Transsendentaaliset eli kokemuksen ylittävät ideat ovat Immanuel Kantin filosofiassa ohittamaton osa inhimillistä ajattelua, jotka aiheuttavat virhepäätelmiä esimerkiksi Jumalan olemassaolon päättelemisessä. Tässä kirjoituksessa Lauri Mäenalanen kertoo, miksi Kantin filosofisilla ratkaisuilla on edelleen merkittävä vaikutus.

Filosofi Immanuel Kant (k. 1804) otti teoksissaan kantaa järjen ja uskon väliseen suhteeseen. Puhtaan järjen kritiikissä (1781/1787) Kant esittikin kantansa yhteen ihmiskunnan suurimpaan kysymykseen: miten voimme todistaa Jumalan olemassaolon? Kuten Pihlström selostaa, Kant päätyy tutkielmassaan lopputulokseen, jonka mukaan järjellä ei ole keinoja todistaa Jumalan ideaa vastaavan olennon olemassaoloa. Tämä tarkoittaa sitä, että järki muodostaa olion, joka vastaa Jumalan käsitettä. Tällaisen olion löytyminen kokemusmaailmasta on kuitenkin mahdotonta, minkä vuoksi järki päätyy transsendentaalisesta harhasta johtuvaan virhepäätelmään, kun se yrittää hypostatisoida, eli olioida, Jumalan. Rohlfin mukaan tällaista kokemuksen ylittävää ideaa kutsutaan transsendentaaliseksi ideaksi. Pihlströmin mukaan Kantin uskontokritiikki vie edelleen uskottavuutta luonnollisen teologian hankkeilta, joissa Jumalan olemassaolo pyritään todistamaan järkiperusteisesti. Tässä katsauksessa esittelen Kantin transsendentaalisten ideoiden perusajatuksen ja kuvaan joitakin nykyreaktioita Kantin ajatuksiin. Katsaukseni perustuu Toni Kanniston, Sami Pihlströmin, Michael Rohlfin ja Richard Swinburnen artikkeleihin sekä muuhun tutkimuskirjallisuuteen.

Ennen transsendentaalisten ideoiden tarkempaa esittelyä on syytä tehdä lyhyt katsaus Kantin transsendentaaliseen idealismiin. Kannisto selostaa, että transsendentaalinen idealismi on jaettavissa kahteen osuuteen. Ensimmäinen osuus koskee erottelua olioiden sinänsä (Ding an sich) ja olioita koskevan kokemuksemme välillä. Olio sinänsä on Kantin filosofiassa havainnosta riippumaton olio, jonka ilmentämästä ilmiöstä ainoastaan on mahdollista hankkia tietoa. Tämä tarkoittaa sitä, että emme itseasiassa tiedä mitään itse oliosta sellaisena kuin se on aistimellisuudestamme riippumatta. Kokemuksemme oliosta määrittyy olion ilmentämän ilmiön perusteella, jolloin kokemus rajautuu ainoastaan ilmiöön eikä ilmentävään olioon. Esimerkiksi kastellessamme Kuuta, kokemuksemme Kuusta perustuu ilmiöön, jota ilmentää ilmiön taustalla oleva olio sinänsä.

Transsendentaalisen idealismin toinen osuus koskee tajunnan toimintaa. Kantin mukaan tajuntamme määrittää sen, miten hahmotamme olioiden sinänsä aiheuttamat ilmiöt. Tajunnan toimintaa voidaan kuvailla erottelemalla kokemuksessa toisistaan aistimellisuus sekä ymmärrys. Kantin mukaan aistimellisuudella on kaksi muotoa: aika ja avaruus. Kaikki havaintomme mukautuvat ajan ja avaruuden muotoihin, minkä vuoksi ne ovat a priori kokemusta edeltäviä oletuksia. Tämä luo kokemuksen aistimellisen perustan. Kokemuksessa ymmärryksellä on ratkaiseva merkitys, koska ymmärrys sisältää ymmärryksen kategoriat. Kategorioita on yhteensä 12 ja Kant jakaa ne kvantiteetin, kvaliteetin, relaation ja modaliteetin ryhmiin. Jokainen havaintomme määrittyy ymmärryksen kategorioiden kautta. Toisin sanoen ymmärrys on ikään kuin tuotantolaitos, joka käsittelee aistimellisuuden hankkimaa ainesta.

