Ovatko evoluutioteoria ja luomisusko yhteensovitettavissa, ja mitä kristityn tulisi ajatella aiheesta? Missä tarkalleen kulkee tieteen ja uskon rajapinta? Areiopagi julkaisee keskustelun Eero Junkkaalan uunituoreesta kirjasta Alussa Jumala loi.

Keskustelu luomis- ja evoluutionäkemyksistä on vaativaa. Aiheesta kirjoittavalta oletetaan perehtymistä muun muassa raamatuntulkintaan, teologiaan, tähtitieteeseen, fysiikkaan, evoluutiobiologiaan, informaatiotieteeseen ja tieteenfilosofiaan. Luomisuskon ja tieteellisten teorioiden suhde on silti tärkeä kysymys, josta on sanottava jotain. Nyt tähän tehtävään on rohkeasti ryhtynyt Eero Junkkaala.

Areiopagi julkaisee kirjasta kaksi arviota eri kristillisistä näkökulmista. Uskonnonfilosofi Aku Visala edustaa teististä evoluutionäkemystä ja fyysikko Vesa Palonen älykkään suunnittelun näkemystä (Intelligent Design). Pyysimme myös Eero Junkkaalaa vastaamaan arvioihin.

Aku Visala, TT:

Tunnetun teologin ja kirkollisen vaikuttajan Eero Junkkaalan uusin kirja käsittelee tärkeää aihetta. Erilaisten kreationististen ja älykkään suunnittelun (ID) teorioiden mukaan nykyisissä tieteellisissä näkemyksissä esimerkiksi maailmankaikkeuden ja eläinlajien synnystä sekä maailmankaikkeuden iästä on suuria puutteita.

Kreationistien mukaan maailmankaikkeus on joko merkittävästi nuorempi kuin nykyinen tieteellinen käsitys olettaa tai sitten ainakin joillakin yksittäisillä eläinlajeilla on yliluonnollinen alkuperä. ID:n edustajat puolestaan eivät tavallisesti kyseenalaista tieteellisiä todisteita maailmankaikkeuden pitkästä iästä ja hyväksyvät luonnonvalinnan periaatteen yleisellä tasolla mutta väittävät, että luonnossa ilmenee toisinaan monimutkaisuutta, jota luonnonvalinta ei pysty selittämään.

Junkkaalan päämäärä on yksinkertainen: osoittaa, että varsin perinteinen kristitty (”konservatiivi”) voi uskoa luomiseen kuitenkaan haastamatta tieteellisten näkemysten integriteettiä. Tavallisesti tällaista näkemystä on kutsuttu teistiseksi evoluutioksi tai evolutionaariseksi luomiseksi. Näkemyksen mukaan Jumala on luonut maailmankaikkeuden käyttämällä tieteen tutkimia luonnonlakeja ja mekanismeja, esimerkiksi luonnonvalinnan periaatetta.

Alussa Jumala loi… on kirjoitettu kristityille, jotka ovat vakuuttuneet nykytieteen käsitysten totuudesta mutta haluavat pitäytyä perinteiseen luomisuskoon. Junkkaala ei edes yritä vakuuttaa lukijoitaan esimerkiksi Jumalan olemassaolosta, Raamatun sanoman totuudesta tai nykytieteen luotettavuudesta, vaan yksinkertaisesti olettaa heidän pitävän näitä näkemyksiä lähtökohtaisesti uskottavina.

On myös selvää, että Junkkaala on kirjoittanut kirjansa tavallisia kristittyjä silmälläpitäen, eikä sen tehtävänä olekaan yrittää vakuuttaa asiasta debatoivia teologeja tai muita ammattilaisia. Alussa Jumala loi… pyrkii pikemminkin muotoilemaan jonkinlaisen vaihtoehdon ID:lle ja kreationismille, sen sijaan että siinä puolustettaisiin teististä evoluutiota siihen suunnattua kritiikkiä kohtaan. Näin ollen asiaan syvällisesti perehtynyt ja Junkkaalan kanssa eri mieltä oleva lukija saattaa kirjaa lukiessaan pettyä: eikö Junkkaala esittänytkään yksityiskohtaisia vastaväitteitä juuri minun edustamaani näkemystä kohtaan?

Kokonaisvaltainen luominen

Junkkaalan argumentti on lyhykäisesti esitettynä seuraava. Ensimmäisessä luvussa hän väittää, että sekä Vanhan että Uuden testamentin käsitys luomisesta ei edellytä tiettyä historiallista tapahtumasarjaa, esimerkiksi kuuden, 24 tuntia kestäneen luomisen päivän historiallisuutta, vaan kertoo vertauskuvallisella tavalla Jumalan, luonnon ja ihmisen suhteesta. Työskennellessään Raamatun tekstien kanssa Junkkaala on selvästi omalla vahvuusalueellaan.

Seuraavat luvut käsittelevät lyhyesti uskon ja järjen suhdetta. Junkkaalan mukaan luominen on kokonaisvaltainen tapahtuma ja Jumalan hyvä tarkoitus näkyy näin kaikkialla luonnossa. Luominen ei siis rajoitu vain luonnollisen maailman aukkojen täyttelemiseen, vaan Jumala on myös luonnonlakien ja niiden tuotosten luoja. Jumalan toiminta on kuitenkin siinä mielessä salattua, ettei se ole nähtävissä ilman uskon valoa.

