Artikkeli / Lari Launonen ja Vesa Hautala / 17.10.2024

Efektiivinen altruismi ja kristillinen etiikka: onko tehokkaan maailmanparantamisen taustalla epäilyttävä ideologia? Osa 2

Efektiivinen altruismi on 2000-luvun alussa syntynyt ajattelutapa ja liike, joka tähtää tehokkaaseen auttamiseen. Artikkelimme ensimmäisessä osassa käsittelimme suuntauksen perusajatuksia. Toisessa osassa keskitymme tehokkaan auttamisen filosofiassa heijastuvaan utilitaristiseen etiikkaan ja sen suhteeseen kristilliseen etiikkaan.

William MacAskillin ja Theron Pummerin (2020) mukaan efektiivinen altruismi on tiedon ja järjen käyttämistä sen selvittämiseen, kuinka tehdä mahdollisimman paljon hyvää, ja tämän tiedon pohjalta toimimista. Maailmankuvasta riippumatta tämä kuulostanee useimpien ihmisten korvaan epäilemättä yksinkertaiselta ja hienolta. Toisaalta monet tehokkaan hyväntekeväisyyden puolestapuhujat pitäytyvät näkemyksiin, joita kristityt ja muut uskonnolliset ihmiset saattavat oman maailmankuvansa pohjalta vierastaa.

Tässä artikkelimme toisessa osassa keskitymme utilitarismina tunnettuun normatiivisen etiikan teoriaan. Vaikka efektiivinen altruismi ei edellytä sen omaksumista, käytännössä utilitarismi näyttää muodostavan keskeisen pohjavirran joissakin liikkeen perustavissa teoksissa.

Utilitarismi ei erottele tuttavan ja muukalaisen välillä

Utilitarismi (englannin sanasta utility eli hyödyllisyys) on seurausetiikan muoto, jonka mukaan teon moraalinen hyvyys riippuu siitä, kuinka paljon hyvää jokin teko saa aikaan. Utilitarismin perinteinen iskulause on “mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle”. Tämä itsessään “hyvä” tai “hyödyllinen” asia on hyvinvointi, joka yleisimmissä utilitarismin muodoissa ymmäretään mielihyvänä (hedonistinen utilitarismi) tai preferenssien toteutumisena (preferenssiutilitarismi). Utilitaristisessa etiikassa oikea teko on siis se, joka tuottaa eniten hyvää.

Efektiivisen altruismin mukaan meidän olisi hyvä pyrkiä maksimoimaan rahallisten lahjoitustemme hyöty esimerkiksi sen perusteella, kuinka paljon terveitä elinvuosia se tuottaa keille tahansa ihmisille (laskettuna esimerkiksi QALY:inä eli laatukorjattuina elinvuosina). Periaate ulotetaan usein koskemaan myös muita kontribuutioita, kuten vapaaehtoistoimintaa tai sellaisen työuran valintaa, josta on eniten hyötyä maailmalle.

Kustannustehokkuus ei itsessään liene kiistanalaista. Lähes kaikki ihmiset intuitiivisesti ajattelevat, että on lähtökohtaisesti järkevämpää auttaa sataa ihmistä kuin kymmentä ihmistä saamaan saman verran apua, jos apuun käytetty rahasumma säilyy samana. 

Vastahankaa voi kuitenkin aiheuttaa esimerkiksi tehokkaan hyväntekeväisyyden tunnetun puolestapuhujan, moraalifilosofi Peter Singerin, esittämä väite, että meillä on yhtäläinen vastuu meille tutuista ja meitä lähellä asuvista ihmisistä kuin tuntemattomista jossain kaukana. Tätä ilmentää Singerin (2009) kuuluisa esimerkki hukkuvasta lapsesta:

Kuvittele, että kuljet puistossa pukeutuneena parhaisiin vaatteisiisi. Yhtäkkiä huomaat lähellä matalan lammikon, jossa pieni lapsi on hukkumassa. Voit kahlata lampeen ja pelastaa lapsen, mutta vaatteesi likaantuvat, jos teet niin. Pitäisikö sinun silti pelastaa lapsi? Useimmat vastaavat kysymykseen myöntävästi. Singerin mukaan tämä ilmentää moraalista periaatetta, jonka mukaan meillä on velvollisuus auttaa suuressa hädässä olevaa, mikäli emme joudu sitä varten uhraamaan jotain moraalisesti yhtä merkityksellistä. Esimerkissä vaatteet merkitsevät paljon vähemmän kuin lapsen henki.

