Miksi pyrkimys toimia moraalisesti voikin itse asiassa olla julmuuden ja sadismin ilmentymä? Internet-ajan moraalisia dilemmoja pohtii filosofian professori Paul Russell.

Parhaiden asioiden turmeltuminen synnyttää pahimman.

– Keskusteluja luonnollisesta uskonnosta (1757), David Hume

Michel de Montaignen jalanjälkiä seuraillut arvostettu politiikan filosofi Judith Shklar on väittänyt, että julmuutta olisi pidettävä korkeimpana pahana ja että meidän pitäisi asettaa se etusijalle paheiden joukossa. Julmuuden ydin on aiheuttaa tahallisesti ja tarpeettomasti kipua sekä kärsimystä toiselle olennolle – oli se sitten eläin tai ihminen. Tähän paheeseen liittyvät läheisesti pahuus ja sadismi, joihin molempiin kytkeytyy ilo tai nautinto muiden kärsimyksistä. Vaikka julmuus ei ehkä ole ominaista ihmisille, se on tuttu ja hallitseva piirre ihmisluonnossa ja sosiaalisessa elämässä. Yksi keskeinen ominaisuus inhimillisessä julmuudessa on sen sopeutumiskyky. Se kykenee hyödyntämään erilaisia instrumentteja ja tilanteita, riippuen kulloisista kulttuurisista ja sosiaalisista olosuhteista. Tätä silmällä pitäen voimme kysyä: mikä on julmuuden ja moraalisuuden välinen suhde?

Päällisin puolin julmuus ja moraalisuus ovat vastakohtia. Moraali on julmien impulssiemme hilllitsijä tai rajoitin, ja nämä pahat impulssit vievät meitä poispäin moraalisesta elämästä. Tarkemmin tarkasteltuna niiden välinen suhde on kuitenkin paljon monimutkaisempi ja sotkuisempi. Yksi tapa arvioida tätä suhdetta on pohtia kostotaipumuksia ja muita vastaavia taipumuksia, jotka kannustavat aiheuttamaan kipua ja kärsimystä niille, joita pidämme vastenmielisinä tai uhkaavina. Olisi kuitenkin virhe tarkastella moraalisuuden ja julmuuden välistä suhdetta yksinomaan laaja-alaisten sosiaalisten ja oikeudellisten instituutioidemme ja käytäntöjemme, kuten vankiloiden, ja niihin liittyvien rangaistusmuotojen kannalta. Ensinnäkin nämä instituutiot ja käytännöt voivat olla, tai ne voivat olla olematta, julmia annetun määritelmän kannalta. Tämän lisäksi meidän ei pidä unohtaa tai sivuuttaa sitä tapaa, jolla moraalisuutta käytetään usein väärin paljon henkilökohtaisemmalla tai jokapäiväisemmällä tasolla, jota ei liity oikeudellisiin instituutioihimme ja käytäntöihimme. Erityinen julmuuden muoto, josta olen huolissani, on moralismi.

Kun puhun moralismista, tässä yhteydessä olen yleisesti ottaen huolissani moraalin väärinkäytöstä tarkoituksiin ja päämääriin, jotka ovat itsessään julmia tai korruptoituneita. Moralistit pystyttävät aidon moraalisen huolenpidon julkisivun, mutta heidän todelliset motiivinsa lepäävät hyvin erilaisilla kiinnostuksen kohteilla ja pyyteillä. Kun nämä motiivit paljastetaan, niiden huomataan olevan pilaantuneita ja huomattavasti vähemmän houkuttelevia kuin mitä oletimme. Näiden motiivien joukossa ovat julmuus, pahuus ja sadismi. Kaikki moralismin muodot eivät kuitenkaan ole motivoituneita tällä tavalla. Päinvastoin, voidaan väittää, että tutuin ja yleisin moralismin muoto ei perustu julmuuteen vaan turhamaisuuteen.

