Näkemys tieteen edistämästä maallistumisesta on osoittautunut virheelliseksi. Lisäksi kyseinen käsitys on koitunut tieteelle vahingoksi, väittää tieteenhistorian professori Peter Harrison.

Vuonna 1966, siis vain hieman yli 50 vuotta sitten, arvostettu kanadalaissyntyinen antropologi Anthony Wallace ennusti itsevarmasti, että tieteen edistys tulisi johtamaan uskonnon häviämiseen kaikkialta maailmasta: “Usko yliluonnollisiin voimiin on tuhoontuomittua joka puolella maailmaa tieteellisen tiedon riittävyyden ja leviämisen vuoksi.”

Wallacen näky tulevaisuudesta ei ollut poikkeuksellinen – päinvastoin. Modernit yhteiskuntatieteet, jotka muotoutuivat 1800-luvun Länsi-Euroopassa, alkoivat pitää itse historian saatossa kokemaansa maallistumista yleispätevänä mallina. Yhteiskuntatieteiden ytimessä oli oletus, joko olettaen tai joskus ennustaen, että kaikki kulttuurit lähestyvät lopulta maallista, länsimaista, liberaalia demokratiasta. Tapahtui kuitenkin jotain lähes päinvastaista.

Sekularismi ei ole ainoastaan epäonnistunut jatkamaan vääjäämätöntä maailmanlaajuista etenemistään. Tämän lisäksi monet lähtökohdiltaan hyvin erilaiset maat, kuten Iran, Intia, Israel, Algeria ja Turkki ovat joko vaihtaneet maalliset hallituksensa uskonnollisiin hallintoihin tai niissä on noussut vaikutusvaltaisia uskonnollisia, nationalistisia liikkeitä. Yhteiskuntatieteiden ennustama maallistumisprosessi on epäonnistunut. 

Maailmanlaajuista uskonnottomuuden lisääntymistä ei nähtävissä

Ennusteiden epäonnistumisesta on toki poikkeuksia. Monissa länsimaissa uskonnollinen vakaumus ja sen harjoitus ovat olleet laskussa. Esimerkiksi viimeisimmät Australiassa tehdyt tutkimukset osoittavat, että 30 prosenttia väestöstä kokee olevansa “uskonnottomia”, ja tämä osuus väestöstä on kasvamassa. Kansainväliset tutkimukset vahvistavat, että uskonnollisen sitoutumisen taso Länsi-Euroopassa ja Australaasiassa on verrattain alhainen.

Jopa Yhdysvalloissa, jonka tilanne on ollut maallistumisväitteiden kannalta nolo, on nähtävissä entistä suurempi määrä epäuskoa. Ateistien osuus on maassa nyt kaikkien aikojen korkeimmalla tasolla (jos ”korkea” on oikea sana), noin 3 prosenttia.

Kaikesta tästä huolimatta maailmanlaajuisesti uskonnollisena pitävien ihmisten kokonaismäärä on edelleen korkea, ja väestörakenteen kehitys viittaa siihen, että lähitulevaisuuden yleinen trendi on uskonnollisuuden kasvu. Tämä ei ole kuitenkaan ainoa seikka, mikä tekee sekularisaatioteesin epäuskottavaksi.

Luonnontieteilijät, älymystö ja yhteiskuntatieteilijät odottivat nykytieteen leviämisen lisäävän maallistumista – siis että tiede olisi sekularisoiva voima. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Elinvoimaista uskonnollisuutta ja yhteiskuntaa yhdistävä tekijä ei löydy niinkään tieteestä kuin eksistentiaalisen turvallisuuden tunteesta sekä yksilöä suojaavien julkisten palveluiden olemassaolosta. Sosiaalinen turvaverkko saattaa toki olla yhteydessä tieteen kehityksen kanssa, mutta siltikin se on sitä vain löyhästi.

Yhdysvallat on tästä hyvänä esimerkkinä: maa on epäilemättä tieteellisesti ja teknologisesti edistynein yhteiskunta maailmassa, kuitenkin samalla se on länsimaisista yhteiskunnista uskonnollisin.

Kuten brittiläinen sosiologi David Martin toteaa kirjassaan The Future of Christianity (2011): ”Tieteellisen kehityksen tasolla ei ole selkeää relaatiota uskonnollisuuteen, sen vaikutuksiin ja uskomuksiin.” 

Sekularisaatio-ohjelmat epäonnistuvat

Tarina tieteen ja sekularisoitumisen suhteesta käy entistä kiehtovammaksi tarkastellessamme niitä yhteiskuntia, joissa on ollut selkeää vastustusta sekularismia kohtaan. Intian ensimmäinen pääministeri Jawaharlal Nehru puolusti maallisia ja tieteellisiä ihanteita, ja liitti tieteellisen koulutuksen osaksi kansallista modernisointiprojektia. Nehru oli vakuuttunut siitä, että vedalaisen menneisyyden sävyttämät hindulaisuuden näkymät ja muslimien unelmat islamilaisesta teokratiasta kaatuvat väistämättä sekularisaation esiinmarssin myötä. ”Aika liikkuu vain yhteen suuntaan”, hän julisti.

