Maailmankuvien ymmärtäminen on tärkeää, koska ne ovat osa nyky-yhteiskunnan moninaisuutta, osa inhimillisen ymmärryksen perustaa ja tarjoavat vaihtoehtoisia tapoja ymmärtää maailmaa. Tässä kirjoituksessa Lauri Snellman tarkastelee maailmankuvan käsitettä.

Maailmankuvat ovat osa ihmisen elämää. Eri uskonnot, poliittiset aatteet, tieteelliset teoriat, taiteelliset suuntaukset ja vaikkapa suhde luontoon vaikuttavat tapaamme elää. Uskonnot kuten islam muodostavat kokonaisten kulttuurien syvärakenteita. Ideologioilla on iso yhteiskunnallinen rooli: hyvinvointivaltio on syntynyt sosialismin ja luterilaisuuden vaikutuksesta. Tieteen teoriat kuten evoluutioteoria ovat muuttaneet tapaamme nähdä maailma ja tarjoavat keinoja rakentaa uutta tekniikkaa.

Tässä kirjoituksessa käsitellään maailmankuvien tutkimukseen liittyviä filosofisia ongelmia sekä mahdollisia ratkaisuja. Maailmankuva tarkoittaa tapaa hahmottaa maailma, mutta ihmiset voivat olla tästä laajasti erimielisiä. On siis kysyttävä esimerkiksi, miten järkeä voisi käyttää maailmankuvan muodostamisessa, vai onko kyseessä jossain määrin myös järjen ylittävä kysymys.

Maailmankuviin liittyy myös moraalista sisältöä, merkityksiä ja suuria kertomuksia. Mitä nämä ovat? Miten maailmankuvat ja rationaalisuus liittyvät toisiinsa? Millainen on rationaalinen maailmankuva? Miten maailmankuva muodostaa moraalin taustan? Mitä ovat suuret kertomukset? Miten maailmankuvien ja eri uskontojen moneuteen pitäisi suhtautua?

Suomalainen keskustelu on usein erottanut toisistaan maailmankuvan ja maailmankatsomuksen. Maailmankuva on maailmaa koskeva väitteiden kokonaisuus, kun taas maailmankatsomus kattaa myös arvot ja tietämisen kriteerin. Ruotsalainen maailmankuvien perinne taas katsoo maailmankuvien kattavan uskomukset, jotka koskevat maailman perusluonnetta, ihmisen asemaa ja hyvää elämää sekä perusasenteen maailmaan. Näin keskustelu maailmankuvista ottaa esiin useita kysymyksiä ihmisen paikasta maailmassa.

Uskomusjärjestelmät, hahmottamistavat, viitekehykset, moraaliset suuret kertomukset ja paradigmat tarjoavat kaikki tulokulmia maailmankuviin. Jäsennän tässä kaksiosaisessa kirjoituksessa maailmankuvien luonnetta Marcus Borgin uskon käsitteen neljän eri merkityksen kautta. Usko sisältää luottamuksen tiedon kohteeseen ja tiedonsaannin keinoihin, vision todellisuudesta, uskollisuuden tosiasioille ja arvoille sekä myös listan uskomuksia.

Nämä eri piirteet tarjoavat tavan lähestyä maailmankuvia ja niiden logiikkaa. Käsittelen tässä kirjoitukseni ensimmäisessä osassa maailmankuvien määritelmää ja asemaa uskomusjärjestelmänä todellisuuden kohtaamisessa. Kirjoituksen toinen osa taas käsittelee maailmankuvien tarjoamia visioita, niiden normatiivisuutta ja maailmankuvan perususkomusten järjestelmää. Lopuksi teen yhteenvedon: mitä kaikkea voi ymmärtää maailmankuvan käsitteen avulla?

Maailmankuvista on keskusteltu paljon filosofiassa, vaikka ne eivät olekaan päässeet nousemaan keskeiseksi lähestymistavaksi. Maailmankuvien tutkimuksen lähestymistapa on usein törmännyt kahteen perinteiseen filosofiseen ongelmaan. Kysymys tiedon ja sen kohteen (eli subjektin ja objektin) suhteesta hämärtää usein maailmankuvia koskevaa keskustelua. Maailmankuvien moneudesta nousee myös kysymys: ovatko maailmankuvat lopulta suhteellisia tai vain makuasia (relativismin ongelma)?

