”Onko mitään järkeä uskoa Jumalaan?”, kysyy teologian tohtori Eero Junkkaala samannimisessä kirjassaan (Perussanoma 2020). Junkkaalan vastaus on myönteinen.

Junkkaala jatkaa samalla linjalla kuin edellisessä uskon ja tiedon välisiä suhteita käsitelleessä teoksessaan Uskon, jotta ymmärtäisin (Päivä 2017). Hänen tavoitteenaan on taistella sitä vastaan, että kristinusko nähdään jonkinlaisena huuhaa-taikauskona, joka on ristiriidassa rationaalisen ajattelun tai nykytieteen kanssa. Junkkaala pitää selvänä, että uskoa on puolustettava myös järkisyihin vedoten, jotta kristinusko voi säilyttää uskottavuutensa alati maallistuvassa nykymaailmassa: ”On selvää, että mitä enemmän yhteiskunta vieraantuu kristinuskosta, sitä enemmän tarvitaan uskon perusteiden älyllistä pohdintaa”.

Uskon ja tieteen yhteensovittamisessa on kuitenkin haasteensa, sillä kuten Junkkaala toteaa, ”kukaan ei ole kaikkien alojen asiantuntija. Keskustelu liikkuukin helposti iskusanojen ja mielikuvien tasolla, ja erilaisissa kuplissa elävät luulevat, että heillä on koko totuus. Tämä vaikeuttaa asiallisen keskustelun syntymistä.” Avoimuus kuunnella keskustelukumppania ja myöntää oman asiantuntemuksensa rajallisuus on ensiarvoisen tärkeää pyrittäessä suhteuttamaan uskoa ja tiedettä vääristämättä kummankaan ominaispiirteitä.

Uskon järkevyyden ja uskon ja tieteen yhteensopivuuden puolustamisessa Junkkaala on samassa rintamassa esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen kanssa. Piispojen viime vuonna julkaiseman ”Tieteiden lahja” -kannanoton mukaan ”[k]ristillinen teologia haluaa olla avointa tieteen tuloksille. […] Ilman jatkuvaa vuoropuhelua uusimman tutkimuksen kanssa usko on vaarassa vääristyä. Parhaimmillaan tiede voi myös auttaa tulkitsemaan ilmoitusta tuoreella tavalla.”

Sekä piispojen puheenvuoro että Junkkaalan kirja edustavat avoimempaa suhtautumista uskon ja järjen välisten suhteiden pohtimiseen ja näiden yhdistämiseen kuin suomalaisessa kirkollisissa piireissä on perinteisesti nähty. Aihepiiri on noussut kunnolla keskusteluun vasta viime vuosina. Junkkaala itse ponnistaa viidennestä herätysliikkeestä, jonka piirissä esimerkiksi hänen myönteistä suhtautumistaan evoluutioteoriaan ei ole aina otettu vastaan lempeästi. Junkkaalaa on kuitenkin vaikea syyttää epäraamatullisuudesta: kannustaessaan kanssakristittyjä arvostamaan tieteellistä tutkimusta hän puolustaa samalla sitä, että tiedekin lopulta vain raottaa Jumalan luoman maailman salaisuuksien verhoa.

Voiko uskoa perustaa järkeen?

Usko Jumalaan syntyy harvoin pelkästään rationaalisia argumentteja pohtimalla. Junkkaala huomauttaa, että tuskin kukaan vertailee teoreettisesti eri maailmankatsomuksia ja sitten valitsee niistä sen, joka vertailun perusteella on todennäköisimmin oikea. Toki vastaesimerkkejäkin löytyy: esimerkiksi filosofi Anthony Flew’n kerrotaan päätyneen ateismista deismiin nimenomaan järkiperäisten argumenttien vakuuttamana. Toinen tunnettu tapaus on filosofi Paul Williams, joka kääntyi buddhalaisuudesta kristinuskoon ainakin jossain määrin rationaalisen pohdiskelun perusteella. Areiopagilla esitellyn C. Stephen Evansin mukaan

Vaikka usko syntyykin yleensä muilla tavoin kuin järjellisen punnitsemisen kautta, sen on Junkkaalan mukaan kuitenkin oltava ”riittävän järkevää” pysyäkseen hengissä. Voidaan itse asiassa ajatella, että jos Jumala on täydellisen järkevä ja täydellisen ristiriidattoman looginen, myös kristillisen uskon on oltava perimmiltään täysin järkevää ja loogista. Tämän loogisuuden ymmärtäminen ja uskon paradoksien (esimerkiksi, kuinka Jeesus on yhtä aikaa Jumala ja ihminen, kuinka Raamattu on yhtä aikaa jumalallinen ja inhimillinen) käsittäminen ihmisvoimin on kuitenkin haastavaa.

