Mitä ihmiset pohjimmiltaan ovat? Kuolemattomia sieluja vai atomien, molekyylien, lihasten ja luiden kimppuja?

Länsimaisen teologian ja filosofian perinne on suosinut ensimmäistä vastausta: jos olen persoona, olen myös sielu. Tämä kristillisen ihmiskäsityksen valtavirta on saanut viimeaikoina kuitenkin vastustajia. Kristittyjen fysikalistien mukaan teologian tulisi torjua ajatus kuolemattomasta sielusta ja ajatella ihmispersoonien koostuvan samoista osista kuin kaiken muukin luonnon. Seuraavaksi esitellään kristillistä fysikalismia, sen perusteita ja ongelmia.

Arkikäsitys persoonista

Kukin meistä on persoona: tunteva, ajatteleva, arvokas ja vapaa tietoinen olento. Laaja kirjo erilaisia tunteita pelosta himoon ja rakkauteen liikuttaa meitä. Kuvittelemme ja keksimme enemmän tai vähemmän toimivia ratkaisuja filosofisiin ongelmiin ja viihdykettä lauantai-iltoihin.

Olemme myös vapaita, ainakin jossakin mielessä: jos ajelemme miten sattuu, koska räpellämme kännököitämme, joudun siitä tilille. Meillä on myös erityinen arvo, jota ei voi rangaistuksetta polkea: ihmisiä ei voi kohdella kuin kiviä tai käytettyjä autoja. Meillä on myös hengellinen ulottuvuus: etsimme elämällemme perustaa välittömän kokemuksen ja aineellisen maailman tuolta puolen.

Varsin moni ajattelija yhtyy tähän arkiseen kuvaukseen siitä, millaisia me olemme. Erimielisyydet kuitenkin alkavat heti, kun kysymme mitä ihmispersoonat pohjimmiltaan ovat. Onko arkikäsitys persoonista yhteensopiva sen kanssa, että koostumme pohjimmiltaan samoista osista kuin kaikki muukin luonnossa? Voiko atomeista, molekyyleistä, luista, lihaksista ja hermosoluista koostuva olio olla tunteva, ajatteleva, vapaa ja arvokas?

Dualismi ja kristillinen ihmiskäsitys

Länsimaisen ajattelun perinne on tarjonnut tähän kysymykseen pääasiassa kieltävän vastauksen. Tämän näkemyksen mukaan ainoa tapa pelastaa arkinäkemys on sen olettaminen, että olemme sieluja tai meillä on sielu. Hermosolujen ja lihaksiston lisäksi meissä on jokin aineeton, ei-luonnollinen osa.

Tällainen sielu-ruumis dualismi on ollut myös kristillisen teologian valtavirta. Monet teologit ovat nähneet dualismin edellytyksenä sille, että ihminen on Jumalan kuva ja jatkaa elämää ruumiillisen kuolemansa jälkeen. Jumala on persoona ja luomakunnan olioista ainoastaan ihminen on Hänen kuvansa: vaikka ihminen onkin langennut, on hän kuitenkin persoona, jolla on äly, tahto, arvo ja mieli. Dualismi on rakennettu sisään perinteiseen kristilliseen ihmiskäsitykseen.

Viime vuosikymmeninä tämä perinne on saanut kuitenkin joukon kriitikoita. Teologit ovat kritisoineet dualismia epäraamatullisuudesta ja ruumiin väheksymisestä. Filosofit ovat puolestaan kehittäneet erilaisia vaihtoehtoisia käsityksiä dualismille. Tiedemiehet ovat linkittäneet tunteemme, ajattelumme ja tahtomuksemme yhä läheisemmin aivoihimme ja ympäristöömme.

Muutamat ajattelijat ovatkin esittäneet, että kristittyjenkin kannattaisi hylätä sielu-ruumis dualismi ja omaksua fysikalismi (tai materialismi), jonka mukaan mitään sielua ei ole olemassa. Heidän mukaansa fysikalismi sopii yhteen sekä kristillisen ihmiskäsityksen että arkikäsityksen kanssa paljon dualismia paremmin.

Kristillinen fysikalismi

Sielu-ruumis dualismin mukaan kukin persoona on aineeton sielu tai kullakin persoonalla on osanaan aineeton sielu. Tämä aineeton sielu on toki hyvin läheisessä suhteessa ihmisen ruumiiseen, aivoihin ja ympäristöön mutta se on kuitenkin periaatteessa mahdollista erottaa näistä. Fysikalismi torjuu tämän.

