Maailmankuvat tarjoavat näkökulmia maailmaan ja ovat osa nyky-yhteiskuntien moninalsuutta. Miten maailmankuvien tarjoamat näkökulmat ja uskomusjärjestelmät oikein toimivat? Miten maailmankuvia voi arvioida? Lauri Snellman tarkastelee näitä kysymyksiä Areiopagilla.

Käsittelin kirjoituksen ensimmäisessä osassa maailmankuvien merkitystä ja määritelmää. Miksi maailmankuvat ovat niin keskeisiä ihmisen elämässä ja yhteiskunnassa? Mikä on maailmankuva? Mitä eri puolia maailmankuvaan uskomisessa oikein on?

Esitin maailmankuvien olevan maailmaa tai jotain todellisuuden alaa kokonaisuutena koskevia merkkijärjestelmiä. Niillä on tulkinnallisia ja moraalisia viitekehyksiä, jotka elävät kokemuksen ja kielen välittämässä vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa. Maailmankuvat kuten uskonnot, ideologiat ja tieteen teoriat muodostavat inhimillisen ajattelun perusrakennetta.

Ne auttavat myös tarjoamaan moraalisen näkökulman hyveiden ja suuren kertomuksen kautta. Ne tarjoavat tiedon ja hyvän teorian kriteerit. Maailmankuvia voidaan myös verrata, kun ne ovat vastauksia todellisuuteen. Kirjoituksen toisessa osassa katsomme, miten maailmankuva on visio todellisuudesta, miten normit ja maailmankuvat liittyvät toisiinsa ja miten maailmankuva tarjoaa uskomusjärjestelmän.

Maailmankuvat tarjoavat vision todellisuudesta. Hahmotamme ilmiöitä ja todellisuutta maailmankuvan läpi. Teismi näkee maailman armollisena, materialismi taas välinpitämättömänä. Eri tavat katsoa asioita johtavat väistämättä myös erilaisiin kokemuksiin. Sama kuvio voi olla sekä jänis että ankka. Happi- ja flogistonteoriat hahmottavat palamisen eri tavoilla. Miten nämä eri visiot todellisuudesta tulisi oikein ymmärtää?

Maailmankuvat voivat myös olla hyviä tai huonoja vastauksia todellisuuteen. Ne tarjoavat kokonaiskuvan tai suuren kertomuksen, jonka avulla arvioimme omaa suuntaamme maailmassa. Maailmankuvan perususkomukset taas tarjoavat joukon peruslähtökohtia, jotka maailmankuvan kannattaja hyväksyy. Lopuksi tarkastelemme vielä maailmankuvien logiikan merkitystä.

Maailmankuva tarjoaa vision kohteestaan

Maailmankuva tarjoaa vision todellisuudesta. Thomas Kuhn herätti 1960-luvulla paljon huomiota, kun hän osoitti tieteellisten teorioiden muutosten merkitsevän samalla myös vallankumousta maailmankuvassa. Esimerkiksi palamisen hapen avulla selittävä kemisti näkee todellisuuden toisin kuin flogistonteoreetikko. Hahmottamisen ja käytäntöjen välinen yhteys tarjoaakin tavan nähdä maailmankuvat tulkintastrategioina, jotka tarjoavat kokonaisvaltaisen vision todellisuudesta.

Maailmankuva määrittää tulkintakäytännöt, jotka taas tarjoavat kokemuksellisia etsimisen ja löytämisen käytäntöjä. Kokemukselliset etsimisen ja löytämisen käytännöt taas johtavat maailman hahmottamiseen ja visioon siitä. Otan strategian tasojen käsitteen konfliktintutkimuksesta ja käytän taas mekanistista maailmankuvaa esimerkkinä eri tulkintastrategian tasoista ja maailman hahmottamisesta.

