Kirja-arvio / Olli-Pekka Vainio / 1.12.2021

Ääriliikkeiden äärellä

Ihmisellä on luontainen taipumus lähteä mukaan erilaisiin massaliikkeisiin, väittää Eric Hoffer. Massaliikkeet, jotka voivat olla sekä uskonnollisia että sekulaareja, ovat lopulta ytimeltään samanlaisia, ja niiden jälki voi olla yhtä tuhoisaa. Kuinka siis tunnistaa varhaiset radikalismin oireet? 

Joskus suuri viisaus karttaa hienoja oppiarvoja tai asemaa huippuyliopistoissa. Yhdysvaltalainen Eric Hoffer (1902–1983) oli kouluja käymätön kulkuri, joka teki erilaisia hanttihommia ja vapaa-aikanaan lueskeli historiaa ja filosofiaa. Hoffer nousi kansainväliseen tietoisuuteen, kun presidentti Eisenhower siteerasi eräässä puheessaan hänen ääriliikkeitä käsittelevää tutkielmaansa The True Believer (1951). Hoffer palkittiin 1983 Presidentillisellä Vapauden Mitalilla yhteiskunnallisesti merkittävästä kirjallisesta tuotannostaan ja hän sai myös useita kunniatohtorin arvoja. 

Hoffer oli työskennellyt ahtaajana San Franciscon satamassa toisen maailmansodan aikana. Kirjassaan hän yhdistää kadunmiehen analyysinsä syvään filosofiseen ymmärrykseen ihmisluonnosta. Kirja on ensimmäisiä sodanjälkeisiä analyysejä siitä, kuinka toisen maailmansodan ja sitä seuranneen hiljalleen viilenevän kylmän sodan ajattelumallit syntyvät.

File:Hannah Arendt 1975.jpg

Hannah Arendt vuonna 1975.

Hofferin jälkeen samoja reittejä ovat kulkeneet muun muassa Hannah Arendt, Lezsek Kolakowski ja Alexander Solzenitsyn. Heidän otteensa on akateemisempi ja kokonaisvaltaisempi, mutta ne vahvistavat osaltaan monet Hofferin havainnoista. Hoffer kirjoittaa enemmän perstuntumalta, mutta tämä on hänelle vain eduksi.

The True Believer on edelleenkin sykähdyttävää luettavaa ja tarjoaa tarkkanäköisen analyysin ihmismielestä, joka ei ole vajaassa sadassa vuodessa muuttunut kovinkaan paljoa.Kirjoittaja myöntää, että kyseessä ei ole akateeminen tutkimus eikä oppikirja ja että hän yksinkertaistaa jättäen samalla paljon sanomatta. Tämä on kuitenkin ainut tapa esittää teesi, josta voidaan keskustella.

Jumala ulos, uskonto sisään

Hoffer jakaa fanaattiseet massaliikkeet kolmeen kategoriaan, uskonnolliseen, vallankumoukselliseen (vasemmisto) ja reaktionaariseen (oikeisto). Näitä kaikkia yhdistää kiihkomielisyys, palava toivo paremmista ajoista, viha ja suvaitsemattomuus. Näiden liikkeiden tosiuskovaiset ovat valmiita uhraamaan jopa elämänsä aatteensa hyväksi ja pitäytyvät ideologiaansa sokealla varmuudella, jota mikään vastakkainen todistusaineisto ei horjuta.

Hoffer toteaa, ”vaikka aikamme on jumalaton, se on kaikkea muuta kuin uskonnoton”. Vaikka hän kuvaakin maallisia fanatismin muotoja uskonnollisin termein (hän suoraan sanoo, että natsien ja bolshevikkien uskonnonkaltainen luonne oli yleisesti tunnustettua), hän kuitenkin ajattelee, että kaikissa fanatismin muodoissa on jotakin ihmisyydelle yhteistä. Toisin sanoen, uskonto ei ole ainut fanatismin lähde eikä esimerkiksi vasemmistoradikalismia voi pitää vain kieroutuneena uskonnollisuutena. 

