Onko väkivaltaisuus vähenemässä? Steven Pinker ja ihmisluonnon paremmat enkelit
Psykologi Steven Pinkerin mukaan tilastolliset tosiasiat osoittavat, että elämme parhaillaan ihmiskunnan historian rauhallisinta aikaa. 1900-luvun kansanmurhista ja iltauutisissa toistuvista huonoista uutisista huolimatta ihmiskunta on kulkenut jatkuvasti parempaan suuntaan. Pitääkö tämä kuitenkaan paikkansa?
Yhdysvaltain 16. presidentti Abraham Lincoln astui virkaansa maaliskuussa 1861 sisällissodan kynnyksellä, muutaman osavaltion jo lähdettyä unionista. Kuuluisassa virkaanastujaispuheessaan Lincoln päätti vetoamalla kansallisen yhtenäisyyden puolesta, toivoen, että “luontomme paremmat enkelit” (“better angels of our nature”) pääsisivät vallalle, ja sovinto saavutettaisiin.
Harvardin yliopiston psykologi ja neurotieteilijä Steven Pinker on lainannut Lincolnin fraasin otsikoksi vuonna 2011 julkaistulle kirjalleen The Better Angels of Our Nature: Why Violence has Declined (New York: Viking, 2011). Kirjan yli 700 sivulla Pinker argumentoi, että paremmat enkelit ovat tosiaan pääsemässä voitolle taistelussa ihmiskunnan sielusta. Ihmisluonto ei ole sinänsä muuttunut, vaan sama potentiaali pahaan on edelleen olemassa. Vaikka väkivaltaa on edelleen olemassa kaikenlaisissa kammottavissa muodoissa, yksittäisen ihmisen riski kokea sitä on kuitenkin Pinkerin mukaan pienentynyt pieneen osaan aiemmasta. Pinker asettuu siis vahvasti puolustamaan nykyaikaa ja modernia ajattelua kaikkia menneisyyttä ihannoivia vastaan. Tätä samaa yleisteemaa jatkaa myös Pinkerin uudempi Enlightenment Now (2018), joka arvioidaan Areiopagilla myöhemmin.
Reaktiot Pinkerin teeseihin ovat vaihdelleet laidasta laitaan, kiitoksesta tiukkaan kritiikkiin. Microsoftin perustaja Bill Gates kutsuu kirjaa “innostavimmaksi koskaan lukemakseni teokseksi”. Tähtitieteilijä Esko Valtaoja on vakuuttunut Pinkerin “monumentaalisessa, tärkeässä kirjassaan” esittämistä tilastoista, ja biologi Richard Dawkins kirjoittaa pitävänsä Pinkeriä länsimaiden johtavana julkisena älykkönä, jonka pitäisi saada Nobelin palkinto.
Teos on kuitenkin saanut myös paljon kritiikkiä monen eri katsomuksen ja tieteenalan edustajilta. Esimerkiksi ateistifilosofi John Gray katsoo, että Pinkerin käsitys ihmiskunnan moraalisesta edistymisestä perustuu toiveajatteluun ja on selvästi virheellinen. Teologi David Bentley Hart puolestaan kirjoittaa, että Pinkerin kirja edustaa “ihmishengen hullua ja sankarillista kykyä uskoa kauniiseen valheeseen, ei vain tosiasioiden ylitse, vaan päättäväisesti tosiasioita vastaan.” Pinker ja hänen kannattajansa ovat puolestaan vastanneet kritiikkiin yhtä tiukasti. Pinkerin mielestä esimerkiksi John Gray ei ole vain väärässä, vaan “litteän maan väärässä” (“flat-earth wrong”). Mistä Pinkerin teoksessa ja siitä käydyssä keskustelussa sitten on kyse?