Maailmankuvan määriteltiin olevan merkkijärjestelmästä, tulkintakäytännöistä ja moraalisesta viitekehyksestä koostuva rakenne, jonka avulla vastataan johonkin tiettyyn aihepiiriin tai systeemiin ja pyritään tavoittamaan sen keskeiset totuudet. Maailmankuvan määritelmästä seuraa heti, että maailmankuvat toimivat myös yleisinä käsitejärjestelminä. Yleinen käsitejärjestelmä sisältää käsitteitä, joukon tulkintamalleja ja tavoitteita.

Maalilmankuvan merkkijärjestelmä tarjoaa käsitejärjestelmän, sen tulkintakäytännöt käsitteellisiä välineitä, ja moraalinen viitekehys määrittää käsitejärjestelmän arvot ja tavoitteet. Näin yleinen käsitejärjestelmä vastaa poliittisen tason strategiaa eli suurstrategiaa: mitä toimintapolitiikkoja tulee omaksua, jotta jonkin toimijan käytössä olevat voimavarat saadaan ohjattua tavoitteiden saavuttamiseen?

Mekanistinen maailmankuva tähtäsi koko todellisuuden ymmärtämiseen materialististen aineen ja tyhjiön, sekä newtonilaisen voiman käsitteen avulla. Käsitejärjestelmän tulkinnallisina ohjenuorina olivat mekanismi, determinismi ja reduktionismi. Mekanismin mukaan voimat riippuivat vain kappaleiden paikoista ja liiketiloista, determinismin mukaan alkuehdot lyövät tulevan kehityksen lukkoon ja reduktionismin mukaan kokonaisuus selitetään ja määräytyy osistaan lähtien. Valistuksen luonnollinen teologia taas ottaa Jumalan ja kellokoneistouniversumin keskeisiksi käsitteikseen, ja sitten pyrkii kunnioittamaan Jumalaa osoittamalla sen älykkään suunnittelun.

Paradigmat sitten käyttävät maailmankuvien tarjoamia käsitejärjestelmiä ja tulkintamahdollisuuksia teorianmuodostuksen, kokemisen ja argumentaation pohjana. Kuhn aikanaan määritti paradigman tieteenalan ongelmanratkaisua ohjaavaksi systeemiksi. Paradigma koostuu laeista, metafyysisistä eli todellisuuden luonnetta koskevista taustaoletuksista, tulkintaa ohjaavista arvoista ja avainesimerkeistä. Näin esimerkkitapaukset ja arvot määrittävät tutkimuskäytäntöjä, kun ne tarjoavat malliratkaisuja luonnonlakien soveltamiselle.

Newtonilaisessa fysiikassa Newtonin lait tarjosivat perusteorian, kun taas aurinkokuntamalli oli sen perusesimerkki. Nämä esimerkkitapaukset ohjasivat tähtitieteen kaltaista tieteellistä ongelmanratkaisua. Vastaavasti taas luonnollisessa teologiassa kellokoneistomaailman ja suunniteltujen eliöiden kaltaiset esimerkit ohjasivat etsimään selityksiä Jumalan suunnitelmista. Näin metafyysisiä lähtökohtia soveltavat lait ja mallitapaukset tarjoavat perusteita erilaisten argumenttien arviointiin ja kokeiden tulkintaan.

Paradigmat tarjoavat sitten pohjaa teorioille, jotka tarjoavat strategioita nähdä todellisuus jonain ja hahmottaa sitä. ”Teorian” ymmärretään usein arkikielessä olevan joukko lauseita, jotka tarjoavat selityksen jollekin ilmiölle. Nykyinen tieteenteoria tulkitsee niitä pikemminkin mallien kokoelmina, karttoina tai metaforina.

Kartta tai malli kuvaa kohdettaan poimimalla tiettyjä tarkoituksenmukaisesti valittuja piirteitä sen rakenteesta. Metafora taas tarjoaa tulkinnallisen tavan katsoa jotain asiaa rinnastamalla sen johonkin toiseen, tunnettuun asiaan. Esimerkiksi DNA:ta voi verrata koodeihin, DNA:n lukemista voi verrata printtauskomentoon ja proteiinintuotantoa taas artikkelin printtaamiseen.

