Joku viisas on todennut, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Mutta yritettävä on silti. Olli-Pekka Vainio luki kolme teosta, jotka yrittävät tätä kunnianhimoista tehtävää. Minkään kirjan ennustukset eivät ole erityisen rohkaisevia.

Lyhyen ajan sisään on ilmestynyt kolme kiinnostavaa teosta, jotka koettavat kurkistaa tulevaisuuteen. Ensimmäinen kirja on Peter Zeihanin The End of the World is Just the Beginning (2022), toinen Peter Turchinin End Times (2023) ja kolmas Neil Howen Fourth Turning is Here (2023). Zeihan on geopoliittinen strategi, joka analysoi maailmaa populaatioiden kehityksen, resurssien liikkumisen ja riittävyyden sekä globaalin maantieteen näkökulmasta. Zeihan pitää myös suosittua podcastia, jossa hän tarjoaa napakoita ja hauskoja analyysejä ajankohtaisista aiheista.

Turchin on alun perin eläinpopulaatioiden kehitystä tutkinut biologi, joka tekee suuriin datamääriin perustuvia mallinnoksia, joiden avulla hän pyrkii analysoimaan ja ennustamaan ihmiskulttuureissa tapahtuvia nousukausia ja romahduksia. Turchinin lailla historioitsija Neil Howe ja hänen edesmennyt kollegansa Bill Strauss ovat tutkineet ihmispopulaatioiden syklejä ja päätyneet samankaltaisiin lopputulemiin kuin hän. Poliittisesti kaikki mainitut kirjailijat ovat siinä mielessä sitoutumattomia, että heidän viestinsä on yhtä vastenmielistä kuultavaa kaikkien kannalta. He myös varsin tasapuolisesti kritisoivat kaikkia osapuolia. Uskonnolliselta vakaumukseltaan kirjoittajat ovat käsittääkseni joko ateisteja tai agnostikkoja. Nyt puhutaan siis sekulaarista eskatologiasta.

Mutta mikä heidän viestinsä sitten on? Aloitetaan ensin Zeihanista. Hänen keskeinen väitteensä on, että globalisaation aika on ohi. Globalisaation hienous on ollut siinä, että tavaroita ja hyödykkeitä on voitu valmistaa siellä, missä se on ollut edullisinta. Tämä on ollut vain luontainen jatke sille eriytymiselle, joka aikanaan mahdollisti sivilisaation kehityksen. Sepän ei tarvinnut käyttää aikaansa viljelyyn, koska hän kykeni maksamaan viljelijälle viljasta omilla tuotteillaan, eikä viljelijän tarvinnut vastaavasti käyttää aikaansa takomiseen. Prosessin tuloksena alkoi syntyä yhteisöjä, joissa tehtävät eriytyivät ja oikeastaan vasta 1800-luvun puolivälissä teollistumisen myötä tämä kehitys alkoi aidosti globalisoitua. Keskeinen tekijä tässä oli öljy ja polttomoottorin kehitys, mille koko nykyinen maailmanjärjestys perustuu, syvemmin kuin ehkä osaamme ajatellakaan. Ilman halpaa energiaa sellaiset asiat kuin naisasialiike ja sukupuolten välinen tasa-arvo olisivat voineet hyvinkin jäädä kehittymättä.

Nyt olemme tilanteessa, jossa vaikkapa kännykän tai auton tuhannet eri osat valmistetaan eri puolilla maailmaa ja globaali logistiikkaverkosto varmistaa sen, että palaset löytävät toisensa juuri oikealla hetkellä. Tämä koneisto on kuitenkin äärimmäisen herkkä virheille. Tämä huomattiin esimerkiksi, kun Ever Given-rahtialus tukki Suezin kanavan vuonna 2021.

Nyt maailmaa uhkaa kuitenkin yksittäistä rahtialusta suurempi tukos. Nyt loppuva kulta-aika on perustunut USA-vetoiseen Järjestykseen (Order). Toisen maailmansodan osapuolista USA selvisi taloudellisesti parhaiten ja sillä oli lisäksi valtava laivasto. Järjestys takasi sen, että valtiot eivät enää sotineet keskenään resursseista, vaan kävivät kauppaa. Tämä puolestaan takasi rauhan säilymisen, joka puolestaan mahdollisti kansalaisten sivistymisen ja kouluttautumisen sekä omaisuuden investoinnin infrastruktuuriin ja innovaatioihin.