Sen perusajatus on seuraava. Persoona ei koostu aineettomasta sielusta eikä sillä ole muitakaan aineettomia osia. Sen sijaan itse kukin meistä koostuu samoista osista kuin kaikki muukin luonnossa: atomeista, molekyyleistä, yhdisteistä, luista, lihaksista ja muista aineellisista osista.

Fysikalismia esiintyy kuitenkin ainakin kahdessa eri muodossa. Ensimmäisen mukaan alussa kuvaamani arkikäsitys persoonista on yhteensopiva fysikalismin kanssa, jälkimmäisen mukaan taas ei. Parempien termien puutteessa kutsutaan ensimmäistä fysikalismin tyyppiä ei-reduktiiviseksi fysikalismiksi ja jälkimmäistä reduktiiviseksi fysikalismiksi.

Kristityt fysikalistit valitsevat näistä ensimmäisen vaihtoehdon, ei-reduktiivisen fysikalismin, ja pitävät usein arkikäsitystä kristillisen ihmiskäsityksen yhtenä perusosana. Ajatus on lyhykäisesti seuraava. Vaikka persoonat koostuvatkin samoista aineellisista osista kuin kaikki muukin, on niillä kuitenkin ominaisuuksia, joita ei voi yksiselitteisesti kuvata käyttämättä psykologista kieltä.

Kun siis puhumme ajatuksistamme, kokemuksistamme ja mielenliikkeistämme, emme voi korvata tätä puhetta esimerkiksi puheella aivotiloista, hormoneistamme tai aineellisesta ympäristöstämme. Persoonat siis todella ovat tahtovia, tuntevia ja ajattelevia olioita, eikä näitä ominaisuuksia voida yksiselitteisesti palauttaa vaikkapa aivojen toimintaan.

Kristillinen fysikalisti on kuitenkin lukuisten haasteiden edessä. Ensiksi hänen tulee tehdä selkoa siitä, miten arkikäsitykseemme kuuluva persoonien vapaus, vastuu ja arvo ovat mahdollisia, vaikka fysikalismi pitäisi paikkansa.

Ongelma on, että jos koostumme samoista osista kuin muukin luonto, luonnon säännönmukaisuudet koskevat yhtä lailla meitä. Miten voimme tehdä vapaita valintoja, jos kerran koostumme osista, jotka päätöksistämme huolimatta jatkavat omia ratojaan? Lisäksi: miten on mahdollista, että kimppu aivosoluja ajattelee, tekee valintoja ja on tietoinen itsestään?

Reduktiivinen fysikalisti ratkaisee nämä ongelmat toisella tavalla: hänen mukaansa persoonat ja niiden rikas psykologia on itse asiassa jäännöksettä selitettävissä aivotiloilla, ruumiin toiminnalla ja ympäristöllä.

Toisin sanoen hän redusoi, tai palauttaa, persoonat ja heidän rikkaan psykologiansa aivoihin ja muihin persoonan aineellisiin perusosiin. Tällöin ei kuitenkaan näytä jäävän tilaa arkikäsityksen edellyttämälle vapaudelle, arvolle tai järkevyydelle.

Ei-reduktiivinen fysikalisti joutuu siis käymään kahden rintaman sotaa. Yhtäältä hänen pitää torjua dualismi, jonka mukaan ihmispersoonat ovat aineettomia. Toisaalta hänen pitää vastustaa reduktiivista fysikalismia, joka puolestaan kadottaa persoonat ja niiden rikkaan psykologian aivoihin tai ruumiiseen.

Kristityllä fysikalistilla on myös lisähuolia. Hänen on osoitettava kristillisen ihmiskäsityksen ja fysikalismin yhteensopivuus. Toisin sanoen hänen on siis tehtävä selkoa kristillisen ihmiskäsityksen erityispiirteistä fysikalismin asettamissa rajoissa.

Mitä tarkoittaa olla Jumalan kuva? Miten atomeista ja molekyyleistä koostuva persoona voi elää ruumiin kuoleman jälkeen? Miten kimppu lihaa, läskiä ja aivoja voi elää hengellistä elämää ja olla yhteydessä Jumalan kanssa?