Näin ollen kokemuksemme muodostuu aistimellisuudesta, joka asettaa havainnon aikaan ja paikkaan, sekä kategoriajärjestelmästä, joka muodostaa aistimellisesta aineksesta lopulta kokemuksen. Esimerkiksi Kuun havaintokokemuksen kohdalla tunnistamme Kuun ajassa ja paikassa olevaksi objektiksi, jolla on määrätty muoto ja etäisyys Maasta. Tämä esitys on yksinkertaistava, mutta riittää perustaksi transsendentaalisten ideoiden ymmärtämiselle.

Transsendentaaliset ideat

Rohlfin mukaan Kant oivalsi järjen vaatimusten paradoksisen luonteen. Yhtäältä järki pyrkii luonnostaan pääsemään empiirisen kokemuksen tuolle puolen, etsimään todellisuuden ehdotonta perustaa. Kantin filosofisessa järjestelmässä järki muodostaa transsendentaalisia ideoita etsiessään tätä ehdotonta, ja selittämään näin kaiken kokemuksen. Järki pyrkii esimerkiksi selvittämään luonnostaan sen, onko Jumalaa olemassa vai ei. Toisaalta järki ei kuitenkaan pysty hankkimaan tietoa kokemuksen ulkopuolelle jäävistä olioista, minkä vuoksi transsendentaaliset ideat, kuten Jumalan idea, eivät voi perustua tietoon, vaan ainoastaan järjen taipumukseen hankkia tietoa. Edellä havainnollistin, että kokemus ei voi perustua olioihin sinänsä, vaan ainoastaan olioiden ilmentämiin ilmiöihin, kuten Kannisto asian esittää. Vaikka Kuu onkin luonnollisena objektina kokemusmaailmassa havaittavissa, järki ei yllä kuun ilmiön taustalla olevaan olioon. Näin ollen Jumala ja muut transsendentaaliset ideat ovat vieläkin kaukaisempia ideoita Kantille, koska ne eivät voi olla havaintokokemuksen kohteita.

Rohlf osoittaa, että Puhtaan järjen kritiikissä Kant esittelee platonistisen käsityksen ideoista, mikä on erilainen Kantin oman käsityksen kanssa. Tämä vertailu on sikäli valaisevaa, että se antaa hyvän käsityksen siitä, mitä Kant tarkoittaa idealla. Platonin filosofiassa empiirisessä todellisuudessa esiintyvät asiat perustuvat tiettyihin ideoihin, jotka ovat eräänlaisia esikuvia empiirisille asioille. Platonin ideaopissa korostuu idean metafyysinen merkitys, koska ideat edeltävät asioiden olemassaoloa. Kantille idea oli selkeästi subjektiivisempi asia. Järki pyrkii selvittämään ehdottoman, mikä tarkoittaisi kokemuksen ylittämistä olioihin sinänsä asti. Järki ei kuitenkaan voi ylittää kokemuksen rajoja.

Minkä vuoksi järki ei voi ylittää kokemuksen rajoja? Emmekö kuitenkin pidä perusteltuna puhua vaikkapa Kuusta, tai jopa suoran havaintokokemuksen ulottumattomiin jäävistä asioista kuten atomeista, alkuräjähdyksestä ja luonnonlaeista? Tämä on keskeinen kysymys, joka kuuluu transsendentaalisen idealismin perusteisiin. Kanniston mukaan asiaa valaisee sen oivaltaminen, että olio sinänsä asettaa kokemukselle rajan. Kaikki havaintomme sisältävät tajuntamme siihen asettamaa ainesta. ”Poiskuvittelemalla” kaiken tämän, saavuttaisimme olion sinänsä. Transsendentaalinen idealismi perustuu kuitenkin siihen, että havainnoitsijan tajunta määrittää sen, miten hän havainnoi. Olisiko meidän mahdollista päästä eroon tajuntamme syvimmistä taipumuksista?

Pihlström selostaa, että järki muodostaa virhepäätelmiä, kun se ulottaa itsensä olioiden sinänsä maailmaan ja pyrkii soveltamaan ideoitaan oletettuihin olioihin. Yksi transsendentaalisen harhan aiheuttama virhepäätelmä liittyy Jumalan ideaa vastaavan olennon olemassaolon todistamiseen jumalatodistusten perusteella. Järki pyrkii jumalatodistusten avulla osoittamaan, että kokemusmaailmassamme on olio, joka vastaa Jumalan ideaa. Juuri tähän perustuu järjen kriittisen käytön tarve. Järjen kritiikki ei estä transsendentaalisia ideoita, mutta se ennaltaehkäisee niiden vaikutuksia osoittamalla nämä ideat virheellisiksi. Järjen kritiikki mahdollistaa sen, että emme usko transsendentaalisen harhan tuottamiin virhepäätelmiin. Rohlf esittelee artikkelissaan kolme transsendentaalista ideaa, jotka Kant esittelee Puhtaan järjen kritiikissä. Näitä ideoita ovat sielu, maailma kokonaisuutena ja Jumala. Kannisto kutsuu transsendentaalisesta harhasta aiheutuvia virhepäätelmiä metafyysisiksi erehdyksiksi. Mikäli tiedon rajat asettuvat Kantin kuvaamalla tavalla, Jumalan metafyysinen olettaminen jumalatodistusten perusteella on transsendentaalisen idean aiheuttama metafyysinen erehdys.

