Oletko joskus miettinyt miksi joku ei vakuutu, vaikka tarjoat kuinka hyviä perusteluja jonkin näkemyksen puolesta? Miksi erimielisyys näyttää olevan lähtemätön osa ihmiskulttuurien eloa? Dosentti Olli-Pekka Vainio arvioi Hugo Mercierin ja Dan Sperberin uutta kirjaa, jossa vastataan muun muassa näihin kysymyksiin.

Psykologien ja kognitiotieteilijöiden keskuudessa on vallinnut pitkään kahakka, joka on saanut dramaattisen nimen ”rationality war” (Samuels et al. 2002). Ongelman ytimessä on ollut kiista siitä, mitä inhimillinen järkevyys oikeastaan on ja kuinka tyhmiä tai viisaita me loppujen lopuksi olemme.

Yhtäältä aatehistoriamme toistaa meille sitä, kuinka järki on se ihmisen osa, joka on kaikkein hienointa ja mahtavinta. Tähän ylistyslauluun yhtyvät niin kristityt teologit kuin darwinistitkin:

”Kaikista ihmismielen kyvyistä, minun on myönnettävä, että Järki on kaikkein korkein” (Charles Darwin, The Descent of Man)

”On todella niin, että järki on kaikkien asioiden asia ja pää, kaikista tämän elämän asioista paras – jotain jumalallista. Se on kaikkien tieteiden keksijätär ja johtajatar, juridiikan, lääketieteen, ja minkä tahansa, missä vain ihmisillä tässä elämässä on viisautta, voimaa tai kunniaa.” (Martti Luther, Disputatio de homine)

Mutta miksi sitten on niin, että tarkkaillessamme ihmisten arkista päättelyä havaitsemme välittömästi heidän tekevän melko järjettömiä valintoja, ja kuinka henkilöt voivat päätyä aivan vastakkaisiin kantoihin, vaikka heillä on sama todistusaineisto? Tätä arvoitusta käsittelevät kognitiotieteilijät Hugo Mercier ja Dan Sperber uudessa kirjassaan The Enigma of Reason (Mercier & Sperber 2017).

Kaksi mieltä?

Vakiintuneen käsityksen, eli niin sanotun kaksoisprosessiteorian mukaan, ihmisen järkeily perustuu kahteen toisistaan erilliseen, mutta toisiaan tukevaan järjestelmään, joita kutsutaan arkisesti intuitioksi (Tyyppi1, T1) ja reflektioksi (Tyyppi2, T2). Ensimmäinen tyyppi (T1) huolehtii perustavista kognitiivisista tehtävistämme. Se on nopea, tehokas ja alitajuinen, ja suurin osa ajattelustamme ja päätöksenteostamme nojaa siihen. T1 toimii automaattisesti ja säästäväisesti eikä se ole suoranaisesti tietoisen kontrollin alaisuudessa.

Haitalliset kognitiiviset vinoumat (engl. bias) voivat helposti kaapata T1:n, etenkin kun olemme kiireessä ja väsyneitä tai muutoin hankalassa tilanteessa. Teemme päivittäin vain muutamia päätöksiä luottaen T2:een, joka on hidas, paljon energiaa kuluttava ja tietoinen. T2 hyödyntää logiikan yleisiä sääntöjä, mutta sen käyttö on meille hyvin työlästä.

Yksi tapa vastata järjen ongelmaan on todeta, että ihmisen toiminta on pääsääntöisesti epärationaalista, koska suosimme vinoumien riivaamaa T1-päättelyä. Ratkaisu tilanteeseemme olisi löytää keinoja hyödyntää enemmän T2-päättelyä. Esimerkiksi nobelisti Daniel Kahneman kannattaa tätä näkemystä. (Kahneman 2011)