Fysikalismi ja raamatullinen ihmiskäsitys

Nämä kysymykset ovat tietenkin varsin valtavia eikä minulla ole tässä yhteydessä mahdollisuutta käsitellä seikkaperäisesti kristillisten fysikalistien vastauksia. Haluan kuitenkin antaa joitakin langanpäitä. Ensiksi kuitenkin muutama sana siitä, miksi kristilliset fysikalistit pitävät fysikalismia dualismia parempana vaihtoehtona.

Teologi ja filosofi Nancey Murphy Fullerin teologisesta seminaarista on eräs tunnetuimpia kristillisen fysikalismin puolustajia. Murphyn mukaan raamatullinen ihmiskäsitys on paljon lähempänä fysikalismia kuin kreikkalaisperäistä dualismia.

Vanha Testamentti käyttää ihmisestä usein hepreankielistä ilmaisua ”nefesh”, joka toisinaan käännetään ”hengeksi” tai ”sieluksi”. Tällä ei kuitenkaan viitata ruumiista erilliseen rakenneosaan, kuten dualismissa, vaan persoonaan, joka tekee ruumiin eläväksi olennoksi. Henki on se, joka erottaa persoonan kuolleesta ruumiista.

Kirjassaan Body, Soul, and Human Life: The Nature of Humanity in the Bible (2008) Joel Green esittää, että Uuden Testamentin kirjoittajat poikkesivat varsin merkittävästi kreikkalaisessa maailmassa vallalla olleesta dualismista. Heille sielu ja ruumis eivät koostu radikaalisti toisistaan poikkeavista osista: olennaista ei ole ihmisen koostumus, vaan hänen tapansa elää.

Juuri tähän liittyy esimerkiksi Paavalin puhe ”lihasta” ja ”hengestä”. Paavali ei erota tässä sielua ja ruumista, vaan kaksi erilaista tapaa elää, toinen Jumalan mielen mukainen ja toinen ihmisen mielen mukainen.

Murphyn mukaan fysikalismi sopii myös hyvin yhteen ruumiin ylösnousemuksen kanssa. Kristityltä edellytetään siis uskoa ylösnousemukseen – ei sielun ikuiseen elämään, vaan koko persoonan ikuiseen elämään.

Fysikalismin mukaan elämä nykyisen ruumiin kuoleman jälkeen on ruumiillista elämää. Esimerkiksi Paavali kuvaa elämää ylösnousemuksen jälkeen mystisin äänenpainoin mutta hänen kuvauksensa kuitenkin edellyttää nimenomaan ruumiillista ylösnousemusta ja ruumiillista elämää, vaikka tämä ruumis onkin luonteeltaan ”uusi luomus”.

Neurotieteilijä Warren Brown puolustaa uudessa kirjassaan The Physical Nature of Christian Life: Neuroscience, Psychology and the Church (2012) fysikalismin hengellistä etumatkaa dualismiin nähden. Dualistinen ihmiskuva on hänen mukaansa edistänyt epätervettä asketismia ja suuntautumista kohti tuonpuoleista pelkän sielun jalostamisen kautta.

Fysikalistinen ihmiskäsitys sopisi yhteen paremmin raamatullisen perinteen kanssa: hengellinen kasvu ja kehitys edellyttävät myös ruumiin huomioonottamista ja kehittämistä.

Lisäksi fysikalismi liittää ihmispersoonat toisiinsa ja heidän ympäristöönsä dualismia paremmin: dualisti ajattelee helposti vain yksilön sielua, kun taas fysikalisti ymmärtää, kuinka yksilöt ovat läheisessä vuorovaikutuksessa toistensa ja ympäristönsä kanssa.

Fysikalistit ehdottavat myös vaihtoehtoista tulkintaa sille, mitä tarkoittaa olla Jumalan kuva. Perinteisesti Jumalan kuvana oleminen oli ainakin jossakin määrin liitetty sielu-ruumis dualismiin. Jumalan kuvana oleminen voidaan ymmärtää monin tavoin: esimerkiksi sen roolin kautta, joka ihmisellä luomakunnassa on.

