Mistä ääriajattelussa eli ekstremismissä on oikein kyse? Dosentti Olli-Pekka Vainio selvittää ääriajattelun ja fanatismin syvintä olemusta. Normaalitilanteessa aniharva haluaa tunnustautua fanaatikoksi. Joskus äärimmäinen toiminta näyttää kuitenkin olevan ei ainoastaan hyväksyttyä, vaan myös moraalisesti velvoitettua. Esimerkiksi orjuutta vastustaneet abolitionistit kutsuivat itseään fanaatikoiksi, mutta harva näkisi tässä mitään ongelmallista. Abolitionistit eivät kuitenkaan mahdu samaan laariin vaikkapa 9/11 -terrori-iskujen tekijöiden kanssa. Mistä siis voi tietää milloin ääriajattelu on oikeutettua?

Näyttää siltä, että ääriajattelu eli ekstremismi ja fanatismi ovat ainakin osittain eri asioita, koska joku voi periaatteessa olla ekstremisti olematta fanaattinen. Esimerkiksi antinatalistisen filosofian kannattaja kannattaa hyvin äärimmäistä filosofista näkemystä, jonka mukaan lisääntyminen on moraalitonta, mutta tätä näkemystä on mahdollista kannattaa ilman minkäänlaista fanatismia. Tuoreessa kirjassaan Extremism Warwickin yliopiston filosofian professori Quassim Qassam tarjoaa hyödyllisen kolmijaon. ( Qassam 2021. ) Voimme yhtäältä puhua psykologisesta ekstremismistä, toiseksi metodisesta ekstremismistä ja kolmanneksi ideologisesta ekstremismistä. Tarkastelen näitä seuraavassa seuraavaksi yksitellen.

Ideologinen ekstremismi

Kun puhumme ideologisesta ääriajattelusta viittaamme usein poliittisen spektrin ääripäihin. Joku voi olla äärioikeistolainen, kun taas joku toinen voi olla äärivasemmistolainen. Joissakin tapauksissa tämmöinen luokittelu voi olla hyödyllistä, jos haluamme selvittää miten joku poliittinen ehdokas suhtautuu vaikkapa valtion rooliin kansalaisten elämässä.

Ekstremismin suhde eri poliittisiin suuntauksiin on kuitenkin hankala. Kuten tunnettua, ekstremistejä näyttää olevan niin oikealla kuin vasemmallakin. Suurta osaa fanaatikoista ei voi asettaa kätevästi oikeisto-vasemmisto-akselille. Esimerkiksi ISIS-järjestö ei asetu oikein mihinkään tällä akselilla. Yllättävää kyllä sama pätee myös fasismiin. Roger Eatwellin mukaan fasismille on tyypillistä nationalismi, holismi, radikalismi ja itsensä esittäminen ”kolmantena tienä ääripäiden välissä”. ( Eatwell 1996. ) Holismilla tarkoitetaan sitä, että yksilön arvo ja oikeudet ovat aina alisteisia kollektiiville. Radikalismi tarkoittaa tässä yhteydessä kriittistä suhdetta olemassa olevia rakenteita kohtaan. Kolmas tie tarkoittaa erityisesti kriittistä asennetta sekä kapitalismia että sosialismia kohtaan. Näistä tuntomerkeistä kaksi tai mahdollisesti kolme jälkimmäistä on selkeämmin vasemmistolaisia arvoja ja ainoastaan etnonationalismi on arvo, jota mahdollisesti voidaan pitää oikeistolaisena. Kuitenkin esimerkiksi punakhmerit pyrkivät toteuttamaan ”kommunismia ilman kompromisseja”, mikä tarkoitti samalla myös äärimmäisen etnonationalistisen filosofian omaksumista. Heidän tapauksensa osoittaa ainakin sen, että edes etnonationalismi sellaisenaan ei tee ideologisesti välttämättä oikeistolaista tai vasemmistolaista. Jos ajattelemme ihmisiä kokonaisuutena, on tavanomaista olla joissakin kysymyksissä oikealla ja joissakin vasemmalla. Ihmiset eivät ole johdonmukaisia, eikä tämänkaltainen johdonmukaisuus liene aina edes toivottavaakaan.

