Ajankohtaista, Vieraskynä / Mikael Stenmark / 11.10.2016

Onko objektiivinen moraali illuusio?

“Etiikka … on geenien synnyttämä illuusio, jonka tarkoitus on saada meidät tekemään niiden kanssa yhteistyötä”. Onko todella näin? Väitettä kritisoi Kirjapajan julkaiseman uuden kirjan otteessa professori Mikael Stenmark.

Pohdimme nyt toista seikkaa, jonka biologit ajattelevat ihmisen käyttäytymiseen sovelletusta luonnontieteestä seuraavan: seuraako evoluutioteorian omaksumisesta väistämättä se, että objektiivinen moraali on illuusio? Rusen ja Wilsonin mukaan “evolutiivinen selitys tekee objektiivisen moraalin tarpeettomaksi” (Ruse ja Wilson 1986: 187).

He kirjoittavat: “Uskomme, että moraalisen käyttäytymisen luonnontieteelliseen tulkintaan kuuluu filosofian kannalta tärkeä johtopäätös, jonka mukaan aidosti objektiivisia ulkoisia eettisiä premissejä ei voi olla olemassa” (Ruse ja Wilson 1986: 186). Mistä premisseistä tämä johtopäätös tarkalleen ottaen nousee ja mitä “objektiivisuudella” tässä yhteydessä tarkoitetaan? Sitä Ruse ja Wilson eivät kerro.

Heidän näkemyksensä näyttää olevan seuraava. Jos hyväksytään näkemys “moraali, tai oikeammin uskomme moraaliin, on vain sopeuma, jonka tarkoitus on parantaa lisääntymismenestystämme”, niin siitä seuraa, ettei aidosti ulkoisia eettisiä premissejä ole olemassa (Ruse ja Wilson 1993: 310). Jos “etiikka … on geenien synnyttämä illuusio, jonka tarkoitus on saada meidät tekemään niiden kanssa yhteistyötä”, niin moraalinen päätöksenteko ei voi olla millään tavalla objektiivista (310). Ja vielä jos “eettiset premissit ovat geneettisen historiamme kummallisia tuotteita ja niiden voidaan ymmärtää olevan ainoastaan mekanismeja, joilla on adaptiivista merkitystä sille lajille, jolla on nämä ominaisuudet”, niin tästä seuraa, että “yhden lajin eettistä koodistoa ei voida kääntää koskemaan toista lajia” (Ruse ja Wilson 1986: 186).

Edellä on havaittu, millä tavoin evoluutiobiologit selittävät moraalin olevan objektiivista. Heidän mukaansa “ihmiset toimivat paremmin silloin, kun heidän geeninsä huijaavat heidät ajattelemaan, että on olemassa objektiivinen moraali, joka sitoo heitä ja jota kaikkien tulee noudattaa” (Ruse ja Wilson 1986: 179). Todellisuudessa geenimme huijaavat meidät ajattelemaan lauseen “tee toisille niin kuin tahdot heidän tekevän sinulle” olevan objektiivinen ilmaus ja että siitä syystä sen pitäisi koskea kaikkia ihmisiä.

Vaikka evoluutio saakin meidät uskomaan, että on olemassa ero oikean ja väärän välillä, sellaista ei todellisuudessa ole. Jos tämä evoluutioteorian mullistava seuraus valkenee ihmisille, he eivät enää “toimikaan paremmin”. Mikäli tämä evoluutioteorian vallankumouksellinen seuraus tulee laajalti tunnetuksi, ihmiset eivät enää “toimikaan paremmin” käsittäessään etiikan olevan pelkästään geenien heille syöttämä illuusio, jonka avulla geenit saavat heidät tekemään yhteistyötä.

Vaikka Ruse ja Wilson eivät missään selvästi ilmaise, mitä he tarkoittavat “objektiivisella moraalilla” tai “objektiivisilla eettisillä premisseillä”, edellä mainitut lainaukset antavat siitä hyvän käsityksen. Moraali ei voi olla objektiivista siten, että se koskee kaikkia ihmisiä (voimassa intersubjektiivisesti), koska se ei ole peräisin jumalalliselta auktoriteetilta tai järjestä tai vastaavalta, vaan geenien meille syöttämä illuusio, jonka tarkoitus on ainoastaan parantaa lisääntymismenestystämme.