Turhamaisen moralismin perusajatuksena on, että toimijoiden (moraalisen) käytöksen ja kanssakäymisen motivaatio on paisuttaa heidän sosiaalista ja moraalista asemaansa muiden silmissä. Tämä saavutetaan esittelemällä moraalisia hyveitä jotta muut voisivat ylistää ja ihailla niitä. Joukko filosofeja kautta aikojen – ulottuen François de La Rochefoucauldin (1613-80) ja Bernard Mandevillen (1670-1733) kaltaisiin henkilöihin – ovat yrittäneet osoittaa, että lähes kaiken moraalinen käyttäytymisemme ja toimintamme takana on turhamaisuus. Vaikka tällaiset teoriat epäilemättä liioittelevat ja vääristävät totuutta, ne selittävät suuren osan siitä, mikä meitä vaivaa moralismissa.

Yksi turhamaisen moralismin erityisen huolestuttava on liiallinen tai väärin kohdistettu huoli moraalisesta maineestamme ja asemastamme. Tämä viittaa siihen, että tällaisilla moralisteilla ei ole syvää tai vilpitöntä sitoutumista arvoihin, periaatteisiin ja ihanteisiin, joiden he haluavat muiden uskovan animoivan heidän käyttäytymistään ja luonnettaan. Tällaiset moralisoijat ovat pohjimmiltaan pinnallisia ja petollisia. Meillä on tietysti lukemattomia esimerkkejä tällaisesta moraalisesta persoonallisuudesta, kuten herätyssaarnaajista, jotka ovat jääneet kiinni lentokenttämotelleista ja käyttävät huumeita miesprostituoitujen kanssa, tai korkeasti palkatuista professoreista, jotka syövät, juovat ja elävät ylellisesti luentokiertueilla, joilla he saarnaavat sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja puolustavat tasa-arvon äärimmäisiä muotoja. Suurimmaksi osaksi nämä hahmot ja heidän toimintansa – riippumatta heidän filosofiastaan – eivät herätä vakavaa moraalista huolta, vaan pikemminkin huvittuneisuutta. Ajan myötä heidän ”moraalisen pönötyksensä ” ja ”hyvesignalointinsa” taustalla olevat motiivit paljastuvat sellaisina kuin ne ovat, ja moralisoijien pinnallinen sitoutuminen ihanteisiinsa ja arvoihinsa tulee kaikille ilmeiseksi. Vaikka meidän ei pitäisi pitää turhamaista moralistia yksinkertaisesti vaarattomana, tällaisen moralismin ja julmuuden tai sadismin välillä ei ole olennaista yhteyttä.

Turhamaisen moralismin taustalla olevat erityiset motiivit selittävät suurelta osin siihen liittyvän paheiden joukon. Tähän sisältyy tekopyhyys, hurskastelu, mahtipontisuus, teeskentely ja konformismi. Nämä paheet ovat kaikki todisteita siitä, että kyse on turhamaisesta moralismista. Julmaan moralismiin liittyy hyvin erilaisia motiiveja ja erilainen paheiden joukko. Vaikka turhamaiset moralistit saattavat omaksua julmia asenteita ja käytäntöjä, jos he palvelevat (turhamaisia ja pinnallisia) päämääriään, muiden kärsimys ja nöyryytys ei sinänsä tuota heille tyydytystä tai nautintoa. Julma moralismi on toisenlaista. Se, mikä antaa julmille moralisoijille tyydytystä, ei paranna heidän moraalista asemaansa muiden silmissä, vaan pikemminkin muiden kärsimystä ja nöyryytystä käytetään keinona käyttää valtaa yli muiden ja hallita heitä. Tämän saavuttaminen vahvistaa moralistien paremmuuden tunnetta muihin nähden ja antaa lisävahvistusta heidän ihanteilleen ja arvoilleen. Julmat moralistit pyrkivät vahvistamaan omaa käsitystä itsestään – ei muiden käsitetystä heistä. Kärsimyksen ja nöyryytyksen langettaminen syyllisille ja moraalisesti puutteellisille tarjoaa tämän vahvistuksen tunteen, ja tästä syntyy syvä motivaation lähde heidän omassa eettisessä käyttäytymisessään ja suhteessaan muihin. Julman moralistin käsissä moraali taipuu vääristelyyn ja väärinkäyttöön, ja siitä voi tulla ilkeää ja sadistista.