Teoria siis luo tulkinnallisen analogian jonkin systeemin ja ilmiön välille – mutta näin se mahdollistaa ilmiön katsomisen uudesta näkökulmasta ja sen näkemisen-jonain:

1. Näkemisen-jonain osat ovat ilmiö ja sen teoreettinen malli tai metafora.
2. Näkemisen-jonain käytäntö muodostuu tulkinnallisesta rinnastuksesta ilmiön ja mallin välillä, sekä rinnastuksen määrittelemä etsimisen ja löytämisen käytännöstä. DNA:n vertaaminen koodeihin mahdollistaa geenien ja muiden koodinpätkien osoittamisen.
3. Analogia ja etsimisen ja löytämisen käytäntö taas johtavat siihen, että ilmiö hahmottuu uudella tavalla: DNA nähdään koodeina ja sen lukeminen nähdään printtaamisena. Näin maailmankuva mahdollistaa asioiden näkemisen uudella tavalla.

Maailmankuvan mahdollistamaa maailman hahmottamista toteuttavat kuitenkin yksittäiset argumentit, kokeet, tulkinnat jne. jotka rinnastuvat taktiikkaan. Niiden pätevyys ja arvo määrittyy maailmankuvan ja myös todellisuuden kanssa käytävän vuorovaikutuksen kokonaisuutta vasten. Esimerkiksi Newtonin lakeja ja aurinkokuntamallia käytettiin ensin laskemaan Uranuksen sijainti, ja sitten sijainti tarkastettiin kaukoputkella.

Maailmankuvien pohjana olevia käytäntöjä taas ylläpitävät instituutiot, jotka vertautuvat huoltoon. Osakemarkkinat edustavat kapitalistista voitontavoittelua ja moskeijat taas toteuttavat islamilaista hartaudenharjoitusta. Näin instituutiot tarjoavat voimavaroja maailmankuvien käytännöille, ja niiden säännöt ja sosiaaliset rakenteet toteuttavat maailmankuvien lähtökohtia.

Maailmankuvat voivat olla hyviä vastauksia todellisuuteen

Maailmankuvat ovat myös vastauksia todellisuuteen, jolloin ne voivat onnistua tai epäonnistua todellisuuden kohtaamisessa. Näin maailmankuvat eivät ajaudu usein toistettuun syytteeseen relativismista eli ajatuksesta, jonka mukaan maailmankuvat ovat suhteellisia.

Maailmankuvien normatiivisuudessa on kaksi eri puolta. Hyveet, eettiset viitekehykset ja argumenttien arviointi ovat osa maailmankuvaa. Toisaalta taas maailmankuva voi olla paras vastaus johonkin ilmiöön tai eettiseen tai käytännön haasteeseen. Parhaiten maailmankuvien hiljaisen tiedon, henkilökohtaisen sitoumuksen ja totuuden suhdetta on käsitellyt Michael Polanyi: ”Uskon, että vaaroista huolimatta minut on kutsuttu etsimään totuutta ja ilmoittamaan johtopäätökseni”.

Maailmankuva sisältää määritelmän mukaan moraalisen viitekehyksen. Moraalinen viitekehys sisältää toimijoita ja tekee moraalisesti merkittäviä erotteluita. Esimerkiksi käytöstavat erottelevat kohteliaan tervehtimisen ja välinpitämättömän ohi kävelemisen. Viitekehys tarjoaa hyveitä hyvien asioiden tavoitteluun: hyvä shakinpelaaja osaa laskea useita siirtoja eteenpäin. Hyveet ovat tapoja: ne ohjaavat tekoja, ne tarjoavat toimintastrategian suhteessa toisiin ja maailmaan ja ne tavoittelevat hyviä asioita. Viitekehys lopulta määrittää ne hyvät asiat, jota käytäntö tavoittelee.