Junkkaala korostaa, että kaikkea ei voi eikä tarvitse ymmärtää. Tämä pätee niin uskoon kuin tieteeseen. Kristinuskon perusluonteeseen kuuluu luottamus siihen, että voi hyvin mielin uskoa, vaikkei kaikkia uskon paradokseja täysin käsittäisikään. Myös tieteessä on mahdotonta olla kaikkien alojen ekspertti: on yksinkertaisesti luotettava siihen, mitä toiset tieteentekijät omilta asiantuntemusaloiltaan kertovat. Lisäksi käsityksiä on oltava valmis uudelleenarvioimaan, jos uudenlaisia todisteita ilmenee.

Uskon ja tiedon ristiriidattomuus

Kirjassa esitellään hyvin laaja valikoima uskon ja tiedon välisiin suhteisin liittyviä kysymyksiä, vaikkakin varsin tiiviisti. Junkkaala käy ensi läpi nipun tunnettuja jumalatodistuksia kosmisesta hienosäädöstä moraaliseen argumenttiin, ja kuvaa, kuikka nämä yhdessä todistavat vakuuttavasti Jumalan olemassaolon puolesta. Junkkaala kallistuu tukemaan Richard Swinburnen väittämää, jonka mukaan kristillinen teismi on selvästi todennäköisin maailmankatsomuksellinen vaihtoehto, kun kaikki todistusaineisto huomioidaan.

Luonnontieteen ja uskon välisiä väitettyjä ristiriitoja käsitellään muun muassa vertailemalla tieteellistä käsitystä maapallon iästä ja luomiskertomuksen kirjaimellista tulkintaa sekä evoluutioteoriaa ja luomisoppia. Tässä kirjassa, toisin kuin esimerkiksi Junkkaalan aiemmassa teoksessa Alussa Jumala loi… (Perussanoma 2013) pääpaino ei kuitenkaan ole luomis- ja evoluutiokiistassa vaan sitä käsitellään vain osana laajempaa uskon ja tieteen välistä rajankäyntiä. Tämä on piristävää, kuuluuhan uskon ja tieteen suhteeseen paljon muutakin kuin tämä yksittäinen tunteita herättävä aihe.

Junkkaala vääntää rautalangasta, että yhtäältä Raamatun tekstit eivät ole luonnontieteellinen kuvaus maailman synnystä tai kehittymisestä, ja toisaalta luonnontieteellä ei ole työkaluja ottaa kantaa yliluonnollisiin asioihin tai siihen, miksi maailmankaikkeus on olemassa. Hän toteaa:

”Tunnemme avaruuden mittasuhteet ja osaamme ihmetellä sen kauneutta. Kosmologia on tieteenala, joka kertoo meille noita käsittämättömän pitkiä valovuosien etäisyyksiä, joita maailmankaikkeudessa on. Raamattu sanoo, että taivaat julistavat Jumalan kunniaa. Onko näissä ristiriitaa? Ei tietenkään, jos ymmärrämme erilaisen lähestymistavan.”

Junkkaala ottaa myös laajemmin kantaa Raamatun historialliseen uskottavuuteen. Hän avaa teoksen syntyhistoriaa ja selventää, kuinka lukuisat arkeologiset löydöt tukevat Raamatun kertomusten todenperäisyyttä. Laajempi katsaus tuoreimmista Raamatun arkeologiaan löydöistä on esitetty Junkkaalan viimevuotisessa kirjasta Arkeologian aarteita (Perussanoma 2019). Vaikka kaikkia Raamatussa esitettyjä tapahtumia ei voidakaan tieteen keinoin todistaa tapahtuneeksi, se ankkuroituu tarpeeksi vankasti todelliseen maailmanhistoriaan, jotta sitä voidaan pitää hyvin luotettavana.