Toinen tapa on ajatella, että Jumalan kuva heijastuu myös ihmisen järjessä, intellektissä. Ihminen on ainoa olio luomakunnassa, joka pystyy käyttämään järkeään. Dualistit liittivät tämän kyvyn käyttää järkeä erityisesti ihmisen korkeimpaan sielunosaan – aineettomaan sieluun, jota eläimillä ei ole.

Fysikalistit joutuvat ainakin jossakin määrin luopumaan tästä tulkinnasta: heille inhimillinen järki on osa samaa luonnollista jatkumoa muiden eläinten kanssa. Jäljelle jää kuitenkin useita muita tapoja ymmärtää Jumalan kuvana oleminen.

Edellä mainitun erityiseen rooliin perustuvan käsityksen lisäksi monet fysikalistit puhuvat ihmisen erityisestä kyvystä olla suhteessa toisten ihmisten ja oman ympäristönsä kanssa. Jumala on olemuksellisesti relationaalinen: hänen luontonsa määrittyy Kolminaisuuden ikuisten keskinäisten suhteiden kautta. Ihminen on ainakin jossakin määrin Kolminaisen Jumalan kuva, koska hän syntyy ja kehittyy erilaisten suhteiden verkostossa.

Tiede, sielu ja fysikalismin uskottavuus

Fysikalistien mukaan fysikalismilla on merkittävä etulyöntiasema dualismiin nähden, koska se on paremmin yhteensopiva tieteen tulosten kanssa. Tätä väitettä he perustelevat suurin piirtein tähän tapaan.

Ennen nykyistä psykologiaa, biologiaa ja neurotiedettä ihmisten oli hyvin vaikea ymmärtää, kuinka aineellisilla yksilöillä olisi voinut olla mielentiloja, ajatuksia ja tunteita. Kivet ja kasvit ovat tyypillisiä aineellisia olioita mutta niiltä puuttuvat kaikki inhimillisen ajattelun kyvyt. Ajattelevilla olioilla kuten ihmisillä on oltava aineellisen ruumiin lisäksi jokin erityinen osa, josta ajattelun, tuntemisen ja tahtomisen kyvyt nousevat.

Arkikäsitys persoonista edellyttää, että me olemme ajattelun, tuntemisen ja tahtomisen keskuksia. Dualismia on motivoinut se oletus, että pelkästään atomeista, molekyyleistä ja soluista koostuva yksilö ei voi olla tällainen ajattelun keskus – on siis oltava myös jotakin muuta.

Psykologiset tieteet kuitenkin vetävät mattoa tällaisen järkeilyn alta: nykyisin pystymme selittämään merkittävän osan ajatteluun, tuntemiseen ja tahtomiseen tarvittavien kykyjen kehittymisestä vetoamalla aivojemme ja ympäristömme fysikaalisiin ominaisuuksiin.

Meillä ei ehkä ole fysikalistista selitystä kaikille mielen ilmiöille, kuten esimerkiksi itsetietoisuudelle, mutta yhä tarkentuvat tieteelliset teoriat ajatteluun tarvittavista kyvyistä (esimerkiksi muistista, havainnoista ja tarkkaavaisuudesta) tekevät yhä uskottavammaksi ajatuksen, jonka mukaan minä – ajattelun, tunteen ja tahdon keskus – on fysikaalinen olento.

Tämä ei tietenkään osoita, että dualismi on epätotta. Sen sijaan se hitaasti mutta varmasti kaivaa maata dualismin motivaation alta.

Vapauden ongelma

Nyt voimme palata kristillisen fysikalismin ongelmiin. Eräs näistä ongelmista koskee vapautta. Kuten edellä kävi ilmi, sekä arkikäsityksen että kristillisen ihmiskäsityksen mukaan olemme vapaita ja moraalisesti vastuullisia olioita. Tämä ei kuitenkaan näytä sopivan yhteen fysikalismin kanssa.

Ajattele seuraavia väitteitä:

(1)  Mielen toiminta, kuten esimerkiksi päätöksenteko, koostuu aivojen toiminnasta (fysikalismi)

(2)  Aivotoiminta koostuu hermosolujen ja niiden aineellisten perusosien (molekyylit, jne.) toiminnasta (neurotiede)

(3)  Kaikille fysikaalisten perusosien käyttäytymiselle (atomit, molekyylit, jne.) on riittävä fysikaalinen selitys.

(4)  Mielen toiminnoille, myös päätöksille, on olemassa riittävä fysikaalinen selitys.