Järjestyksestä kaaokseen

Tämä Järjestys on nyt alkanut rapautua. Kyseessä on useasta toisiaan vahvistavasta prosessista. Ensinnäkin läntisen maailman väestö ikääntyy, jolloin työvoimasta poistuu ammattitaitoista ja veronmaksukykyistä väkeä. Toisekseen Yhdysvaltojen kyky pitää yllä 1940-luvulta asti kestänyttä rauhaa heikkenee. Kyse ei ole siitä, etteikö USA enää haluaisi olla maailmanpoliisi, vaan siitä riittävätkö sen resurssit. Resurssien puute näkyy esimerkiksi siinä, että USA:n asevoimilla on vaikeuksia saada tarpeeksi väkeä rekrytoitua tehtäviinsä. Yksi suuri haaste on siitä, että 70% USA:n nuorisosta ei ylitä armeijan minimivaatimuksia ylipainon ja mielenterveysongelmien takia. USA:n vetäytyminen maailmanpoliisin roolistaan vaikeuttaisi tavaran liikkuvuutta, mikä johtaa kaiken kallistumiseen.

Oma aikapomminsa on keskuspankkien harjoittama rahan holtiton painaminen ja valtioiden velaksi eläminen. Rahan käyttö perustuu luottamukseen eli siihen, että riittävä joukko ihmisiä sopii keskenään, että jokin symbolinen esine (kuten metallin- tai paperinpala) on tietyn arvoinen ja se voidaan vaihtaa erilaisiin hyödykkeisiin. Luottamuksen kannalta olennaista on ollut, että rahan arvo ei ole voinut olla mitä vain ja tämä on varmistettu siten, että rahan arvo on ollut sidottu johonkin reaaliseen asiaan, kuten vaikkapa aikanaan kultaan. Luotettavin valuutta maailmassa on pitkään ollut USA:n dollari, joka on toiminut turvasatamana talouskriiseissä, aina koronakriisiin asti. Tällöin dollarin asema alkoi horjua, samaan aikaan kun Yhdysvaltain keskuspankki alkoi taikomaan tyhjästä rahaa, estääkseen talouden sakkaamisen.

Kapitalismi toimii vain, jos talous kasvaa ja nyt yli 100 vuoden nousukausi on tulossa päätökseensä. Kuten hyvin tiedämme, kapitalismin vaihtoehdot ovat olleet toinen toistaan kauheampia, joten mitään parempaakaan ei ole Zeihanin mukaan näköpiirissä. Lisäksi edellisen kerran, kun ihmiskunta oli tilanteessa, jolloin politiikan ja talouden reunaehtoja rukattiin uuteen kuntoon, seurauksena oli kaksi maailmansotaa keskitysleireineen ja niitä seurannut kylmän sodan aika gulageineen, jonka aikana käytiin useita kertoja ydintuhon partaalla.

Paluu menneisyyteen

Nyt siis prosessi alkaa joka tapauksessa liikkua toiseen suuntaan. Suomessakin ollaan päivitelty sitä kuinka taloutemme ja ostovoimamme on jämähtänyt vuoden 2012 tasolle. Tämä on kuitenkin vasta alkua.  Zeihanin mukaan seuraavan 50 vuoden aikana edessä on käytännössä paluu 1850-luvun viktoriaaniseen maailmaan. USA-vetoinen maailma hajoaa pienempiin blokkeihin, joita johtavat paikalliset imperiumit, joilla on jonkinlainen geopoliittinen etu naapureihinsa nähden.