Aivan kuten julman moralistin motivaatio on hyvin erilainen kuin turhamaisen moralistin, niin on myös siihen liittyvä tärkein paheiden joukko. Julmaan moralismiin liittyy paheita, kuten ankaruus, kostonhimo, dogmatismi ja autoritaarisuus. Julmat moralistit ovat liiallisen itseluottavaisia ja itsevarmoja, mikä vahvistaa heidän voimaansa ja ylivaltaansa syyllisten tai syntisten suhteen. Tämä saattaa hyvinkin olla poseerausta, joka peittää alleen epävarmuuden ja epäilykset, mutta se ylläpitää ja tukee julmien moralistien tarvetta vahvistaa omaa moraalista asemaansa ja merkitystään moraalisessa hierarkiassa. Juuri tämä tarve vaatii tyydytystä, ja kärsimyksen ja nöyryytyksen aiheuttaminen moraalin välineellä on keino, jolla se saavutetaan.

Kun ajattelemme julmaa moralismia, millaisia esimerkkejä tästä voitaisiin antaa? Useimpien mieleen nousee todennäköisesti esimerkkejä laajamittaisista maailmanhistoriallisista tapahtumista, joihin liittyy jonkinlaisia julkisia ”näytösoikeudenkäyntejä”. Tämä voisi kattaa ideologisen ja historiallisen alueen, joka ulottuu Sokrateen oikeudenkäynnistä tai Kristuksen ristiinnaulitsemisesta Espanjan inkvisitioon, Ranskan vallankumouksen ”tuomioistuimiin” ja Moskovan näytösoikeudenkäyntien farssiin 1930-luvulla, natsien ”kansantuomioistuimeen”, McCarthyn kuulemisiin Yhdysvaltain senaatissa 1950-luvulla, ja Kiinan ”kulttuurivallankumouksen” lukemattomat julkiset nöyryytykset ja julmuudet 1960-luvulla. Se voi sisältää myös ateistien, avionrikkojien ja homoseksuaalien sekä muiden vastaavien ”väärintekijöiden” loputtomat julkiset nöyryytykset ja kiusaamisen – julmuuden muodot, joita (näennäisesti) moraalisesti motivoituneiden joukko aiheuttaa edelleenkin ympäri maailmaa.

Kaikissa näissä esimerkeissä on varmasti tärkeitä julman moralismin piirteitä. Syytettyjen paraati tuomareiden ja kritiikittömän väkijoukon edessä; erilaisten vikojen ja paheiden arviointi ja kuvailu; ja tältä pohjalta langetetut ankaria rangaistukset ja seuraamukset. Moraalin käyttö ja väärinkäyttö asianosaisten ja heidän yleisönsä sadististen himojen tyydyttämiseksi on ilmeistä kaikissa näissä tapauksissa. Samalla tällaiset yleiset esimerkit ovat kuitenkin hyödyttömiä ja harhaanjohtavia monestakin näkökulmasta.

Yksi syy olla luottamatta täysin tällaisiin esimerkkeihin on se, että on virhe ajatella, että julma moralismi toimii vain suurten tai maailmanhistoriallisten tapahtumien tasolla. Päinvastoin, julma moralismi ilmenee tyypillisesti lukemattomina pieninä jokapäiväisinä ihmissuhteina, jotka jäävät suurelta osin huomaamatta kaikilta muilta paitsi välittömästi mukana olevilta. Ne ovat kuitenkin julmia ja moraalisesti vahingollisia. Toinen, tärkeämpi syy välttää edellä mainitun kaltaisia esimerkkejä on se, että ne sekoittavat ja sotkevat keskenään useita erillisiä kysymyksiä. Mainituissa tapauksissa moralisoijien (eli kirkon, puolueen, valtion jne.) periaatteet, arvot ja ideologia ovat kaikki erittäin kyseenalaisia. Tämän lisäksi prosessi ja menettely, jolla ”syyllisyys” määritetään, on yhtä epäilyttävä ja virheellinen. Lähes kaikissa näissä tapauksissa meille syntyy ajatus, että syytetty on täysin syytön mistä tahansa asiaankuuluvasta eettisestä näkökulmasta (he voivat todellakin olla eettisiä, ihailtavia ja rohkeita hahmoja, jotka ovat yksinkertaisesti perusteettoman vainon kohteena). Näissä olosuhteissa moraalisen julmuuden uhrit tietävät, ettei niillä, jotka tuomitsevat heidät, eikä sillä, mistä heidät tuomitaan, ole pienintäkään moraalista asemaa tai uskottavuutta – olivatpa he kuinka julmia tahansa.