Tästä seuraa, että tiede on oikein harjoitettuna maailmankatsomuksellisesti neutraalia: se ei johda sen enempää ateismiin kuin teismiinkään. Itse asiassa Junkkaala on sitä mieltä, että kaikki maailmankatsomukset ovat periaatteessa yhteensopivia tieteenharjoittamisen kanssa. Ateismia tieteen nimissä toitottavat tiedemiehet, kuten Richard Dawkins, ja kreationistit, jotka haluavat asettaa teologiansa tieteen kriteeriksi, syyllistyvät samaan virheeseen. Molemmat pyrkivät vääntämään tieteen tulokset maailmankatsomuksiensa mukaisiksi.

Tämän jälkeen seuraa useampi luku, joissa Junkkaala puolustaa nykytieteen käsitystä maailmankaikkeuden pitkästä iästä sekä maapallomme eliöiden luonnollisesta alkuperästä. Nämä sisältävät varsin pitkiä jaksoja, joissa Junkkaala kuvailee esimerkiksi erilaisten arkeologisten ajoitusmenetelmien toimintaa ja kosmologian löydöksiä. Näiden jaksojen tarkoituksena näyttää olevan lukijan vakuuttaminen siitä, että tieteen menetelmät ovat luotettavia ja että kristittyjen ei tulisi suhtautua tieteen tuloksiin pelolla tai epäluulolla.

Junkkaalan mukaan luomista koskevissa kiistoissa on viime kädessä kysymys raamattunäkemyksistä. Tämä on hyvä ja tärkeä huomio. Junkkaalalla itsellään on varsin vahva käsitys Raamatun tekstien historiallisesta luotettavuudesta: Raamattu tekee toisinaan erehdyksiä historiallisissa yksityiskohdissa mutta sen historiallisiksi kuvauksiksi tarkoitetuilla kertomuksilla on kuitenkin juurensa todellisessa historiassa.

Junkkaala pitää myös syntiinlankeemusta sekä Aatamin ja Eevan luomista historiallisina tapahtumina. Hän kuitenkin korostaa historiallisen tutkimuksen ja Raamatun tyylilajin ymmärtämisen tärkeyttä: vaikka Raamatun tekstit ovat juuri sellaisia, kuin Jumala on tarkoittanut, niitä ei kuitenkaan voida ymmärtää ottamatta huomioon niiden syntyhistoriaa ja kirjoittajien maailmankuvaa.

Kirjan loppupuolelle on koottu lukuisia luonnontieteilijöiden ja teologien artikkeleita. Sen sijaan, että nämä kommentoisivat Junkkaalan väitteitä, ne lähinnä esittävät Junkkaalan näkemyksen kanssa yhteensopivia tieteellisiä tuloksia ja teologisia näkemyksiä. Tekstien funktio onkin hieman epäselvä: jotkut artikkelit esittelevät tieteellistä todistusaineistoa esimerkiksi maailmankaikkeuden iästä (Risto Heikkilä) tai molekyylibiologiasta (Jussi Tuusa) mutta toiset ovat lähinnä kyseisten kirjoittajien uskontunnustuksia (esim. Jorma Toppari ja Heikki Nieminen).

Ehkä nämäkin artikkelit tulisi nähdä Junkkaalan kirjan yleisemmän päämäärän valossa: sen osoittamisessa, että järkevä ihminen voi hyväksyä sekä luomisuskon että nykyisen tieteellisen käsityksen maailman ja sen eliöiden synnystä.

Tieteen itsenäisyys ja Jumalan toiminta

Debatit luomisen ja tieteen suhteesta ovat yhtäältä luonnontieteellisiä ja toisaalta taas teologisia ja filosofisia. Koska en ole luonnontieteilijä, en osaa ottaa kantaa Junkkaalan esittämiin tieteellisiin väitteisiin. Teologina ja filosofina voin kuitenkin nostaa esiin muutamia ei-tieteellisiä ongelmia, jotka liittyvät Junkkaalan edustamaan näkemykseen.

Ensinnäkin näyttää siltä, että Junkkaala kannattaa varsin vahvaa versiota metodologisesta naturalismista: tiede ei voi selittää mitään vetoamalla ei-luonnollisiin tekijöihin. Koska yliluonnollinen suljetaan määritelmällisesti tieteen ulkopuolelle, ei tiede voi sanoa siitä mitään puoleen taikka toiseen. Tällä oletuksella on mittavia teologisia seurauksia: tiede ei voi sanoa Jumalasta mitään, koska Jumalan toiminta ei näyttäydy tieteelle, vaan ainoastaan uskolle.

Jotta näkemys vahvasta metodologisesta naturalismista olisi perusteltu, tulisi Junkkaalan esittää nimenomaan teologisia perusteita sen puolesta. Toisin sanoen Junkkaalan tulisi selittää, miksi kaikkivaltias ja hyväntahtoinen Jumala loisi maailmankaikkeuden, jossa hänen toimintansa olisi tieteelle näkymätöntä, eikä maailmankaikkeutta, jossa se ainakin toisinaan olisi näkyvää.