Periaatteen nojalla Singer päättelee, että vauraissa maissa elävillä normaali- tai hyvätuloisilla ihmisillä on velvollisuus lahjoittaa merkittävä osa ansioistaan hyväntekeväisyyteen. Maailma on täynnä hukkuvan lapsen tilanteessa olevia ihmisiä: jossain joku on jatkuvasti kuolemassa nälkään tai sairauteen, joka olisi helposti hoidettavissa tai estettävissä. Auttamatta jättäminen on siis ohi kävelemistä.

Toinen tehokkaan altruismin keulahahmo, William MacAskill (2015), puolestaan kertoo vierailleensa Etiopiassa sairaalassa, jossa hoidettiin kivuliaasta fistelistä kärsiviä naisia. Hän keskusteli näiden naisten kanssa ja halasi joitakin heistä. Hänelle syntyi henkilökohtainen side moniin naisista ja kyseisen vaivan hoitamiseen liittyvään työhön. Alkoiko MacAskill sijoittaa edes hieman lahjoitusvaroistaan tähän työhön? Ei. Henkilökohtaisen siteen ei hänen mukaansa pidä vaikuttaa siihen, mihin rahoja lahjoitamme.

Tunteetonta ja intuitionvastaista?

Tällainen laskelmointi ja järkeily voi vaikuttaa kylmäkiskoiselta. Eikö fyysisellä etäisyydellä, tuttuudella tai edes sukulaissuhteilla tule olla mitään vaikutusta lahjoittamiseen? Usein ajatellaan, että meillä on moraalinen velvollisuus pitää ennen kaikkea huolta omasta perheestämme ja yhteisöstämme. Esimerkiksi oman lapsen harrastuksiin tai kunnan syrjäytyneiden nuorten auttamiseen on siis hyvä käyttää rahaa, vaikka samalla summalla auttaisi moninkertaisesti enemmän jonkun köyhän maan asukkaita. Omasta perheestä ja yhteisöstä huolehtimisella voisi katsoa olevan myös pitkäaikaista hyötyä: hyvää tekevän yksilön ja yhteisön täytyy kantaa huolta omasta olemassaolostaan, tai muuten yhteisö lakkaa olemasta. 

Yhtäältä on hyvä huomata, etteivät Singerin ja MacAskillin esimerkit kiellä vaikkapa sitä, että meillä on suurempi moraalinen vastuu omista lapsistamme kuin joistain toisista lapsista. Useimmat utilitaristit todennäköisesti hyväksyvät tämän periaatteen käytännössä. Toisaalta edellä mainitut esimerkit kyllä ajavat varsin yleisten moraalisten intuitioiden yli, joiden mukaan meillä on suurempi moraalinen vastuu huolehtia perheen tai yhteisön jäsenistä tai vaikkapa muista suomalaisista. 

Kuitenkin tehokkaan hyväntekeväisyyden näkökulmasta rahan lahjoittaminen suomalaisille ei olisi kovin suositeltavaa, sillä samalla rahalla voisi tehdä jopa tuhatkertaisesti hyvää jossain köyhemmässä maassa. Käytännössä arjen rahankäytössämme eivät tosin yleensä ole vastakkain suomalainen ja jonkun köyhemmän maan asukas, vaan omat tarpeemme ja halumme ja toisten ihmisten tarpeet. Lahjoituksemme ovat yleensä pois omasta elintasostamme ennemmin kuin toisten ihmisten auttamisesta.

Onko utilitarismi “kristillistä”?