Toinen huolenaihe näissä esimerkeissä on se, että missä tahansa sosiaalisessa ympäristössä, joka on erittäin pakottava ja manipuloiva, meillä on kaikki syyt epäillä tai kyseenalaistaa tuomittuja vainoavien ja nöyryyttävien vilpittömyys. Hekin saattavat tehdä näitä tekoja sellaisen ”moraalin” nimissä, jota he eivät myöskään ole vapaita kyseenalaistamaan tai hylkäämään. Tässä määrin sekä vainoaja että vainotut ovat uhreja täysin korruptoituneessa eettisessä järjestelmässä, jossa vain julkisivu pysyy pystyssä, mutta moraalin ja lain sisällö katoaa olemattomiin. Nämä kaikki ovat tietysti asioita, jotka ovat moraalisesti erittäin merkityksellisiä, mutta ne hämärtävät tiettyjä julman moralismin piirteitä, jotka eivät riipu tällaisista olosuhteista tai motiiveista. Kutsun näitä tapauksia epäpuhtaaksi julmaksi moralismiksi.

Miltä sitten näyttää puhtaan julman moralismin tapaus? Vuonna 2017 Michael Marrus, historian emeritusprofessori ja arvostettu holokaustitutkija, istui kolmen jatko-opiskelijan kanssa Toronton yliopistoon kuuluvassa kollegessa. Kollegen ”mestari”, kuten häntä silloin kutsuttiin, liittyi heidän joukkoonsa. Tässä vaiheessa Marrus kääntyi yhden jatko-opiskelijan puoleen, joka oli musta, ja sanoi: ”Tiedätkö, että tämä on mestarisi? Voitko tuntea raipaniskut?” Hänen yrityksensä kertoa ”vitsi” oli selvästi typerä, tunteeton, loukkaava ja mauton. Marrus myönsi tämän itse erokirjeessään, jonka hän kirjoitti muutamaa päivää myöhemmin. Se, mikä erottaa tällaisen tapauksen aiemmin käsitellyistä epäpuhtaista tapauksista, on se, että Marrus oli todellakin rikkonut täysin kohtuullisia ja järkeviä moraalisia normeja (eli antirasismin periaatteita). Hän ei selvästikään ollut syytön näissä olosuhteissa – kuten hänen oma anteeksipyyntönsä teki selväksi. Ei olisi myöskään oikein olettaa, että ne, jotka vaativat häntä noudattamaan näitä normeja, edustivat jonkinlaista vahingollista ideologiaa. Samoin meillä ei ole mitään syytä olettaa, että ne, jotka vastustivat Marrusin tekoa, olivat jollain tavalla moraalisen turhamaisuuden tai ”moraalisen pönötyksen” motivoimia – vielä vähemmän, että he eivät olleet vilpittömästi sitoutuneet antirasismin arvoihin ja periaatteisiin.

Jos tämä kaikki on oikein, voidaan ajatella, että tämän tapauksen olosuhteissa ei ole mitään julman moralismin piirteitä. Katsotaanpa kuitenkin, mitä tässä oikeastaan tapahtui. Kuten kanadalaisessa mediassa todettiin, Marrusin ”vitsi” tuotti ”syvän raivon tulimyrskyn”. Muutaman päivän kuluessa, ennen kuin hän erosi, lähes 200 tiedekunnan työntekijää ja opiskelijaa laati ja allekirjoitti kirjeen, joka antoi äänen tälle ”syvälle raivolle”. Heidän kirjeessään esitettiin myös useita vaatimuksia, kuten se, että kollegen olisi katkaistava kaikki siteet Marrusiin ja että kollegen ja sen ”mestarin” olisi esitettävä anteeksipyyntö. Vastauksena esitettiinkin myöhemmin anteeksipyyntö, ja kollege luopui ”mestarin” tittelistä. Useita toimia toteutettiin myös ”systeemisen rasismin” torjumiseksi, jonka sanottiin olevan yleistä yliopistossa ja kollegessa. Marrusin nimi ja lyhyt kuvaus tästä tapahtumasta on nyt julkaistu pysyvästi verkkosivustolla Rate My Racist Professor. Verkkosivustolla kerrotaan, että sen tehtävänä on ”paljastaa ja lisätä tietoisuutta rasismista, kiihkoilusta, suvaitsemattomuudesta ja aseman väärinkäytöstä Pohjois-Amerikan akateemisessa yhteisössä”. Marrusille annetaan ”rasismipisteet” 2.3 (asteikolla 1-5 toimitetun kyselyn perusteella). Tämän ”pistemäärän” oletetaan antavan sekä tieteellistä uskottavuutta että demokraattista oikeutusta Marrusin ja häneen yhdistettyjen henkilöiden tuomiolle.

