Nykykäsityksen mukaan tieteen ja uskonnon välillä tapahtuneet kiistat ovat moninaisia eikä esimerkiksi Galileo Galilein (1564–1642) ja inkvisition keskinäistä välienselvittelyä voida pitää yleisenä merkkinä 1600-luvun tieteen ja uskonnon vastakkainasettelusta.

Historiallisessa mielessä Galilein tapaus tarjoaa kuitenkin yhden mielenkiintoisen todisteen tieteen ja uskonnon välisistä ongelmista. Tässä artikkelissa katsotaan yleisluontoisesti tätä tapausta ja pohditaan hieman sitä, millaisen tieteenhistoriallisen tulkinnan ranskalainen fyysikko Pierre Duhem (1861–1916) tapaukselle esitti.

Keskiajan yhteisö ei ollut samalla tavalla eriytynyt kuin 1600-luvun yhteiskunta, vaan kirkon auktoriteetti ulottui sosiaalisen elämän kaikille osa-alueille. Tämä koski myös tiedettä ja sen tutkimuskäytäntöjä. Vaikka luonnon fysikaalisten ilmiöiden tarkastelu ei ollut keskiajan yliopistoissa tuntematonta, oli akatemioiden ensisijaisena tehtävänä tuolloin pappien ja kirkon muiden hallintovirkamiesten kouluttaminen. 1600-luvulla fysikaalisten ongelmien ratkaisemiseksi perustettiin uudenlaisia tiedeseuroja ja akatemioita, joista tunnetuimpia olivat Académie Royale des Sciences (Pariisi), Accademia dei Lincei (Rooma) ja Royal Society (Lontoo). Uusien instituutioiden myötä tieteestä alkoi muodostua vähitellen kriittisempää ja itsenäisempää suhteessa uskontoon.

Tieteellisten seurojen kehityksen lisäksi yhteiskunnan poliittisissa ja taloudellisissa olosuhteissa tapahtuneet muutokset – varsinkin feodaalisen yhteiskunnan hajoaminen ja vähittäinen siirtymä kohti kapitalistista tuotantotaloutta – alkoivat murentaa kirkon auktoriteettia ja tarjota Galilein kaltaisille instrumentinrakentajille ja muille käsityöläisille uudenlaisia ansaitsemisen ja sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuksia.

Galilein elämään sisältyi tunnetusti monenlaisia sivujuonteita eikä hänen ja inkvisition välisen kiistelyn perusteella voida vetää kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä tieteen ja uskonnon välisistä ristiriidoista. Tapaus on kuitenkin merkittävä 1600-luvun luonnonfilosofian ja sen teologis-oikeudellisen aseman ymmärtämiseksi. Monien Nikolaus Kopernikuksen (1473–1543) oppia puolustaneiden luonnonfilosofien teokset joutuivat aikanaan kirkon kiellettyjen kirjojen luetteloon (index librorum prohibitorum), mutta Galilei kuului niihin harvoihin, jotka joutuivat vastaamaan kirjoitustensa sisällöstä tuomioistuimen edessä.

Esitän seuraavassa muutaman yleisen huomautuksen Galilein ja inkvisition välisestä kiistasta ja suuntaan sen jälkeen huomion ranskalaisen fyysikon Pierre Duhemin (1861–1916) esittämään Galilei-tulkintaan. Tieteenhistorian piirissä käyty keskustelu on ollut tapauksen suhteen laajaa eikä tässä voida tilanpuutteen vuoksi esittää keskustelun kaikkia erityispiirteitä edes Duhemin tulkinnan osalta. Tutkijat ovat antaneet taustastaan ja aikakauden hengestä riippuen Galilein tapaukselle monenlaisia selityksiä; kiista on ollut ainakin periaatteessa helppo asettaa dialogiseen suhteeseen aikakauden muun luonnonfilosofian ja teologian kanssa.

Toisaalta historia ei tunne juuri muita vastaavia tapauksia, mikä puolestaan korostaa vääjäämättä oikeudenkäynnin erillisyyttä. Lisäksi tapauksen taustalla olleet poliittiset ja taloudelliset tekijät vaikuttivat epäilemättä sekä kirkon intresseihin että Galilein yhteiskunnalliseen ja tieteelliseen asemaan. Nämä tekijät ovat tarjonneet oman lisävärinsä tapauksen tulkintaan. (Ks. Brooke 1995: 2–6; Lindberg 2003: 57–58; Numbers 2007: 3–4.) Duhem jätti omassa tulkinnassaan poliittiset ja taloudelliset seikat vähemmälle huomiolle, mutta korosti sen sijaan huomattavan näkyvästi Galilein ja katolisen kirkon ajattelutapojen samankaltaisuutta.