(5)  Jos mielen toiminnoille on olemassa riittävä fysikaalinen selitys, eivät mielen toiminnot, kuten päätökset, ole minun vallassani.

Jos fysikalismi pitää paikkansa, näyttää siltä, ettei minulla ole mahdollisuutta vaikuttaa omiin ajatuksiini. Käyttäytymistäni ja ajatteluani ohjaavat atomien ja molekyylien rautaiset lait, eivät uskomukseni, haluni tai päämääräni. Tämä puolestaan näyttäisi tekevän kaiken vapauden mahdottomaksi.

Murphy ja hänen edustamansa ei-reduktiivinen fysikalismi torjuu hypyn väitteestä (3) väitteeseen (4). Ajatus on jotakuinkin seuraava. Kun organismi saavuttaa tietyn monimutkaisuuden asteen, se alkaa kehittää ominaisuuksia, joita ei voida selittää tai palauttaa sen fysikaalisiin perusosiin. Näitä ominaisuuksia kutsutaan usein emergenteiksi ominaisuuksiksi.

Persoona on monimutkainen kokonaisuus, jolla on emergenttejä ominaisuuksia. Ajattelu, tunteminen ja tahtominen ovat juuri tällaisia ominaisuuksia: vaikka ne eivät edellytäkään mitään ”yliluonnollista” sielua, niitä ei kuitenkaan voida tyhjentävästi selittää vetoamalla vaikkapa fysiikan lakeihin. Tämä puolestaan tekee mahdolliseksi sen, että monimutkaiset kokonaisuudet, kuten persoonat, voivat vaikuttaa omiin osiinsa.

Fysikalistit kuten Murphy puhuvat usein monimutkaisuuden tasoista luonnossa. Vaikka korkeammat tasot koostuvatkin perustason atomeista ja molekyyleistä, ei korkeampien tasojen käyttäytymistä voi selittää ja kuvata pelkästään perustason teorioilla ja käsitteillä. Mitä monimutkaisemmaksi organismit kehittyvät, sitä enemmän tasoja niiden selittämiseksi tarvitaan.

Ihmisessä yhdistyvät lukuisat eri tasot: hän koostuu fysikaalisista perusosista mutta hän on myös biologinen organismi, hänellä on monimutkainen psykologia ja yhteisöllinen elämä. Mitään näistä tasoista ei voida palauttaa jäännöksettä toiseen. Ylempien tasojen toiminnot voivat kuitenkin vaikuttaa alempiin tasoihin: yhteisön normit aiheuttavat muutoksia yksilöiden mielissä, yksilön uskomukset ja valinnat puolestaan vaikuttavat hänen ruumiillisiin ominaisuuksiinsa.

Jos tämä pitää paikkansa, säilyy ainakin teoreettinen mahdollisuus sille, että päätökseni ja valintani ovat minun vallassani. Mutta onko emergenssiin perustuva näkemys uskottava? Vaikea sanoa vielä tässä vaiheessa. Kysymys ei ole pelkästään filosofinen vaan myös tieteellinen: emergenssin uskottavuus riippuu ainakin osaksi siitä toimiiko se luonnontieteellisiä teorioita muodostettaessa.

Ylösnousemus ja fysikalismi

Toinen kristillisen fysikalismin ongelma on ylösnousemus ja elämä nykyisen ruumiin kuoleman jälkeen. Fysikalistien mukaan tuonpuoleinen elämä on ruumiillista elämää. Tässä kristillisen teologian perinne on pääosin yhtä mieltä fysikalistien kanssa. Fysikalistin ongelmana on kuitenkin se, miten meidät saadaan tuonpuoleiseen elämään.

Dualistille tämä on helppoa. Jos olemme aineettomia sieluja, jatkamme elämäämme  ruumiimme kuoleman jälkeen. Ylösnousemuksessa saamme uuden ruumiin. Fysikalisti ei kuitenkaan voi ajatella näin, sillä hänelle emme ole erotettavissa ruumiistammei. Ruumiin kuolemasta seuraa myös yksilön kuolema. Tässä on kuitenkin varsin merkittävä ongelma.