Toivon teologia

Hofferin analyysissä massaliikkeiden nousu ja kukoistus vaativat oikeanlaiset olosuhteet. Ihmiset, jotka yrittävät selviytyä päivästä toiseen ja joiden suurin huolenaihe on riittävä ravinto, eivät suunnittele vallankumouksia. He ovat siihen aivan liian voimattomia, eivätkä he pysty kuvittelemaan, millaiseksi yhteiskunta voisi muuttua.

Fanaattinen massaliike on aina keski- tai yläluokkainen projekti, joka edellyttää paljon vapaa-aikaa ja tietoisuuden siitä, että jollakulla on asiat paremmin kuin minulla. Alexis de Tocquevillen mukaan ennen Ranskan suurta vallankumousta ”ranskalaiset tulivat tyytymättömämmiksi tilaansa mitä enemmän se muuttui paremmaksi.” Asioiden huono tila ei aja ihmisiä ääriliikkeisiin, vaan alati paremman maailman toivo.     

Vallankumoukset nousevat aina toivosta. Fanaatikon on oltava toisaalta syvästi tyytymätön, mutta hän ei saa olla toivoton. Hänen on uskottava, että pitäytymällä tähän oppiin tai seuraamalla tuota johtajaa hänelläkin on pääsy valtaan ja rikkauksiin. Samaan aikaan hänen täytyy olla täysin tietämätön niistä seurauksista tai siitä hinnasta, jonka hän tai muut joutuvat tästä ristiretkestä maksamaan.  

Keskeinen fanatismin lähde onkin Hofferin mukaan ”frustraatio”, joka tarkoittaa tilaa jossa ”meillä on jo paljon, mutta haluamme yhä enemmän”. Fanatismin synty edellyttää merkittävää yhteiskunnallista vapautta, johon yhdistyy kyvyttömyys lievittää frustraatiota muilla keinoin. Massaliikkeisiin liitytään osaltaan oman vastuun kadottamiseksi. Erään nuoren natsin sanoin: ”Me saksalaiset olemme niin onnellisia. Meidät on vapautettu vapaudesta.”

Vallankumouksissa tavoitellaan usein tasa-arvoa, jonka saavuttamiseksi uhrataan vapaus. Hoffer näkee, että pyrkimys tasa-arvoon voi olla verhoutunutta halua olla anonyymi; yksi säie suuressa kankaassa, jota ei voi erottaa muista. Näin kukaan ei voi syyttää minua mistään tai verrata minua toisiin. Tämä mahdollistaa vastuun siirtämisen yksilöltä järjestelmälle. Jos jotain menee pieleen, kyse on aina systeemin, ei yksilön, epäonnistumisesta.

Työtätekevät ja raskautetut

Massaliikkeen otollinen uhri on henkilö, joka on kadottanut kontaktinsa luonnollisiin lähiyhteisöihin, kuten perheeseen, kirkkoon, heimoon tai mihin tahansa ryhmään, joka antaa hänelle identiteetin ja välineet tavoitella merkityksellistä elämää. Agitaattoreiden keskeinen tavoite onkin tehdä kaikkensa näiden yhteisöjen hajottamiseksi, jotta yksilön ja suuren johtajan/puolueen/valtion välissä ei olisi mitään.

Hoffer, joka oli ateisti, ei säästele kritiikkiään osoittaessaan kuinka Jeesuksenkin puheissa perheestä nousee esiin sama dynamiikka (Matt. 10:35–37). Massaliikkeeseen mukaan lähteminen täyttää näin kaiken luonnollisen joukkoon kuulumisen tarpeemme, joka helpottaa ahdistusta sekä antaa elämälle merkityksen.    