Pihlströmin mukaan Kantin ja Humen uskontokritiikillä oli merkittävä aatehistoriallinen vaikutus. Se esimerkiksi valmisteli Darwinin evoluutioteorian jälkeen syntynyttä epäluottamusta luonnolliseen teologiaan. Jumalatodistukset ovat kuitenkin tehneet tietynlaisen paluun ajankohtaiseen filosofiseen keskusteluun, ja jumalatodistuksista on muodostettu uusia versioita, minkä vuoksi Kantin jumalatodistusten kritiikki ei ole päättänyt luonnollista teologiaa ainakaan historiallisena ilmiönä. Pihlström kuitenkin katsoo, että Kantin uskontokritiikin näkökulmasta luonnollisen teologian pyrkimys todistaa Jumalan ideaa vastaavan olennon olemassaolo epäonnistuu. Käytännöllisen järjen (1788) kritiikissä Kant kuitenkin asettuu tunnetusti kannattamaan moraaliin perustuvan teologian mahdollisuutta. Pihlströmin mukaan kantilaisuuteen, pragmatismiin tai wittgensteinilaisuuteen perustuva moraaliteologia on mahdollisuus vakavasti otettavaan metafyysiseen keskusteluun uskonnonfilosofiassa.

Miksi järjenkäytön rajojen tulisi kiinnostaa meitä?

Olen tähän asti kuvaillut pääpiirteisesti sitä, mitä transsendentaalisilla ideoilla tarkoitetaan Kantin filosofiassa. Erityisenä esimerkkinä transsendentaalisten ideoiden merkityksestä olen nostanut esiin kysymyksen luonnollisen teologian jumalatodistuksista. Kanniston mukaan Kant pyrkii Puhtaan järjen kritiikin transsendentaalisessa dialektiikassa, jossa hän käsittelee transsendentaalisia ideoita, osoittamaan tiedon rajat. Tämän vuoksi transsendentaaliset ideat koskevat tiedon rajoja laajemminkin.

Banham, Pihlström ja Rauscher selostavat artikkeleissaan, että transsendentaaliset ideat ovat teoreettisen järjenkäyttötavan näkökulmasta regulatiivisia, eli ymmärryksen kognitioita ohjaavia. Koska transsendentaalisia ideoita ei voida soveltaa kokemusmaailmamme olioihin, näillä ideoilla on ajattelua ohjaava merkitys sen sijaan, että niillä olisi perusteellisempi konstitutiivinen merkitys. Konstitutiivisessa käytössä järjellä on kyky ymmärtää kokemusmaailmassa olevia kohteita, kun taas regulatiivisessa käytössä järki ei ulota itseään kokemusmaailmaan, vaan se ohjaa ajattelua. Rauscherin mukaan Kant osoittaa, että kolmen transsendentaalisen idean suhde käytännöllisen järjen ideoihin vapaudesta, sielun kuolemattomuudesta ja Jumalan olemassaolosta on keskeisintä järjen pyrkimysten kannalta. Kanniston mukaan tätä Käytännöllisen järjen kritiikissä (1788) tapahtuvaa postulointia voidaan luonnehtia ”pragmaattiseksi todistukseksi.” Nämä havainnot ovat omiaan korostamaan Kantin filosofian eettisiä päämääriä, mikä on yksi syy olla kiinnostunut transsendentaalisista ideoista.

Laajan vaikutuksensa vuoksi transsendentaaliset ideat ovat kiinnostavia akateemisen Kant-tutkimuksen ja luonnollisesta teologiasta käytävän keskustelun ulkopuolellakin. Jako teoreettisen ja käytännöllisen välillä vaikuttaisi olevan yleinen käsitys filosofian klassikkojen piirissä, Oittisen mukaan. Asioiden käytännöllinen ymmärtäminen vaikuttaisi ajavan teoreettisen ymmärtämisen edelle, minkä vuoksi transsendentaalisten ideoiden merkitys tämän jaon osoittajana on keskeinen. Nähdäkseni tämä on toinen syy, minkä vuoksi transsendentaalisista ideoista tulisi olla kiinnostunut.