Eri maailmankuvat tarjoavat visioita hyvästä elämästä. Erilaiset hyvät asiat asettuvat järjestykseen maailmankuvan käytännöissä. Elämänhyvä kuten onnellisuus tekee elämästä arvokasta. Hyperhyvä kuten Jumalan tahto taas laittaa hyvät asiat arvojärjestykseen. Moraalinen lähde kuten kaunis luonto antaa voimia moraaliseen toimintaan.

Orientaatio hyviin asioihin osana moraalista viitekehystä merkitsee kuitenkin elämän ja ihmisen toiminnan tulkitsemista matkaksi: mistä olen tulossa ja minne menossa? Näin maailmankuva sijoittaa toiminnan osaksi suurta kertomusta. Esimerkiksi Raamatussa israelilaiset olivat matkalla Egyptistä Luvattuun maahan Jumalan ohjauksessa, mutta erilaiset synnit johtivat siihen, että matka alkoi kiertää kehää.

Otan klassisen islamin esimerkiksi moraalisesta viitekehyksestä. Klassinen islam piti muslimia ja islamilaista yhteisöä keskeisinä toimijoina. Erottelut Allahin ja maailman, synnin ja hyvän elämän sekä uskonnollisten velvollisuuksien ja sallittujen tekojen välillä ovat moraalisesti tärkeitä. Hyveitä taas edustavat armollisuus ja oikeudenmukaisuus yhdessä islamin viiden pilarin eli uskontunnustuksen, almujen, Mekan-matkan, viisi kertaa päivässä pidettävien rukousten ja paastoamisen kanssa. Tavoitteena on Jumalan tahdon mukainen hyvä ja hurskas elämä. Klassinen islam myös järjestää eri elämänalueiden käytännöt Jumalan tahdon kaltaisten hyperhyvien pohjalta.

Hyveet ovat siis osa maailmankuvan viitekehystä. Tämä koskee myös tiedollisia hyveitä ja tietämistä. Teorioiden arviointia ohjaavat yksinkertaisuuden ja tarkkuuden kaltaiset hyveet, jotka liittyvät aina johonkin kontekstiin ja paradigmaan. Esimerkiksi materialisti pitää ”naturalistista” selitystä parempana kuin selvänäkemistä. Tietoväitteet arvioidaan taas aina jotain kielenkäytön käytäntöä vasten. Jos sanon, että ”Ulkona sataa” ja joku kysyy, ”Mistä tiedät sen?”, voin vastata: ”Katsoin juuri ikkunasta”. Vastaus on pätevä, koska ikkunasta katsominen kelpaa perusteeksi arkisessa kielenkäytössä .

Näin perustelut sijoittuvat osaksi maailmankuvien tarjoamaa taustaa. Tämä ei kuitenkaan johda tiedon suhteellisuuteen, koska maailmankuva voi itse osoittautua vaihtoehtojaan paremmaksi. Maailmankuvat ovat näet korkean tason strategioita todellisuuden tulkitsemiselle ja siinä toimimiselle. Raamatun viisauskirjallisuudessa ihmisen osa luomakunnan tulkitsijana on tavoittaa luomakunnan kaunis järjestys kielimuotojen ja sosiaalisten järjestelmien kautta. C.S. Peircestä ja William Jamesista lähtevä amerikkalainen pragmatismi pitää uskomuksia toimintatapoina ja keinoina etsiä ja löytää ratkaisuja käytännön ongelmiin. Näin jotkin maailmankuvat voivat etsiä ja löytää todellisuuden piirteitä ja tavoittaa arvoja paremmin kuin toiset.

Voidaankin määritellä, milloin maailmankuva on paras vastaus todellisuuteen: maailmankuva (merkkijärjestelmä + tulkintakäytännöt + moraalinen viitekehys) on paras vastaus todellisuuden järjestykseen jos ja vain jos tämä maailmankuva voi tunnistaa todellisuuden järjestyksen ja sen moraalinen viitekehys saavuttaa maailmankuvan kannattajan ja kohteen vuorovaikutukselle ominaiset hyvät asiat paremmin kuin vaihtoehtoiset maailmankuvat.

