hahmona Eichmann saattoi jopa nauttia siitä, kuinka tämä riistäisi selviytyjiltä arvokkaan kohteen heidän vihalleen ja suuttumukselleen. Kuinka kukaan voisi oikeutetusti syyttää niin keskinkertaista ja harmitonta hahmoa, ilman että paljastaisi itsensä – eikä suinkaan natsit – kostonhimoisiksi, aggressiivisiksi ja epäoikeudenmukaisiksi?

Viimeisessä lausunnossaan Eichmann uskaltautui jopa ehdottamaani, että oikeudenkäynnin tulisi todeta hänet syyllisen sijaan myös uhriksi. Tähän Eichmannin syyttömyyteen Arendtkaan ei kuitenkaan uskonut, vaan tuki oikeuden langettamaa kuolemantuomiota. Arendtin mukaan Eichmann ansaitsi kuoleman huolimatta [Eichmannin] sisäisen elämän ja motiivien ”mahdollisesti epärikollisen luonteen” vuoksi.

Tästä sisäisestä elämästä ja näistä ”epärikollisista” motiiveista Arendt oli kuitenkin väärässä.

Tekeminen on kieltämistä

Eichmann pysyy kestävänä esimerkkinä siitä, kuinka pahantekijät voivat naamioitua banaaliuden varjoon, käyttää sitä hämmennyksen välineenä, välttää vastuuseen joutumista ja kieltää uhriensa inhimillisyys jopa ohuen moraalisen ylivoiman turvin.

Pahantekijöillä on toki monia muitakin strategioita, joilla he pyrkivät selviämään kuin koira veräjästä. Useita näistä keinoista Eichmann oli jo hyödyntänyt Argentiinassa, kun hänen täytyi oikeuttaa tekonsa ei vain itselleen, vaan myös hänen uhreillensa ja heidän jälkeläisilleen.

Näihin strategioihin kuuluu ensinnäkin syyllisyyden siirtäminen uhrien kontolle. Eichmannin tapauksessa, kuten niin monien muidenkin, Toisen maailmansodan ja jopa itse holokaustin syy vieritettiin juutalaisten niskoille, vaikka heitä murhattiin miljoonittain. He ”ansaitsivat sen”, he ”eivät jättäneet meille muuta vaihtoehtoa”, heillä ”oli kaikki mahdollisuudet välttää se”, ja ”mitä muuta me olisimme voineet tehdä?”

Toiseksi, tekijät pyrkivät luomaan väärän moraalisen yhtäläisyyden omien tekojensa ja uhrien ”aiemmin tekemien” asioiden välille. Salaliittoteorioiden, kuten antisemitistisen maailmansalaliittomyytin, jota Eichmann ja natsit kannattivat, keskeinen ideologinen funktio on juuri tämän kuvitellun moraalisen yhtäläisyyden luominen.

Tällaiset syytökset pahantahtoisesta toiminnasta antavat luvan poliittiselle ja muulle väkivallalle vihollisia vastaan, paketoiden sen itsepuolustukseksi, vaikka vastustaja olisi täysin puolustuskyvytön. Kuten valistusfilosofi Voltaire on väitetysti sanonut: ”Jokainen, joka voi saada sinut uskomaan jotain absurdia, voi myös saada sinut tekemään julmuuksia.”

Nämä kaksi pahan rationalisoinnin muotoa kietoutuvat yhteen vihollisen epäinhimillistämisen kanssa. Näemme tämän ilmiön Eichmannin tapauksessa, joka toistuvasti kuvasi natsien uhreja ”eläiminä”. Valitettavasti samaa vihollisen epäinhimillistämistä esiintyy edelleen eri puolilla maailmaa tänäkin päivänä.

Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, on kyyninen ajattelutapa, joka väittää, että koko maailma, luonto itse, on synkkä taistelu selviytymisestä ja hallinnasta, ja että on oikeutettua tehdä mitä tahansa oman ”kansan”, ”rodun” tai ”kansakunnan” hyväksi. Tämä sofistinen pseudo-filosofia, joka oli SS-maailmankuvan ytimessä ja joka perustuu sosiaalidarwinismiin, on nykypäivänä noussut uudelleen esiin internetin synkimmissä nurkissa.

Esittäytyen ”kovana totuutena”, tämä ajattelutapa väittää, että se, mitä ”hyväntahtoiset”, ”sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit”, ”liberaalit” ja ”humanitaarit” kutsuvat ”pahaksi”, on vain maailman tapa. Kukaan ei voi syyttää ketään siitä, että tekee mitä tahansa tarpeellisena pitämänsä asian vuoksi. Kuten Eichmann filosofoi Argentiinassa:

”Mitä enemmän tarkkailin luonnon maailmaa, olipa kyseessä mikrokosmos tai makrokosmos, sitä vähemmän epäoikeudenmukaisuutta löysin […] Jokainen oli oikeassa omasta näkökulmastaan katsottuna.”