Kuvittele, että olet ostanut uuden kannettavan tietokoneen. Hetken aikaa konetta käytettyäsi se tulee sinulle rakkaaksi: lataat siihen omat ohjelmasi ja teet siitä näköisesi. Ikävien sattumusten takia rakas koneesi jää kuitenkin traktorin alle ja hajoaa sirpaleiksi. Saat kuitenkin vakuutuksesta korvauksia ja ostat uuden koneen, joka on täysin samanlainen kuin edeltäjänsä. Lataat sinne samat ohjelmat. Uusi koneesi on yksityiskohtia myöten samanlainen kuin vanha koneesi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uusi koneesi on sama yksilö kuin vanha koneesi. Uusi kone on vanhan kopio, ei sama kone.

Samanlainen ongelma liittyy fysikalistin ylösnousemukseen. Minä kuolen ruumiini kuollessa. Tuonpuoleisessa Jumala sitten luo minut uudestaan: uusi ruumis, samanlainen mieli. Kyseessä ei kuitenkaan näytä olevan enää minä, vaan kopio minusta. Vaikka kopio olisi kuinka hyvä, ongelma säilyy. Ylösnousemusruumis ei syntynyt Suomessa, sen mieli ei käynyt Hämeessä koulua. Minä puolestani kävin. Kaikkivaltiudestaan huolimatta näyttää olevan mahdotonta, että Jumala voisi luoda minut kuolemani jälkeen tyhjästä. Jumala luo yksilön, joka muistuttaa minua kuitenkaan olematta minä.

Eräs tapa ratkaista tämä ongelma on sanoa, että Jumala käyttää ylösnousemusruumiissa samoja osia, joita minulla nykyisen ruumiini vielä eläessä oli. Tämä voisi ehkä toimia tietokoneesi kanssa. Jos keräämme kokoon kaikki traktorin yliajon jäljiltä hajonneet sirpaleet ja kokoamme niistä koneen, voi tämä kone hyvinkin olla vanha tietokoneesi.

Minun kanssani tämä ei kuitenkaan onnistu, sillä minä en ole identtinen minkään tietyn fysikaalisten perusosien joukon kanssa. Koostun nyt eri atomeista kuin 10 vuotta sitten. Mitä sirpaleita Jumala käyttää? Niitä, joista koostuin ollessani 10 vuoden ikäinen, vai niitä josta koostuin 40-vuotiaana? Ehkä niitä, joista koostuin kuolemani hetkellä? Ehkä kuolen ihmissyöjän kynsissä, ja ihmissyöjä tukehtuu hetken päästä kylkiluuhuni. Kuka atomini silloin saa, ihmissyöjä, jonka aineenvaihdunnan osiksi ne ovat päätyvät vai minä?

Lopuksi

Vaikka kristillisen teologian perinne on ollut taipuvainen sielu-ruumis dualismin suuntaan, kristityt fysikalistit ovat kiinnittäneet huomiota tämän perinteen ongelmiin. Dualismi ei välttämättä ole ainoa tapa tulkita raamatullista ihmiskäsitystä; dualismilla on myös ongelmia tieteen tulosten kanssa.

Fysikalismi ei näytä toivottomalta vaihtoehdolta kristityille. Fysikalismilla on toki myös omat ongelmansa erityisesti ylösnousemuksen, vapauden ja tietoisuuden suhteen. Siitä seuraa myös ihmisen ehdottoman erityisyyden katoaminen. Jos olemme Jumalan tyhjästä luomia kuolemattomia sieluja, olemme laadullisesti erilaisia muihin luomakunnan olioihin nähden.

Jos taas olemme fysikaalisia olentoja, jotka ovat syntyneet samalla tavalla kuin kaikki muutkin oliot, olemme vankasti osa luomakuntaa ja meidän tulevaisuutemme on sidottu luomakunnan tulevaisuuteen.

Kirjallisuutta

Joel B. Green: Body, Soul, and Human Life: The Nature of Humanity on the Bible (Baker Academic, 2008).

Nancey Murphy: Bodies and Souls, Or Spirited Bodies? (Cambridge University Press, 2006).

Kevin Corcoran: Rethinking Human Nature: A Christian Materialist Alternative to the Soul (Baker Academic, 2006).

Warren Brown, Nancey Murphy ja H. Newton Malony (toim.): Whatever Happened to the Soul? Scientific and Theological Potraits of Human Nature (Fortress Press, 1998).

Kuva: Wikimedia Commons. CC BY-SA 3.0.