Luonnollinen teologia ja Kantin uskontokritiikki

Pihlströmin artikkelista käy ilmi, että filosofinen keskustelu Jumalan olemassaolon järkiperäisestä perustelemisesta on edelleen runsasta. Kantin uskontokritiikki ei ole lopettanut luonnollisen teologian harjoittamista, koska edelleen löytyy runsaasti ajattelijoita, joiden mielestä on olemassa hyviä perusteluja ja todistusaineistoa Jumalan olemassaolon puolesta. Nämä ajattelijat siis käsittävät tiedon rajat toisin kuin Kant.

Esimerkiksi Swinburne esittää, että Kant olisi ollut väärässä, kun hän hylkäsi luonnollisen teologian jumalatodistusten kritiikillä. (ks. https://www.areiopagi.fi/2019/05/miksi-immanuel-kant-oli-vaarassa-hylatessaan-luonnollisen-teologian/ .) Swinburnen mukaan inhimillinen tieto voi ulottua myös asioihin, jotka eivät ole empiirisesti havaittavissa. Alkuräjähdys, alkeishiukkaset ja evoluutiohistoria ovat esimerkkejä asioista, joista on olemassa tieteellistä tietoa ja jotka samalla ovat inhimillisen kokemuksen ulkopuolella. Hänen näkemyksensä mukaan kokemuksesta saatavien kategorioiden soveltaminen kokemuksen ylittäviin asioihin ei aiheuta sitä, että kokemuksen ylittävistä asioista ei voisi tietää mitään. Tämä pätee myös ajatukseen näkymättömästä persoonasta todellisuuden Luojana. Swinburnen mielestä Jumalaa voidaan pitää hyvin perusteltuna ja yksinkertaisimpana selityksenä esimerkiksi sille, että kosmos on järjestynyt. (ks. https://www.areiopagi.fi/2016/04/tasta-syysta-jumala-yksinkertainen-persoonallinen-selitys/ . Toim. Huom.)

Swinburnen mukaan myös Kantin jumalatodistusten kritiikki epäonnistuu. Hänen mukaansa Kant esimerkiksi sekoittaa keskenään loogisen ja metafyysisen välttämättömyyden. Kant väittää, että muut jumalatodistukset ovat riippuvaisia ontologisesta todistuksesta, jonka mukaan Jumala on loogisesti välttämätön olio. Vaikkakin Swinburnen mukaan looginen välttämättömyys ei ole uskottavaa, metafyysinen välttämättömyys on kuitenkin mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä, että olennon olemassaolo ei riipu muista olennoista, jolloin metafyysisesti välttämätön olento voi olla riippuvaisten olentojen olemassaolon perusta.

Taliaferro puolestaan osoittaa artikkelissaan sen, että nykyaikainen filosofinen keskusteluilmapiiri on hyväksyvämpi metafysiikan ja kriittisen realismin suosion myötä myös luonnollista teologiaa kohtaan. Hänen näkemyksensä mukaan kantilainen argumentti välttämättömistä tiedon edellytyksistä ei ole mitenkään vähemmän mystisempi kuin vaikkapa platonistinen ajatus välttämättömistä abstrakteista olioista. Taliaferron mukaan luonnollisen teologian lisäksi myös esimerkiksi uskonnollisen kokemuksen pohjalta argumentoivat argumentit ja reformoitu epistemologia antavat tilaa rationaaliselle uskonnolliselle uskolle. Samoin myös Pihlströmin esittelemät nykyaikaiset jumalatodistukset ovat esimerkki tällaisesta luonnollisen teologian paluusta nykyaikaiseen filosofiseen keskusteluun.