EU:lla Zeihan ei näe ruusuista tulevaisuutta, koska Unionin sisällä kulttuurit ja intressit ovat liian erilaiset. Kun yhteistyön hyödyt haihtuvat, on loogista, että valtiot kääntyvät sisäänpäin ja alkavat vahvistaa omia etujaan. Euroopassa vahvin toimija on Ranska, hyvänä kakkosena sen vanha vihollinen Saksa ja Etelässä merkittäviä logistisia reittejä pitää hallussaan Turkki. Iso-Britannia todennäköisesti hakee yhteyttä Skandinavian kanssa. Suomen asema tässä uudessa konstellaatiossa on aika heikko, koska meillä ei ole juuri lainkaan geopoliittisia pelimerkkejä. USA säilyttää vahvan rooliin omalla pallonpuoliskollaan, ja Aasiassa Kiina ja Japani tekevät kaikkensa päästäkseen kukkulan kuninkaiksi. Tämä pirstoutuminen tuskin tulee kaikilta osin tapahtumaan rauhanomaisesti. Venäjän etupiiripolitiikka on tästä kylmäävä osoitus (Zeihanin kirja on kirjoitettu ennen Ukrainan sotaa). Kiinalla on omat vastaavat pyrkimykset alkaa hallita Aasiaa ja suurta osaa muusta maailmasta. Osa tätä suunnitelmaa on BRICS-maiden nousu, jolle kuitenkin ainakin toistaiseksi on vielä helppo naureskella.

1900-luvulla USA suoritti useita interventioita eri puolilla maailmaa, joiden tarkoituksensa oli Järjestyksen säilyttäminen. Näistä osa onnistui toisia paremmin. Yhtenä tekijänä näissä interventioissa oli kommunismin patoaminen. Toinen merkittävä tekijä oli öljy. Siirtyminen pois öljystä ei kuitenkaan tule olemaan yksinkertaista ja seurauksena voi olla aivan vastaavaa sekoilua kuin tähänkin asti. Vihreä teknologia vaatii nimittäin suuria määriä harvinaisia mineraaleja, jotka ovat jakaantuneet maailmassa epätasaisesti. Esimerkiksi noin puolet akuissa käytettävästä koboltista sijaitsee Kongossa, jossa sitä louhitaan orjatyövoimalla pitkälti Kiinan valvovan silmän alla. Todennäköisimpinä ratkaisuina tähän ongelmaan Zeihan pitää sotia, joiden avulla Kongo ja muut mineraalirikkaat alueet alistetaan nousevien imperiumien alle, tai jopa vihreän teknologian osittaista hylkäämistä kannattamattomana.

Zeihan ei kuitenkaan suosittele vihreän energian tutkimuksen hylkäämistä (päinvastoin), mutta hän huomauttaa, kuinka sen hyöty on varsin rajallista monella eri tapaa. Ensinnäkin maailman tuulisimmat (Patagonia, Norjan rannikko) ja aurinkoisimmat alueet (USA:n keskilänsi, Australia) ovat kaukana sieltä missä suurin osa maailman ihmisistä asuu. Sähkö tulisi kyetä jotenkin kuljettamaan pitkien matkojen päähän, mikä pirstoutuvassa maailmassa on suuri riski. Sähköä käytetään eniten silloin, kun vihreät lähteet tuottavat sitä vähiten ja sähkön tehokas varastointi vaatisi sellaisia määriä mineraaleja, mitä maapallolla ei ole. Suuri osa uraanistakin on lännelle vihamielisten maiden hallussa.

Lisäksi vihreä sähkö ratkaisisi onnistuessaan ainoastaan sähköön liittyvän kysynnän. Öljy taas on keskeinen ainesosa lähes kaikessa mihin läntinen maailma perustuu lenkkareista lääkkeisiin ja lannoitteisiin. Vihreän energian hiilijalanjäki on monimutkaisesta tuotantoketjustaan johtuen toisinaan jopa pahempi kuin öljyn, ja vihreä energia edellyttää monimutkaisten varajärjestelmien rakentamista, mikä tarkoittaa käytännössä hiileen turvautumista. Ikävänä, mutta todennäköisempänä vaihtoehtona Zeihan pitääkin laaja-alaista palaamista hiileen, mitä maailmassa on edelleen helposti saatavilla. Tällöin saamme kuitenkin heittää hyvästit hiilineutraaliustavoitteille, mutta jos Zeihanin muut ennusteet pitävät paikkansa, tämä voi olla ongelmistamme pienimmästä päästä.

Puhutaanpa sitten vähän ruuasta. Ei ainoastaan kännyköiden ja autojen tuotanto ole hyperspesialisoitunut, vaan sama koskee vielä suuremmassa määrin ruuantuotantoa. Kun globaali logistiikka alkaa pettää, tällä on välittömiä vaikutuksia sadonkorjuun kannalta. Jo nyt on nähty mitä Ukrainan sota on tehnyt lannoitteiden ja viljan tuotannolle. Tätä on todennäköisesti luvassa lisää ja suuremmalla lusikalla. Zeihanin analyysin valossa tulevaisuus on parhaassa tapauksessa vain katastrofaalinen ja pahimmassa tapauksessa ilmestyskirjamainen. Optimistisen ennusteen mukaan seuraavien vuosikymmenten aikana noin miljardi ihmistä kuolee nälkää ja kaksi miljardia tulee elämään aliravittuina.