Kuinka tämä tapaus tulisi ymmärtää, ja mitä voimme oppia siitä, koskien nyt erityisesti julmaa moralismia? Aloitan korostamalla, että antirasismin standardit ovat täysin oikeutettuja ja uskottavia, ja että Marrusin huomautus (”vitsi”) selvästi epäonnistui näillä standardeilla. Olkaamme myös samaa mieltä siitä, että ne, jotka omaksuivat tämän näkemyksen, mukaan lukien ”syvää suuttumusta” ilmaisevan kirjeen allekirjoittajat, olivat täysin vilpittömiä sitoutuessaan näihin standardeihin ja vaatiessaan, että niitä kunnioitetaan ja noudatetaan asianmukaisesti. Lopuksi on myös huomattava, että Marrus ei vain hyväksynyt tätä kaikkea itse, vaan hän yritti pyytää anteeksi suoraan asianomaiselta opiskelijalta, joka kieltäytyi hyväksymästä hänen anteeksipyyntöään. Kaikista näistä syistä on ilmeistä, että tällainen tapaus ei selvästikään sovi julman moralismin epäpuhtaaseen näytösoikeudenkäynti-malliin. Tässä ei ole kyse laittomista tai korruptoituneista moraalisista tai poliittisista normeista. Tuomittu ei myöskään ole syytön häntä vastaan esitettyihin syytteisiin. Kuinka hän sitten voi olla julman moralismin uhri?

Puhtaan julman moralismin tapausten tunnistamisessa on tärkeää niiden toimijoiden motivaatio, jotka asettavat itsensä syyllisen osapuolen yläpuolelle. Todisteita siitä, että heidän motivaationsa on epäilyttävä, tarjoaa voimistunut ja voimakas ”raivo”, joka herätti ”kiehuvia” jännitteitä kampuksella ja ”tulimyrskyn” sen ulkopuolella. Mitä polttoainetta enää jäi niiden moraaliseen säiliöön, jotka allekirjoittivat kirjeen, jossa ilmaistiin ”syvää suuttumusta” Marrusin lausahduksesta, jos he kohtaisivat Heinrich Himmlerin kaltaisia tai muita vastaavan kaliiperin rasisteja? Vaikka kenenkään ei pitäisi kieltää, että on olemassa monia rasismitapauksia (Torontossa ja muualla), jotka ansaitsevat ”syvää raivoa”, Marrusin tapaus ei ole yksi niistä. Julman moralismin ylilyönnit ja ääripäät perustuvat tällaisten tapausten sekoittamiseen ja keskenään sotkemiseen. Se, mikä kannustaa tähän kaikkeen, ei välttämättä ole moraalinen turhamaisuus – vaikka silläkin voi olla tässä merkitystä – vaan pikemminkin selkeä ja ilmeisen tunnettu ilo päihtyä moraalisen paremmuuden tunteesta.