1800-luvun saksalainen maailmankuvafilosofia etsi maailmankuvista keinoa ylittää subjektin ja objektin ero. Subjekti-objekti erottelun mukaan tiedostaja ja tiedon kohde ovat toisilleen vastakkaisia, jolloin tieto on jonkinlainen ajatuksellinen, kielellinen, kuvallinen tai muu representaatio eli tiedostajan muodostama esitys tiedon kohteesta. Maailmankuvat myös sijoitettiin osaksi historiaa, mutta historiallinen lähestymistapa usein ruokki relativismia eli oppia tiedon, totuuden ja lopulta myös maailmankuvien suhteellisuudesta.

Aiemmin relativismin pelko on vaikuttanut maailmankuvista käytyyn filosofiseen keskusteluun. Kun Ludwig Wittgenstein, Michael Polanyi ja Thomas Kuhn avasivat keskustelua maailmankuvista 1950-70-luvuilla, heitä syytettiin uskon merkitystä korostavasta mystiikasta ja relativismista eli tiedon suhteellistamisesta maailmankuvien sisäiseksi asiaksi. Tällöin maailmankuvien itsensä arviointi ja vertailu voi muodostua mahdottomaksi. Filosofinen keskustelu siirtyikin nopeasti metafyysiseen todellisuuden perusluonnetta koskeviin spekulaatioihin juuri keinona taata tiedon objektiivisuus.

Maailmankuvista käytävä keskustelu on kuitenkin herännyt uudelleen 2010-luvulta eteenpäin. Uppsalassa uskonnonfilosofian professori Mikael Stenmark on lähestynyt aihetta tutkimusprojektissaan. Tavoitteena on laajentaa uskonnonfilosofiaa maailmankuvien filosofian ja vertailevan tutkimuksen suuntaan. Viimeaikaista maailmankuvatutkimusta ajaa myös tavoite laajentaa katsomusopetusta eri sekulaarit maailmankuvat kattavaksi maailmankuvatiedoksi nojaamalla vertailevasta uskontojen tutkimuksesta ja uskontotiedosta nouseviin lähestymistapoihin.

Näin maailmankuvat ovat taas nousseet esille filosofiassa. Kirjoitin 2022 maailmankuvista Teologiseen Aikakauskirjaan. Olen kehittänyt viimeisen kolmen ja puolen vuoden aikana kokonaisvaltaista mallia maailmankuvista tutkimusprojekteissani Uppsalan ja Helsingin yliopistoissa. Kattoteemana hahmottelemassani maailmankuvien logiikassa on: miten uskomusjärjestelmä sijoittuu osaksi tietäjän ja tiedon kohteen välistä kohtaamista?

Näin se rakentaa Timo Veijolan ja J.G. Hamannin ajatuksille ”ilmoituksesta kohtaamisena”, mutta aihe on otettu esiin myös tieteenfilosofisissa perinteissä. Eino Kaila tunnetusti esitti kysymyksen ”Vastaa minulle, maailma, mikä sinä olet!”. Ian Hacking taas pohjustaa elektronien todellisuuden kyvyllämme olla vuorovaikutuksessa niiden kanssa: ”If you can spray them, then they’re real”.

Maailmankuvat siis muodostavat symboli- ja uskomusjärjestelmiä osana ihmisen vuorovaikutusta todellisuuden kanssa. Maailmankuvien logiikka kartoittaa, miten uskomisen ja uskomusjärjestelmien aspektit sijoittuvat osaksi ihmisen ja maailman rajapintaa.

Maailmankuvat ovat merkkien järjestelmiä

Maailmankuville on esitetty useampia erilaisia määritelmiä. Maailmankuvilla on useita puolia: mm. käsitteelliset viitekehykset, hahmottamistavat ja uskomusjärjestelmät. Esittämäni määritelmä nivoo yhteen nämä eri maailmankuvien aspektit jonkinlaiseksi kattokäsitteeksi, jolloin käsitteet selvenevät teksin myötä. Ajatus yhdestä maailmankuvan kattokäsitteestä erottaa esittämäni määritelmän myös uskomusjärjestelmiin nojaavista maailmankuvan määritelmistä.