Myös Swinburnen, Taliaferron ja muiden luonnollisen teologian puolustajien argumentit ovat saaneet osakseen kritiikkiä. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan ole tarpeellista ratkaista kysymystä tiedon rajoista, vaan palaan sen sijaan vielä Pihlströmin havaintoon uskonnollisen uskon käytännöllisestä oikeuttamisesta. Pihlströmin mukaan Kantin uskontokritiikin näkökulmasta Jumalan ideaa vastaavan olennon olemassaolon oikeuttaminen ei onnistu. Kantin filosofian näkökulmasta luonnollisen teologian haaste on se, että Jumalan ideaa vastaavan olennon olemassaolo pyritään todistamaan teoreettisesti, mikä transsendentaalisen idealismin puitteissa on mahdotonta. Pihlströmin näkemyksen mukaan luonnollisen teologian paluu nykyaikaiseen uskonnonfilosofiseen keskusteluun tavallaan vaikuttaisi ohittavan Kantin argumentit transsendentaalisten ideoiden oikeutetusta käytöstä. Luonnollisen teologian näkökulmasta Kantin uskontokritiikki puolestaan ei vakuuttavasti kiellä luonnollisen teologian mahdollisuutta, kuten Swinburne esittää. Toisaalta Kantin näkemyksen voisi katsoa avaavan tilaa myös muunlaiselle kuin pelkästään järkeen perustuvalla jumalauskolle. Ehkäpä Pihlströmin havainto moraaliteologian mahdollisuudesta luonnollisen teologian kritiikissä edustaisi perusteltua ”keskitien” valintaa luonnollisen teologian pyrkimysten ja kantilaisen uskontokritiikin välillä, mikä mahdollistaisi metafysiikan uskonnonfilosofisessa keskustelussa. Uskonnollisen uskon vakavastiotettavuus säilyy samalla kun uskonnolliseen järkiperäiseen todisteluun suhtaudutaan varauksellisesti.

Piditko artikkelista? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Voit tukea Areiopagia myös jakamalla ja tykkäämällä sisältöä Instagramissa, Facebookissa ja Twitterissä.

Tästä voit tilata Areiopagin artikkelit suoraan sähköpostiisi.

Lähteet ja kirjallisuus

Banham, Gary (2013). Regulative Principles and Regulative Ideas. Bacin, Stefano, Alfredo Ferrarin, Claudio La Rocca & Margit Ruffing (toim.), Kant und die Philosophie in weltbürgerlicher Absicht. Akten des XI. Internationalen Kant-Kongresses. Boston: de Gruyter. 15–24.

Kannisto, Toni (2007). Kant: Olio sinänsä. Filosofia.fi. https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/kant-olio-sinansa

Kannisto, Toni (2007). Kant: Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft). Filosofia.fi. https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/kant-puhtaan-jarjen-kritiikki-kritik-der-reinen-vernunft

Kannisto, Toni (2007). Kant: Transsendentaalinen idealismi. Filosofia.fi. https://filosofia.fi/fi/ensyklopedia/kant-transsendentaalinen-idealismi

Kant, Immanuel (2016). Käytännöllisen järjen kritiikki. Suomentanut Markus Nikkarla. Helsinki: Gaudeamus. (Alkuteos Kritik der praktischen Vernunft, 1788).

Kant, Immanuel (2013). Puhtaan järjen kritiikki. Suomentaneet Markus Nikkarla & Kreeta Ranki. Helsinki: Gaudeamus. (Alkuteos Kritik der reinen Vernunft, 1781/1787).

Niiranen, Miikka (2016). Tästä syystä Jumala on yksinkertainen persoonallinen selitys. Areiopagi.fi. https://www.areiopagi.fi/2016/04/tasta-syysta-jumala-yksinkertainen-persoonallinen-selitys/

Oittinen, Vesa (2017). Kant-suomennosten ongelmat jatkuvat. Niin & Näin 1/17. 138–141.

Pihlström, Sami (2019). Jumalatodistusten paluu? Hallamaa, Jaana & Timo Koistinen (toim.), Jumalan paluu 2000-luvulle. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura. 11–26.

Rauscher, Frederick (2010). The Appendix to the Dialectic and the Canon of Pure Reason: The Positive Role of Reason. Guyer, Paul (toim.), The Cambridge Companion to Kant’s Critique of Pure Reason. New York: Cambridge University Press.

Rohlf, Michael (2010). The Ideas of Pure Reason. Guyer, Paul (toim.), The Cambridge Companion to Kant’s Critique of Pure Reason. New York: Cambridge University Press.

Swinburne, Richard (2019). Miksi Immanuel Kant oli väärässä hylätessään luonnollisen teologian. Suomentanut Sampsa Korpela. Areiopagi.fi. https://www.areiopagi.fi/2019/05/miksi-immanuel-kant-oli-vaarassa-hylatessaan-luonnollisen-teologian/ (Alkuperäinen artikkeli: Why Hume and Kant were Mistaken in Rejecting Natural Theology.)

Taliaferro, Charles (2013). Philosophical Critique of Natural Theology. Brooke, John Hedley, Russell Re Manning & Fraser Watts (toim.), The Oxford Handbook of Natural Theology. Oxford: Oxford University Press.

Artikkelikuva: SpaceX @ Pexels