Vaikka massaliikkeiden ideointi on kahviloissa aikaansa tappavan eliitin tehtävä, tarvitsee se sotilaikseen eri yhteiskuntaluokkien jäseniä, jotka toteuttavat liikkeen päämäärät käytännössä – ja usein hoitavan varsinaisen tappamisen.

Otollisia värvättäviä ovat kaikki sellaiset jotka ovat jotenkin joutuneet elämässään sivuraiteelle, kuten huonommin toimeentulevat, rikolliset, narsistit, lahjakkaat yksilöt, jotka eivät ole mielestään saaneet tarpeeksi tunnustusta, vähemmistöjen edustajat, yhteiskunnat syntisenä pitämät ja yksinkertaisesti kaikki, joilla on vain tylsää.

Heille massaliike voi tarjota lujan identiteetin lähteen, jota on vaikea horjuttaa. Hoffer huomauttaa kuinka esimerkiksi varhaisessa natsiliikkeessä hienostorouvat ja vanhemmat naimattomat naiset olivat keskeisessä roolissa ideologian levittämisessä. 

Olipa kerran…

Massaliikkeet lähtevät liikkeelle vallitsevien asiantilojen kritiikistä. Ne poimivat maailmasta jonkin epäkohdan ja tulkitsevat koko todellisuuden tämän epäkohdan lävitse saadakseen nykyhetken näyttämään vastenmieliseltä. Sen jälkeen ne maalaavat joko menneisyyden tai tulevaisuuden kaunein värein.

Reaktionaariset liikkeet suuntaavat katseensa usein menneisyyden kulta-aikoihin, kun taas vallankumoukselliset liikkeet näkevät utopian tulevaisuudessa, aivan seuraavan kukkulan takana. Hoffer kuitenkin tunnustaa, että käytännössä nämä ihanteet voivat sekoittua toisiinsa.

Nykyään esimerkiksi sekä suomalaiset etnonationalistit että amerikkalaiset mustat elättelevät tarinoita muinaisista loisteliaista kuningaskunnista joko täällä Pohjolan perillä tai Afrikan viidakoissa.  

Ihmiset ovat tyypillisesti olleet aina valmiita mieluummin heittämään henkensä sellaisen puolesta mitä heillä ei ole, kuin sen puolesta mitä heillä on. Sotia käydään kuviteltujen puutarhojen ja kaupunkien vuoksi, ei olemassaolevien. Nykyhetken kritiikin avulla voidaan tehdä arvottomaksi ja inhottavaksi kaikki se mitä yhteiskunta on tähän mennessä rakentanut.

Ei siis pidä uskoa silmiään, vaan uskoa oppiin, joka kertoo kuinka hienosti asiat voivat olla, jos vain henkilö antautuu täydestä sydämestään opin palvelijaksi. Monet ääriliikkeet ovatkin tässä mielessä idealistisia. Ne eivät perustu empiiriseen todistusaineistoon eikä niitä voida myöskään kritisoida vetoamalla faktoihin. 

Tosiuskovaisen usko kohdistuu siis abstraktiin ja kokonaisvaltaiseen ideaan tai oppiin, ei mihinkään konkreettiseen. Kuten Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen uskontunnustuksessa todettiin:

”Marxistis-leninistisen teorian voima piilee siinä tosiasiassa, että se antaa puolueelle kyvyn tietää joka tilanteessa kuinka toimia, nähdä kaikkien asioiden sisäinen yhteys, nähdä kuinka ne kehittyvät ei vain tässä hetkessä, vaan myös kuinka niiden on välttämättä kehityttävä tulevaisuudessa.”

Usko on myös horjumatonta (koska sitä ei voi kumota mitenkään) ja tämä usko tarjoaa suojasataman kaikkea epävarmuutta, ikäviä yllätyksiä ja aktuaalisen maailman tosiasioita vastaan. Hoffer toteaa: ”Jos oppi ei ole käsittämätön, sen on oltava epäselvä. Jos se ei ole käsittämätön eikä epäselvä, sen on oltava kaikenlaisen verifikaation tavoittamattomissa.”