Metodinen ekstremismi

Koska oikeistolaisuus tai vasemmistolaisuus sellaisenaan ei vielä ilmennä fanaattisuutta, poliittisia näkemyksiä on pyritty sijoittamaan myös autoritäärisyys -tai väkivalta -akselille. Autoritäärisyys ja väkivalta ovat eri asioita, mutta ne liittyvät silti läheisesti toisiinsa, koska molempiin liittyy jonkinasteinen pakottaminen ja toisten vapauden rajoittaminen. Mutta edes väkivalta sellaisenaan ei ilmennä ääriajattelua. Poliisi, joka taltuttaa ampumalla vaarallisen henkilön, ei välttämättä tee mitään väärää eikä maa, jota vastaan hyökätään, tee väärin surmatessaan hyökkääjiä. Siksi ideologisen ekstremismin rinnalla puhutaankin metodisesta ekstremismistä. Metodinen ekstremisti on henkilö tai taho, joka käyttää tarpeetonta, suhteetonta ja hallitsematonta väkivaltaa pyrkiäkseen korjaaman jonkin koetun vääryyden.

Olennaista onkin pohtia seuraavia kysymyksiä: Missä tilanteessa väkivaltaa käytetään? Mihin väkivallalla pyritään? Minkälaista väkivaltaa käytetään?

Tyypillinen vastaus on todeta esimerkiksi seuraavaa. Väkivallan tulee olla viimeinen keino sen jälkeen, kun kaikki muu voitava on jo tehty. Väkivallan käytöllä tulee pyrkiä realistisesti saavutettavaan hyvään päämäärään. Väkivallan tulee olla suhteessa tavoiteltaviin päämääriin.

Ei ole kuitenkaan helppoa sanoa, milloin tämä piste on saavutettu. Onko kaikki muu aivan varmasti tehty? Esimerkiksi nyky-Venäjän toimia Ukrainassa voidaan helposti pitää sekä ideologisesti että metodisesti ekstremistisenä. Toisen maailmansodan loppupuolella liittoutuneet pommittivat saksalaisia siviilikohteita ja amerikkalaiset pudottivat Japaniin kaksi ydinpommia. Olivatko nämä ”viimeisiä” keinoja? Olivatko siviiliuhrit oikeassa suhteessa saavutettuihin hyötyihin?

Se miten näihin kysymyksiin vastataan vaikuttaa tietenkin siihen, voimmeko kuvailla vaikkapa liittoutuneiden toimia metodisesti ekstremistisinä. Jos tähän päädyttäisin, ei silti voitaisi sanoa, että liittoutuneet edustivat ideologista ekstremismiä. Samoin Etelä-Afrikassa apartheidia vastaan taistellut ANC-puolue käytti metodinaan siviileihin kohdistuneita terroripommituksia. ANC:hen tavoitteet eivät olleet ekstremistisiä, mutta keinot siihen pyrkimiseksi olivat. Nelson Mandela kuitenkin perusteli pommituksia sillä perusteella, että rauhanomainen protestointi ei enää tehonnut. Samanlaisia perusteita käytti myös Osama Bin Laden. Hänen mukaansa Al-Qaedan toiminta noudatti oikeutetun sodan periaatteita, ja ne olivat puolustuksellisia ja reaktiivisia.

Psykologinen ekstremismi

Psykologisessa ekstremismissä on kyse siitä, kuinka ja millä tavoin henkilö pitäytyy uskomuksiinsa. Taipumattomuus tai dogmaattisuus ei kuitenkaan sellaisenaan ole mitenkään ongelmallista. Olen hyvin varma, että 2+2=4, enkä osaa edes ajatella, miten kyseinen väite voisi olla epätotta, mutta tämä ei tee minusta psykologista ekstremistiä. Samoin joku voi olla vankkumaton keskustapuolueen kannattaja ilman, että hän ilmentää ekstremismiä. On siis tehtävä ero perustellun pysyvän vakaumuksen ja dogmaattisuuden välillä.

Dogmaattisuuden äärimmäistä muotoa voidaan luonnehtia vaikkapa seuraavalla tavalla. Carol Dweck on määritellyt listan asioita, jotka heijastavat ”militanttia ekstremististä mielentilaa” (MEM). ( Dweck 2012. ) Kyseessä on pan-humaani ilmiö, joka voi ilmetä missä kulttuurisessa kontekstissa tahansa.