Voisi olla hyödyllistä verrata Marrusin tapausta joihinkin muihin korkean profiilin moralismitapauksiin, joita on esiintynyt yliopistokampuksilla viime vuosina. Yksi pahamaineinen tapaus liittyy Yalen yliopiston tiedekunnan jäsenen moraaliseen vainoamiseen vuonna 2015, koska hänellä oli rohkeutta ehdottaa, että ehkä yliopistolla ei ollut oikeutta valvoa, mitä pukuja opiskelijat voisivat käyttää Halloween-juhlissa. Opiskelijat – jotka käyvät koulua eliittilaitoksessa, joka on etuoikeuksien linnake, jossa monet, elleivät useimmat, tulevat varakkaista, etuoikeutetuista taustoista – kävivät tähän tapaukseen kiinni kuin sika limppuun. Hekin ilmaisivat suuttumuksensa ja vaativat kyseistä professoria eroamaan sillä perusteella, että hän ei ollut onnistunut luomaan ”turvallista tilaa” yliopistoyhteisön jäsenille.

Menemättä tämän tapauksen yksityiskohtiin (jota monet kansainväliset tiedotusvälineet käsittelivät laajalti), riittää, että tarkoituksemme osoittavat, että ilmeisistä yhtäläisyyksistä huolimatta tässä on kyse epäpuhtaasta julmasta moralismista – tai ainakin niin oletan. Se on epäpuhdasta, koska heidän moraaliset ja poliittiset norminsa, jotka nöyryyttivät ja vainosivat professoria ja lopulta ajoivat hänet ulos työpaikastaan, olivat kaikkea muuta kuin ongelmattomia tai kiistattomia. Lisäksi monien mukana olleiden opiskelijoiden käyttäytyminen ja heidän omaksumansa häirinnän muodot viittaavat vahvasti siihen, että tämä oli erinomainen esimerkki turhamaisesta moralismista. Erityisen merkittävää tässä on se, että kyseisellä professorilla oli täysi syy protestoida syytteitään vastaan ja hän saattoi väittää, että häntä vastaan nostetut syytteet olivat perusteettomia ja eettisesti epäilyttäviä sekä vahingollisia. Tämä on kanta ja positio, jota Marrus ei voinut ottaa. Lisäksi niitä, jotka tuomitsivat Marrusin Torontossa, ei voitu niin helposti sivuuttaa ilmeisen harhaanjohtavina ja omahyväisinä. Juuri tämä puhtaan julman moralismin piirre tekee siitä kuitenkin entistä vaikeammaksi tunnistaa sen piirteen, vastata niihin ja tehdä ne läpinäkyväksi.

Nämä havainnot sekä puhtaan että epäpuhtaan julman moralismin tapauksista kiinnittävät huomiomme toiseen sen merkittävistä piirteistä: tapaan, jolla julma moralismi voi liittyä moraaliseen perfektionismiin ja erilaiseen idealismiin. Satunnainen katsaus historiaan osoittaa, että moralismi ja moralisoijat löytävät luonnollisen kodin uskonnosta ja poliittisista liikkeistä sekä ideologioista, jotka kannustavat moraaliseen optimismiin ja utopistisiin toiveisiin. Ne, jotka eivät noudata kyseisiä normeja ja ihanteita, ovat erityinen pettymyksen ja turhautumisen lähde niille, jotka ovat täysin omistautuneet näihin ihnateisiin. Tämän dynamiikan toinen ironia on, että ne ideologiat ja liikkeet, jotka lupaavat täydellisyyttä ja utopiaa, ovat itse erityisen alttiita moraalisen julmuuden ja sadismin muodoille. Heidän kannattajansa, olivatpa ja ajattelivatpa he mitä tahansa, ovat erityisen innoissaan nähdessään, kun heidän vastustajiaan, joita he pitävät ”moraalisina vihollisinaan”, nöyryytetään ja heidät laitetaan kärsimään. Vihollisten kärsimys tarjoaa lisätodisteita heidän ylivallastaan, paremmuudestaan ja toiveistaan täydellisestä tulevaisuudesta. Uskonnot ja poliittiset liikkeet, jotka perustuvat rakkauden ja oikeudenmukaisuuden evankeliumiin, kuuluvat yleisimpiin ja räikeimpiin ankarien, autoritaaristen ja dogmaattisten käytäntöjen harjoittajiin – jotka kaikki on hyvin piilotettu korkeampien ja jalompien ihanteiden ja motiivien kielen alle.