File:Eric Hoffer in LBJ Oval Office.jpg

Eric Hoffer Valkoisessa talossa vuonna 1967.

Aito fanaattinen ideologia ei siis edellytä, että se olisi looginen tai helposti ymmärrettävissä, usein onkin aivan päinvastoin. Olennaista on, että oppi tarjoaa varmuuden tunteen. Jos oppi on ymmärrettävä, ihminen kokee, että se on ainakin jossain määrin hänestä itsestään lähtöisin tai että hän itse tarjoaa sille jonkinasteisen oikeutuksen. Tämä kuitenkin tyypillisesti heikentää uskoamme asioihin, koska me tajuamme silloin myös kyseisen idean puutteet.            

Vaikka fanaatikko vaikuttaa järkähtämättömältä, hän on sisimmässään epävarma. Koska hän on hylännyt nykyhetken, joka voisi taata hänelle varmuuden, hänen tarrauduttava kaikin voimin siihen mitä hän ei näe. Koska uskon kohde on nyt siis verifikaation ulkopuolella, on oikeastaan lopulta sattuman kauppaa, mikä uskon kohteeksi muodostuu.

Hofferin mukaan äärivasemmisto ja äärioikeisto ovat lopulta yhtä lähellä toisiaan ”kuin Saulus ja Paavali”. Ne eivät siis ole janan kaksi päätä, vaan samaa perhettä, joka on vain riitautunut keskenään. Fanaattisen uskovaisen vastakohta ei ole fanaattinen ateisti, vaan lempeä kyynikko. Kunnon ääriajattelijasta ei tule helpolla liberaalia tai konservatiivia (näitä Hoffer pitää jonkinlaisina maltillisina positioina), mutta hän voi noin vain vaihtaa ääriliikkeestä toiseen. 

Vihasta

Massaliike edellyttää yhtäältä utopiaa ja syytä taistella, mutta myös syvää vääryyden tuntoa (grievance). Vääryyden tunto synnyttää vihaa. Viha puolestaan voi kultivoida toivoa. Hoffer siteeraa Martti Lutheria:

”Kun sydämeni on kylmä ja en voi rukoilla kuten minun tulisi, vaivaan itseäni ajatuksilla vihollisteni, Paavin ja hänen niljakkaiden kätyreidensä sekä Zwinglin pahuudesta ja kiittämättömyydestä, jotta sydämeni paisuisi pyhästä suuttumuksesta ja vihasta ja voisin sanoa lämmöllä ja kiihkolla: ”Pyhitetty olkoon nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi!” Ja mitä kuumemmaksi muutun, sitä palavammiksi tulevat rukoukseni.”   

Hofferin mukaan ”[m]assaliike voi nousta ja levitä ilman uskoa Jumalaan, mutta ei ilman uskoa paholaiseen.” 1930-luvulla Saksassa vieraillut japanilainen lähetystö ihaili syvästi kansallissosialistien touhuja ja valitteli sitä, kuinka hekin haluaisivat jotain samanlaista, mutta ongelmana oli, että ”meillä ei ole lainkaan juutalaisia.” Hitlerkään ei halunnut tuhota juutalaisia kokonaan, koska hänen mukaansa vihollisen pitää olla läsnäoleva, ei vain abstrakti idea. Jos juutalaisia ei enää olisi, ”heidät olisi keksittävä uudelleen”.  

Ääriliikkeiden kohtalo on kuitenkin tulla siksi, mitä ne vihaavat. Hofferin mukaan ”[k]ristikunta huippukohdassaan oli antikristuksen kuva. Jakobiinit harjoittivat kaikkea sitä pahuutta ja tyranniaa, jota he olivat nousseet vastustamaan. Neuvostovenäjällä toteutetaan puhtainta ja mittavinta monopolistisen kapitalismin muotoa.” Nykyaika tarjoaisi tästä lisää esimerkkejä. Esimerkiksi Kiinan kommunistinen puolue edustaa käytännössä valtiojohtoista kapitalismia.   