Maailmankuvien vertailu nousi filosofiseen keskusteluun jo valistusaikana. Hamann totesi jo 1759, että Descartesilla, Leibnizilla ja Newtonilla on omat kielensä, mutta he voivat ymmärtää itseään ja omaa rationaalisuuttaan paremmin vain keskustelulla toisten kielijärjestelmien kanssa. Tulkitsijan on opeteltava heidän kielensä, jotta hän voi analysoida heidän käsitteitään ja arvioida heidän oppirakennelmiensa materiaalit, tulkintarakenteet, lopputulokset ja tavoitteet.

Hamannin malli vertautuukin kiinnostavalla tavalla Peircen tapaan tulkita tutkimusprosessia pragmaattisena kehänä. Peircen mukaan tutkija tekee ensin hypoteesin, tekee siitä johtopäätöksiä ja testaa sitten teoriaansa tilastollisilla ja muilla vastaavilla keinoilla. Vastaavasti maailmankuvilla on oma arvioinnin kehänsä: maailmankuva (tai sen käsitejärjestelmä) tuottaa paradigmojen ja teorioiden kaltaisia tulkintoja, jotka sitten sovelletaan ja testataan. Hamannin ajatus kielten dialogista voidaankin sanoittaa uudelleen: eri maailmankuvien tulkintakehiä verrataan keskenään maailmankuvien dialogissa.

Maailmankuvien vertailua ja dialogia on sivuttu analyyttisessä filosofiassa. Donald Davidson ajatteli koko maailmankuvan käsitteen olevan ristiriitainen. Toisen maailmankuvan ymmärtäminen edellyttää sen kääntämistä tulkitsijan omalle kielelle, mikä on mahdotonta maailmankuvien eri käsitteiden yhteismitattomuuden eli niiden kielten eri merkitysten vuoksi.

Maailmankuvien vaihtoehtoiset kielijärjestelmät voidaan kuitenkin ymmärtää kielipeleiksi eli pelimäisiksi kielenkäytön käytännöiksi kuten tekstin ensimmäisessä osassa. Tällöin tulkitsija voi opetella uuden kielellisen käytännön, kuten vaikkapa Newtonin tai Descartesin järjestelmän. Hän voi myös kuvata tätä toimintajärjestelmää joko omasta kielestään käsin tai sitten kuvaamalla sen käyttöä. Tulkitsija voi rikastaa vanhaa kieltään ottamalla ottaa omaan kieleensä uuden kielen käsitteitä ja käytäntöjä.

Näin siis eri maailmankuvat ja niiden kielijärjestelmät voivat käydä keskenään dialogia. Maailmankuvien luonne korkean tason tulkintastrategioina ja dialogin mahdollisuus tarjoavat kuitenkin perusteen niiden vertailuun väittelyn keinoin. Eri maailmankuvat kuten kartesiolaisuus ja newtonilaisuus ovat käsitejärjestelmiä, jotka tarjoavat tulkintoja joukolle ilmiöitä. Vastaavasti taas islamin ja humanismin kaltaiset maailmankuvat tarjoavat moraalisen viitekehyksen hyvien asioiden tavoitteluun. Maailmankuvan käyttö toisen metateoriana tarjoaa keinon vertailla niiden kykyä tulkita ilmiöitä tai saavuttaa hyviä asioita.

Maailmankuva voi osoittautua paremmaksi kuin kilpailijansa, jos se voi osoittaa, että kilpailija ei voi tulkita sen itsensä osoittamia ilmiöitä tai saavuttaa sen itsensä tarjoamia hyviä asioita. Tällöin näet maailmankuva osoittaa, ettei kilpailijalla ole toimivaa tulkintastrategiaa jollekin ilmiölle. Tämä merkitsee kuitenkin kilpailevan maailmankuvan osoittamista epätodeksi.