Pinkerin teesit
Pinkerin argumentissa on kaksi pääosaa. Ensimmäinen näistä on väite, että ihmisyhteisöjen väkivaltaisuus on vähentynyt historian aikana selvästi, vaikka ihmisluonnossa ei ole tapahtunut biologisia muutoksia. Pinker maalaa kirjassaan suurella pensselillä kuvan koko ihmiskunnan historiasta. Pinker aloittaa ihmisen varhaishistoriasta ja käy läpi koko historian, pyrkien käyttämään kaikkia saatavilla olevia tilastotietoja ja aikalaiskertomuksia, joista käy ilmi, minkätyylistä käytöstä pidettiin yleisenä ja hyväksyttävänä. Syntyy kuva, jossa muinaisen maailman ja keskiajan barbarismi, taikausko ja mielivalta ovat hiljalleen joutuneet väistymään järjen ja sivilisaation edetessä. Pinker uskoo myös tulevaisuuden olevan valoisa, vaikka ennustaa, että paikallisesti ja ajoittain ihmiskunta voi toki myös taantua pois saavutetusta edistyksestä.
Argumentin toinen pääosa on väitetyn trendin (väkivallan määrän suhteellisen vähenemisen) selittäminen. Olennaista on löytää tekijöitä, jotka pienentävät kannusteita väkivaltaisuuteen ja antavat lisämotivaatiota ongelmien väkivallattomaan ratkaisemiseen. Pinkerin mielestä mikään yksittäinen tekijä ei riitä, vaan selitys on rakennettava viidestä osasta.
Ensinnäkin (1) vahva valtio järjestyksen takaajana ja oikeuden tuojana sekä väkivaltamonopolina hillitsee yksityistä väkivaltaa.
Toiseksi (2) lisääntynyt kaupankäynti antaa kannustimen elää rauhassa, sillä tämä hyödyttää kaikkia osapuolia.
Kolmanneksi (3) naisten yhteiskunnallisen aseman paraneminen ja naisten arvojen laajempi omaksuminen (Pinkerille yhteiskunnan “naisellistuminen”) edistää väkivallattomien ongelmanratkaisutapojen käyttöä, sillä naiset ovat miehiä vähemmän väkivaltaisia.
Neljänneksi (4) kosmopoliittisuus ja siihen liittyvä uusien näkökulmien omaksuminen laajentaa sitä joukkoa, jota kohtaan ihminen voi kokea empatiaa.
Viidenneksi (5) järjen vahvempi asema valistuksen myötä antaa mahdollisuuden kumota väkivaltaan kannustavat myrkylliset ideologiat. Pinker luottaa vahvasti järkevän keskustelun voimaan ja kykyyn ratkaista myös moraaliset ja poliittiset erimielisyydet. Kun vapaa keskustelu sallitaan, ei julmuutta voida enää harjoittaa, koska sillä ei jää oikeutusta.
Monet tekijöistä vaikuttavat uskottavasti todella edistävän väkivaltaisuuden vähenemistä. Esimerkiksi Valtaoja toteaa, että Pinkerin kirjallisuutta koskevan teesi (jota Pinker käsittelee neljännen kohdan alla) on “vastustamattoman kaunis. Kirjallisuus on tehnyt meistä ihmisiä. Eikä ainoastaan tietokirjallisuuden kautta lisääntynyt ymmärrys, vaan myös kaunokirjallisuus. […] Seitsemän veljestä, Punainen viiva, Täällä Pohjantähden alla, Puhdistus… Kun pystymme jakamaan kirjallisuuden kautta yhteisen ihmisyytemme, kykenemme myös kohtelemaan toista kuten haluaisimme itseämme kohdeltavan.”
Pinker myöntää kuitenkin itsekin, että asioiden väliset riippuvuussuhteet ovat monimutkaisia, eikä mikään yksittäinen tekijä ole vastuussa väitetystä väkivallan vähenemisestä. Monien tekijöiden kohdalla voisi kysyä, eikö kukin tekijä jo edellytä itsessään varsin vahvaa pyrkimystä rauhaan ja väkivallan vähentämiseen.