Tämä taipumus moraaliseen idealismiin ja utopistisiin tavoitteisiin liittyy läheisesti manikealaiseen maailmankatsomukseen, joka jakaa moraalisen yhteisön hyvään ja pahaan, viattomiin ja syyllisiin, uhreihin ja sortajiin, hyväksikäytettyihin ja hyväksikäyttäjiin, ystäviin ja vihollisiin, pyhimyksiin ja syntisiin ja niin edelleen. Tästä nousee toinen julman moralismin dynamiikka. Moralistit, jotka elävät maailmassa, joka on eettisesti polarisoitunut, ovat erityisen alttiita julman moralismin tarjoamalle tyydytykselle. Maailma, jota hallitsevat tällaiset yksinkertaiset ja karkeat moraaliset jaot ja polariteetit, on sellainen, jossa on helppo menettää kaikki sympatia ja läheisyydentunne niitä kohtaan, jotka lankeavat kuilun väärälle puolelle. Kaikki pidättyvyydet ja maltillisuus, joita ystävällisemmät motiivit saattavat rohkaista, menetetään, ja jumalattomien kärsimyksen seuraamisen nautinnot vahvistuvat. Monissa uskonnoissa tästä tulee osa ”inspiroiva” kuva moraalisesta tulevaisuudestamme – moraalisen sairauden muoto, joka on tunkeutunut syvälle niistä kehittyneisiin poliittisiin ideologioihin (mukaan lukien ideologiat, jotka väittävät hylänneensä omat uskonnolliset lähteensä ja alkuperänsä).

Fransisco Goyan maalaus Toukokuun kolmas 1808 (1814)

Tämän julman moralismin ymmärtämisen valossa voisimme kysyä, mihin toimiin voidaan ryhtyä sen vaikutuksen hillitsemiseksi ja rajoittamiseksi? Ehkä ilmeisin ja merkittävin ala, jolla julma moralismi toimii, liittyy retributiivisiin asenteisiin ja -käytäntöihin. Jo mainituista syistä on virhe olettaa, että julma moralismi ja retribuutio ovat sama asia. Joitakin retribuution muotoja voidaan hyvinkin vaatia ja edellyttää osana elinkelpoisen moraalisen ja sosiaalisen elämän muotoja. On selvästi väärin väittää, että näillä asenteilla ja käytännöillä ei ole muuta perustetta tai tarkoitusta kuin tyydyttää sadistisia tai pahantahtoisia himoja. Ei ole myöskään totta väittää, että kaikki liiallisen retribuution muodot voitaisiin nähdä julman moralismin ja sen sadististen motiivien syynä. Päinvastoin, yksinkertaisten virheellisten arvioiden lisäksi siitä, mitä toimenpiteitä saatetaan tarvita turvallisen ja vakaan yhteisön luomiseksi ja säilyttämiseksi, on olemassa muita ongelmallisia motiiveja, jotka myös kannustavat liiallisiin ja äärimmäisiin retribuution muotoihin – erityisesti pelkoon. Kaiken tämän sanottuani ei voi olla epäilystäkään siitä, että julmalla moralismilla on todellakin merkittävä rooli liiallisen retribuution edistämisessä ja mahdollistamisessa yhteiskunnassa ja sen instituutioissa, mukaanlukien oikeudellisissa instituutioissa ja käytännöissä. Huolestuttava totuus julmasta moralismista on, että se on taipumus, joka on juurtunut syvälle itse moraaliin, ja joka esiintyy ja näkyy sekä julkisessa että yksityiselämässä. Molemmilla tapauksissa sen vahingollinen motivaatio ja tuhoisat vaikutukset jäävät suurelta osin piiloon.