Vastakkaisella puolella ”rationaalisuussodassa” on esimerkiksi saksalainen psykologi Gerd Gigerenzer (Gigerenzer 2007). Hänen mukaansa Kahneman määrittelee rationaalisuuden ihanteen lähtökohtaisesti väärin ­– ikään kuin ihmiselle luontaisinta olisi tietokoneen kaltainen tietoinen, looginen päättely. Gigerenzerin mukaan ihmiskognition tiedostamattomilla vinoumilla, peukalosäännöillä ja heuristiikoilla on merkittäviä hyötyjä ja ne mahdollistavat sekä arkisen että kehittyneen kognition hyvin tehokkaasti. Gigerenzerin mukaan ihmisen intuitiivinen päättely on sellaisenaan rationaalista, mutta ongelmia syntyy silloin, jos intuitiivista päättelyä käytetään tilanteissa, joihin se ei luontaisesti sovellu.

Mercier ja Sperber väittävät kuitenkin, ettei kaksoisprosessiteoria voi pitää paikkaansa ainakaan nykyisessä muodossaan. Esimerkiksi T2-päättely on sekin monien vinoumien vaivaamaa. Lisäksi meillä ei näytä olevan keinoja tosielämässä erottaa tilanteita, joissa vain jompikumpi tyyppi olisi aktiivinen. Toistaiseksi ei ole selvää jääkö kaksoisprosessiteoriasta mitään jäljelle tämän kritiikin jälkeen.

Järki varastomiehenä

Mercierin ja Sperberin mukaan järkeilystä vastaa vain yksi systeemi, joka koostuu perusteista (reasons) ja niihin pohjautuvista intuitiivisesta johtopäätöksistä (conclusions). Perusteilla tarkoitetaan psykologisia motivaatioita, eräänlaisia syvätason aksioomia, jotka muodostavat arvojärjestelmämme pohjan. Järki on ikään kuin varastomies, jonka tehtävä on hyödyntää tätä arvojärjestelmää, jonka perusteella se esittää meille toimintasuosituksia. Tyypillisesti nämä suositukset ovat ainakin aluksi melko huonoja ja reflektoimattomia. Ihminen on huono oman toimintansa tulkki ja useat testit osoittavat kuinka nämä johtopäätökset ovat normaalisti vain post hoc -rationalisointeja, joilla varsin opportunistisesti yritämme oikeuttaa toimintamme itsellemme ja muille.

Intuitioiden, perusteiden ja johtopäätösten suhde perustuu moniin kognitiivisiin vinoumiin, joiden tehtävä on mahdollistaa nopea päätöksenteko ja yksilön selviytyminen. Totuus ja objektiivisuus ei välttämättä ole tässä vaiheessa arvoista se tärkein. Intuitiot ovat yhtäältä samankaltaisia kuin näköhavainnot tai muistikokemukset. Intuitioihin kuitenkin liittyy tietyiltä osin voimakkaampi emotionaalinen side: intuitiomme eivät vain kerro meille sen, että me olemme oikeassa, vaan että minä olen jollakin tapaa aktiivisesti kyseisen intuition takana, jolloin intuition yhdistyy tunto kognitiivisesta kompetenssista ja erityisestä itseluottamuksesta. Intuitioilla on näin meihin lähes vastustamaton auktoritatiivinen voima.

Meille on luontaista ajatella, että intuitiomme pohjautuvat järjen tuottamiin perusteisiin ja argumentteihin, vaikka todellisuudessa järki todellisuudessa vain hyödyntää muita intuitioita muodostaessaan uusia intuitiota. Ihmisen järkeily on näin ollen luontaisesti kehällistä, ja se tähtää aina ensisijaisesti siihen, kuinka me voimme oikeuttaa oman valintamme tai kantamme muiden silmissä. Järkeily ei siis tähtää ensisijaisesti totuuteen, vaan selviytymiseen. Tietenkään ei ole syytä olettaa, että nämä päämäärät olisivat välttämättä ristiriidassa keskenään. Usein se mikä on totta, edistää myös selviytymistä. Silti aina ei ole näin, vaan usein epätotuus, kuten itselle ja muille valehtelu, voi näyttäytyä rationaalisena toimena.  