Esimerkiksi oikeudenmukainen valtio edellyttää vahvaa jaettua käsitystä oikeudenmukaisuudesta ja yksittäisten ihmisten arvosta, jotta valtio ei luisu tyranniaksi. Kunnollinen kaupankäynti edellyttää jo vahvaa luottamusta siihen, että kerätty omaisuus voidaan säilyttää, eikä paikallinen tyranni tule ryöstämään vaivannäön hedelmiä. Naisten aseman paraneminen edellyttää jo sitä, että valta jakautuu muuten kuin väkivallan perusteella. Halu ylipäätään kuunnella muita näkökulmia ja luottamus järkevän dialogin mahdollisuuksiin edellyttää myös paljon, kuten nykyäänkin esimerkiksi sosiaalisen median keskusteluista on havaittavissa.
Kriitikot ovatkin sitä mieltä, että vaikka Pinkerin kuvaamilla yksittäisillä tekijöillä on vaikutusta, hänen historiasta ja ihmiskunnan moraalisesta kehityksestä maalaamansa kokonaiskuva on kuitenkin vakavasti harhaanjohtava. Myös Pinkerin uskontokriittisyys on herättänyt vastareaktioita. Vaikka Pinker myöntää uskonnon monimuotoisuuden (eikä siis pidä uskontoa pelkästään negatiivisena ilmiönä), hän ei kuitenkaan pidä uskontoa myöskään merkittävänä hyvänä vaikuttajana historiassa.
Edistyksestä ovat olleet vastuussa humanistit ja valistusajattelijat, ja “järjen aikakautena” kehitetty filosofia on se keskeinen ideakokonaisuus, joka on kaatanut väkivaltaiset järjestelmät. Uskonto on ollut kehityksessä mukana vain silloin, kun teologit eivät ole pitäytyneet turhan tarkasti omaan perinteeseensä, vaan ovat antautuneet “humanistisen aallon vietäviksi”.
Historia kohti parempaa huomista?
Pinkerkin myöntää, että väkivallan väheneminen ei ole ollut tasaisesti etenevä prosessi, ja nykyäänkin on odotettavissa, että paikoitellen väkivalta voi lisääntyä. Onko hän kuitenkin oikeassa siinä, että paremmat enkelit ovat pääsemässä voitolla historian pitkässä jatkumossa tarkasteltuna?
Ainakin rajatussa määrin kriitikotkin myöntävät tämän teesin oikeaksi. Esimerkiksi rikostorjuntaneuvos Jukka-Pekka Takala arvioi, että poikkeuksia trendiin on: “Suomen henkirikollisuus nousi 1900-luvun alussa kaksin–kolminkertaiseksi 1800-luvun tasosta ja Ruandassa surmattiin vain parikymmentä vuotta sitten 10 prosenttia koko väestöstä. Mutta keskimäärin väkivalta näyttää vähentyneen ainakin Euroopassa. Epävarmempaa on, miten hyvin se pätee ja ajoittuisi niissä osissa maailmaa, jotka ovat olleet viimeisen puoli vuosituhatta etäämpänä maailman valtakeskuksista.”
Jos vertaamme nykyajan Eurooppalaista kulttuuria vaikkapa antiikin Roomalaisen yhteiskunnan väkivaltaisuuteen ja orjuuden yleisyyteen, vaikuttaa myös selvältä, että on tapahtunut valtavia muutoksia ajattelutavassa. Toisaalta 1900-luvulla on myös harjoitettu käsittämättömän paljon väkivaltaa, eikä vahva valtio ole välttämättä merkinnyt rauhaa, vaan myös terroria sekä oman että muiden maiden kansalaisia kohtaan. Pinkerin kriitikoista esimerkiksi Gray ja Hart ovatkin painottaneet edelleen sitä, että 1900-luku oli historian väkivaltaisimpien joukossa.