Junkkaala ei ole tässä kohden erityisen selkeä mutta hän näyttää esittävän kaksi perustetta näkemyksensä puolesta. Ensinnäkin Jumalan on oltava johdonmukainen luonnonlakien suhteen: Jos Jumala jatkuvasti puuttuisi luonnon normaaliin kulkuun, toimisi tämä hänen suunnitelmiaan vastaan, koska hän haluaa, että pystyisimme järkemme ja tieteemme avulla tutkimaan luontoa.

Toiseksi, jos Jumala toimisi toisinaan yliluonnollisesti, johtaisi se siihen, että näkisimme hänen toimintansa vain ja ainoastaan yliluonnollisessa, emme luonnollisessa. Junkkaala on lisäksi huolissaan ”aukkojen Jumalan” ongelmasta: jos selitämme Jumalan yliluonnollisella toiminnalla luonnonilmiöitä, Jumalan toiminta maailmassa kapenee kapenemistaan sitä mukaan, kun löydämme luonnonilmiöille luonnollisia selityksiä.

Edelliset perusteet eivät kuitenkaan ole kovinkaan vakuuttavia. Jumala voisi toimia luonnossa yliluonnollisella tavalla laisinkaan horjuttamatta luonnonlakien luotettavuutta ja tieteenharjoittamista yleisellä tasolla. Myös toinen peruste vaikuttaa Junkkaalan omien oletusten näkökulmasta epäuskottavalta. Kyllä Jumalan toiminta voidaan nähdä normaalissa luonnon toiminnassa, vaikka Jumala toisinaan puuttuisikin siihen yliluonnollisesti. Myöntäähän Junkkaalakin sekä yleisen että erityisen ilmoituksen olemassaolon.

Myös Junkkaalan aukkojen Jumalan pelko näyttää hieman ylimitoitetulta: aukkojen Jumalan välttäminen on perusteltua vain silloin, jos on jo etukäteen vakuuttunut siitä, ettei Jumalan yliluonnollista toimintaa ole luonnossa tunnistettavissa.

Junkkaalan käsitys tieteen ja teologian itsenäisyydestä tuottaa myös toisen ongelman: ihmeet, joihin Junkkaala itsekin tunnustaa uskovansa. Jos Jumalan toiminnan näkeminen edellyttää aina uskoa, ihmeet eivät voi toimia uskon perusteina. Jotta Jumalan toiminta olisi nähtävissä, pitää henkilön jo etukäteen uskoa Jumalaan.

Lisäksi näkemys jättää avoimeksi ihmeiden syyt: jos ihmeet ovat todella Jumalan yliluonnollisesti aiheuttamia tapahtumia, niille ei ole luonnollista selitystä. Jos sitten tieteen avulla huomaamme, ettei luonnollista selitystä ole, eikö tämä anna meille perusteen uskoa, että kyseessä on yliluonnollinen tapahtuma. Näin tieteellinen tutkimus voisi antaa kuin antaakin perusteen uskoa Jumalaan. Vai ovatko ihmeet kenties sellaisia, että ei-uskova voi löytää niihin aina uskottavan luonnollisen selityksen?

Teologian ja tieteen erottamisella on myös se seuraus, että luonnollinen teologia tulee mahdottomaksi. Luonnollinen teologia on pyrkimys perustella Jumalan olemassaolo vetoamatta erityiseen ilmoitukseen. Vaikka näkemykset luonnollisen teologian mahdollisuuksista ovatkin kristillisessä perinteessä vaihdelleet, vain harvat ovat torjuneet sen kokonaan. Junkkaalan luterilaisuuden kanssa on toki linjassa se, ettei luonnolliselle teologialle jää juuri tilaa: sekä luterilaiset että reformoidut ovat perinteisesti suhtautuneet luonnolliseen jumalatietoon varsin kriittisesti.

Tästä kuitenkin seuraa se, ettei Junkkaalan käteen jää montaakaan asetta, kun esimerkiksi Dawkinsin kannattajat väittävät tieteen tulosten sulkevan Jumalan olemassaolon pois. Miksi uskoa Jumalan olemassaoloon ylipäänsä, jos kerran meillä on luonnollinen selitys maailmankaikkeudelle, sen eliöille ja kaikelle, mitä siinä tapahtuu? Junkkaala ei voi väittää, että nämä ateistit tekevät jonkinlaisen tiedollisen virheen: hehän vain uskovat sen, minkä luotettava todistusaineisto heille kertoo.

Pahan ongelma ja teistinen evoluutio

Kirjan eräs ongelma liittyy luonnolliseen pahaan. Miksi kaikkivaltias ja hyvä Jumala loisi maailmankaikkeuden ja sen eliöt juuri nykyisen tieteellisen näkemyksen kuvaamalla tavalla, joka se näyttää sisältävän paljon enemmän kärsimystä kuin esimerkiksi hetkellinen luominen 10000 vuotta sitten? Jos Jumala pyrkii minimoimaan turhan kärsimyksen, eikö hän kaikkivaltiudessaan ja kaikkitietävyydessään keksinyt yhtään parempaa keinoa maailmankaikkeuden, sen elämän ja ihmisen luomiseen kuin nykyiset luonnonlait, jotka vuosimiljardien kuluessa tuottivat myös mittaamattomat määrät kuolemaa, sukupuuttoa ja kärsimystä? Jos maailmankaikkeus olisi 10000 vuotta vanha ja sen eliöt yliluonnollisesti luotu, olisi kärsimystä hyvin paljon vähemmän. Tätä voisi kutsua evolutionaarisen kärsimyksen ongelmaksi.