Onnettomat ekspertit

Mercierin ja Sperberin mukaan ihmisjärkeä koskeva teorianmuodostus on mennyt hakoteille, koska filosofit ja tieteentekijät ovat ottaneet yhden omalle ammattikunnalleen keskeisen työkalun ja yleistäneet sen koskemaan kaikkea inhimillistä toimintaa. Vaikka logiikka on kiinnostavaa ja sillä on monia hyötyjä, syllogistinen päättely ei näytä olevan ihmiselle kovinkaan luonnollista.

Ehkä ajattelet, että koska sinulla on maisterin tutkinto joltakin hienolta alalta ja vieläpä iso lista vertaisarvioituja julkaisuja parhaissa tieteellisissä journaaleissa, sinä olet tämän ongelman yläpuolella. Väärin. Yllä esitetty analyysi koskee meitä kaikkia. Riippumatta siitä, mikä on filosofiamme, uskontomme tai maailmankatsomuksemme.

Asiantuntijat eivät näytä olevan erityisasemassa. Esimerkiksi etiikan professorit, joilla on siis huimasti enemmän tietoa eettisistä teorioista, toimivat arjessaan aivan yhtä moraalittomasti tai epärationaalisesti kuin minkä tahansa muun aineen professorit. Suurempi tietomäärä ja kokemus näyttää lisäksi korreloivan umpimielisyyden kanssa. Asiantuntijuus tuntuu luovan eräänlaisen savuverhon yksilön ympärille, jonka varassa hän pyrkii ulottamaan asiantuntijuuttaan alueille, joista hän ei itse asiassa tiedä paljoakaan. Lisäksi hän määrittää omille teorioilleen liian suuren varmuusasteen, jopa siinä määrin, että hänestä tulee maallikkoa kykenemättömämpi arvioimaan vaihtoehtoisia näkemyksiä.

Kriittisen ajattelun sääntöjen opettaminen ei sekään näytä lisäävän kriittistä ajattelukykyä. Suorastaan koomista on, että henkilöt jotka ovat harjaantuneita huomaamaan päättelyvirheitä muiden ajattelussa, ovat usein samoja henkilöitä, joiden on vaikea arvioida omaa toimintaansa kriittisesti ja samoilla kriteereillä. (Mercier & Sperber 2017, 214, 297)

Järjen ihanteellinen konteksti

Järki on kehittynyt evoluution myötä ratkaisemaan ensisijaisesti tietyntyyppisiä käytännöllisiä ongelmia. Esi-isiemme selviytymisen kannalta olennaisia kysymyksiä olivat vaikkapa kysymykset “kuinka saamme tuon mammutin parhaiten hengiltä” tai “miten jakaa ryhmän kesken alimitoitetut resurssit”. Tällaisiin ongelmiin järki puree varsin hyvin. Yksi todiste tästä on jo se, että ihmislaji selvinnyt näinkin pitkään.

Mercierin ja Sperberin mukaan järjen tehtävä on tuottaa perusteita sosiaalista käyttöä varten. Järkeilyn varsinainen subjekti on siis ihmisyhteisö, ei ihmisyksilö.

Järki on parhaimmillaan silloin, kun kolme ehtoa täyttyy. Ensinnäkin neuvottelevan ryhmän tulee olla verrattain pieni, maksimissaan noin 300 henkeä. Toiseksi ryhmän jäsenillä tulee olla yhteinen päämäärä. Kolmanneksi ryhmän sisällä tulee vallita erimielisyys keinoista, joilla yhteiseen päämäärään pyritään.