Pinker hylkää ajatuksen 1900-luvun väkivaltaisuudesta kirjassaan ja vastauksessaan Graylle vetoamalla tilastoihin. Arkeologisten ja kirjallisten lähteiden perusteella on mahdollista arvioida muinaisten yhteiskuntien asukasmääriä ja sodassa kuolleita, ja Pinkerin mukaan näin voidaan osoittaa, että muinaisissa sodissa kuoli suhteellisesti arvioiden suurempi osa väestöstä. Samoin myös esimerkiksi tapahtuneita murhia ja muita väkivaltarikoksia tulee Pinkerin mielestä suhteuttaa väestön määrään. Yksilön kannalta merkityksellisin yhteiskunnan väkivaltaisuuden mittari on näet se, kuinka todennäköisesti yksilö joutuu kohtaamaan väkivaltaisen kuoleman. Näin Pinkerin menetelmällä esimerkiksi 100 hengen eskimokylä, jossa kaksi ihmistä kokee väkivaltaisen kuoleman, on väkivaltaisempi kuin 200 miljoonan ihmisen yhteiskunta, jossa miljoona ihmistä teloitetaan systemaattisesti.
Hartin mielestä tämäntyylinen logiikka on lähtökohdiltaan virheellistä, ja ajan väkivaltaisuutta tulisi arvioida kuolleiden absoluuttisen määrän ja tapahtumistavan perusteella, ei vain tilastollisesti suhteutettuna väestömäärään. Esimerkiksi holokausti ei olisi ollut moraalisesti vähemmän kammottava tapahtuma, jos Saksassa olisi ollut kaksi kertaa enemmän ihmisiä. Yksilöiden kohtaama riski ei ole hyvä tapa arvioida yhteiskunnan moraalin kehittymistä. Hyvä yleiskatsaus 1900-luvun hirmutekoihin löytyy Jonathan Gloverin kirjasta Ihmisyys (2002).
Kriitikot ovat myös nostaneet esiin useita tekijöitä, jotka voivat muuttaa Pinkerin dokumentoimien tilastojen merkitystä. Yksi tällainen tekijä on moderni lääketiede, jonka ansiosta lapsikuolleisuus on vähentynyt ja elinikä on pidentynyt. Tämän seurauksena väkivaltaa eniten harjoittava väestönryhmä (aikuiset miehet) muodostaa nyt suhteessa pienemmän osan väestöstä kuin aiemmin. Lisäksi monet entisaikaan kuolettavaksi koituneet, tappeluissa saadut vammat pystytään nyt hoitamaan, mistä johtuen väkivaltaisia kuolemia tapahtuu myös harvemmin. Väkivalta on myös muuttanut muotoaan, ja esimerkiksi Yhdysvalloissa vankilassa olevien kansalaisten määrä on huomattavan suuri verrattuna aiempaan.

Enkeleitä ja kerubeja New Yorkin Central Parkissa.
Muinaisten ja keskiaikaisten yhteiskuntien osalta Pinkerin käyttämiä lukuja voidaan myös pitää epäluotettavina. Esimerkiksi kaupunkien asukasmäärät ja sodissa kuolleiden määrät tulisi joidenkin kriitikkojen mukaan arvioida paremmin, ja kun näin tehdään, Pinkerin kuvaama käyrä tasoittuu. Tilastotieteilijä Nassim Taleb väittääkin, että Pinkerin tilastoissa on useita menetelmävirheitä. Pinker ei ole perääntynyt kritiikin edessä, vaan on puolustanut päätelmiään yhtä tiukkaan sävyyn.