Ääriliikkeen edustajien kokema vastustus ja heihin suunnattu viha vain vahvistaa liikettä ja vakuuttaa sen edustajat siitä, että he ovat oikealla tiellä. Natsien mukaan ”paras mittatikku… vakaumuksen aitoudelle ja tahdon voimalle on vihollisen viha.” Samaa ideaa toistetaan myös Maon Punaisessa kirjassa. 

Viha kätketään hurskaan kielen alle. Ääriliikkeeseen liittymisestä seuranneet uhraukset synnyttävät kokemuksen etuoikeudesta käyttäytyä toisia kohtaan moraalittomasti. ”Silloin kun ihmiset tulevat yhteen juhlimaan suvaitsevaisuutta ja maailmanrauhaa, he mitä todennäköisemmin ovat väkivaltaisen suvaitsemattomia toisinajattelijoita kohtaan”, Hoffer toteaa.

Ulkokohtainen nöyristely ja alistuminen ruokkivat ylpeyttä ja ylimielisyyttä. Tosiuskovainen näkee itsensä ”valittuna, maan suolana, maailman valona, nöyryyden viittaan pukeutuneena prinssinä, joka on tuleva perimään maan ja taivaan valtakunnan.”   

Jo aiemmin viitattiin siihen, kuinka ääriliikkeeseen liittyminen vapauttaa yksilön vastuusta. Se myös vapauttaa yksilön harkinnasta ja oikeuttaa tarvittaessa radikaalitkin keinot päämäärän saavuttamiseksi. Massaliikkeessä ”löydämme uuden vapauden – vapauden vihata, kiusata, valehdella, kiduttaa, murhata ja pettää ilman, että koemme häpeää tai katumusta.”

Dostojevskin sanoin meille taataan ”oikeus kunniattomuuteen” ja tämän monet kokevat viehättävänä. Hitlerin mukaan ”jos väkivalta ei nouse tästä vahvasta, hengellisestä perustasta, se on horjuvaa ja epävarmaa. Siltä puuttuu pysyvyys, jonka vain fanaattinen katsomus voi taata.” 

Isoveli valvoo

Massaliikkeet valvovat ahkerasti jäseniään – ja parhaassa tapauksessa ne saavat jäsenet valvomaan toisiaan ja itse itseään. Heidän kokoontumisissaan on aina läsnä epäilys. Ihmisen typeryydestä kertonee kai se, että tämä yleensä synnyttää – ei niinkään epäilystä kyseisen yhteisön terveydestä – yhä suurempaa lojaaliutta ja pyrkimystä yhdenmuotoisuuteen.

Pysyäkseen toivoa ja merkitystä tuovan yhteisön jäsenenä, yksilöt korjaavat koko ajan käytöstään ja puhetapaansa alati muuttuvien suositusten mukaisesti. Näin yhteisö ja sen eliitti kykenee valvomaan jäseniensä puhtautta. Jos polvet eivät notkistu juuri oikealla hetkellä, et puhu oikeilla termeillä, tai jos lopetat taputtamisen liian aikaisin, sinut alennetaan tai poistetaan joukoista.

Silloin tällöin täysin viattomia henkilöitä uhrataan esimerkinomaisesti, jotta kaikille olisi selvää kenellä on todellinen valta. Jos demokratiassa viattoman tuomitsemista pidetään hyvin suurena epäkohtana, totalitaarisissa yhteisöissä tämä nähdään periaatteessa hyvänä asiana, koska se lopulta vahvistaa yhteisöä.

Tieto vihollisen alituisesta ja salakavalasta läsnäolosta pitää jäsenet varpaillaan, sillä hän käy ympärillä kuin leijona etsien kenet voisi niellä. Jos jokin menee pieleen, syy on aina tuon vihollisen, joka on onnistunut saastuttamaan pyhien seurakunnan. Vihollisen sisäänpääsystä voidaan kuitenkin syyttää ryhmän jäseniä, jotka eivät olleet hereillä oikealla hetkellä. Tietenkään lopullinen syy ei ole koskaan aatteessa itsessään.