Galilein oikeudenkäynnit 1616 ja 1633

Galilei joutui elämänsä aikana kaksi kertaa katolisen kirkon kuultavaksi kopernikanismiepäilyjen vuoksi. Ensimmäinen kuuleminen tapahtui vuonna 1616 hänen julkaistua teoksensa Discorso del flusso e reflusso del mare, jonka loppuosaan sisältyi selväsanainen kopernikanismia puolustava huomautus (ks. Finocchiaro 1989: 119–133). Paavi Paavali V (1552–1621) katsoi, että Kopernikuksen oppi käsitti kaksi virheellistä oletusta: Maan liikkuvuutta puolustava hypoteesi oli virheellinen uskonnollisessa mielessä (falsa in Philosophia et ad minus erronea in fide) ja oletus Auringon liikkumattomuudesta puolestaan Raamatun vastainen ja selvästi harhaoppinen (falsa in Philosophia et formaliter haeretica) (Duhem 1996: 193; Shea 1986: 127–128; Westfall 1989: 2–3). Galilein saattoi pelastaa tässä vaiheessa se, että hän oli puolustanut teoksessaan ensin mainittua hypoteesia, joka ei ollut selvästi kirkon opinkappaleiden vastainen, vaan koetteli pikemminkin yleisiä moraalikäsityksiä.

Ensimmäinen oikeustapaus oli saanut alkunsa Lincein akatemian luonnonfilosofin Federico Cesin (1585–1630) ilmoitettua Galileille maaliskuun alussa 1615, että napolilainen karmeliittamunkki Paolo Antonio Foscarini (1565–1616) oli julkaissut teoksen Lettera sopra l’opinione de’ Pittagorici e del Copernico: della mobilità della terra e stabilità del sole e del nuovo Pittagorico Sistema del Mondo (1615), joka pyrki yhdistämään kopernikaanisen teorian ja Raamatun sanan toisiinsa.

Cesin mukaan kirjoitus käsitteli aidosti fysikaalista todellisuutta eikä perustunut vapauteen filosofoida kopernikanismin mahdollisuuksista. Katolinen kirkko suhtautui tapaukseen vakavasti ja alkoi rajoittaa Kopernikuksen opista käytyä keskustelua. Stillman Draken mukaan kyseinen teos rohkaisi Galileita puolustamaan avoimesti heliosentristä teoriaa (ks. tarkemmin Drake 1970: 93–94; Drake 1978: 244–245; ks. myös Westfall 1989: 9–12).

Toisen kerran Galilei joutui vastaamaan kopernikanismisyytöksiin vuonna 1633 esitettyään aikaisempaa selvemmän fysikaalisen tulkinnan Kopernikuksen opille teoksessaan Dialogo dei due massimi sistemi del mondo (1632) (ks. Galilei 1967: 276–415). Kardinaali Maffeo Barberini (1568–1644) oli antanut hänelle vuonna 1616 luvan kirjoittaa ptolemaiolaisesta ja kopernikaanisesta maailmanjärjestelmästä, mutta kieltänyt esittämästä näitä fysikaalisina tosiasioina.

Galilei olisi ollut turvassa, mikäli hän olisi malttanut esiintyä filosofina, ei tieteilijänä (ks. Drake 1970: 180; ks. myös Lindberg 2003: 50–51). Hänen tarkoituksensa olivat kuitenkin toiset, ja hän tunnusti lokakuussa 1629 sveitsiläiselle kalvinistille Élie Diodatille (1576–1661) pyrkivänsä vahvistamaan Dialogossa Kopernikuksen järjestelmän fysikaalisen oikeellisuuden. Hän oli aloittanut teoksen kirjoittamisen jo 1620-luvun alussa, mutta joutunut keskeyttämään työn useaan otteeseen sairastelujensa vuoksi. (Santillana 1959: 172–173.)

Kun Barberini vuonna 1623 otti vastaan katolisen kirkon johtajuuden ja hänestä tuli paavi Urbanus VIII, ei hän nähnyt mitään estettä olla puolustamatta yhä Galileita. Hän oli neuvonut tätä pitämään Jumalan voimaa ja viisautta luonnon todellisena fysikaalisena perustana tutkiessaan planeettojen asemia ja suhteellisia etäisyyksiä. Mikäli Galilei katsoi Jumalan olevan tietämätön ratojen todellisesta luonteesta, tuli hän samalla pitämään Raamatun sanaa ja luontoa kahtena erilaisena totuutena ja sortui näin selvään virhetulkintaan.