Zeihan pitää kuitenkin USA:aa globaalin pelin voittajana pitkällä aikavälillä. Sillä ei ole maantieteellisesti uhkaavia vihollisia, sen väestö on pieni suhteessa pinta-alaan ja sillä on omalla maallaan riittävästi raaka-aineita ollakseen kohtuullisen omavarainen. Hän ei kuitenkaan ehkä ota tarpeeksi vakavasti ilmastonmuutoksesta aiheutuvaa uhkaa, mikä voi tehdä suuresta osasta USA:ta käytännössä elin- ja viljelykelvotonta sekä tiettyjä kulttuurisia että sosiologisia tekijöitä, jotka uhkaavat maata sisältäpäin. Tästä pääsemmekin Turchinin ja Howen analyyseihin, jonka valossa Zeihanin kokonaisanalyysi voi olla turhan optimistinen.

Kansakuntien syklit

Kuten tiedämme, imperiumit ja kansakunnat eivät ole ikuisia, vaan ne käyvät läpi säännöllisiä nousun ja tuhon syklejä. Turchin pyrkii tarjoamaan yhden selityksen miksi näin tuppaa käymään yhä uudelleen, keskimäärin noin 100 vuoden sykleissä. Hänen mukaansa kyseessä on yhteisöjen luonnollinen kehityskaari, joka syntyy paradoksaalisesti yhtä aikaa yhteiskunnan liiallisesta menestyksestä, joka korreloi samanaikaisen kurjistumisen kanssa. Näin menestyvät yhteisöt synnyttävät automaattisesti sisäisiä jännitteitä, jotka tyypillisesti jossain vaiheessa purkautuvat väkivaltaisesti.

Aiemmin Zeihanin kuvaama kapitalismin ja globalisaation voittokulku on johtanut yhteiskunnallisen eliitin paisumiseen. Megarikkaan ja koulutetun kansanosan määrä on kasvanut lännessä suorastaan räjähdysmäisesti. Eliittiin kuuluminen synnyttää tarpeen tunnustetuksi tulemiselle, mille ihmisyhteisöissä on aina rajansa. Pyramidin huippu on väistämättä kapea. Nyt kuitenkin huipulle on tunkua enemmän kuin koskaan ennen. Turchin kuvaa tilannetta käänteisenä tuolileikkinä, jossa tuolien poistamisen sijaan joka kierroksella leikkijöitä lisätään niin että lopulta leikkijöitä on 20-kertainen määrä alkuhetkeen verrattuna. Tuolien vähyys taas turhauttaa nousevaa eliittiä, minkä seurauksena syntyy pyrkimyksiä horjuttaa vallitsevaa asiantilaa, jotta jokainen erinomaiseksi itsensä kokeva saisi riittävästi huomioita. Jokainen tuolileikkiä leikkinyt tietää, kuinka pelissä voi yrittää huijata venyttämällä sääntöjä. Samanlaista pelisääntöjen venytystä alkaa tapahtua eliitin paisuessa.

Vallankumouksen airueita eivät ole päänsääntöisesti olleet vain alaspainetut työläiset vaan tunnustusta vaille jääneet eliitin jäsenet, jotka ovat kahviloissaan ja seuroissaan kehkeyttäneet kokoon vain puoliksi loppuun asti mietityt vallankumoukselliset filosofiat. Tätä joukkoa Turchin kutsuu vasta-eliitiksi. 1900-luvun alkupuolelta muistamme muun muassa marxismi-leninismin ja erään taiteilijana epäonnistuneen korpraalin. 1960-luvun kriiseily Herbert Marcuse ja uusmarxilaiset pyrkivät kaatamaan kapitalistisen järjestelmän ja Kiinassa Mao laittoi alulle kulttuurivallankumouksensa. 1960-kriiseily pysyi jotakuinkin hallinnassa, koska yhteiskunnat olivat vielä kohtuulliset vakaat. Tästä Marcuse vetikin sinänsä oikeanlaisen johtopäätöksen: keski- ja alaluokan elämä ei ollut (vielä) tarpeeksi kurjaa, jotta heitä olisi kiinnostanut vallankumouksen asia. Samaan aikaan Kiinassa keitos kiehui kuitenkin pahasti hellalle ja seurauksena oli miljoonia kuolleita.