Ensimmäinen ehto on itsestään selvä. Keskustelu ei onnistu kovin suurissa ryhmissä ja siksi ihmiskulttuurit ovat kehittäneet erilaisia edustuksellisia järjestelmiä, joissa päätöksentekoprosessi ulkoistetaan ja keskitetään tietyille yksilöille. Jotta voisimme puhua jollain tapaa selkeästä ryhmästä, sille tulee olla jokin yhteinen päämäärä tai idea. Jos tämä puuttuu, ei ole ryhmääkään, joka voisi järkeillä yhdessä. Ryhmän kasvaessa mahdollistuu luonnollisesti se, että ihmiset alkavat keksiä eriäviä päämääriä. Yksinkertaisin ratkaisu on tietenkin ollut perustaa uusi yhteisö, joka jakaa kyseisen päämäärän. Toinen vaihtoehto on luonnollisesti väärin ajattelevien tuhoaminen.  

Erimielisyyden rooli järkeilyssä on keskeinen seuraavasta syystä. Yksilö kykenee tehokkaasti tuottamaan perusteita perustuen omiin intuitioihinsa, jotka ovat kokoelma maailmaa koskevia representaatioita. Nämä ovat puolestaan uniikkeja hänelle itselleen. On mahdotonta, että yksittäinen ihmisyksilö kykenisi ymmärtämään välittömästi kaikkien muiden perspektiivit. Mutta toisaalta hänen ei tarvitsekaan, koska muut hoitavat oman tonttinsa aivan yhtä hyvin kuin hän itse. Kun nyt eri perspektiivit tulevat yhteen, alkaa perusteiden arviointi.

Ihmiset ovat tyypillisesti huonoja arvioimaan omia perusteitaan, mutta hyviä arvioimaan muiden perusteita. Siksi yhteisöllinen järkeily on niin tärkeää. Ilman sitä jokainen jää omien vinoumiensa vangiksi ja päätyy toimimaan epärationaalisesti. Logiikan hyöty tässä kaikessa on siinä, että vaikka se ei aina vakuutakaan, se kuitenkin parhaimmillaan haastaa vastaamaan annettuun argumenttiin, joka puolestaan vie järkeilyprosessia eteenpäin.

Järjen uudet haasteet  

Haasteena nykymaailmassa on se, että monet keskeiset ongelmat ovat luonteeltaan sellaisia, ettei järkeä ole suunniteltu niiden ratkaisemiseen. Ihmispopulaatio on liian suuri ja hajallaan, ei ainoastaan maantieteellisesti vaan myös kulttuurisesti. Tämä ei vaikeuta ainoastaan päätöksentekoa, koska yhteinen päämäärä ja ”sense of we” puuttuu, vaan myös tekee ongelmista niin monimutkaisia että kaikkien yksityiskohtien ja muiden muuttujien huomioiminen on lähes mahdotonta.

Äskettäin tämänsuuntaisen huomion koskien on tehnyt William Vollman, jonka mukaan ilmastonmuutos on luonteeltaan sen tason ongelma, jolle ihmiskunta ei voi tehdä mitään.

Ihmisluonto siis estää ratkaisun löytämisen ja toimeenpanon. Tämä on tietenkin varsin synkähkö kuvaus ihmiskunnan tulevaisuudesta, muttei missään mielessä epärealistinen sellainen.

Mercierin ja Sperberin käsitys järjestä auttaa ymmärtämään myös sitä, miksi sosiaalinen media on osoittautunut niin tuhoisaksi välineeksi. Jokainen, joka on joskus yrittänyt väitellä Facebookissa, tietää, että kyseessä on ajanhukka par excellence. Nimestään huolimatta sosiaalinen media ei ole oikeasti sosiaalinen. Emme kohtaa virtuaalipersoonia oikeina persoonina, jolloin ne prosessit jotka ohjaavat normaalia järkeilyämme eivät kytkeydy päälle. Sen sijaan kohtelemme virtuaalipersoonia kuin elottomia objekteja.