1. Ei-tavanomaisten toimien välttämättömyys
2. Pyrkimykset vapauttaa yksilö vastuusta, jos toiminnalla on pahoja seurauksia
3. Sotaisan termistön käyttö
4. Koettu vääryys, joka estää ryhmää saavuttamasta haluamiaan päämääriä
5. Menneisyyden glorifiointi
6. Utopianismi eli paratiisinkaltaisen tilan tavoittelu
7. Katastrofiajattelu: suuret mullistukset tulevat muokkaamaan maailman toisenlaiseksi
8. Yliluonnollisen intervention odotus
9. Velvollisuus puhdistaa maailma pahuudesta
10. Velvollisuus kuolla hyvän asian vuoksi
11. Velvollisuus tappaa hyvän asian vuoksi
12. Usko siihen, että epämoraalisten keinojen käyttö on sallittua, jos päämäärä on hyvä
13. Suvaitsemattomuuden, koston ja sotaisuuden näkeminen hyveinä
14. Vastustajien demonisointi ja dehumanisointi
15. Nykyisen maailman näkeminen täysin epäonnistuneena
16. Nykyisten instituutioiden näkeminen laittomina

Jotkin liikkeet ilmentäviä kaikkia yllälistattuja kohtia. Esimerkiksi natsismi ja marxismi-leninismi ovat selkeästi MEM-tapauksia. Joskus äärioikeistolle on tyypillistä glorifioida ja nostalgisoida menneisyyttä, kun taas äärivasemmistolla sama piirre ilmenee utopistisena suhteena tulevaisuuteen. Dweckin listassa ei mainita erikseen salaliittoajattelua, mikä on nykyään yleistä sekä äärioikeiston että äärivasemmiston keskuudessa.

Ekstremistejä yhdistää myös puhtauden korostaminen eri muodoissaan. Rasistit ja etnonationalistit ovat kiinnostuneita rodun puhtaudesta. Uskonnolliset fundamentalistit haluavat vaalia opillista puhtautta. Sekulaarit vasemmistolaiset taas pyrkivät pitämään ryhmänsä puhtaana väärästä tietoisuudesta. Puhtausajattelu liittyy läheisesti ekstremistien minäkuvaan: puhtausdiskurssin yksi tarkoitus on oikeuttaa oma toiminta eli se että nyt ollaan liikkeellä varmasti oikeista ja jaloista motiiveista, vaikka toiminta ilmentäisikin ilmiselviä paheita ja julmuutta. Aatteen puhtaus kuitenkin keikauttaa moraalisen vaakakupin hyvän puolelle.

Fanaatikoille on tyypillistä liian suuri luottamus oman aatteen pyhyyteen ja kaikkien muiden aatteiden pahuuteen. Siksi fanaatikko näkee oikeutetuksi talloa alleen muut näkemykset, joko pehmein keinoin tai tarvittaessa väkivalloin. Heitä ei siis kuvasta ainoastaan ylenmääräinen innokkuus, vaan myös ylenmääräinen varmuus.

Puhtausvaatimukseen liittyy olennaisesti kyvyttömyys kompromisseihin. Voimme jakaa kompromissit sallittuihin kompromisseihin ja mätiin kompromisseihin. Se että Ukraina ei suostu Venäjän sille sanelemiin rauhanehtoihin ei kieli ääriajattelusta, vaan siitä, että on ilmeistä, että kyseessä on mätä kompromissi. Venäjä käyttäisi rauhaa vain valmistellakseen uutta hyökkäystä. Siksi voi olla perusteltua olla suostumatta kompromissiin, jos se lähtökohtaisesti tarkoittaa oman puolen altistamista väkivallalle. Ekstremisti pitää kuitenkin kaikkia tai lähes kaikki kompromisseja mätinä. Kysymys on aina elämästä ja kuolemasta. Panoksena on kaikki tai ei-mitään.

Ekstremismiin liittyy usein myös erimuotoinen uhriutuminen. Motivaatio haetaan koetusta vääryydestä ja nöyryytyksestä, millä oma toiminta myös oikeutetaan moraalisesti. Uhriuden kokemukseen liittyvät läheisesti myös vihan ja kaunan kokemukset, joita pyritään ruokkimaan ja vahvistamaan toistamalla uhrinarratiivia eri muodoissaan. Ekstremisti on kiinnostunut pitkälti nimenomaan vääryyden kokemuksesta. Faktapohjainen tarkastelu, jossa arvioitaisiin mahdollisesti muita syitä ja vaikkapa henkilön oman toiminnan vaikutusta koettuun vääryyteen pidetään lähtökohtaisesti hylättävänä tapana käsitellä kyseenomaista tilannetta.