Eripuraisuuden aika

Pahimman mahdollisen skenaarion saavuttamiseksi eliitin paisumisen lisäksi keitokseen tarvitaan keski-ja alaluokan kurjistuminen. Turchinin mukaan länsimaat ovat nyt siirtymässä, tai jo siirtyneet, eripuraisuuden aikaan (age of discord), jota leimaa voimakas yhteiskunnallinen polarisaatio. Keskeinen tekijä tässä prosessissa on monimutkainen sosiaalinen koneisto, jota hän kutsuu vaurauspumpuksi (wealth pump). Vaurauspumppu siirtää hiljalleen varallisuutta yhteiskunnan ylempiin kerroksiin, joille samalla kertyy myös valtaa. Lisääntyvä vauraus mahdollistaa luonnollisesti myös eliitin paisumisen. Yksi historiallisesti merkittävä vaurauspumpun osanen on ollut maahanmuutto, joka painaa alas palkkoja, mikä puolestaan lisää omistavan luokan voitto-osuuksia. Turchin puhuu tässä yhteydessä nimenomaan USA:n tilanteesta, jossa on ollut mahdollista sijoittaa tehokkaasti maahanmuuttajia matalapalkkaisiin töihin. Amerikan historiasta löytyykin ajanjaksoja, jolloin kapitalistit nimenomaan kerryttivät varallisuutta halvalla siirtolaistyövoimalla. Taannoisten USA:n presidentinvaalien yhteydessä sosialisti Bernie Sanders varoittikin siitä, että avokätinen maahanmuuttopolitiikka on ”Kochin veljesten juonia”.

Turchin analysoi kiinnostavasti yhteiskunnallista polarisaatiota. Huoli alenevasta ostovoimasta ja sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta voi olla aito, mutta ihmiset osaavat ennakoida huonosti tekojensa seurauksia pidemmällä aikavälillä. Usein hyvää tarkoittavat uudistusliikkeet päätyvät tuottamaan laaja-alaista pahoinvointia. Kyse ei ole siitä, onko jokin päämäärä tai arvo objektiivisesti katsottuna hyvä tai huono. Tästä riippumatta ihmisten toimilla on usein systeemitason vastareaktioita, joita ei osata huomioida. Kuten tiedämme, vallankumoukset usein syövät omat lapsensa ja vallankumousta sinisilmäisesti ajaneet päätyvät itse gulageihin ensimmäisten joukossa.

Turchinin mukaan yhteiskunta koostuu kolmesta ihmisluokasta; naiiveista, radikaaleista ja moderaateista. Kun radikaalien määrä on yhteiskunnissa pieni, he eivät uhkaa yhteiskuntarauhaa. Jos tilanne kehittyy huonoon suuntaan, osa naiiveista alkaa radikalisoitua. Radikaaleista puolestaan tulee moderaatteja siinä vaiheessa, kun he kyllästyvät väkivaltaan ja sortoon, joka radikalismista seuraa. Usein tämä siirtymä on kuitenkin verraten hidas ja edellyttää merkittäviä väkivallan jaksoja.

Radikaalit eivät ole mikään yhtenäinen porukka, vaan se koostuu oikeistolaisista, vasemmistolaisista, erilaisista etnisistä ryhmistä, uskonnoista ja ideologioista. Nämä kaikki ryhmät ovat menettäneet uskonsa alati heikkenevään järjestelmään. Naiivit yksilöt ajautuvat sattumanvaraisten elämänkohtaloiden kautta johonkin radikaaliin ryhmään, joka sitten alkaa sotia toisia ryhmiä vastaan. Edelleen toistettakoon, että osa radikaalien ideoista voi olla aivan hyviä, mutta systeemitasolla tällä ei ole mitään väliä, koska olennaista on vain erilaisten radikaalien yhteentörmäys, joka on usein väkivaltainen. Näin järjestelmä romahtaa ja ihmiset alkavat tappaa toisiaan. Tällöin eliitin määrä pienenee ja alaluokan elämä taantuu entisestään. Tämä kriisi parhaimmassa tapauksessa kuitenkin vakauttaa yhteiskunnan seuraavan sukupolven ajaksi, kunnes sykli alkaa taas alusta.