Lisäksi sosiaalinen media mahdollistaa keinotekoisten ryhmien (”kuplien”) syntymistä, jossa omaa ajattelua vahvistetaan luomalla ryhmäajattelua tukevia verkostoja. (Garimella 2018) Nyky-yhteiskunta on myös niin moniarvoinen, että keskivertolänsimaalainen kohtaa päivässä enemmän vieraita kulttuureita ja maailmankatsomuksia kuin hänen isovanhempansa koko elämänsä aikana. Jos tähän yhdistetään vaatimus olla näistä kaikista jotain mieltä ja ilmaista kantansa julkisesti, seuraus ei voi olla voi kovin syvällinen.

Kuinka käyttää järkeä?

Aiempi kaksoisprosessiteoriaa mukaileva näkemys keskittyi manaamaan ihmistyperyyttä ja antamaan ohjeita, kuinka ohjata ihmisen järkeilyä enemmän tietokoneen suuntaan (Ole looginen!). Toisaalta enemmän intuitioon luottava suuntaus taas on pyrkinyt välittömien vaikutelmien, tunteiden ja intuitioiden kunnianpalautukseen (Seuraa sydäntäsi!). Mercierin ja Sperberin teorian näkökulmasta kumpaakin näistä ohjeista voidaan pitää vakavasti puutteellisina. Ei täysin huonoina sinänsä, mutta osatotuuksina.

Intuitiot voivat olla aivan yhtä hyvin huonoja kuin hyviäkin. Siksi on riskaabelia väittää, että intuitiivinen ajattelu sinänsä olisi jotenkin erinomaista. Syvällinen reflektiivinen ajattelu taas on yksilöille useimmiten mahdotonta tai ainakin äärimmäisen hankalaa. Mercier ja Sperber lähtevät liikkeelle intuitioista välttämättömänä asiantilana, josta käsin tulisi edetä sosiaaliseen järkeilyyn, jossa intuitioita arvioidaan kriittisesti. Järki on väline, joka tuottaa tehokkaasti intuitiivisia perusteita julkiseen keskusteluun, ja tässä keskustelussa logiikalla ja syllogismeillä voi olla välineellinen hyöty.

Jos palataan vielä kaksoisprosessiteoriaan ja sen mahdollisesti heuristiseen hyötyyn niin Mercierin ja Sperberin mukaan ihanteellinen T2-päättelijä olisi henkilö, jolla ei ole lainkaan intuitioita käsiteltävästä asiasta tai jonka intuitiot menisivät ristiin. Kokonaan eri asia on, missä määrin me voimme olla tällä tapaa vahvoista intuitioista vapaita? Vaikka meillä ei olisikaan intuitioita vaikkapa SOTE-uudistuksesta sinänsä, meillä on runsaasti intuitiota muista asioista, jotka väistämättä alkavat vaikuttaa heti kun alamme lusikoimaan SOTE-soppaa.

Varsinainen ongelma on kuitenkin se, että jos olemme intuitioista vapaassa tilassa, valitsemme kantamme tyypillisesti sen mukaan mitkä perusteet ovat meille helpoimpia hyväksyä eli sellaisia jotka ovat meille kognitiivisesti vaivattomia (tämä ilmiö tunnetaan nimellä cognitive ease). Tässä mielessä objektiivinen käytännöllisiä asioita koskeva päättely voi olla haave, joka jää ikuisesti saavuttamatta.

Inhimillistä yhteistoimintaa edistää luonnollisesti se, jos voimme tunnistaa toisen hyväksi perusteiden esittäjäksi ja luotettavaksi auktoriteetiksi. Tämänkaltaisesta lähtötilanteesta on paljon helpompaa harjoittaa hedelmällistä päättelyä kuin jos meillä on voimakas kielteinen käsitys keskustelukumppanimme tiedollisista kyvyistä tai persoonasta ylipäätään. Tästä syystä syntyy käsitys kansalaishyveistä, jotka ovat juuri sellaisia ominaisuuksia, jotka pitävät järjen sosiaaliset rattaat hyvin voideltuina. Tällaisia hyveellisiä periaatteita ovat esimerkiksi seuraavat:   

• Kohtele toisia kohteliaasti ja kunnioittavasti.
• Edistä aitoa dialogia kuuntelemalla ja esittämällä kysymyksiä.
• Ole avoin vaihtoehtoisille näkemyksille.
• Ole kärsivällinen, äläkä loukkaa tai loukkaannu tarpeettomasti.
• Pyri tarkkuuteen ja herkkyyteen yksityiskohtien suhteen.
• Älä esitä muita parempaa.