Jos pluralisti myöntää sen, että ihmisillä on erilaisia tapoja järjestää elämänsä ja ymmärtää maailman syvin luonne ja suuri osa näistä on keskenään yhteensopimattomia, ekstremisti puolestaan kannattaa monismia: on olemassa vain yksi oikea tapaa ajatella ja elää. Monismiin liittyy läheisesti impositionismi eli tarve pakottaa kaikki muut ajattelemaan ja toimimaan samalla tavalla sekä idealismi, jonka mukaan on olemassa keinot, jolla tämä päämäärä voidaan saavuttaa. Toisen sanoen, on olemassa ”lopullinen ratkaisu”, jonka avulla ihmiskunta voi saavuttaa onnen tilan. Kuten tunnettua, tämä oli keskeinen osa Leninin, Trotskyn, Maon, Hitlerin ja Pol Potin ajattelua.

Ekstremismin psykologisointi

Viimeaikainen ekstremismitutkimus on havainnut, että molempiin ääripäihin kuuluvilla ihmisillä on samantapainen psykologinen profiili. Molemmilla laidoilla esiintyy niin sanottu ”synkkä triadi” eli taipumus machiavellismiin, sosiopatiaan ja narsismiin. ( Moss and O’’Connor 2020. ) Tiivistetysti tämänkaltainen ihminen on dogmaattinen uskomuksiltaan, hän vaatii omien näkemystensä ja maailmantulkintansa ehdotonta hyväksyntään muilta ja on valmis tekemään mitä tahansa tämän päämäärän saavuttamiseksi. Joissakin tutkimuksissa on myös havaittu masennuksen ja ahdistuneisuuden linkki ääriajatteluun, mutta tästä kärsiminen ei taas ole tyypillistä sosiopaateille.

Ekstremismiä ei kuitenkaan kannata psykologisoida liian kevyesti. Esimerkiksi fundamentalismia on koitettu selittää esittämällä, että fundamentalismi ei kykene suhteuttamaan itseään moderniin maailmaan ja sen arvoihin, ja siksi tietyt henkilöt omaksuvat defensiivisesti fundamentalistisia asenteita suojatakseen omaan identiteettiään ja peittääkseen omaa epävarmuuttaan. Tätä väitettä ei kuitenkaan ole toistaiseksi kyetty perustelemaan empiirisellä tutkimuksella.

Tämä psykologinen elementti fanaattisessa käytöksessä on kuitenkin hankalasti tutkittava, kun taas fanatismin epistemologinen puoli on huomattavasti selkeämpi. Paul Katsafanas luokittelee fanatismin seitsemän kohdan kautta (Katsafanas 2019.) :

1. Arvoista ei voi tehdä kompromisseja
2. Arvoja ei saa kyseenalaistaa
3. Arvoja käsitellään tunteiden kautta
4. Arvoja pidetään pyhinä
5. Arvojen pyhyys takaa fanaatikolle ehjän minuuden kokemuksen
6. Jos muut eivät allekirjoita samoja arvoja, fanaatikko kokee tulleensa uhatuksi
7. Fanaatikko identifioi itsensä ryhmän jäsenyyden kautta, joka jakaa samat arvot

Kohta viisi Katsafanaksen listalla on ongelmallisin, koska emme yksinkertaisesti tiedä missä mielessä se on totta. Lievemmin voisi todeta vain, että jokin pyhä arvo antaa yksilön elämälle merkityksen ja suunnan. Näin vältyttäisiin liian helpolta psykologisoinnilta. Kohta kuusi ilmentää sekin jonkinlaista patologista tilaa, joka varmasti realisoituu joissakin tilanteissa. Monilla meistä lienee ainakin henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvaa todistusaineistoa ihmisistä, jotka suuttuvat silmittömästi, jos heitä kritisoidaan.