Viime kädessä tämä saattoi koitua Galilein kohtaloksi, sillä hän oli painottanut edellä mainittujen teosten lisäksi varsinkin Lettera a Cristina di Lorena -esseessään (1615), ettei Raamattu kyennyt puhumaan todellisuudessa juuri mitään luonnon perimmäisistä totuuksista (kyseisen kirjoituksen englanninkielinen käännös löytyy teoksesta Finocchiaro 1989: 87–118; ks. myös Brooke 1995: 102; Santillana 1959: 96–98, 203, 232; Westfall 1989: 14–15).

Inkvisition jäsenenä toiminut Urbanuksen veljenpoika kardinaali Francesco Barberini (1597–1679) puolusti Galilein lausuntoja julkisesti ja Sienan arkkipiispa Ascanio II Piccolomini (1590–1671) suojeli häntä oikeudenkäynnin aikoihin. Tästä huolimatta tapauksen lopullinen päätösvalta oli inkvisitiolla, joka ei ollut vakuuttunut Galilein vilpittömyydestä puolustaa kopernikaanista teoriaa ainoastaan matemaattisena hypoteesina.

Rangaistuksesta päätti oikeuden komissaarina toiminut kardinaali Vincenzo Maculani da Firenzuola (1578–1667), joka oli puhutellut Galileita ennen oikeudenkäyntiä ja kehottanut tätä tunnustamaan virheensä. Galilein esittämä julkinen anteeksipyyntö saattoi olla perustava tekijä siinä, ettei häntä tuomittu kuolemaan, vaan hänelle langetettiin rangaistukseksi kotiarestia ja katumusharjoituksia sekä ehdoton kielto kirjoittaa enää kosmologiasta (ks. Lindberg 2003: 56; Santillana 1959: 313–321; Shea 1986: 130–132).

Pierre Duhem ja Galilein tapauksen tieteenhistoriallinen tulkinta

Galilein ja katolisen kirkon välinen kiista on kiinnostanut tutkijoita sekä tieteenhistoriallisena tapauksena että uskonnon ja tieteen välistä rajanvetoa ja tieteen kehitystä määrittävänä tieteenfilosofisena kysymyksenä. Tapauksen tulkinnat ovat muuttuneet suhteellisen tuntuvasti 1900-luvulla varsinkin katolisen taustan omaavien tutkijoiden piirissä.

Ranskalainen fyysikko Pierre Duhem väitti tieteenhistoriallisissa tutkimuksissaan Galilein perustaneen käsityksensä heliosentrismistä ”ilmiöiden pelastamiseen” ja suostuneen näin kirkon vaatimuksiin pitää teoriaansa ainoastaan matemaattisena hypoteesina (ks. Duhem 1969: 104–112). Hän uskoi, että tämän jälkeen uskonnon, luonnonfilosofian ja teologian välille alkoi muodostua jokseenkin peruuttamaton käsitteellinen yhteismitattomuus.

Duhemin esittämän tulkinnan erityislaatuisuuden voidaan katsoa juontaneen juurensa hänen omaksumastaan katolisesta uskosta. Hän piti itseään ”kristittynä positivistina” (Christian positivist) ja katsoi ilmiöiden pelastamisen olleen perimmäinen syy sille, ettei Galilein tiedekäsitys ollut ideologisesti ristiriidassa katolisen kirkon aatemaailman kanssa (ks. esim. Hiebert 1986: 438–439). Vaikka Duhem oli teoreettinen fyysikko, ei hän nähnyt lopulta suurta ristiriitaa tieteellisen koulutuksensa ja uskonnollisen vakaumuksensa välillä. Hänen esittämänsä Galilei-tulkinta poikkesi kuitenkin huomattavasti myöhempien katolisen kirkon piiristä nousseiden tieteenhistorioitsijoiden kuten James A. Weisheiplin (O.P., 1923–1984) ja William A. Wallacen (O.P., s. 1918) esittämistä ajatuksista.

Wallacen mukaan Duhem oli painottanut tietoisesti Jean Buridanin (1300–1358) ja muiden Pariisin yliopiston teologien kirjoituksiin perustuneen tieteellisen perinteen (skolastinen aristotelismi) ylivaltaa suhteessa aikaisempaan peripateettiseen filosofiaan ja nähnyt lopulta modernin tieteen alkuna Pariisin piispan Étienne Tempierin (k. 1279) vuonna 1277 esittämät kuuluisat sanat. Tempierin mukaan maailmankaikkeudessa saattoi olla muita Maan kaltaisia planeettoja ja taivaankappaleiden oli ainakin periaatteessa mahdollista liikkua avaruudessa yhtenäisten ympyräratojen mukaisesti. (Ks. Wallace 1981: 303–306.)