Rusen ja Wilsonin argumentissa on kuitenkin useita ongelmia. Eräs hankaluus on tietenkin se, että heidän johtopäätöksensä olettaa moraalin evolutiivisen selityksen olevan totta ja me olemme havainneet, että tätä seikkaa on syytä epäillä. Argumentti todellisuudessa olettaa jotain enemmänkin, sillä siihen sisältyy tietynlaista tiedeuskoa. Objektiivisen moraalin voidaan ajatella olevan illuusio vain, mikäli oletetaan, että evoluutioteoria ei ainoastaan selitä moraalia, vaan selittää sen kokonaan.

Silloin kuitenkin tarvitsemme argumentin, jonka avulla pääsemme toteamuksesta “moraali on adaptaatio” toteamukseen “moraali on pelkästään adaptaatio” ja ajatuksesta “eettisten premissien voidaan ymmärtää olevan ainoastaan mekanismeja, joilla on adaptiivista merkitystä lajille, jolla on nämä ominaisuudet” ajatukseen “eettisten premissien voidaan ymmärtää olevan ainoastaan mekanismeja, joilla on adaptiivista merkitystä lajille, jolla on nämä ominaisuudet”.

He eivät kuitenkaan esitä tällaista argumenttia. Ennemminkin näyttää siltä, että he yksinkertaisesti olettavat T1:n (kaikki tieto, jota meillä voi olla, on luonnontieteellistä tietoa) ja T2:n (vain sellaiset asiat, jotka luonnontieteen keinoin voidaan havaita, ovat olemassa) olevan totta. T1 ja T2 ovat kuitenkin väitteitä, joita ei luonnontieteellisesti kyetä perustelemaan, kuten luvussa 2 totesimme. Lisäksi on olemassa hyviä syitä uskoa, että ne ovat epätosia.

Oli asian laita miten hyvänsä, Ruse ja Wilson joka tapauksessa epäonnistuvat väittäessään objektiivista moraalia illuusioksi, sillä heidän argumenttinsa kumoaa itsensä. Sanotaan, että eettiset normit tai uskomukset eivät voi olla objektiivisia, koska ne ovat vain evoluution tuotetta. Ennemminkin ne ovat adaptaatio, joka on kehittynyt edistämään lisääntymistä eikä mitään muuta. Argumentti voidaan muotoilla seuraavalla tavalla:

(1) Eettiset uskomuksemme ovat ainoastaan evoluution tuotetta.

(2) Tärkein evoluution määrittävä tekijä on kelpoisuuden maksimointi, eli mahdollisimman suuren jälkeläismäärän tuottaminen seuraavissa sukupolvissa.

(3) Eettiset uskomukset eivät näin ollen ole objektiivisia tai universaaleja. Ne ovat ainoastaan adaptaatioita, joiden tarkoituksena on edistää lisääntymistä.

Mikä sitten ei olisi tässä mielessä evoluution tuotetta? Eikö luonnontiede tai luonnontieteellinen teoria ole samalla tavoin biologian tuotetta? Asia ainakin näyttää olevan näin. Moraalisen ajattelun tavoin myös luonnontieteellinen ajattelu tapahtuu kokonaan aivojen virtapiireissä, jotka ovat geenien toiminnan tulosta. Molemmissa tapauksissa hyödynnetään aivan samaa geneettistä rakennetta. Etiikan lisäksi siis luonnontiedekin voidaan ja pitäisi darwinisoida tai biologisoida.

Ainakin Ruse on valmis myöntämään tämän, sillä hän toteaa, “luonnontieteellisen päättelyn tai metodologian periaatteiden … olemassaolon ainoa perusta ja oikeutus on niiden darwinistisessa arvossa, eli niiden adaptiivisessa merkityksessä ihmisille … Väitänkin, että luonnontiedettä ohjaavien ja muovaavien periaatteiden juuret ovat biologiassamme ja välittyvät meille epigeneettisten sääntöjen välityksellä” (Ruse 1998: 155).

Ongelmana kuitenkin on, että seuraamalla edellä esitellyn argumentin logiikkaa voimme päätyä johtopäätökseen, jonka mukaan evoluutioteorian kaltaiset luonnontieteelliset teoriatkaan eivät ole objektiivisia tai tosia, vaan pelkkiä adaptaatioita, jotka ovat kehittyneet parantamaan lisääntymismenestystämme. Etiikan tavoin luonnontiedekin on vain geenien synnyttämä illuusio, jonka tarkoitus on saada meidät tekemään niiden kanssa yhteistyötä!