Uskomuspohjainen määritelmä on noussut esiin mm. Stenmarkin tutkimuksessa. Maailmankuva muodostuu joukosta uskomuksia ja asenteita, jotka koskevat todellisuuden ja inhimillisen elämän peruskysymyksiä. Suomessa taas maailmankuvia on käsitellyt Ilkka Niiniluoto, jonka mukaan toimijan maailmankuvan muodostavat hänen hyväksymänsä keskeiset väitteet luonnosta, ihmisestä ja yhteiskunnasta. Perinteisissä uskomuspohjaisissa malleissa maailmankuva muistuttaa siis Kaiken Teoriaa.

Teorioiden ja toiminnan suhteesta voi kuitenkin esittää kysymyksen: miten teoriat ja toiminta liittyvät toisiinsa? Maailmankuvat ohjaavat elämää, ja eri käsitteet saavat merkityksensä käytöstä. Esittämäni lähestymistapa nojaa David K. Naugleen, jonka mukaan maailmankuvat ovat kertomuksellisten merkkien järjestelmiä, jotka muodostavat perustan todellisuuden tulkinnalle ja toiminnalle.

Nauglen luonnehdinta edellyttää kuitenkin taustakseen Charles S. Peircen määritelmän: merkki toisaalta merkitsee objektin ja suhteutuu siihen interpretantin eli tulkinnan kautta. Näin merkki välittää objektin ja tulkinnan välillä. Kielen ja muiden merkkien interpretantit ovat usein käytäntöjä ja muita tapoja. Esimerkiksi merkki ”Pelataan erä shakkia!” viittaa sen kohteena olevaan shakkipeliin, ja se tulkitaan shakin pelaamisen käytäntöjen kuten shakkistrategioiden kautta. Strategia taas määrää, miten pelaajan tulee toimia kussakin laudan tilanteessa.

Toiminta maailmassa tapahtuu aina viitekehyksen sisällä. Viitekehys edellyttää toimijaa, ja se mahdollistaa erotteluiden tekemisen: esimerkiksi minä liikutan kättäni kohti edessäni olevaa tietokonetta tai sen oikealla puolella olevaa kahvikuppia. Näin minä olen toimija, ja erottelu oikean ja vasemman välillä nousee toiminnasta käsin. Toiminta muodostaa tapoja, strategioita tai käytäntöjä, joilla tavoitellaan tiettyä päämäärää: esimerkiksi liikutan kättäni ohjatakseni hiirtäni ja kirjoittaakseni kolumnia maailmankuvista. Näin viitekehys on rakenne, joka koostuu toimijasta, toiminnasta nousevista erotteluista, tavoista (habits), ja päämääristä.

Merkkijärjestelmän ja viitekehyksen käsitteitä voidaan käyttää määrittelemään maailmankuvan käsite. Maailmankuvat ovat kattavia ja kokonaisvaltaisia: kemian maailmankuva kattaa kemian tärkeimmät lähtökohdat ja tulokset, aristoteelinen maailmankuva tarjoaa filosofisen viitekehyksen, sosialismi taas käsityksen ihmisestä ja yhteiskunnasta, kun taas kristinusko on maailmanuskonto. Maailmankuvat ovat samalla merkkijärjestelmiä, ja ne tarjoavat sekä kokonaisvaltaisen kuvan omasta alastaan että myös toimintaa ohjaavan eettisen (tai ainakin tiedollisia arvoja sisältävän) viitekehyksen:

Maailmankuva on merkkijärjestelmästä, tulkintakäytännöistä ja moraalisesta viitekehyksestä koostuva rakenne, jonka avulla vastataan johonkin aihepiiriin tai systeemiin ja pyritään tavoittamaan sen keskeiset totuudet.