Junkkaala ei käsittele evolutionaarisen kärsimyksen ongelmaa suoraan. Se, mitä hän sanoo pahan ongelmasta yleensä, antaa kuitenkin joitakin vihjeitä hänen kannastaan. Junkkaalan mukaan emme ole sellaisessa tiedollisessa asemassa, josta käsin voisimme arvioida Jumalan erilaisia luomisen tapoja tai kritisoida häntä evoluution käyttämisestä luomisen välineenä.

Tämä ei kuitenkaan näytä kovinkaan uskottavalta, sillä meillä on kuin onkin ainakin jonkinlaista tietoa Jumalasta: hän on täydellisen hyvä ja kaikkivaltias. Lisäksi voimme olettaa, että Jumalan hyvyys ja rakkaus ovat ainakin jossakin määrin meille ymmärrettäviä. Näyttää hyvin vaikealta kutsua olentoa missään mielessä hyväksi tai rakastavaksi, jos hän sallii turhaa kärsimystä, jonka hän voisi tahtoessaan poistaa.

Dilemman ratkaisemiseksi on kolme vaihtoehtoa:

1. osoittaa, ettei turha kärsimys ole ristiriidassa Jumalan hyvyyden kanssa,
2. osoittaa, ettei evoluution mukanaan tuoma kärsimys ole turhaa, vaan sillä on jokin hyvä tarkoitus, joka oikeuttaa sen, tai
3. hyväksyä, ettei Jumala ole hyvä tai kaikkivaltias.

Junkkaalan oma näkemys näyttää olevan lähellä vaihtoehtoa 2 mutta hän luultavasti väittäisi lisäksi, ettemme voi tuntea Jumalan perusteita sallia evoluution tuottama kärsimys. Hän ei kuitenkaan perustele sen tarkemmin, mitä vikaa käsityksessämme Jumalan hyvyydestä on ja miksi hyvä Jumala laittaa meidät tilanteeseen, jossa hänen luomisen tapansa näyttäytyy meille sattumanvaraisena ja ylenmääräisen kärsimyksen tuottajana. Jos teististä evoluutiota halutaan puolustaa sen kriitikoita vastaan, evolutionaarisen pahan ongelmaan pitää saada kattavampi vastaus.

Puutteistaan huolimatta Alussa Jumala loi… on tärkeä lisä suomalaiseen keskusteluun. Teistinen evoluutio on kanta, jota tulisi mielestäni puolustaa Suomessa nykyistä laajemmin ja syvemmin. Tällaisista teoksista lähinnä tulee mieleen oma kirjani Mitä tiede ei voi kertoa sinulle (Perussanoma, 2011). Ikävä kyllä Junkkaalan kirja ei kuitenkaan ollut asiaan perehtyneiden odottama mittava teistisen evoluution puolustus, vaan sen populaarimpi esittely tavallisille kristityille. Tällaisenaan se kuitenkin täyttää tarkoituksensa.

Aku Visala on uskonnonfilosofian dosentti ja toimii tutkijana Helsingin yliopistossa. Tätä ennen hän on ollut vierailevana tutkijana Notre Damen, Princetonin ja Oxfordin yliopistoissa.

Vesa Palonen, FT:

Teologi ja arkeologi Eero Junkkaala on kirjoittanut kirjan matkastaan eri luomiskäsitysten parissa. Junkkaala edustaa ns. viidennen herätysliikkeen kristillisyyttä, jossa on perinteisesti esiintynyt myös kreationismia. Junkkaala on kuitenkin siirtynyt teistisen evoluutionäkemyksen kannattajaksi, ja pyrkii kirjassaan perustelemaan tätä käsitystä.

Teistisen evoluutionäkemyksen puolustaminen on kirjan punainen lanka. Toinen Junkkaalan pääteesi on se, että kristitty voi ajatella monella eri tavalla luomisen tavasta ja ajasta, kunhan hyväksyy luomisen todellisuuden. Raamattu ei siis pakota kristittyä hyväksymään tai hylkäämään evoluutioteoriaa tai maailman vanhaa ikää, vaan kristitty voi seurata tieteellistä todistusaineistoa.

Kirjan alkuluvut keskittyvät raamatuntulkintaan. Junkkaalan pitää Genesiksen ensimmäisiä lukuja jossain määrin kuvainnollisina ja jossain määrin historiallisina. Toisaalta hän näkee luomisen ja lankeemuksen historiallisina tapahtumina, mutta toisaalta katsoo tekstin sisältävän Lähi-idän alueen vanhentuneen maailmankuvan palasia. Junkkaala perustelee maailman vanhaa ikää myös tekstistä käsin. Ihmettelen, miksi tämä on tarpeellista, jos teksti joka tapauksessa edustaa Lähi-idän vanhentunutta maailmankuvaa?

Olen kuitenkin pitkälti samaa mieltä siitä, ettei luomiskertomus opeta maapallon ja kaikkeuden lyhyttä ikää. Raamatun tapa käytää aikakauden kielellisiä muotoja ei vielä tarkoita sitä, että opettaisi myös samalle aikakaudelle tyypillistä maailmankuvaa.