Fanatismin psykologisoinnin ongelma piilee kuitenkin siinä, että se tarjoaa liian nopean keinon ohittaa fanaatikon ideologia vain kädenheilautuksella ja toteamuksella: ”hän on vain hullu”. Tietenkin osa fanaatikoista varmasti onkin mieleltään järkkyneitä, mutta tämä profiili ei sovi esimerkiksi kaikkiin terroristeista tehtyihin profilointeihin. Jos sulkeistamme psykologian fanatismin määritelmästä, kuten Quassim Qassam tekee, saamme seuraavan määritelmän:

Fanaatikko halveksuu perusteettomasti muiden ihmisten arvoja ja kiinnostuksen kohteita, ja ovat valmiita tallomaan ne alleen sekä pakottamaan muille omat arvonsa, tarvittaessa vaikka väkivalloin. Fanaatikko ei kykene arvioimaan omia arvojaan kriittisesti, koska niitä pidetään kokonaan epäilyksen ulkopuolella olevina. Fanaatikko on valmis uhraamaan itsensä ja muut arvojensa puolesta.

Aiemmin mainitsin jo fundamentalismin käsitteen ja seuraavaksi on sanottava siitä jotakin syvempää. Fundamentalismi käsitetään tyypillisesti uskonnollisena ilmiönä, mutta samoja piirteitä voi esiintyä myös sekulaareissa liikkeissä. Almond, Sivan ja Appleby listaavat mm. seuraavia fundamentalismin piirrettä ( Almond, Sivan, and Appleby 2004. ):

1. Reaktio omien arvojen ja ideologian marginalisaatioon
2. Valikoivuus: fundamentalismi usein valitsee tietyt pyhät arvot, joita se kannattaa ja tietyt arvot modernissa maailmassa, jotka se hyväksyy
3. Moraalinen manikeolaisuus: todellisuus jakautuu selkeästi hyvään ja pahaan
4. Absolutismi ja erehtymättömyys
5. Millennialismi ja messianismi: jotta maailman katastrofaalinen tila korjautuu, tarvitaan vallankumous tai jumalallinen väliintulo
6. Erottautuminen maailmasta ja tiukat jäsenyyskriteerit
7. Autoritarismi ja elitismi: vain ideologisesti puhtailla johtajilla on oikea ”gnosis” eli tieto
8. Tiukat käyttäytymis- ja puhesäännöt

Qassam huomauttaa lisäyksenä oheiseen listaan, että moniin fundamentalistisiin liikkeisiin voi liittyä toiminnan motivointi negatiivisten tunteiden, kuten vihan, raivon ja kaunan keinoin. Qassam ajattelee, että fundamentalismi ei ole välttämättä sama asia kuin fanatismi eli henkilö voi olla fundamentalismi olematta fanaatikko. Silti fundamentalistinen toiminta voi joissain tilanteissa johtaa fanatismiin. Monet uskonnolliset lahkot ja kultit ilmentävät näitä piirteitä, mutta myös monet sekulaarit liikkeet sopivat hyvin tähän kuvaukseen.

Kannattaako ekstremismi?

Jos arvioimme sitä missä mielessä ekstremismi toimii, kohtaamme jälleen käsitteenmäärittelyyn liittyviä ongelmia. Mistä tiedämme mitkä asiat vaikuttavat ihmisen toimintaa? Usein se miksi toimimme niin kuin toimimme ei ole läpinäkyvää edes meille itsellemme. Kuvaukset totalitaarisista valtioista antavat kuitenkin syyn uskoa, että ihmisiä on melko helppo saada ruotuun uhkailun ja kiristyksen keinoin. ( Ishikawa 2020. ) Tekemällä jostakusta esimerkki, voidaan hiljentää suuri joukko muita ihmisiä, jotka olisivat avanneet muuten suunsa. ( Solzhenitsyn 1973. )

Jos puhumme ekstremismin äärimmäisistä muodoista, kuten terrorismista, sen toimivuudesta on vain vähän näyttöä. Audrey Croninin (2009) mukaan 450:sta tutkitusta terrorismikampanjasta vain 4% saavutti päämääränsä. Terrorismin ongelma on siinä, että se synnyttää helposti äärimmäisen vastareaktion ja aktivoi vastustajan. Lisäksi monissa tapauksissa, joissa käytettiin myös terrorikeinoja, niiden arvo arvioitiin lopulta vähäiseksi tai kontraproduktiiviseksi, vaikka tavoitteet saavutettiinkin. Pysyvä muutos edellyttää sydänten voittamista ja tähän väkivalta tai pakko ei yleensä auta.

Mistä ekstremismi syntyy ja miten sitä voi ehkäistä?