Vastaavasti maailmankuva osoittautuu paremmaksi myös, jos kilpailija ei voi tunnustaa sen vahvuuksia omista lähtökohdistaan. Laajalle levinneen kertomuksen mukaan Galileon aikana katoliset opinvalvojat eivät suostuneet katsomaan kaukoputkeen. Maailmankuva voi myös korjata jonkin kilpailijan selvän virheen. Kidutuksen kielto oikeudessa vahvisti todistusmenettelyä ja ihmisarvoa. Voidaan osoittaa eri tapoja, jolla maailmankuva voi osoittautua kilpailijaansa paremmaksi:

1. selittämällä enemmän ilmiöitä
2. osoittamalla, ettei kilpailijalla ole toimivaa tulkintastrategiaa
3. aikaansaannoksella, jota kilpailija ei voi tunnustaa omista lähtökohdistaan
4. uudelleenjärjestämällä tulkinnan osat saavuttamaan jonkin uuden saavutuksen
5. poistamalla virheitä tai sekaannuksia.

Flogiston- ja happiteorioiden välinen debatti tarjoaa esimerkin eri yhteismitattomien maailmankuvien keskustelusta. Kumpikin luonnehtii palamista omilla vastakkaisilla käsitteillään: happiteoreetikon mukaan palaminen on hapettumista, flogistonteoreetikon mukaan taas flogistonin pakoa aineesta. Mittaukset kuitenkin osoittivat palamisen kasvattavan palavan aineen massaa. Tämä muodostaa ylitsepääsemättömän ongelman flogistonteorialle: miten flogistonilla voi olla negatiivinen massa?

Happiteoria taas voi selittää omista lähtökohdistaan flogistonteorian epäonnistumisen. Happiteorian mukaan palaminen on hapettumista, jolloin palavan aineen massa kasvaa vastaavalla määrällä happea. Tällöin happiteorian mukaan palavasta aineesta mahdollisesti pakenevalla aineella tulisi olla happimäärää vastaava negatiivinen massa, mikä on mahdotonta. Näin siis happiteoria pystyy osoitttamaan, miksi flogistonteorian tulkintamalli ei voi toimia (kohta 2).

Maailmankuva muodostaa uskomusjärjestelmän

Maailmankuvia voidaan lähestyä myös uskomusten joukkoina. Stenmark tarjoaa seuraavan määritelmän:

Maailmankuva on systeemi uskomuksia, arvoja ja asenteita, jotka koskevat

• ihmisen perusluonnetta ja paikkaa maailmassa (antropologia, kosmologia)
• miten hyvä ja merkityksellinen elämä on mahdollinen (etiikka)
• mitä maailmasta ja näistä asioista voidaan tietää tai sanoa rationaalisesti (epistemologia).

Määritelmä on rakennettu kuvaamaan maailmankuvia uskomusjärjestelminä. Se on myös sopiva tähän tarkoitukseen, ja tarjoaa myös keinoja maailmankuvien arviointiin ja vertailuun niiden perusväitteiden kautta . Tarjoamani merkki- ja käytäntökeskeinen lähestymistapa pyrkii taas taustoittamaan uskomusjärjestelmäpohjaista lähestymistapaa tavoittamalla uskomusten taustana olevat toimintamuodot ja viitekehykset, ja myös saattamaan eri maailmankuvien puolet kuten hahmottamistavat saman käsitteen alaisuuteen.

Tapa tarkastella maailmankuvia uskomusjoukkoina tarjoaa myös tavan lähestyä maailmankuvien perususkomuksia. Wittgenstein väittää, että jokaiseen kielipeliin liittyy joukko perususkomuksia (hinge propositions) kuten ”Tässä on käsi” tai ”Maa on ollut olemassa jo kauan ennen syntymääni.” Nämä uskomukset eivät enää tarvitse lisäperusteita, vaan ne on rakennettu sisään kielipelin käytäntöön. Kielipelin sääntöinä toimivat perususkomukset tarjoavat jaetun taustan kommunikaatiolle ja myös perusteen arvioida argumentteja.