Tästä seuraa väistämättä, että Rusen ja Wilsonin ainoa syy argumentoida sen puolesta, ettei objektiivista moraalia ole olemassa (vaikka he eivät tiedäkään sitä itse) on heidän pyrkimyksensä (tai ennemminkin heidän geeniensä pyrkimys) maksimoida oma geneettinen kelpoisuutensa. He muotoilevat luonnontieteellisiä teorioitaan tarkoituksenaan ainoastaan kasvattaa jälkeläistensä määrää seuraavissa sukupolvissa. Siinä tapauksessa meillä ei tietenkään ole mitään syytä uskoa, että heidän moraalia koskevat väitteensä olisivat totta.

Jos nämä biologit ovat oikeassa väittäessään meidän olevan vain eloonjäämiskoneita geeneillemme (eli käyttäytymisemme on tiukasti geeniemme hallinnassa), silloin on erittäin epätodennäköistä, että Alexander, Dawkins, Ruse, Wilson tai kukaan muukaan kykenisi tajuamaan, kuinka geenimme ovat huijanneet meidät uskomaan johonkin puolueettomaan, objektiiviseen moraaliin, jota kaikkien tulisi noudattaa. Pitäisikö meidän todella ajatella, että “itsekkäät” geenimme voisivat “tahtoa” meidän saavan tämän tietoomme? Tuskin. Onhan käyttäytymisemme tiukasti geeniemme hallinnassa. Jos siis nämä biologit ovat oikeassa, silloin he ovat väärässä. Kiistäessään objektiivisen moraalin olemassaolon he kumoavat oman väitteensä.

Nyt pääsemme takaisin pohtimaan, kykeneekö evoluutioteoria selittämään etiikkaa tai ihmisen käyttäytymistä laajemmin. Mikäli Ruse ja Wilson tahtovat välttää oman teoriansa kumoutumisen, heidän on myönnettävä, että ihmisen käyttäytyminen poikkeaa merkittävästi evolutiivisesta selityksestä. Jos kerran luonnontieteilijät voivat omaa tutkimusohjelmaansa laatiessaan irrottautua oman teoriansa rajoitteista ja tarkastella luonnontieteellisen teorian asemaa rationaalisesti, myös filosofit ja teologit voivat yhtä lailla väittää rationaalisesti valitsevansa ja perustelevansa eettisiä sääntöjä sen sijaan, että heidän toimintansa perustuisi vain luonnonvalintaan ja pyrkimykseen parantaa lisääntymismenestystä.

Päätämme toteamalla, että todennäköisesti evoluutioteorialla on merkitystä moraalille ja moraalisille pohdinnoille siinä, että sen avulla saamme uutta tietoa, joka voi kumota eettisiä normeja ja uskomuksia. Tämä on toki tärkeää, mutta siitä huolimatta melkein mikä tahansa tieteenala voi olla samalla tavalla etiikan kannalta merkityksellinen. Näillä perusteilla meillä ei ole mahdollisuuksia esittää radikaaleja väitteitä etiikan biologisaatiosta.

Kaksi mainittujen evoluutiobiologien esittämää väitettä on joka tapauksessa syytä huomioida. Mikäli ne ovat tosia, niillä vaikuttaisi olevan merkitystä moraalisen käyttäytymisen ja moraalisten pohdintojen kannalta. Nämä väitteet ovat: 1) moraalissa on pohjimmiltaan kyse itsekkyydestä ja 2) objektiivinen moraali on illuusio. Olemme kuitenkin havainneet, että ensimmäinen väitteistä on käsitteellisesti sekava ja jälkimmäinen kumoaa itsensä.

Kirjoitus on ote Areiopagin ja Kirjapajan julkaisemasta Mikael Stenmarkin teoksesta Tiedeusko ja todellisuuden rajat (2016). Tilaa kirja täältä. Professori Stenmark on pääpuhuja Helsingin yliopistolla 13.-14.10. Areiopagin seminaarissa, joka käsittelee tiedeuskoa eli skientismiä.

Kuva: Mikael Hvidtfeldt Christensen. CC BY 2.0

Ylös