Turchinin mukaan syklit kuitenkaan eivät ole väistämättömiä ja niitä voidaan ainakin lykätä, ja näin onkin historiassa tapahtunut muutamia harvoja kertoja. Esimerkkinä hän mainitsee Venäjällä tehdyt uudistukset 1800-luvulla, joiden avulla kapinointi saatiin pidettyä aisoissa ja kriisivaiheeseen siirtymistä onnistuttiin siirtämään eteenpäin yhdellä sukupolvella 1900-luvun alkuun. Kriisin siirtäminen tai estäminen on aina tarkoittanut vaurauspumpun pysäyttämistä. Surullista kuitenkin on, että pumpun pysäyttäminen käytännössä tarkoittaa vastaeliitin aktivoimista, koska tällöin osa eliitistä putoaa vastaeliittiin. Kuitenkin jos kurjistuminen voidaan estää ajoissa, vastaeliitillä ei ole naiivien joukkoa, josta värjätä puolelleen tykinruokaa. Turchin siis tarjoaa mallin, jonka avulla romahdukset voitaisiin välttää. Hän ei kuitenkaan vaikuta erityisen optimistiselta sen suhteen, että ihmisiä kiinnostaisi hyödyntää näitä keinoja, koska keinot edellyttäisivät kaikkien suostumista kompromisseihin.

Käänne kohti kriisiä

Vaikka Turchinin ja Howen teorian välillä on tiettyjä metodologiaan liittyviä eroja, heidän ajattelunsa kulkee suurelta osin samaan suuntaan. Howen teorian mukaan sivilisaatiot käyvät säännöllisesti läpi neljä ajanjaksoa tai käännettä (”turning”). Sykli lähtee liikkeelle lakipisteestä, jolloin yhteisöllisyys on vahvaa ja individualismia karsastetaan. Tätä seuraa heräämisen aika, jolloin vahvoja yhteisöllisiä arvoja aletaan kyseenalaistaa. Kolmas vaihe on hajoaminen, jolloin usko vahvoihin instituutioihin alkaa heiketä. Neljäs vaihe on kriisi, jolloin sivilisaatio ajautuu syvään vastakkainasetteluun ja pahimmillaan sotaan. On helppoa nähdä kuinka nämä neljä vaihetta esiintyvät esimerkiksi länsimaitten historiassa toisen maailmansodan jälkeen. Howe kuitenkin esittää paljon aineistoa sen puolesta, että nämä käänteet ilmenevät myös muissa kulttuureissa ja eri aikoina.

Kuten kirjan nimi kertoo, olemme nyt siirtyneet neljänteen käänteeseen, joka kestää noin 10-20 vuotta. Useimmissa tapauksissa kriisi tarkoittaa esimerkiksi sisällissotaa, geopoliittista jakautumista, alistumista autoritääriseen kontrolliin tai niin sanottua totaalista sotaa. Jokaisessa aikaisemmassa neljännessä käänteessä on aina hyödynnetty sen ajan tuhoisinta sotateknologiaa, mikä ei ole mitenkään yllättävää, vaikkakin ehkä surullista. Jonkinlaista ydinaseiden käyttöä seuraavissa konflikteissa Howe pitää varsin todennäköisenä.

Howe arvioi kirjassaan tekijöitä, jotka voisivat johtaa USA:n uuteen sisällissotaan. Tällä hetkellä enemmistö amerikkalaista pitää sisällissotaa vähintäänkin todennäköisenä. Yksi polarisoiva tekijä on identiteettipolitiikka. Jonkin yhteisen idean sijasta ihmiset alkavat identifioida itseään jonkin identiteettiä määräävän tekijän, kuten etnisen tai lokaalisen alkuperän, sukupuolen, uskonnon, poliittisen ideologian tai jonkin muun tekijän kautta, joka mahdollistaa yksilölle oman uniikin tarinan (tästä käytetään usein termiä tautologista käsitettä lived reality tai lived experience), mikä voidaan asettaa muiden tarinoita vastaan.