Voisiko se tapahtua täällä?

Millaisessa historiallisessa tilanteessa massaliikkeet sitten syntyvät? Hofferin teoriassa frustraatio näyttelee keskeistä osaa. Samansuuntaisen teorian on aivan äskettäin muotoillut Peter Turchin, jonka mukaan aikamme kärsii ”eliitin ylituotannosta”.

Frustraation ongelma piilee siinä, että yksilöiltä puuttuvat keinot päteä. Jos yhteiskunta tuottaa liikaa luovan luokan edustajia, joille ei menestyksen edellytyksiä (koska huipulla ei ole tilaa), he turhautuvat ja alkavat suunnatta vihaansa vallitsevia olosuhteita vastaan.

Intellektuaalisen kulttuurin tuotokset alkavat olla luonteeltaan yhä enemmän destruktiivisia ja ne suuntautuvat yhteiskunnan aiemmin pyhinä pitämiin asioihin. Saman huomion tekee myös Hannah Arendt teoksessaan Totalitarismin synty, joka ilmestyi samana vuonna kuin Hofferin kirja. 

File:Aleksandr Solzhenitsyn 1974crop.jpg

Aleksandr Solzhenitsyn vuonna 1974.

Kahviloissa maailmantuskaa poteva eliitti voi kokea saavansa hyväksyntää toisiltaan, mutta jos yhteiskunnassa vallitsee muuten tyytymättömyyttä, tuhoisat aatteet alkavat levitä. Koska turhautuneet ovat usein juuri humanisteja (Hoffer kutsuu heitä nimellä men of words), he kykenevät viestimään ahdistustaan tehokkaasti kansanjoukoille.

Jos kansassa on tarpeeksi, vaikkakin eri syistä, turhautunutta porukkaa, he mielellään värväytyvät aatteen sotilaiksi ja käytännön toteuttajiksi. Osa eliitistä voi kyllä asettua käytännön toteutusta vastaan nähtyään irtilaskemansa tuhon ja sanoutua siitä irti. Osa taas voi suihkuttaa lisää bensaa liekkeihin. Tässä vaiheessa kumous lähtee liikkeelle ja pysähtyy vain käyttämällä polttoaineensa loppuun. 1900-historia osoittaa, että nämä kumoukset voivat sortua nopeastikin, mutta ne voivat kestää jopa ihmisiän ylitse. 

Hofferin kirja ei ole erityisen iloista luettavaa, mutta sitä lukiessa moni asioista loksahtelee paikoilleen. Keskeinen kirjasta nouseva huomio on ihmismielen luontainen taipumus kohti irrationaalista käyttäytymistä ja kyvyttömyys oppia menneisyyden virheistä. Samalla tavoin on masentavaa lukea Alexander Solzenitsynin Vankileirien saaristosta toiveikkaita jaksoja, jossa hän valaa uskoa parempaan huomiseen.

Vuonna 2008 kuollut Solzenitsyn ei ehtinyt kunnolla nähdä uuden venäläisen totalitarismin ja nationalismin nousua. Hän olisi myös pettynyt siihen, kuinka maa ei koskaan ryhtynyt vakavaan itsetutkisteluun, mitä hän piti toisen maailmansodan jälkeisen  Saksan pelastuksena. 

Tosiuskovaisia me olemme – se on totta.  

Lähteet

Eric Hoffer. The True Believer. Thoughts on the Nature of Mass Movements. New York: Harper 2010 [1951].

Artikkelikuva: Hasan Almasi @ Unsplash

Kuva 1: Wikimedia Commons. PD

Kuva 2: Wikimedia Commons. PD

Kuva 3: Wikimedia Commons. PD

         

Ylös