Junkkaalan analyysissa on se heikkous, että hän tuntuu olettavan evoluutioteorian epäilysten perustuvan pelkästään Raamattuun. On kuitenkin olemassa myös kristittyjä, jotka pitävät luomiskertomusta monitulkintaisena, mutta katsovat todistusaineiston evoluutioteoriasta olevan puutteellinen.

Yksi tällainen ajattelija on Suomessakin vieraillut filosofi William Lane Craig, jonka mukaan evoluutioteoria on sinänsä yhteensopiva kristinuskon kanssa, mutta makroevoluutiosta ei ole vielä kunnon todisteita. Craigin Defenders-podcastista löytyy melko helposti lähestyttävää, mutta hyvätasoista analyysia Genesiksen alkulukujen tulkinnasta. Itse edustan ns. älykkään suunnittelun näkemystä (Intelligent Design) ja katson myös ajatteluni pohjaavan tieteelliseen todistusaineistoon, ei raamatuntulkintaan.

Ikäkysymys

Kirjan kolmannessa luvussa Junkkaala esittelee laajasti useita todisteita maapallon ja universumin pitkästä iästä. Samalla hän kritisoi nuoren maan kreationismia. Todisteet vanhasta iästä ovat hyvää standarditavaraa, mutta kritiikki nuoren maan kreationismia kohtaan voisi olla syvällisempää. Junkkaala kuittaa esimerkiksi yllättävän hyvin säilyneet biokudos- ja DNA-löydöt vain toteamalla, että niiden huomattavin löytäjä M. Schweitzer on maailman vanhaan ikään uskova kristitty.

Samoin liian suuri heliumkaasun määrä zirkonikiteissä kuitataan viitteellä, jonka kahdeksan kritiikkiä ovat järjestään virheellisiä tai epäolennaisia näin suurten erojen selittämiseen. (Paras kritiikki helium/zirkon-argumentille on muuten Gary H. Loecheltin kaksitilainen diffuusiomalli yhdistettynä erilaiseen lämpötilahistoriaan.) Junkkaala ei siis ole pitänyt tarpeellisena käsitellä nuoren maan kreationistien tuoreita argumentteja yksityiskohtaisesti. Mielestäni on syytä myöntää, että nuoren maan kreationisteilla on joitakin toimivia argumentteja, vaikka maailman vanhasta iästä kertovia todisteita on paljon enemmän.

Uskon ja tiedon suhde

Kirjan kolmannessa luvussa Junkkaala käsittelee myös uskon ja tieteen suhdetta. Junkkaalan mukaan tiede on maailmankatsomuksista riippumatonta totuuden etsintää. Uskon tarkastelukulma taas on niin erilainen, että usko käytännössä venyy kaikkiin kulloisenkin tieteen tuloksiin. Samalla Junkkaala kannattaa menetelmällistä/metodologista naturalismia eli käsitystä, jonka mukaan tieteessä tulee käyttää vain luonnollisia selityksiä asioille.

Menetelmällinen naturalismi on kuitenkin ongelmallista siitä yksinkertaisesta syystä, että kun tiede rajoittaa itsensä vain luonnollisiin syihin, se lakkaa olemasta totuuden tai edes parhaan selityksen etsintää. Tällöin tieteestä tulee vain parhaan luonnollisen selityksen löytämispeli. Tämä toki toimii useimmilla alueilla, Jumalahan on luonut luonnonlait ’arkikäyttöön’, mutta esimerkiksi teologiassa, alkuperäkysymyksissä sekä historia- ja tietoisuustutkimuksessa luonnollisiin (eli materialistisiin) syihin rajoittuminen on ongelmallista.

Tehdään ajatuskoe Junkkaalan mallista: Jumala tekee yliluonnollisen teon T, vaikkapa kirjoittaa palavin kirjaimin tekstin taivaalle. Tiede tutkii asiaa ja kymmenen vuoden tutkimustyön tuloksena kehitämme T:lle luonnollisen selityksen L, jossa kyllä on aukkoja ja ongelmia, mutta se on kuitenkin uskottavin tieteellinen (luonnollinen) selitys tapahtuneelle. Voisimme esimerkiksi selittää tapahtuneen sopivilla kvanttifluktuaatioilla. Kyseiset fluktuaatiot olisivat kyllä epätodennäköisiä, mutta jos oletamme multiversumin olemassaolon, näinkin epätodennäköisiä asioita tapahtuu joskus.

Junkkaalan mallissa kristityn tulisi nyt hyväksyä luonnollinen selitys L, koska hänen mukaansa tiede on luotettavaa, maailmankatsomuksista riippumatonta totuuden etsintää. Samalla kuitenkin kristityn tulisi todeta Jumalan olevan myös L:n takana ja alkaa siis teistisen L:n kannattajaksi. (Tässä, kuten teistisen evoluutionkin kohdalla, sanalla teistinen ei näytä olevan juuri muuta sisältöä kuin että kyseinen L:n kannattaja sattuu olemaan teisti ja haluaa termillä ilmaista että selitys L sopii teismiin.)