Tilastojen lisäksi Pinkerin on sanottu esittävän myös turhan yksipuolisen käsityksen monista ajanjaksoista. Esimerkiksi keskiajan osalta Pinker ei käsittele keskiajan myönteistä moraaliedistystä, esimerkiksi sairaalojen perustamista, orjakaupan romahdusta, Jumalan rauha-liikettä ja monia moderniinkin ihmisoikeuskäsitykseen vaikuttaneita keskiajan teologisia, filosofisia ja oikeudellisia keskusteluja. Pinker valikoi esiteltäväksi vain negatiivisia asioita, ja osa hänen esimerkeistään vaikuttaa vain väärinymmärryksiltä. Pinker esimerkiksi todistelee myöhäiskeskiajan tapojen barbaarisuutta viittaamalla Desiderius Erasmuksen tapaoppaaseen vuodelta 1530. Siinä ihmisiä opastettiin muun muassa olemaan lyömättä toisiaan ruokapöydissä ja virtsaamatta ympäri taloa. Kun tällaista pitää opastaa, on tämä todistusaineistoa siitä, että kyseessä on yleinen ongelma.
Pinker ei kuitenkaan huomioi, että kyse on nuorten poikien opastukseen tarkoitetusta kirjasesta. Tietynikäiset pojat tarvitsevat nykyäänkin vastaavaa opetusta, eikä opasta voida siis käyttää esimerkkinä keskiajan ja nykyajan tapojen erosta tässä kohden (vaikka sellaisia varmasti paljon onkin).
Miten selittää parempien enkelien voitto (jos se on tapahtumassa?)
Kuten sanottua, useimmat kriitikot ovat kuitenkin sitä mieltä, että päätelmä väkivaltaisuuden suhteellisesta vähenemisestä pitää paikkansa ainakin Euroopassa ja ainakin maailmansotien jälkeisenä pitkänä rauhanaikana. Tässä kohden tilastotiedot vaikuttavat varsin selviltä. Tämä on toki historiallisesti ajatellen lyhyt ajanjakso, ja meidän voi ajatella olevan myös onnekkaita, sillä ydinsodan syttyminen on ollut useita kertoja hyvin lähellä (katso esimerkiksi neuvostoliiton ydinsukellusveneen upseerin Vasili Arhapovin tapaus Kuuban kriisin ajalta, jossa Arhapov esti kapteenin suunnitelman laukaista ydinaseet Yhdysvaltoja vastaan. Jos näin olisi käynyt, ei Pinkerin kirjaa olisi voinut kirjoittaa.
Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton häviöt tuskin olivat nekään historiallisia vääjäämättömyyksiä ainakaan tapahtuneessa aikataulussa, ja nykymaailma näyttäisi varsin toisenlaiselta, jos 2. maailmansota ja kylmä sota olisivat päättyneet eri tavalla. Nykyäänkin omia kansalaisiaan sortava Kiina omaa globaalia vaikutusvaltaa, ja erilaisia kriisejä on jatkuvasti. Pinker ei tässä teoksessaan juurikaan kirjoita ylikulutuksen ja saastutuksen aiheuttamista ongelmista, jotka ovat nykyisen teknologisen kehityksen ja länsimaiden aineellisen hyvinvoinnin varjopuolia; myöhemmin hän on toki pyrkinyt täydentämään kokonaiskuvaa tältä osin. Kaikenkaikkiaan sivistys ja demokratia vaikuttavat haavoittuvilta saavutuksilta, jotka kyllä kannattelevat ihmisiä, mutta joiden säilyttämiseksi täytyy tehdä edelleen myös työtä.
Voidaan myös uskottavasti väittää, että myös yleisissä länsimaisissa moraalisissa käsityksissä on tapahtunut merkittävää myönteistä muutosta, jos vertailukohdaksi otetaan vaikkapa mainittu antiikin Rooman yhteiskuntaa, jonka vallitseva moraalikäsitys hyväksyi valloitussodat, orjuuden, alempisäätyisten raiskaukset, väkivaltaiset gladiaattoritaistelut ja lapsensurmat. Ihmisoikeuksilla on pitkä historia, mutta nykyisessä poliittisessa keskustelussa niiden merkitys on kiistatta suuri. Tämä kehitys täytyy toki selittää jotenkin.