Nämä periaatteet ovat kuitenkin hyödyllisiä silloin, kun ihmiset ovat yhtä mieltä tavoiteltavasta päämäärästä. Niiden teho heikkenee huomattavasti silloin, jos erimielisyys päämäärästä kasvaa liian suureksi. Tässä tilanteessa on hyvin luonnollista pitää toista joko hulluna, typeränä tai jopa pahana. Tämä puolestaan toimii oikeutuksena kansalaishyveistä luopumiselle ja sodankäyntimoodiin siirtymiselle, mikä näyttää olevan varsin yleistä esimerkiksi amerikkalaisen kulttuurisodan kontekstissa. (Lilla 2017)

Mercier ja Sperber nostavat esiin myös ongelman, joka liittyy yhteiskuntiemme poliittiseen rakenteeseen. Edustuksellinen demokratia ulkoistaa ongelmat ja tekee niistä abstrakteja, joita käsitellään “mediassa”. Tämä puolestaan lisää polarisaatiota. Mutta jos yksilöt keskustelevat pienessä ryhmässä tavoitteenaan päästä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen, niin argumenttien laatu paranee ja keskinäinen ymmärrys kasvaa. Ihmiset myös muuttavat mieltään herkemmin ja alkavat arvostaa vastapuolta enemmän sekä luottaa heihin. Monissa suurissa ja vaikeissa kysymyksissä laajojen kansanjoukkojen mielen muuttaminen on kuitenkin hyvin aikaavievää. Esimerkiksi orjuuden lakkauttamiseen johtanut keskustelu kesti satoja vuosia.

Kuinka nyt siis vastata kysymykseen: miksi me olemme niin tyhmiä?

Yhtäältä on sanottava, että me emme ole tyhmiä. Päättelykykymme toimii loistavasti suurimman osan aikaa. Jos näin ei olisi, emme selviäisi aamuisin edes ovesta ulos. Syytös typeryydestä nousee liian suurista, järkeä koskevista odotuksista. Järki ei ole täydellinen, mutta ei se myöskään ole kelvoton. Järjen käyttöön liittyvät ongelmat juontuvat suurimmaksi osaksi siitä, että intuitiomme ovat niin erilaisia ja intuitioiden muutos on hidasta ja työlästä. Siksi emme pysty vakuuttamaan toisia omien ajatustemme hienoudesta järkiperustein kovinkaan nopeasti. Lisäksi prosessin hintana voi olla itsemme kannalta erikoinen tilanne: joudumme toteamaan, että väärässä olinkin minä, et sinä.  

Lähteet:

Garimella, K., 2018. Quantifying Controversy on Social Media. ACM Transactions on Social Computing, 1(1).

Gigerenzer, G., 2007. Gut feelings. The Intelligence of Unconscious, London: Penguin.

Kahneman, D., 2011. Thinking, Fast and Slow, London: Allen Lane.

Lilla, M., 2017. The Once and Future Liberal: After Identity Politics, New York: Harper.

Mercier, H. & Sperber, D., 2017. The Enigma of Reason, Cambridge, MA: Harvard University Press.

Samuels, R., Stich, S. & Bishop, M., 2002. Ending the Rationality Wars: How to Make Disputes about Human Rationality Disappear. In R. Elio, ed. Common Sense, Reasoning and Rationality. pp. 236–268.

Kuva: Javardh@Unsplash.com CC0. Rajattu.