Tämä ajattelutapa on syy siihen, miksi natsit ivallisesti asettivat iskulauseen ”Jokaiselle ansionsa mukaan” Buchenwaldin keskitysleirin portin yläpuolelle.

Pahuus, kieltäminen ja petos

Filosofinen haaste, jonka Arendtin kirja asettaa – ottaen huomioon sen, mitä nyt tiedämme – ei ole pahuuden arkipäiväisyyden ymmärtäminen, vaan pahuuden ja petoksen välisen yhteyden uudelleenarviointi. Tämä yhteys on aina ollut keskeinen osa raamatullista käsitystä pahasta, ja Eichmann jatkoi sen harjoittamista loppuun asti.

Filosofi Claudia Card on määritellyt pahuuden olevan täysin tietoisesti toisille aiheutettua sietämätöntä vahinkoa. Eichmannin tapaus korostaa, kuinka sosiaalisille olennoille, kuten ihmisille, tällaiset teot voivat yleensä onnistua vain peittelyn ja petoksen avulla – kunnes on mahdollista saavuttaa ylivalta muihin nähden.

Ensimmäisenä keinona on uhrien houkuttelu, harhaanjohtaminen ja pettäminen. Eichmannin SS-toverit ja heidän liittolaisensa kertoivat karkotettaville juutalaisille, että heidät ”uudelleensijoitettiin”. Heille sanottiin, että heidän piti käydä suihkussa saapuessaan, he saisivat ruokaa ja kahvia myöhemmin, eikä mitään pelättävää ollut.

Toiseksi, pahantekijöiden itsepetos sisältää tekojen oikeuttamisen: niiden uudelleenmuotoilun väistämättömiksi, todella välttämättömiksi, vaikeiksi ja jopa sankarillisiksi tehtäviksi, kuten Himmler pahamaineisesti esitti lokakuussa 1943 Posenin puheissaan. Tässä ideologinen indoktrinaatio on erityisen tärkeää, huolimatta Arendtin esittämistä pohdinnoista.

Kolmanneksi, petos liittyy tekojen piilottamiseen, jotta ulkopuoliset eivät saisi tietää rikoksista ja saattaisi tekijöitä vastuuseen. Tämän vuoksi Himmler määräsi, että kaikki natsien joukkomurhista peräisin olevat ruumiit oli mahdollisuuksien mukaan kaivettava ylös ja poltettava vuoden 1942 jälkeen, jotta jälkiä ei jäisi. Myös tuhoamislaitokset tuhottiin suurelta osin ennen Neuvostoliiton joukkojen saapumista.

Tässä ei varmasti ollut mitään arkipäiväistä. Monia rajoja on ylitettävä, jotta tavalliset ihmiset saadaan uskomaan, että toisiin kohdistuvat julmuudet, niiden salaaminen ja vähättely ovat puolustettavia tai jopa ihailtavia tekoja.

Saattaa olla totta, että kaikki ihmiset ja yhteiskunnat ovat kykeneviä turmeltumaan siinä määrin, että toisten elämien tuhoaminen avoimen sodan ulkopuolella nähdään tarpeellisena tai sankarillisena tekona. Yhteiskunnat eivät kuitenkaan tyypillisesti voi selviytyä vahingoittumattomina, saati kukoistaa, jos systemaattisen valehtelun kulttuuria vaalitaan ja sen annetaan kasvaa ilman pidäkkeitä.

Tavallinen demokraattinen kansalaisuus, sivistys ja julkinen elämä riippuvat siitä, ettei pahuudesta ja vilpillisyydestä, joista Adolf Eichmann tarjoaa poikkeuksellisen esimerkin, tule normi. Tästä syystä on edelleen tärkeää ymmärtää hänen tapauksensa paremmin.

Artikkelini on lyhennelmä vuoden 2023 Simone Weil -luennosta Australian katolisessa yliopistossa. Teksti on julkaistu alun perin The Conversation -lehdessä.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Voit myös tilata kirjoitukset sähköpostiisi.

KUVAT

Artikkelikuva: William Warby @ Unsplash

Kuva 1: WikimediaCommons. PD.

Kuva 2: Holokaustin ensyklopedia / Israelin hallitus. https://encyclopedia.ushmm.org/content/en/photo/adolf-eichmann-during-his-trial

Kuva 3: Holokaustin ensyklopedia / Jacob Rader Marcus Center, American Jewish Archives. https://encyclopedia.ushmm.org/content/en/photo/adolf-eichmanns-false-papers

Kuva 4: Wikipedia commons. CC BY-SA 4.0

Kuva 5: WikimediaCommons.CC-BY-2.0