Monet kristityt teologit ja filosofit vierastavat utilitaristista ajattelua. Uuden testamentin moraaliajattelun nähdään olevan lähempänä sääntöetiikkaa ja hyve-etiikkaa kuin utilitaristista seurausetiikkaa. Kristillisessä sääntöetiikassa nähdään usein moraalisesti tärkeimpänä totella Jumalan käskyjä eli käytännössä Raamatusta johdettuja toimintaperiaatteita. Hyve-etiikassa taas on olennaista pyrkiä toimimaan esimerkiksi moraalisesti hyvän ihmisen tavoin: elää kuten Jeesus tai joku pyhimys tai muu esimerkillisenä pidetty ihminen. Hyve-etiikka korostaa sitä, millaisiksi ihmisiksi me kasvamme tekojemme myötä.

Utilitarismia on kritisoitu laajemminkin muun muassa siitä, että “mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monelle” -periaatteella on oikeutettu valtavasti pahaa. Jonathan Glover kertoo kirjassaan Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria (1999), kuinka viime vuosisadan hirmutöitä gulageista Vietnamin napalmipommituksiin perusteltiin juuri tekojen toivotuilla hyvillä seurauksilla. Ajatuksena oli, että pahan tekemisestä lopulta seuraisi uusi oikeudenmukainen yhteiskunta, joka olisi tuleville sukupolville (eli pitkäaikaisesti ajateltuna) parempi. Samalla parempaa tulevaisuutta rakentavat vallankumoukselliset ihmiset kuitenkin tekivät itsestään kyvyttömiä tuollaisen hyvän maailman luomiseen. Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla.

MacAskill ja Pummer (2020) pyrkivät välttämään tämänkaltaiset ongelmat määrittelemällä efektiivisen altruismin niin, että hyvän tekemisen tulee tapahtua rikkomatta (moraalisia) rajoitteita. Näitä rajoitteita voisivat olla esimerkiksi kielto valehdella, varastaa tai vahingoittaa ihmisiä.

Myös Raamatussa tekojen seurauksilla on väliä

Vaikka tehokkaan altruismin puhemiehetkään eivät siis seuraa utilitaristista “mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monille” -periaatetta loppuun saakka, hyvät teot kuitenkin määritellään niiden seurausten kautta. Tosin Raamatussakin seurauksillakin on selvästi väliä. Nälkäisten ruokkiminen ja muut samankaltaiset teot, joihin pyhissä teksteissä kehotetaan, tähtäävät tiettyihin seurauksiin, kuten sammuttamaan toisten nälkää tai janoa tai muuten lievittämään heidän kärsimystään.

Raamatusta löytyy jopa esimerkkejä sääntöjen rikkomisesta jonkin suuremman hyvän tähden: Daavid ja hänen miehensä söivät nälissään pakomatkalla pyhäköstä saamiaan näkyleipiä, vaikka Mooseksen lain mukaan se oli luvallista ainoastaan papeille (1. Sam. 21:1–6; Matt. 12:3–4). Egyptiläiset kätilöt puolestaan valehtelivat faraolle välttääkseen israelilaisten poikalasten surmaamisen (2. Moos. 1:15–21).

Mitä tulee rahan lahjoittamiseen, Uudesta testamentista voidaan löytää esimerkkejä omien varojen jakamisesta tuntemattomille ja kaukana oleville. Yksi tapaus on Paavalin toteuttama keräys perustamiensa seurakuntien keskuudessa, joilta apostoli keräsi rahaa Jerusalemin köyhälle seurakunnalle.

Toisessa korinttilaiskirjeessä Paavali kirjoittaa keräyksestä sanoen, että antajan “lahjaa pidetään arvossa sen mukaan, mitä hänellä on, eikä vaadita sellaista, mitä hänellä ei ole” (2. Kor. 8:12, KR92). Jae antaa ymmärtää, että mitä rikkaampi olet, sitä enemmän sinun tulee omastasi antaa. Heti seuraavassa jakeessa Paavali puhuu myös “tasauksesta” (kr. isotētos) ja jatkaa: “Nyt on teillä yllin kyllin ja voitte lievittää heidän [jerusalemilaisten] puutettaan, sitten voivat taas he yltäkylläisyydestään lievittää teidän puutettanne, ja näin toteutuu oikeus ja kohtuus” (kr. isotēs) (2. Kor. 8:14).