Kuten hindulaisen ja islamilaisen fundamentalismin myöhempi nousu osoittaa, Nehru oli väärässä. Eikä siinä kaikki. Tieteen yhdistäminen sekularisaatio-ohjelmaan on Intiassa palannut areenalle – tällä kertaa tiede on joutunut ikään kuin sivullisen uhrin rooliin osana sekularisaatiota vastustavaa liikettä.

Turkin tilanne tarjoaa vielä valaisevamman esimerkin. Monien uraauurtavien kansallismielisten tavoin Turkin tasavallan perustaja Mustafa Kemal Atatürk oli harras sekularisti. Atatürk uskoi tieteen vihdoin syrjäyttävän uskonnon. Tukeakseen oikeaksi katsomaansa Turkin historian kulkua Atatürk antoi tieteelle, eritoten evoluutiobiologialle, keskeisen paikan Turkin valtion tuoreessa koulutusjärjestelmässä.

Evoluutio, sekularismi mukaan lukien, liittyikin Atatürkin koko poliittiseen ohjelmaan. Turkin islamistiset puolueet, jotka pyrkivät vastustamaan maan perustajien sekularistisia ihanteita, ovat hyökänneet evoluution opettamista vastaan. Heille evoluutio liittyy maalliseen materialismiin. Islamistien pyrkimykset huipentuivat kesäkuussa 2017 tehtyyn päätökseen poistaa evoluution opetus lukio-opetuksesta. Tieteestä tuli jälleen kärsivä osapuoli sekularismin yhdistyessä siihen. 

Yhdysvallat edustaa kulttuurisesti hyvin erilaista kontekstia, jossa saamme toisinaan sen vaikutelman, että suurimpana ongelmana on kirjaimellisen Ensimmäisen Mooseksen kirjan lukemisen ja evoluutiohistorian keskeisten piirteiden välinen ristiriita. Itse asiassa suuri osa kreationistisesta keskustelusta keskittyy kuitenkin moraalisiin arvoihin. Muualta tuttua antievolutionismia ruokkii myös Yhdysvalloissa osin oletus, että evoluutioteoria on maallisen materialismin ja siitä johdettavien moraalisten päämäärien palveluksessa. Kuten Intiassa ja Turkissa, sekularismi on todella vahingoksi tieteen tekemiselle. 

Tiivistäen, maailmanlaaja sekularisaatio ei ole väistämätöntä, ja kun se tapahtuu, tiede ei aiheuta sitä. Kun tiedettä sitten yritetään käyttää sekularismin edistämiseen, seuraukset voivat olla tieteelle vahingollisia. Teesi, jonka mukaan ”tiede aiheuttaa sekularisaatiota”, ei läpäise empiiristä testiä. Tieteen ottaminen sekularisaation välineeksi taas osoittautuu huonoksi strategiaksi. Kun tieteen yhdistäminen sekularisaatioon siis on paljastunut näin ongelmalliseksi, herää kysymys siitä, miksi niiden alun perin edes oletettiin liittyvän yhteen?

Sekularismin lähtökohdat perustuivat oletuksille enemmän kuin tosiasioille

Historiallisesti kaksi tärkeää tekijää on vaikuttanut ajatukseen siitä, että tiede syrjäyttäisi uskonnon. Ensinnäkin 1800-luvun progressiiviset historiakäsitykset, jotka yhdistyvät erityisesti ranskalaiseen filosofiin Auguste Comteen, pitivät kiinni historian teoriasta, jossa yhteiskunnat käyvät läpi kolme vaihetta. Nämä ovat uskonnollinen, metafyysinen ja tieteellinen (tai ”positiivinen”) vaihe. Comte loi termin ”sosiologia”, halusi vähentää uskonnon sosiaalista vaikutusta ja korvata sen uudella yhteiskuntatieteellä. Comten vaikutus ulottui ”nuoriin turkkilaisiin” ja Atatürkiin.

Toiseksi, 1800-luvulla syntyi tieteen ja uskonnon ”konfliktimalli”. Konfliktimallin mukaan historia voidaan ymmärtää ”kahden aikakauden välisenä ristiriitana ihmisen ajattelun evoluutiossa – teologisen ja tieteellisen vaiheen kamppailuna”.

Kuvaus on peräisin Andrew Dickson Whiten vaikutusvaltaisesta teoksesta A History of the Warfare of Science with Theology in Christendom (1896), jonka otsikko kiteyttää hyvin kirjoittajansa yleisen teorian. Whiten teos, samoin kuin John William Draperin aikaisempi History of the Conflict Between Religion and Science (1874), vakiinnuttivat oletuksen konfliktiteesistä tieteen ja uskonnon välillä.