Teologi David Bentley Hartin teesit teoksessa Ateismin harhat (2010 – teos käsittelee ateismia varsin vähän) ovat kiinnostava vertailukohta Pinkerin näkemyksillä. Kuten Pinker, Hartkin katsoo länsimaissa tapahtuneen moraalista kehitystä, jos verrataan tilannetta Antiikin Roomaan. Tässä kirjoittajat kuitenkin eroavat. Siinä missä Pinker katsoo valistusajan filosofian olevan keskeinen nykyaikaa parantanut tekijä, Hart katsoo ideoiden ketjun ulottuvan paljon pidemmälle, kristinuskoon. Hartin mukaan ajatus ristiinnaulitusta Jumalasta oli se keskeinen tekijä, joka runnoi ajatuksen jokaisen ihmisen arvosta länsimaiseen moraalikäsitykseen. Tätä seurasi esimerkiksi edellämainittujen moraalisten vääryyksien tuomitseminen.
Tämä ei tarkoita sitä, ettei uskonnollisista motiiveista olisi myös tehty hirmutekoja. Hartin arvio kristillisen teologian ja valistuksen merkityksestä on kuitenkin radikaalisti erilainen kuin Pinkerin. Hartin mukaan ajatus ihmisarvosta on nyt painunut syvällä länsimaiseen moraalipsyykeeseen, mistä johtuen käsityksen uskonnollisia juuria ei välttämättä aina tunnusteta. Hän kuitenkin painottaa, että ajatuksen hyväksynnässä ei ollut mitään historiallisesti vääjäämätöntä. Irrallaan teologisesta perustasta “valistunut järki” ja absoluuttisena auktoriteettina toimiva valtio on yhtä hyvin voinut päätyä myös hirmutekojen oikeuttamiseen erilaisten ideologioiden nimissä, kuten Ranskan vallankumouksessa ja kommunismissa. Kuten myös John Gray huomauttaa, valistuksen perilliset ovat käyttäneet järkeä myös perustelemaan rasismia ja erilaisten hirmutekojen ja väkivallan tarpeellisuutta.
Mitä tulevaisuudelta sitten voidaan odottaa? Pinker tarjoaa lukijoilleen paljon kaivattua toivoa epävarman maailman keskellä. Tulevaisuuden voidaan Pinkerin mukaan hyvällä syyllä olettaa olevan parempi kuin nykyisyys, sillä järjen voima on osoittautunut vahvaksi, ja ihmiskunnan historia on moraalisen kehityksen historiaa. John Grayn mielestä Pinkerin kirjan suosio onkin merkki siitä, että järjen voimaan luottava ateistikin tarvitsee uskoa tulevaisuuteen. Gray ehdottaakin ironisesti historiallisia tilastotietoja toistelevan mekaanisen laitteen valmistamista tulevaisuususkoa kaipaaville skeptikoille. Laite toteuttaisi samantyyppistä funktiota kuin tiibetiläinen rukousmylly, mutta vain ateistisesta näkökulmasta hyväksyttävämmällä tavalla.
Grayn vitsailusta huolimatta Pinkerin pyrkimystä löytää perusteita toivolle täytynee kuitenkin pitää arvokkaana. Pinkerin kirjan suuret johtopäätökset eivät välttämättä ole luotettavia, mutta on kirjassa myös hyviä oivalluksia. Lisäksi kirjan kuvaus nykyisyyden hyvistä puolista on tervetullut muistutus siitä, millaisista edistysaskeleista asioista saamme olla kiitollisia edellisille sukupolville.
Jos pidit lukemastasi, tykkää Areiopagista Facebookissa, seuraa Twitterissä ja tilaa kirjoitukset sähköpostiisi.
Kuva 1: Luke Stackpoole@Unsplash.com.
Kuva 2: Thomas Hawk@Flickr.com. CC BY-NC 2.0.