Junkkaala siis toisaalta painottaa luomisen merkitystä kristinuskossa, mutta toisaalta ei kuitenkaan kerro, mitä Jumala tarkkaan ottaen teki luomisessa. Naturalistinen tiedekäsitys johtaa tässä ongelmiin. Oletetaan, että Junkkaala harkitsee esittävänsä jonkin asian A, jonka Jumala olisi tehnyt luomisessa. Ehkä Jumala on esimerkiksi luonut luonnonlait. Koska tieteen rajaa ei ole määritelty hyvin, emme voi olla varmoja, etteikö tiede joskus tulevaisuudessa kehittäisi jotakin spekulaatiota myös asian A selittämiseksi ilman Jumalaa. Jos Junkkaala ei suhtaudu kriittisesti tieteellisiin selityksiin ja hylkää metodologista naturalismia asian A kohdalla, niin hän joutuu käytännössä hyväksymään minkä tahansa heikonkin naturalistisen selityksen asialle A, sen sijaan että uskoisi Jumalan luoneen asian A.

Tämä johtaa siihen, että Jumalalle ei lopulta jää mitään kausaalista roolia luomisessa. Jotta Junkkaala voisi välttää tämän johtopäätöksen, hänen täytyisi perustella jonkinlaiset rajat luonnontieteelle ja metodologisen naturalismin soveltamiselle.

Junkkaala ei kuitenkaan esitä tällaista ratkaisua, vaan vaikuttaa omaksuvan esittelemänsä John Waltonin toiminnallisen luomiskäsityksen. Waltonin mukaan Jumala ei varsinaisesti luo mitään 1. Moos. 1-2 luvuissa, vaan Hän julistaa olemassaoleville asioille jonkinlaisen käyttöönoton.

Waltonin mukaisesti Junkkaala väittää, että Raamatussa heprean luomista tarkoittavaa verbiä bara käytetään julistamaan toimintoja, ei materiaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että uskottavampi tulkinta on nähdä kohdissa myös Jumalan kausaalista luovaa toimintaa, kuten perinteisesti on ajateltu. Lisätietoja löytyy William Lane Craigin analyysista tässä.)

Junkkaalan linja johtaa siis eräänlaiseen aukkojen Jumalaan, jolle jäävä tila pienenee jatkuvasti. Koska linjan kannattajat käytännössä hyväksyvät kaiken tieteenä esitetyn ja samalla tiede määritellään menetelmällisesti naturalistiseksi, he tulevat viime kädessä hyväksymään asialle kuin asialle luonnollisen selityksen, olipa se toimiva tai ei. Tausta-Jumala siis löytyy vain sieltä, minne tiede ei vielä ole edennyt.

Tästä syystä myös keskustelu tieteen rajoista tulee olennaiseksi. Tieteen rajoista keskustelevat kuitenkin lähinnä filosofit, eivät tiedemiehet, joten loppupeleissä tiedemiehet ainakin pyrkivät selittämään kaiken tieteellä. Menetelmällisellä naturalismilla on naturalistinen vaikutus tieteeseen ja tieteen ulkopuolelle.

Historiallisen todistusaineiston perusteella Junkkaala esimerkiksi pitää Jeesuksen ylösnousemusta todennäköisimpänä selityksenä (tästä olen samaa mieltä). Hän toteaa, ettei tämä ole luonnontieteellinen selitys, mutta miksei todennäköisin selitys voisi olla historiallis-tieteellinen selitys? Junkkaala tuskin väittäisi, että kristityn tutkijan tulisi hyväksyä menetelmällinen naturalismi työssään myös tyhjän haudan kohdalla ja pitää vain tieteenfilosofian takia mitä tahansa heikkoa naturalistista selitystä (vaikkapa ylösnousseen kohtaamisten pitämistä hallusinaatioina) parempana kuin ylösnousemususkoa?

Suomessa menetelmällisen naturalismin ongelmia on tuonut esiin filosofi Tapio Puolimatka, ja olisi ollut mukava nähdä Junkkaalan pohtivan Puolimatkan argumentteja syvemmin kirjassaan.

Suunnitteluteoria ja evoluutiokritiikki

Teistisillä evolutionisteilla on tapana esittää kritiikkiä suunnitteluteoriaa (ID, intelligent design, älykäs suunnitelma) kohtaan. Junkkaala ei kuitenkaan vaikuta perehtyneen itse ID-argumentteihin, vaan seuraa muiden näkemyksiä.

Junkkaalan kirjassa ID:tä kritisoidaan seuraavilla argumenteilla:

1. ID-tutkimuksella ei ole vertaisarvioituja julkaisuja (s. 162)
2. ID syyllistyy aukkojen suunnittelijasta käsin argumentoimiseen (s. 163)

Ensinnäkin, ID-tutkimuksella on runsaasti vertaisarvioituja julkaisuja, joten tätä ei pitäisi käyttää argumenttina. ID-tutkijat eivät vain tulkitse uudelleen muiden löydösten merkitystä (mikä sekin on osa tiedettä), vaan tekevät myös uutta ID-teoriaa tukevaa tieteellistä tutkimusta. Toisekseen, ID:n kannattajat kohtaavat usein sensuuria ja syrjintää, joten julkaisujen läpi saaminen on hankalaa.