Polarisoituvassa tilanteessa poliittiset puolueet joutuvat peliteoreettisesti hankalaan tilanteeseen, mikä vaatii niiltä poikkeuksellisia keinoja, joiden avulla säilyttää itsensä vallankahvassa. Puolueet alkavat hahmottaa itseään ”emotionaalisen brändi-identiteetin” kautta ja irtaantua konkreettisista poliittisista prosesseista ja rakenteista. Keskeistä on se, miten joku näkyy julkisuudessa ja kuinka äänestäjät kykenevät identifioitumaan häneen. USA:ssa tästä paraatiesimerkki on tietenkin Donald Trump. Toisaalta demokraattien puolelta vastaavan politiikan harjoittajana voitaisiin pitää vasemmistopopulisti Alexandra Ocasio-Cortezia. Puolueet yrittävät toteuttaa entistä radikaalimpia ideoita eivätkä enää kykene yhteistyöhön. Tämä taas rampauttaa poliittisen päätöksenteon, jolloin mikään ei muutu. Näin ihmisten usko järjestelmään rapautuu. Esimerkiksi yli puolet alle 40-vuotiasta amerikkalaisista ei enää pidä demokratiaa välttämättömänä ja neljännes olisi valmis vahvan johtajan autoritääriseen hallintoon.

Myös luottamus lehdistöön ja koulutusta tarjoaviin instituutioihin on olennainen terveen yhteiskunnan kannalta. Jos media ja yliopisto nähdään palvelevan liikaa jonkin tietyn ryhmän etuja esimerkiksi harjoittamalla agendajournalismia ja tutkimukseksi naamioitunutta aktivismia, on ymmärrettävää, että luottamus näihin, aiemmin kansakuntaa yhdistäneisiin tekijöihin, sulaa.

Turchinin lailla Howe mainitsee kurjistumisen, mikä näkyy esimerkiksi eliniän ja syntyvyyden laskuna, talouskriiseinä, ja ostovoiman heikkenemisenä, jolloin nykyään aikuisuuteen siirtyvillä on huonommat taloudelliset lähtökohdat siirtyä omistavaan luokkaan kuin heidän vanhemmillaan. Koskaan aiemmin historiassa USA ei ole kohdannut merkittävää talouskriisiä näin huonoista asemista; talouskasvu junnaa, inflaatio jyllää, yksityisten rahareservit on kulutettu (kiitos pandemian ja siitä seuranneiden sulkutoimien), sekä yksityinen että julkinen velka ovat huippulukemissa, ja julkinen sektori on yhtä aikaa sekä paisunut että tehoton.

Uskonnontutkimuksen näkökulmasta on kiintoisaa, että Howe esittää, että myös uskonnolliset herätykset seuraavat samoja syklejä, ja ne linkittyvät olennaisesti poliittisiin vallankumouksiin. Keskiajan jälkeen läntisessä maailmassa on koettu Reformaatio (1530-1540), puritanismin nousu (1630-1640), pietismin aika (1740-1750), evankelikaalis-utopistinen herääminen (1830-1840) ja viimeisimpänä New Age -murros (1960-70). Uskonnolliset heräämiset osuvat käänteiden puoliväliin ja ne eri tavoin jouduttavat yhteiskunnan liikettä kohti kriisiä. Vaikutus ei kuitenkaan ole välttämättä erityisen selväpiirteinen. Oman aikamme woke-liikehdinnässä on nähtävissä vaikutteita yhtäältä New Age -spiritualiteetista ja sen kapinasta instituutioita vastaan mutta toisaalta myös kristillisestä social gospel -liikkeestä ja sen piirissä esiintyneestä sosiaalisesta utopianismista. Samaan aikaan myös kristillisen poliittisen oikeiston juuret ovat saman ajan uskonnollisissa herätyksissä.