Molemmat teokset käännettiin useille kielille. Draperin teoksesta otettiin pelkästään Yhdysvalloissa yli 50 painosta ja se käännettiin 20 kielelle. Siitä tuli myös bestseller myöhäisessä ottomaanien valtakunnassa. Teos vaikutti Atatürkin näkemykseen, että edistyminen vaatisi uskonnon syrjäyttämistä tieteellä.

Nykyään ihmiset eivät ole kovin luottavaisia siihen, että historia kulkisi ennalta asetettujen vaiheiden kautta kohti ainoaa mahdollista päämäärää. Suurin osa tieteenhistorioitsijoista ei myöskään tue ajatusta jatkuvasta konfliktista tieteen ja uskonnon välillä, huolimatta siitä, että konfliktimallin suosio on pysynyt vakaana suuren yleisön parissa.

Tunnetut yhteentörmäykset, kuten Galileo-tapaus, liittyivät enemmän politiikkaan ja persoonallisuuksiin kuin tieteeseen ja uskontoon. Darwinilla oli merkittäviä uskonnollisia kannattajia ja tieteellisiä kriitikkoja, sekä toki päinvastoinkin. Monet muut väitetyt tieteen ja uskonnon konfliktitapaukset ovat paljastuneet täysin tekaistuiksi.

Konfliktin sijaan historiassa tyypillisempää on ollut tieteen ja uskonnon toisilleen antama tuki. Nykytiede tarvitsi uskonnon sen olemassaololle antamaa oikeutusta muotoutuessaan 1700-luvulla. Luonnollinen teologia auttoi myös 1700- ja 1800-luvuilla luonnontieteen popularisoimisessa. 

Virheellinen käsitys historiasta edistyksen esteenä

Tieteen ja uskonnon konfliktimalli tarjosi väärän kuvan menneisyydestä, ja yhdistettynä sekularisaatiopyrkimyksiin johti virheelliseen näkemykseen tulevaisuudesta. Näin sekularisaatioteoria epäonnistui sekä historian kuvailemisessa että tulevaisuuden ennustamisessa.

Miksi siis edelleen kohtaamme tieteen ja uskonnon konfliktimallin kannattajia? Monet heistä ovat merkittäviä tutkijoita. Lienee tarpeetonta toistaa Richard Dawkinsin tuumailuja tästä aiheesta, mutta hän ei suinkaan ole yksin ajatustensa kanssa. Stephen Hawking totesi ”tieteen voittavan, koska se toimii”; Sam Harris on julistanut, että ”tieteen on tuhottava uskonto”; Stephen Weinbergin mielestä tiede on heikentänyt uskonnollista varmuutta; Colin Blakemore ennustaa, että tiede tekee lopulta uskonnosta tarpeetonta. Historialliset todisteet vain eivät tue tällaisia väitteitä, vaan ovat osoittaneet ne harhaanjohtaviksi. 

Miksi näiden väitteiden kuuluttamista edelleen jatketaan? Vastaukset ovat poliittisia. Mikäli jätämme huomiotta 1800-luvulla kehiteltyjen historiakertomusten mahdollisen tunnearvon, todennäköisimpiä selityksiä ovat pelkomme fundamentalistista islamia kohtaan, väsymyksemme kreationismiin, kriittisyys uskonnollisen oikeiston ja ja ilmastonmuutosskeptikkojen liittoumaa kohtaan, sekä huolemme tieteen auktoriteetin heikentymisestä.

Niin tärkeitä kuin nämä huolenaiheet ehkä ovatkin, ei voida peittää sitä, että ne ovat seurausta normatiivisten sitoumusten tarpeettomasta tunkeutumisesta keskusteluun. Toiveajattelu uskonnon voittamisesta tieteellä ei voi korvata todellisuuden tervejärkistä arviointia. Muuten pyrkimyksemme tieteen puolustamiseen voivat vaikuttaa päinvastoin kuin oli tarkoitus. 

Uskonto ei ole lähiaikoina katoamassa mihinkään, eikä tiede tuhoa sitä. Todennäköisempää onkin, että tiede joutuu kohtaamaan enenevässä määrin uhkia auktoriteetilleen ja paikalleen yhteiskunnassa. Tämän vuoksi tiede tarvitsee kaikki mahdolliset liittolaiset. Tieteen puolustajien kannattaisikin lopettaa viholliskuvien esittäminen uskonnosta, kuin myös puheet siitä, että ainoa turvallinen vaihtoehto makaisi tieteen ja sekularismin avioliiton varassa.

Kirjoitus on julkaistu englanniksi alunperin Aeon-sivustolla. Suomennos: Markus Korri.

Kuva:Deb Dowd @ Unsplash