Monet ID:n vastaisista argumenteista voidaan todeta huonoiksi soveltamalla niitä asiaan, jonka tiedämme suunnitelluksi. Näin on aukkojen suunnittelija -syytöksenkin kohdalla. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Suomessakin valmistettu Porsche Cayman. Syyllistyykö suunnitteluteorian kannattaja aukkojen suunnittelija -argumenttiin, kun hän menetelmänsä perusteella väittää kyseistä autoa suunnitelluksi?

On toki totta, että Porschen mallit voidaan järjestää jonkinlaiseen sukupuuhun. Ehkä joskus keksitään luonnonlakeihin perustuva selitys Porsche Caymanille ja voidaan osoittaa, että niitä ei itse asiassa ole suunniteltu. Tällä hetkellä paras selitys Porschelle on kuitenkin suunnittelu. Itse asiassa yleensä hypoteesivertailussa aukkojen X-syytökset ovat täysin epäolennaisia. Mitä tahansa selitystä vastaan voidaan esittää vastalause, että tulevaisuudessa ehkä keksitään parempi selitys.

Junkkaala ei käsittele ID-liikkeen argumentteja kuten evoluution rajaa, tätä tukevia proteiinien evoluutiokokeita tai DNA:n informaatiosisältöä ja kambrikauden räjähdystä suunnittelusignaaleina. Esimerkiksi Stephen Meyer antaa hyvän katsauksen ID-tutkimukseen kirjassaan Darwin’s Doubt. Meyer perustelee empiirisesti ja matemaattisesti, miksi mutaatio-luonnonvalinta mekanismi ei kykene selittämään uusien rakenteiden ja uuden toiminnallisen informaation syntyä (makroevoluutio). Perussyy mekanismin vaikeuksiin on tietysti se, että informaation sattumalta syntymisen todennäköisyys pienenee eksponentiaalisesti informaatiopätkän pituuden funktiona.

Tuoreen empiirisen tutkimuksen mukaan esimerkiksi vain yksi 10⁷⁴ satunnaisesta proteiinista on toiminnallinen eikä edes hyvin samanlaisten, mutta eri toimintoa suorittavien proteiinien väliltä löydy helppoja kehityspolkuja.

Richard Lenskin bakteerikokeita Junkkaala pitää kokeellisena todisteena evoluutiolle. On totta, että tällaiset kokeet ovat tarpeellisia, jotta evoluutioteoriaa voitaisiin pitää testattuna teoriana. Lenskin kokeissa kymmenien tuhansien sukupolvien ajan mutatoitu kolibakteeri-populaatio sai kyvyn käyttää ravintonaan sitraattia hapen läsnäollessa.

Junkkaala jättää kuitenkin mainitsematta kolikon toisen puolen. Kolibakteerit pysyvät kolibakteereina ja DNA-tason muutokset ovat yllättävän pieniä. Itse asiassa bakteereilla oli jo valmiina kyky käyttää sitraattia anearobisesti, joten jo muutokset geenien säätelyssä antoivat edun bakteerille. Michael Behe toteaakin tarkemmassa analyysissä, että Lenskin kokeet vahvistavat Behen argumenttia evoluutiomekanismin rajoista. Mielenkiintoista on myös se, että Behe näyttää oman tutkimuksensa perusteella ennustaneen Lenskin kokeissa havaitun ominaisuuden syyn geenitasolla.

Junkkaala on tarttunut rohkeasti vaikeaan aiheeseen ja on hyvä, että teistinen evoluutionäkemys tuodaan yhtenä vaihtoehtona esiin myös Suomessa. Teoksen aihevalikoima on kuitenkin hyvin laaja, ja lukija jääkin paikka paikoin kaipaamaan tarkempia perusteluja.

       Vesa Palonen on koulutukseltaan FT, erikoisalanaan kiihdytinmassaspektrometria ja Bayesiläinen päättely.

Eero Junkkaala, TT:

Kiitän Aku Visalaa ja Vesa Palosta asiantuntevista kriittisistä puheenvuoroista. Minun on helppo olla Visalan kanssa samaa mieltä siitä, että kirjani ei vastaa lähimainkaan kaikkiin luomisen ja tieteellisen maailmankuvan välisiin vaikeisiin kysymyksiin. Kirjan tarkoitus on antaa perustietoja tämän problematiikan jatkopohdinnoille, jotta debatointi ei jäisi sellaiselle juupas-eipäs -tasolle, johon se usein uhkaa jämähtää.

Visalan ja Palosen puheenvuorot ovat asiallisia pohdintoja ja antavat mahdollisuuden keskustelun etenemiseen. Toisaalta ne osoittavat, kuinka uskomattoman vaikeaa tästä teemasta puhuttaessa on edes ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa. Kommentoin lyhyesti muutamia arvostelijoitteni väitteitä.

Visalan kanssa edustamme luultavasti suunnilleen samantapaista käsitystä uskon ja tieteen suhteesta luomisesta puhuttaessa. Silti hän esittää arviointinsa loppupuolella väitteitä, jotka osoittavat jonkinlaista keskinäisen ymmärtämisen puutetta. Visala kirjoittaa:

”Junkkaalan tulisi selittää, miksi kaikkivaltias ja hyväntahtoinen Jumala loisi maailmankaikkeuden, jossa hänen toimintansa olisi tieteelle näkymätöntä, eikä maailmankaikkeutta, jossa se ainakin toisinaan olisi näkyvää.”