Apostoli näyttääkin esittävän, että korinttilaisten tulisi olla jopa niin avokätisiä, että vainoista ja köyhyydestä kärsivien Jerusalemin seurakunnan jäsenillä olisi yhtä hyvät oltavat kuin heillä! Esimerkiksi ylenpalttisesta anteliaisuudesta hän nostaa itse Jeesuksen: “Vaikka hän oli rikas, hän tuli teidän tähtenne köyhäksi” (2. Kor. 8:9).

Myös Jeesuksen vertaus laupiaasta samarialaisesta on efektiivisen altruismin näkökulmasta mielenkiintoinen. Lainopettaja kysyy Jeesukselta, kuka on hänen lähimmäisensä. Jeesus vastaa kertomalla vertauksensa ja saa lainopettajan myöntämään, että juutalaisten paheksuma ja harhaoppinen samarialainen oli ryöstetyn miehen todellinen lähimmäinen. Tämän jälkeen Jeesus kehottaa “mene ja tee sinä samoin” (Luuk. 10:37). Näin hän kääntää lainopettajan kysymyksen ympäri muotoon “kenelle sinä voit olla lähimmäinen?”

Singerin ja MacAskillin tavoin Jeesuksen kriteeri lähimmäiselle ei siis ole se, kuka elää fyysisesti meidän lähialueellamme tai on oman etnisen tai uskonnollisen sisäryhmämme jäsen. Sen sijaan hän korostaa lähimmäisyyttä, joka ylittää etniset, kulttuuriset ja uskonnolliset rajat.

Muutenkin on huomioitava, ettei Raamatun aikaan tai historiassa ylipäätään ei ole ollut aiemmin mahdollisuutta tukea kaukana asuvia tuntemattomia ihmisiä yhtä helposti kuin nykyään. Kaiken lisäksi internet ja hyväntekeväisyysjärjestöjä valvovat organisaatiot ovat vasta 2000-luvulla tarjonneet tavallisille ihmisille mahdollisuuden löytää riippumatonta ja tutkittua tietoa järjestöjen toiminnan tehokkuudesta ja luotettavuudesta. Siinä missä aiemmin olisi ollut varsin irrationaalista ja ehkä moraalitontakin lahjoittaa suuria summia tietämättä riittävän varmasti, mihin rahat päätyvät, nykyään on mahdollista tulla suhteellisen vakuuttuneeksi siitä, miten paljon hyvää omat sijoitukseni hyväntekeväisyyteen missäkin tuottavat. 

“Sielujen voittaminen” vs. köyhien auttaminen

Yksi lähetys- ja kehitysyhteistyön klassisia kiistoja koskee evankelioivan ja seurakuntien perustamiseen tähtäävän työn painotusta suhteessa ihmisten auttamiseen esimerkiksi näiden terveydenhuoltoa ja toimeentuloa parantamalla. Useimmat kristilliset järjestöt ovat käytännössä aina tehneet molempia, ja kummatkin on nähty yhtä “raamatullisina”.

Kiinnostavaa kyllä, vaikka efektiivinen altruismi on uskonnollisesti sitoutumaton ajattelutapa, kristillisen maailmankuvan kontekstiin tuotaessa sen utilitaristinen painotus johtaa helposti päätelmään, ettei hyvinvointi tämän elämän aikana paina käytännössä mitään ihmisen ikuisen kohtalon rinnalla. Tämä ei edes edellytä perinteistä kristillistä näkemystä helvetistä ikuisen kärsimyksen tyyssijana, vaan usko taivaaseen ikuisen autuuden paikkana riittää. Tehokkuuden näkökulmasta näyttää joka tapauksessa siltä, että kristittyjen tulisi ainoastaan keskittyä käännytykseen tähtäävään työhön, koska näin turvataan mahdollisimman monelle ikuinen hyvinvointi (eli loputon määrä QALY:jä!).