Vaikka mihinkään moralismin muotoon ei ole yksinkertaista tai helppoa parannuskeinoa, on kuitenkin olemassa keinoja ja menetelmiä sen vaikutuksen rajoittamiseksi ja hillitsemiseksi. Voisimme esimerkiksi aloittaa kannustamalla sellaisia moraalisen kasvatuksen ja kehityksen muotoja, jotka edistävät hyveitä, ja jotka vastustavat ja rajoittavat moraalista julmuutta ja sadismia. Ilmeisimpiä näistä ovat ystävällisyys ja myötätunto – joilla molemmilla on taipumus edistää anteeksiannon muotoja, jotka helpottavat sovintoa koston sijaan. Poliittisten ja yhteiskunnallisten instituutioidemme tasolla liberaalidemokraattiset rakenteet edistävät avoimuuden ja vastuullisuuden muotoja, joiden vuoksi moralistien on vaikeampi peittää ja naamioida motiivinsa – myös julmuus – eettisesti oikeutetuksi. Kulttuurisella tasolla kaikki taiteen muodot voidaan järjestää paljastamaan salailun ja korruption muodot, joihin julma moralismi liittyy. Vain yhden esimerkin mainitakseni, monet Francisco Goyan (1746–1828) maalauksista ja etsauksista tekevät voimakkaasti näkeväksi julman moralismin pimeitä motiiveja ja käytäntöjä, ja kutsuvat meitä tuntemaan myötätuntoa sen uhrien kohtaloa kohtaan.

Lopuksi voimme myös kääntyä koomikon puoleen. Sekä julmat että turhamaiset moralistit pelkäävät erityisesti, että heidän motiivinsa paljastuvat pilkan ja naurettavaksi tekemisen kautta. Tämä selittää, miksi vakava huumorittomuuden pahe – ja siihen liittyvät erilaiset tukahduttamisen muodot – on toinen yhteinen piirre heidän persoonallisuudessaan ja tyylissään.

Vaikka julman moralismin hillitsemiseksi ja rajoittamiseksi voidaan ryhtyä toimiin, tätä vastaan toimii voimakkaita tekijöitä. Internetin ja sosiaalisen median teknologiat tarjoavat massiivisen alustan vahingollisen moralismin ja moralististen asenteiden leviämiselle ja tavoittavuudelle. Voi hyvinkin olla totta, että turhamainen moralismi kukoistaa erityisesti tässä ympäristössä, kun otetaan huomioon, että jokaiselle moraalisesti raivostuneelle Facebook- ja blogikirjoittajalle tarjotaan pohjaton lähde, joka tukee heidän moraalista turhamaisuuttaan ja siihen liittyviä lukuisia validoivia nautintoja (esim. ”tykkäysten” määrän muodossa). Meidän ei pidä aliarvioida näitä alustoja julman moralismin sijana. Monet julmimmista ja viiltävimmistä postauksista, jotka on suunnattu niitä vastaan, joiden havaitaan epäonnistuvan jossain moraalisessa asiassa, ovat täysin nimettömiä. Tässä ei selvästikään ruokita turhamaisuutta, koska postaukseen ei ole liitetty nimeä tai henkilöä. On vain yksinkertainen ilo ja tyydytys katsella jonkun toisen, jonkinlaisen rikkojan, kärsivän ja tulevan nöyryytetyksi tavalla, josta nimetön kirjoittaja saa jonkinlaista sadistista tyydytystä. Internet on tarjonnut tälle inhimilliselle taipumukselle massiivisen alustan, ja kaikki tämä toimii selkeänä todisteena julman moralismin voimasta ja vetovoimasta.

Voidaan sanoa, että moralismista kirjoittamiseen ja sen tuomitsemiseen liittyy (ilmeistä) ironiaa, ja meidän pitäisi epäilemättä olla tietoisia tästä. Muun muassa, jos olemme liian nopeita tuomitsemaan moralismin ja moralistit, saatamme lakata ottamasta itse moraalia riittävän vakavasti. Näin tapahtuu kuitenkin vain, jos emme pysty erottamaan toisistaan moralismia ja moraalia sekä pelissä olevia erilaisia motiiveja. Ehkä syvempi ironia tässä on se, että jos suhtaudumme moraaliin vakavasti, kuten meidän täytyy, meillä on hyvä syy suhtautua moralismiin – erityisesti sen julmimmissa muodoissa – hyvin vakavasti. Perimmäinen ironia, , joka on luontainen ihmisen ankealle tilalle, on se, että moraali itsessään on sekä tilaisuus että väline monille moraalittomuuden vakavimmille ja julmimmille muodoille.

Pidätkö lukemastasi? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi. 

Artikkelikuva: Randy Fath @ Unsplash

Kuva 1: WikimediaCommons. PD