Ei niin uljas uusi maailma

Jos nyt palataan Zeihanin arvioihin siitä, että USA kuitenkin, hyvässä ja pahassa, kykenisi toimimaan jonkinlaisena vakauttajana globalisaation jälkeisessä maailmassa, niin Turchinin ja Howen analyysien valossa ei näytä siltä, että USA olisi sisäisesti asemoitunut erityisen hyvin Pax Americanan takaamiseen. Pienikin sisäisen kaaoksen hetki käytettäisiin todennäköisesti hyväksi. Kun Yhdysvaltain kongressissa oltiin jännän äärellä tammikuun 6. päivä 2021, Kiinan Xi Jinping piti puheen, jossa hän totesi historian liikkeen olevan heidän puolellaan ja Kiinan johtava sanomalehti analysoi, kuinka USA:n pahin vihollinen on se itse. Voittaakseen globaalin kilpailun Kiinan ei tarvitse muuta kuin odottaa amerikkalaisten ja Lännen syövän itse itsensä. Kiinnostavana ja mahdollisena skenaariona Howe pitää tilannetta, jossa maailmassa syttyy globaali sota, missä USA ei olekaan aktiivinen osapuoli, koska sen kaikki resurssit kuluvat sisäisen kriisin kontrolloimiseen.

Vaikka Kiina ja Venäjä hierovat käsiään, tulevaisuus ei ole heidänkään kannaltansa ruusuinen. Erityisesti Zeihan on kiinnittänyt huomioita molempien maiden väestörakenteeseen, joka molemmissa tapauksissa on katastrofaalinen. Kiinan väestö ikääntyy ja siten myös pienenee nopeammin kuin kuin missään maassa tähänastisessa ihmiskunnan historiassa. Venäjän tilanne on lähes yhtä onneton. Romahtava väestömäärä ei kykene ylläpitämään talouskasvua ja eliitin ylituotanto on todellinen ongelma myös Kiinassa. Tästä seuraavia ongelmia Kiina torjuukin taantumalla takaisin totalitarismiin. Saman tekee Venäjä, joka on tempauksillaan saanut aikaan osaavan luokan maastapaon, ja tämäkään ei lupaa hyvää talouden kehitykselle.

Onko maailma nyt loppumassa? Zeihanin mukaan läntisen maailman huippukohta oli vuosi 2021 ja nyt lähdetään hiljalleen köröttelemään alaspäin. Turchin ja Howe asettavat kriisin varsinaisen laukeamisen muutaman vuoden päähän tulevaisuuteen. Missään näissä skenaarioissa maailma ei absoluuttisessa mielessä lopu. Maailma sellaisena kuin me sen tunnemme vain kääntyy uudenlaiseen asentoon. Optimisti tietenkin toivoo, että se maailma olisi enemmän Blade Runnerin kuin MadMaxin kaltainen.

Onko näitä sekulaareja tuomion profeettoja nyt siten uskominen? Tämänkaltaisten projektien ongelma on sama kuin vaikkapa Yuval Noah Hararin kunnianhimoisissa maailmanselityksissä. Ne ovat niin isoja, että niitä on todella helppo kritisoida. On aina mahdollista sanoa, että nyt tätä tai tuota asiaa ei ole huomioitu tai että ehkäpä tämä asia ei olekaan ihan niin yksinkertainen.

Se missä nyt käsillä olevat teokset mielestäni onnistuvat hyvin, on sen kuvaaminen, kuinka hauras maailma on ja kuinka vaikea ihmisen on hallita sitä. Jos olosuhteet ovat suotuisat, niin pienikin tapahtuma voi laittaa liikkeelle prosessin, jolla voi olla tuhoisat seuraukset. Usein myös nimenomaan pyrkimykset välttää katastrofi ovat johtaneet aivan uudenlaisiin katastrofeihin. Tietyssä mielessä me olemme tienneet tämän aina. Ainut ero meidän ja vaikkapa muinaisen Kreikan välillä on, että panokset ovat nyt suuremmat. Jos joku yrittää luoda matemaattisen mallin, joka ennustaa ihmisen kollektiivista typeryyttä niin tämä on, tottakai, suositeltava projekti. Pessimismistään huolimatta Zeihan, Turchin ja Howe eivät yritä ruokkia paniikkimielialaa, vaan kartoittaa niitä reittejä, joilla maksimaalinen tuho voitaisiin välttää. Tällä kohtaa Turchin on ehkä pessimistisin, kun taas Zeihan ja Howe yrittävät nähdä tulevaisuudessa myös paljon hyvää. Silti ei voi välttyä vaikutelmalta, että positiivisemmatkin tulevaisuudenkuvaukset muistuttavat välillä Fallout-pelisarjan postapokalyptista mustaa huumoria.  

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi. 

Kuvat

Artikkelikuva: SIMON LEE @ Unsplash