Mitä tästä tulisi ajatella? Yksi vaihtoehto on hyväksyä tämä yksinkertaisena johtopäätöksenä huolimatta siitä, että näkemys tuntuu sopivan huonosti monien “sivistyneiden” länsimaisen kristittyjen mielenmaisemaan.

Toinen vaihtoehto on ajatella, että kokonaisvaltaista hyvinvointia edistävä työ on pitkällä tähtäimellä myös hengellisesti hyödyllistä: paitsi että se voi edistää sitä harjoittavien hengellistä kasvua (kuten toisten ihmisten palveleminen kristinuskon mukaan tekee), se myös toimii vahvana todistuksena evankeliumista ja näin ollen sitä seuraa useampien ihmisten uskoontulo. Jälkimmäinen näkemys ei välttämättä johtaisi teeskentelyyn, jossa käännytystyötä tehtäisiin hyvän tekemisen varjolla. Kyse voisi olla “maallisen” avun antamisen periaatteellisesta oikeuttamisesta, siitä, miksi kaikkia resursseja ei ohjata suoraan evankelioivaan lähetystyöhön.

Kolmas vaihtoehto on torjua utilitaristinen etiikka joko kokonaan tai osittain. Näin voidaan tunnustaa tehokkuusajattelun merkitys myös hyväntekeväisyydessä: on tärkeää lahjoittaa kohteisiin, joissa rahoista on eniten määrällistä ja laadullista hyötyä. Samalla tehokkuusajattelun rinnalle voidaan tuoda raamatullista sääntöetiikkaa: Uusi testamentti selvästi ohjaa paitsi tekemään “kaikista kansoista” Jeesuksen opetuslapsia, myös rakastamaan lähimmäisiä huolehtimalla heidän materiaalisista tarpeistaan (1 Joh. 3:17–18).

Lisäksi utilitaristista näkökulmaa voidaan täydentää  ammentamalla hyve-etiikan hengessä esimerkkiä niistä lukuisista kristityistä, jotka tänäkin päivänä muistetaan hyväntekeväisyydestään. Esimerkiksi Benjamin Lay (16821759) oli tulisieluinen orjuuden vastustaja, jonka kuvaa jopa William MacAskill on kertonut pitävänsä työpöydällään muistutuksena uhrautuvasta elämänasenteesta. 

Monia uskon ja hyväntekeväisyyden esikuvia voidaan myös pitää oman aikansa tehokkaina altruisteina. Esimerkiksi Florence Nightingale (18201910) tunnetaan modernin sairaanhoidon äitinä, joka käytti tilastoja vähentämään radikaalisti kuolleisuutta johtamassaan sairaalassa. John Wesley (17031791) puolestaan saarnasi periaatetta: “Earn all you can, save all you can, give all you can”.

Tehokas hyväntekeväisyys sopii erilaisiin maailmankuviin

Onko siis tehokkaan maailmanparantamisen taustalla epäilyttävä ideologia? Yhtäältä efektiivisen altruismin liikkeen keskeisillä ajattelijoilla on näkemyksiä, joita kristinuskon näkökulmasta saatetaan pitää kyseenalaisina. Näitä ovat esimerkiksi Peter Singerin näkemys, ettei ihmisen ja eläimen välillä ole periaatteellista eroa näiden moraalisessa arvossa, tai William MacAskillin edustama longtermismi, jonka mukaan resursseja tulisi keskittää ihmiskunnan hyvinvointiin jopa tuhansien tai miljoonan vuoden päästä. Toisin kuin utilitaristinen seurausetiikka, nämä näkemykset eivät toki suoraan kytkeydy tehokkaaseen hyväntekeväisyyteen.

Toisaalta vastaus artikkelimme otsikon kysymykseen on selkeä “ei”: liikkeen perusperiaatteen tutkimuksia ja laskelmointia hyödyntävän hyväntekemisen omaksuminen ei edellytä minkään kristinuskolle (tai muillekaan uskonnoille) vieraiden periaatteiden omaksumista. Tehokkaiden altruistien yhteisöllä onkin oma kristillinen siipensä (katso Effective Altruism for Christians -nettisivu sekä yhteisön Facebook-ryhmä).