Duhemille nämä metafyysiset selitykset olivat tärkeä osa hänen uskonnollista vakaumustaan, mutta samalla hän toi monessa kirjoituksessaan – varsinkin tieteenhistoriallisessa pääteoksessaan Le Système du monde: Histoire des doctrines cosmologiques de Platon à Copernic (10 vols., 1913–1959) – esiin ranskalaisten teologien aseman osana modernin tieteen kehitystä. Hänen kirjoituksiaan leimasi huomattavan voimakas patrioottinen sävy ja tarve korostaa ranskalaisen tieteen edistyksellisyyttä suhteessa muun Euroopan tieteeseen. Hänen käsityksensä mukaan Galilei oli omaksunut impetusteoriansa ennen kaikkea juuri Buridanilta ja tämän oppilaalta Nicole Oresmelta (n. 1310–1382). Le Système du monde oli kunnianhimoinen yritys yhdistää ranskalaisten luonnonfilosofien keksinnöt, skolastinen tiede ja katolinen usko laajaksi ideologiseksi kokonaisuudeksi.

Monet myöhemmät tieteenhistorioitsijat painottivat Galilein tieteellistä pätevyyttä ja katsoivat hänen asettuneen ennemminkin uskontoa vastaan kuin puolustaneen tieteen ja uskonnon välistä yhteyttä. Näin teki myös Wallace uskoessaan Urbanuksen auttaneen Galileita aluksi Dialogon julkaisemisessa, mutta kääntäneen tälle lopulta selkänsä siksi, että Galilei oli pettänyt hänen luottamuksensa esittäessään Dialogossa löydöksensä aitoina fysikaalisina tosiasioina.

Wallace uskoi, että Galilei oli omaksunut kopernikaanisen opin aluksi matemaattisena hypoteesina kardinaali Robert Bellarminen (1542–1621) ja jesuiittamatemaatikko Christopher Claviuksen (1538–1612) kirjoituksista opiskellessaan Collegio Romanossa, mutta selvittänyt luonnon todellisen fysikaalisen luonteen Dialogon kirjoittamisen aikoihin ja irrottautunut tämän jälkeen määrätietoisesti teologisista käsityksistään. (Ks. Wallace 1983: 317–321; ks. myös Shea 1986: 132–133.) Galilein tapaus oli ollut näin ajatellen vaikea sekä kirkolle että tieteelle ja tehnyt näiden kahden vuoropuhelun lopulta jokseenkin mahdottomaksi.

Tieteenhistoria oli ollut vielä 1900-luvun alussa sidoksissa positivistiseen tiedekäsitykseen, ja tämä puolestaan aiheutti kyseisen aikakauden kirjoittajille usein tarpeen korostaa tieteen erityisyyttä suhteessa uskontoon ja yhteiskunnan muihin tekijöihin. Tieteellä nähtiin olevan selvä empiirisesti todistettavissa oleva kehityspolkunsa, johon teologia ei voinut viimekädessä vaikuttaa. Tässä mielessä voi olla merkittävää huomata, että luonnontieteellisen koulutuksen saanut Duhem korosti monissa kirjoituksissaan ajalleen epätyypillisesti tieteen ja uskonnon ideologista yhdenvertaisuutta.

Tämä puolestaan johtui suurelta osaltaan siitä, ettei hän nähnyt lopulta tieteellisten ja teologisten uskomusten välillä periaatteellista eroa, vaan katsoi kumpienkin olevan laajassa mielessä ”empiirisesti alimääräytyneitä” (ks. Hiebert 1986: 437–438). Empiirinen alimääräytyneisyys viittasi käsitykseen, jonka mukaan tieteellisiä hypoteeseja oli vaikea tai jopa mahdoton testata empiirisesti siksi, että testaaminen vaati erilaisten teoreettisten ja metodologisten taustaoletusten huomioimista osana tutkimusasetelmaa. Teologian piirissä esitetyt uskomukset olivat ainakin periaatteessa samanlaisia empiirisesti alimääräytyneitä kulttuurisia rakennelmia, joiden tulkinta edellytti väittämän muodon tunnistamisen lisäksi sen sosiaalisen ja historiallisen kontekstin määrittelyä.