Väitelausekeskeinen lähestymistapa tarjoaa itse asiassa tavan tarkastella käsitejärjestelmien luonnetta. Yksi tapa on filosofinen systemaattinen analyysi. Tutkija pyrkii tavoittelemaan maailmankuvan ydinuskomukset sen kannattajien ilmauksista ja toimista. Näin niitä voidaan jäsentää ja myös arvioida filosofisten argumenttien avulla. Esimerkiksi “Jumala on olemassa” on keskeinen teistisen maailmankuvan uskomus, mutta pahan olemassaolon on usein ajateltu muodostavan ongelman jumalauskolle.

Maailmankuvan perususkomukset voidaan kuvata koulusta tutun käsitekartan avulla. Kartan pisteitä ovat käsitteet, jotka muodostuvat kielenkäytön liittäessä merkin ilmiöön. Kartan viivat tai nuolet ovat taas käsitteellisiä yhteyksiä. Esimerkiksi käsitteet ”ympäristö”, ”elinympäristö”, ”elävä” ja ”eloton” ovat pisteitä. Kartan nuolia ovat taas käsitteelliset yhteydet kuten ”jokainen ympäristö on elinympäristö” ja ”elinympäristö on paikka eläville olioille”. Näin maailmankuvan perususkomukset ovat osa maailmankuvaan liittyvää käsitekarttaa ja osa käsitejärjestelmän perustaa.

Lopuksi: maailmankuvien merkityksestä

Kirjoituksen alussa näimme, että maailmankuvat ovat keskeinen inhimillisen elämän ja ajattelun osa. Niiden keskeisyys johtaa moniin kysymyksiin. Miten maailmankuvat auttavat hahmottamaan maailmaa? Miten maailmankuvat tulisi ymmärtää? Miten kokonaisvaltaiset todellisuuskuvat voivat olla rationaalisia, ja miten niitä muodostetaan? Miten eri maailmankuvat arvottavat maailmaa moraalisesti? Miten suuret kertomukset tekevät elämästä mielekästä? Miten maailmankuvat voivat keskustella keskenään? Ja mitä väliä tällä on, ovatko maailmankuvat lopulta vain makuasia?

Maailmankuvien tutkiminen auttaa vastaamaan näihin kysymyksiin. Ymmärrys maailmankuvista tarjoaa siis itseymmärrystä: se auttaa ymmärtämään tapojamme käsittää todellisuus ja näin lähestyä sekä omaa tietoamme että inhimillistä toimintaa. Maailmankuvat tarjoavatkin hyvän apuvälineen lähestyä ihmisen asemaa maailmassa ja inhimillistä tietoa. Maailmankuvien välinen keskinäinen dialogi mahdollistaa myös toisten näkökulmien ymmärtämisen, niistä oppimisen ja näkökulmien vertailun. Maailmankuvien logiikka taas auttaa selventämään ja ymmärtämään näitä keskusteluja.

Piditko artikkelista? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin  Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Voit myös tilata kirjoitukset sähköpostiisi.

Kirjallisuutta

Naugle, David K.: Worldview. Grand Rapids, MI: Eerdmans, 2004.

Pietarinen, Ahti-Veikko ja Snellman, Lauri: “The Semiotic Roots of Worldviews”, Semiotica, 2024. https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/92681d86-5134-40f7-b828-2e9c22ab196d/content

Snellman, Lauri: “Maailmankuvien logiikka: tieteen, uskonnon ja metafysiikan päällekkäisyys”, Teologinen aikakauskirja vol. 2/2022, 136-153, 2022.

Stenmark, Mikael. Worldview studies. Religious Studies, 1–19. Doi:10.1017/S0034412521000135, 2021. https://www.cambridge.org/core/journals/religious-studies/article/worldview-studies/F3445C11686C131AA1FC36533944AB45

Artikkelikuva: Valentin Antonucci @ Pexels