Kuten olemme edellä esittäneet, utilitaristinen seurausetiikka heijastuu selvästi esimerkiksi MacAskillin ja Singerin teksteistä. Vaikka mielestämme tietyissä rajoissa utilitarismia voidaan pitää raamatullisena, tehokas maailmanparantaminen ei edellytä sen omaksumista eikä varsinkaan sellaista loppuun asti vietyä utilitarismia, jossa meidän tulisi yksinomaan keskittyä takaamaan “mahdollisimman paljon hyvää mahdollisimman monille”. MacAskill ja Pummer (2020) korostavatkin, että efektiivisen altruismin pitäminen synonyyminä utilitarismille on yksiselitteisesti virheellistä.

Filosofi Richard Yetter Chappellin mukaan tehokkaasta altruismista innostuminen ei edellytä muuta kuin yksinkertaista näkemystä, jota hän nimittää hyväntahtoisuuskeskeisyydeksi (beneficentrism): yleisen hyvinvoinnin edistäminen on hyvin tärkeää ja sen tulisi olla yksi elämän keskeisistä projekteista. Tehokkaita altruisteja yhdistää halu parantaa maailmaa järjen ja evidenssin pohjalta, mutta heillä on eri näkemyksiä monista asioista, kuten uskonnosta ja politiikasta sekä eettisen ajattelun yksityiskohdista. 

Lähimmäisenrakkauden käsky velvoittaa auttamaan

Lopuksi voidaan pohtia sitä, onko meillä suomalaisilla velvollisuus parantaa maailmaa. Monet suomalaisista työssäkäyvistä aikuisista kuuluvat maapallon rikkaimpaan yhteen prosenttiin (täällä voit suhteuttaa omat tulosi muuhun maailmaan). Varsinkin kristillisen maailmankuvan valossa olisi siis eettisesti mahdotonta väittää, ettei meillä ole mitään vastuuta kaukaisista lähimmäisistämme.

Kuinka paljon meidän sitten tulisi auttaa? Jos meillä on velvollisuus auttaa tehokkaasti ja niin paljon kuin mahdollista, velvoite muodostuu kiistämättä hyvin vaativaksi, koska maailmassa on niin valtavasti hätää.

Kristittyjen kannattaa yhtäältä huomioida, ettei lähimmäisenrakkauden käskyä ehkä ole tarkoitettukaan helpoksi käskyksi. Löytyyhän Uudesta testamentista hyvinkin vaativia ja “tasaukseen” kehottavia ohjeita, kuten vaikkapa Johannes Kastajan sanat: “Jolla on kaksi paitaa, antakoon toisen sille, jolla ei ole yhtään. Jolla on ruokaa, tehköön samoin” (Luuk. 3:10).

Toisaalta auttamista ei tarvitse lähestyä velvollisuuden ja syyllisyyden kautta. Voi olla hyödyllisempää nähdä auttaminen arvokkaana mahdollisuutena: keskituloinen suomalainen voi lahjoittamalla pelastaa kymmenien ihmisten hengen elämänsä aikana.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin myös Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Voit myös tilata kirjoitukset sähköpostiisi.

Kirjallisuus

Glover, Jonathan. 1999. Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria. Like.

Hautala, Vesa & Roser, Dominic. 2023. Utilitarianism and Christian Theology. St. Andrews Encyclopaedia of Theology.

MacAskill, William. 2015. Doing Good Better. Avery.

MacAskill, William & Pummer, Theron. 2020. Effective Altruism. International Encyclopedia of Ethics, toim. H.LaFollette. John Wiley & Sons Ltd.

Singer, Peter. 2009. The Life You Can Save: Acting Now to End World Poverty. Random House.

Synowiec, Jakub. 2021. Who is My Neighbour? Effective Altruism, the Good Samaritan, and the Opportunities of the 21st Century. Effective Altruism and Religion: Synergies, Tensions, Dialogue, toim. S. Riedener, D. Roser & M. Huppenbauer. Nomos.

Artikkelikuva: Elyse ChiaUnsplash

Ylös