Hetkinen! Eihän hänen toimintansa ole vähimmässäkään määrin tieteelle näkymätöntä. Hänen sormenjälkensä näkyvät jatkuvasti kaikkialla. Eri asia on, että normaalein luonnontieteellisin välinein ne näyttävät vain ”normaalien luonnonlakien toiminnalta”, jotka tosin sisältävät paljon toistaiseksi selittämätöntä.

Visalan pohdinta ihmeiden mahdollisuudesta on sellaista, jota voidaan soveltaa teologian alalla, mutta jolla ei voida operoida luonnontieteessä. Hän myös arvelee, että minulle ei jää montaakaan asetta Dawkinsin kannattajia vastaan, koska nämä väittävät tieteen tulosten sulkevan Jumalan olemassaolon pois. Outoa päättelyä, sillä kuten Dawkinsin pääopponentti Alister McGrath on osoittanut, ei Dawkinsin luonnontieteellisissä argumenteissa ole mitään vikaa, mutta kun hän ryhtyy esittelemään ateismiaan, hän astuu välittömästi oman alansa ulkopuolelle. McGrath kirjoittaa:

”Kaikki viittaukset siihen, että evoluutioteoria on välttämättä ateistinen, menevät luonnontieteiden kompetenssin ulkopuolelle ja eksyvät alueelle, jolla luonnontieteellistä metodia ei voida soveltaa.” (McGrath, Dawkinsin Jumala, s.99).

Hämmästelen myös Visalan tulkintaa pahan ongelmasta ja luonnontieteestä. Mistä hän tietää, että Jumala pyrkii minimoimaan kärsimyksen? Ei hän tehnyt sitä ainakaan Jeesuksen kohdalla. Mielestäni Visala myös tässä kohdin sekoittaa teologian ja luonnontieteen väärällä tavalla keskenään. Luonnontiede kertoo, millainen maailman varhaishistoria tämänhetkisen tietämyksemme valossa on. Teologian avulla ymmärrämme Jumalan toimineen kaikessa siinä.

Vesa Palosen teksti on huomattavasti ristiriitaisempi kuin Visalan. Ensin Palonen myöntää pitävänsä maailman pitkää ikää totena ja heti perään ihmettelee, miksi minä en ota vakavasti dinosaurusten luuargumenttia tai zirkonkideväitteitä. Yrittääkö hän siis yhtä aikaa puolustella maailman lyhyttä ja pitkää ikää?

Palonen kirjoittaa:

”Menetelmällinen naturalismi on kuitenkin ongelmallista siitä yksinkertaisesta syystä, että kun tiede rajoittaa itsensä vain luonnollisiin syihin, se lakkaa olemasta totuuden tai edes parhaan selityksen etsintää.”

Outoa puhetta luonnontieteilijältä. Biologia, geologia, astronomia jne. voivat toimia vain rajoittamalla itsensä luonnollisiin syihin. Meillä ei ole mitään tieteellistä metodia, jolla ohitamme nämä syyt. Kristityllä ja ateistilla on samanlainen mikroskooppi ja teleskooppi, millä maailmaa tutkitaan.

Täysin käsittämätön ajatuskeikaus on Palosen väite, että minä edustaisin näkemystä aukkojen Jumalasta. Ehkä hän ei ole lukenutkaan kirjaani, kun hän panee minun kannakseni sen, että ”Tausta-Jumala löytyy vain sieltä, minne tiede ei ole vielä edennyt.” Juuri tällaista näkemystä vastustan.

En lähde tässä uudelleen kertomaan, miksi pidän ID-teoriaa heikkona yrityksenä teologian ja luonnontieteen silloittamiseksi. ID-väkeä on tosin melkein joka lähtöön, joten jossain kohden ja joidenkin kanssa voi löytyä paljonkin yhteisymmärrystä. Pääongelma on se, että evoluutioteoriaa pyritään kumoamaan sillä perusteella, ettei se näytä riittävän hyvin suunnitellulta. Tämä on erittäin heikko argumentti, sillä maailma on juuri sellainen kuin se on ja siinä näkyy suunnattomasti hienoa suunnitelmaa ja käsittämättömän paljon sellaista, josta suunnittelua ei voi havaita. Kaikki on kuitenkin Jumalan luomaa.

Kumpikaan arvioija ei ole riittävästi nähnyt tavallisille kristityille kirjoittamani kirjan yksinkertaista pääteesiä: maailma on Jumalan maailma sellaisena kuin sen havaitsemme ja nykyaikainen luonnontiede on toistaiseksi paras väline sen tutkimiseen. Kristillisestä uskosta käsin meillä ei ole mitään erityistä syytä ryhtyä taistelemaan luonnontiedettä vastaan, evoluutioteoria mukaan lukien.

Eero Junkkaala on arkeologi ja pappi. Hän on kirjoittanut yli 30 kirjaa, jotka käsittelevät Raamatun historiaa ja arkeologiaa, Raamatun tulkintaa, sekä elämänkatsomuksellisia ja hengellisiä teemoja.

Kuva: Saul Cuellar@Unsplash. CC0.