Quassim Qassam haluaa korostaa tietoisten kognitiivisten prosessien roolia ekstremismin ymmärtämisessä. Vaikka psykopatologialla on osansa, ekstremismiä ei voi redusoida vain siihen. Ekstremismin syntyyn vaikuttaa olennaisesti se mitä henkilö ajattelee tietävänsä. Jos tietoa voidaan rajoittaa tai saattaa epäilyksenalaiseksi, syntyy kuplia, jotka vahvistavat niihin kuuluvien yksilöiden vakaumuksia. Ekstremisteille on tyypillistä, että he reflektoidessaan toimintaansa jälkeenpäin toteavat, että he tekivät vain sen mikä oli pakko tehdä. Usein tähän kytkeytyy vahva moralismi ja moraalisen velvoitteen tuoma pakon tunne.

Sosiaalinen media luo tehokkaasti, joko tahallaan tai tahattomasti, episteemisiä kuplia, jotka vahvistavat moraalisia tunteita, kuten paheksuntaa, joita suunnataan ulkoryhmän jäseniä kohti. Kaikki ekstremistit eivät kuitenkaan kuulu mihinkään ilmeisiin kupliin tai ryhmiin, vaan he toimivat yksin. Tällaisia olivat esimerkiksi yksin toimineet Ted ”Unabomber” Kaczynski ja Oklahoman pommimies Tim McVeigh. Heidän tapauksissaan oli olennaisempaa, että he olivat menettäneet luottamuksensa järjestelmään. Luottamuksen menetys ei heidän tapauksessaan ollut täysin perusteeton, mutta se teki käytännössä mahdottomaksi vakuuttaa heitä muuttamaan mielensä (jos jollakulla olisi ollut keinot keskustella heidän kanssaan).

Qassam kuitenkin painottaa argumentaation roolia deradikalisaatiossa. Ekstremisteillä on usein tietyt perusteet ja tietty narraatio, joka tukee heidän ajatteluaan. Pysyvä muutos ei synny pakkokeinoin, vaan kohtaamalla ekstremistinen narraatio sen omista lähtökohdista käsin. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa on Qassamin mukaan saavutettu hyviä tuloksia islamistien kanssa käydyissä keskusteluissa, jossa keskustelun pohjana käytettiin Koraania ja islamilaisen lain tulkintaa. Tämänkaltainen lähestymistapa on mahdollinen kuitenkin vain silloin, jos ideologian pohjana on jokin selkeä teksti. Esimerkiksi Unabomberin ja McVeigh’n tapauksessa näin ei ollut. Tämäntyyppinen ääriajattelu onkin paljon hankalampaa kohdata, koska yhteistä pintaa on hyvin vähän. Äärimmäisissä tapauksissa suunnanmuutos on mahdollista jonkinlaisen kriisin kautta. Kulteista irtautuneet ihmiset kertovat, että heidät herätti esimerkiksi omassa perheessä ilmennyt hätätilanne, riidat kultin jäsenten kesken tai kultin johtajien tekopyhyyden ilmitulo. Entisten islamistien keskuudessa yksi syy deradikalisaatioon on ollut teologisten perusteiden havaitseminen köykäisiksi.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi. 

Lähteet

Almond, G. A., E. Sivan, and Scott Appleby, R. 2004. ’Fundamentalism: Genus and Species.’ in Martin Marty and Scott

Appleby, R. (eds.), Fundamentalisms Comprehended (University of Chicago Press: Chicago).

Dweck, Carol. 2012. Mindset: Changing the Way You Think to Fulfill Your Full Potential (Robinson: London).

Eatwell, Roger. 1996. ’On Defining the ”Fascist Minimum”: The Centrality of Ideology’, Journal of Political Ideologies, 1: 303-319.

Ishikawa, Masaji. 2020. Pako helvetistä — Kohtalona Pohjois-Korea (Minerva: Helsinki).

Katsafanas, Paul. 2019. ’Fanaticism and Sacred Values’, Philosophers’ Imprint, 19: 1-20.

Moss, Jordan, and Peter J. O’’Connor. 2020. ’The Dark Triad traits predict authoritarian political correctness and alt-right attitudes’, Heliyon, 6.

Qassam, Quassim. 2021. Extremism. A Philosophical Analysis (Routledge: London).

Solzhenitsyn, Alexander I. 1973. The Gulag Archipelago (Harper & Row: New York).

Artikkelikuva: Florian Olivo @ Unsplash

Kuva 1: WikimediaCommons. CC BY-SA 2.0

Kuva 2: WikimediaCommons. PD

Kuva 3: WikimediaCommons. CC BY-SA 4.0