Vaikka Duhemin historiakäsitys joutui sittemmin voimakkaan kritiikin kohteeksi (varsinkin Alexandre Koyrén taholta), sai hän 1940- ja 1950-luvuilla vaikutusvaltaisia seuraajia ammattimaisista tieteentutkijoista. Hänen teesinsä olivat metafyysisiä ja hänen tutkimuksensa sisälsivät puutteita tulosten empiirisen todentamisen suhteen, mutta tästä huolimatta hänen käsityksensä tieteen pitkästä jatkumosta – sisältäen Galilein ja muiden 1600-luvun tieteenharjoittajien keskeiset löydökset sekä suhteen aikakauden intellektuaaliseen kulttuuriin ja 1300-luvun skolastiseen aristotelismiin – tuli olemaan hedelmällinen lähtökohta erityisesti Marshall Clagettille (1916–2005), Anneliese Maierille (1905–1971) ja Ernest Moodylle (1903–1975) heidän kehitellessä omia käsityksiään tieteen evoluutiosta.

Duhem ei kyennyt esittämään Galilein ja katolisen kirkon välisen suhteen kaikkia vivahteita kyllin täsmällisesti, mutta hänen tulkintansa oli tieteenhistoriallisessa mielessä merkittävä siksi, että se nosti selvästi esiin tieteen sisäisen kehityksen ja sen kulttuuritaustan välisen suhteen ongelmat ja asetti samalla uudenlaisen lähtökohdan tieteen ja uskonnon väliselle rajanvedolle.

Kirjallisuus:

Brooke, John Hedley (1991/1995): Science and Religion. Some Historical Perspectives. Cambridge and New York: CambridgeUniversity Press.

Drake, Stillman (1970): Galileo Studies. Personality, Tradition, and Revolution. Ann Arbor: The University of Michigan Press.

Drake, Stillman (1978): Galileo at Work. His Scientific Bibliography. Chicago and London: The University of Chicago Press.

Duhem, Pierre (1908/1969): To Save the Phenomena. An Essay on the Idea of Physical Theory from Plato to Galileo. Chicago and London: The University of Chicago Press.

Duhem, Pierre (1996): Essays in the History and Philosophy of Science [1892–1915]. Translated and Edited, with Introduction, by Roger Ariew and Peter Barker. Indianapolis and Cambridge: Hackett Publishing Company.

Finocchiaro, Maurice A. (1989): The Galileo Affair. A Documentary History. Edited and Translated with an Introduction and Notes by Maurice A. Finocchiaro. Berkeley, Los Angeles and London: University of California Press.

Galilei, Galileo (1632/1967): Dialogue Concerning the Two Chief World Systems. Ptolemaic and Copernican. Translated by Stillman Drake. Foreword by Albert Einstein. Second Revised Edition. Berkeley, Los Angeles and London: University of California Press.

Hiebert, Erwin N. (1986): ”Modern Physics and Christian Faith”. In God and Nature. Historical Essays on the Encounter between Christianity and Science. Edited by David C. Lindberg and Ronald L. Numbers. Berkeley, Los Angeles and London: University of California Press, pp. 424–447.

Lindberg, David C. (2003): ”Galileo, the Church, and the Cosmos”. In When Science & Christianity Meet. Edited by David C. Lindberg & Ronald L. Numbers. Chicago and London: The University of Chicago Press, pp. 33–60.

Numbers, Ronald L. (2007): Science and Christianity in Pulpit and Pew. Oxford and New York: OxfordUniversity Press.

Santillana, Giorgio de (1950/1959): The Crime of Galileo. Chicago and London: The University of Chicago Press.

Shea, William R. (1986): “Galileo and the Church”. In God and Nature. Historical Essays on the Encounter between Christianity and Science. Edited by David C. Lindberg and Ronald L. Numbers. Berkeley, Los Angeles and London: University of California Press, pp. 114–135.

Wallace, William A. (1981): Prelude to Galileo. Essays on Medieval and Sixteenth-Century Sources of Galileo’s Thought. Dordrecht, Boston and London: D. Reider Publishing Company.

Wallace, William A. (1983): “Galileo and Aristotle in the Dialogo”. Angelicum vol. 60, pp. 311–332. [Julkaistu myös teoksessa Wallace, William A. (1991): Galileo, the Jesuits and the Medieval Aristotle. Hampshire: Variorum.]

Westfall, Richard S. (1989): ”The Trial of Galileo: Bellarmino, Galileo, and the Clash of Two Worlds”. Journal for the History of Astronomy 20:1, pp. 1–23.

Kuva: Victor R. Ruiz@Flickr.com. CC BY-SA 2.0.