Myös esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemuksen puolesta Junkkaala näkee olevan olemassa vahvat todisteet, vaikka myöntääkin, että lopulta tämä ja muut Raamatussa kuvatut ihmeteot jäävät uskon varaan. Uskonnonfilosofiassa vastaavanlaisia evidentialistisia argumentteja ylösnousemuksen puolesta ovat esittäneet muun muassa Andrew Loke sekä Timothy ja Lydia McGrew. He katsovat Junkkaalan tapaan, että todistusaineisto tukee niin vahvasti ylösnousemuskertomusten paikkansapitävyyttä, että on järkevämpää uskoa siihen kuin olla uskomatta.

Helposti lähestyttävä johdatus uskon ja tiedon välisiin yhtymäkohtiin

Junkkaala määrittelee kirjan kohdeyleisöksi ”tavalliset ihmiset”, niin kristityt kuin ei-kristityt. Kirja etenee vauhdikkaasti aiheesta toiseen ja sisältää paljon asiaa, mutta käsittelytapa on suhteellisen kepeä, ja sivut rullautuvat eteenpäin kuin huomaamatta. Tässä suhteessa teos muistuttaa kovasti muun muassa Kari Enqvistin ja Esko Valtaojan viime vuosien yleistajuisia pohdiskeluteoksia, joilla olen itseäni useana vuonna joulunpyhien aikaan viihdyttänyt. Junkkaalan kirjakaan ei ole huono valinta pukinkonttiin.

Paikoin eteneminen on niin vauhdikasta, että lukija jää miettimään, tuliko esitetty näkökanta perusteltua kunnolla. Kun Junkkaala esimerkiksi väittää heti kirjan alkupuolella – vaikkakin vain ”alustava toteamuksena” – että ”Jumalan olemassaoloa ei voida tieteellisesti todistaa, mutta hänen olemassaolonsa on hiukan todennäköisempää kuin se, että häntä ei ole olemassa”,

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Junkkaala viittaa kirjassa useita kertoja Areiopagiin ja täällä julkaistuihin artikkeleihin. Heti esipuheessa hän suosittelee Areiopagia lähteenä lukijoille, jotka haluavat perehtyä syvällisemmin uskon ja tiedon suhdetta koskevaan keskusteluun. Muutenkin kirja vilisee oivallisesti valikoituja lainauksia monien nykypäivän populaaritieteilijöiden ja kirkonihmisten kirjoituksista.

Lopuksi

Junkkaala tiivistää kirjassa esittämänsä ajatukset Jumalan tavoittamisesta järjen keinoin suoraviivaisesti: ”Jumalan olemassaoloa ei voida tieteellisesti todistaa. Yhtä vähän voidaan todistaa, ettei häntä ole olemassa.” Jumalan olemassaolo ei siis lopulta ole tieteellinen kysymys eikä häntä voi ymmärtää järkeillen. Kuten kirjassa käy ilmi, usko ja tiede voivat tukea tosiaan tiettyyn rajaan saakka, mutta perimmiltään niiden toiminta-alueet ovat erilaiset: pohdittaessa Jumalan olemassaoloa usko voi jatkaa siitä, mihin järjen kyvyt loppuvat.

Mikä sitten on lopullinen vastaus kirjan otsikossa esitettyyn kysymykseen? Onko Jumalaan mitään järkeä uskoa? Järkevyys on eri asia kuin vastaansanomattomat todisteet, ja kirjan viimeisellä rivillä kirjoittaja tiivistääkin oman vankan näkemyksensä näin: ”Mielestäni olisi uskaliasta, jopa järjetöntä olla uskomatta.” Uskallan arvella, että yksi kirjan tavoitteista onkin vakuuttaa lukija siitä, että Jumalaan saattaa olla ihan järkevää uskoa.

Piditkö artikkelista? Voit tukea Areiopagin toimintaa kannatusjäseneksi ryhtymällä.

Artikkelikuva: Cherry Laithang @ Unsplash