Maailmankuva sisältää viitekehyksiä sekä tulkintakäytäntöjen että moraalisen viitekehyksen kautta. Toiminnan viitekehys sisältää toimijan, joukon erotteluja, toimintakäytäntöjä ja tapoja sekä toiminnan päämäärän. Moraalinen viitekehys on taas viitekehysten moraalinen erityistapaus: se koostuu toimijasta, moraalisista erotteluista, hyveistä ja sen kautta tavoiteltavasta hyvästä.

Maailmankuva voidaan siis tulkita ottamalla esiin sen merkit, merkkien tulkintakäytäntöjen erottelut ja toimintamallit, sekä päämäärät ja muu moraalinen viitekehys. Otan esimerkiksi valistuksen mekanistisen maailmankuvan ja luonnollisen teologian.

Valistuksen mekanistinen maailmankuva käyttää kellokoneistoa symbolina aurinkokunnalle, mutta sen tärkeimmät merkit ovat Newtonin fysiikan teoriat. Newtonin fysiikan viitekehys nojaa aineen, paikan ja voiman kaltaisiin käsitteellisiin erotteluihin. Newtonilainen todellisuuskuva tähtäsi Kaiken Teoriaan Newtonin lakien sekä determinismin, mekanismin ja reduktionismin kaltaisten metafyysisten oletusten avulla.

Vastaavasti taas valistuksen luonnollinen teologia erotteli kauniit ja monimutkaiset rakenteet. Luonnollinen teologia tarjosi metateorian 1700-luvun fysiikalle, kun se pyrki luonnon monimutkaisuuden ja kauneuden selittämiseen älyllisen suunnittelun avulla. Näin tavoitteeksi tuli Jumalan kunnian kirkastaminen luonnossa.

Maailmankuva muodostuu todellisuuden kohtaamisessa ja edellyttää luottamusta

Maailmankuvat ovat kokonaisvaltaisia merkki- ja käytäntöjärjestelmiä, joilla ihmiset vastaavat todellisuuteen. Maailmankuvat sijoittuvat siis osaksi tietäjän ja todellisuuden kohtaamista. Tietäjä toimii maailmassa, ja käytännöt nojaavat aisti-informaation osoittamiin faktoihin ja merkkeihin.

Symbolisten merkkien liittäminen käytäntöihin toimii taas kommunikaation, kielen ja myös kielenkäytön sääntöihin nojaavan järjen pohjana. Näin uskoessamme jonkin maailmankuvan uskomusjärjestelmän nojaamme myös kokemuksiin ja kielimuotoihin. Maailmankuvan uskomukset, merkit ja käytännöt tarjoavat näin ikkunan todellisuuden rakenteeseen ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin.

Tarjoan ontologian, jossa todellisuuden perusrakennetta voidaan hahmottaa sen perusosien, perusosien suhteiden ja niiden toteuttaman systeemisen logiikan kautta. Otan esimerkkeinä kemiallisen reaktion, Caesarin toiminnan ja Raamatun kertomuksen paosta Egyptistä.

1. Kemiallisen reaktion osat ovat natrium- (Na) ja klooriatomit (Cl), Caesarin toiminnassa taas Caesar ja senaatti, kun taas Raamatun kertomuksessa tulipatsas ja Egyptistä pakenevat heprealaiset.
2. Näillä kaikilla on omat vuorovaikutuksensa ja käyttönsä: sähköisen vuorovaikutuksen tasapainona muodostuu suolaa (NaCl), Caesarin ja senaatin valtapelillä on institutionaaliset reunaehtonsa ja strategiset sääntönsä, ja Jumalan lupaukset taas määrittävät Raamatun kertomusta.
3. Näin tietty systeemien ja vuorovaikutusten logiikka paljastuu ilmiöissä: kemialliset vuorovaikutukset toteuttavat kausaalisia taipumuksia suolanmuodostukseen, Caesarin teot taas noudattavat hänen strategiaansa ja tulipatsas ilmentää Jumalan läsnäoloa.

Kokemus avaa ikkunan maailmaan: klassiset empiristit ovat muotoilleet asian sanomalla, ettei ymmärryksessä ole mitään, mikä ei olisi ollut ensin aisteissa. Maurice Merleau-Ponty toteaa taas: ”Kaikki tieto tapahtuu kokemuksen avaaman horisontin sisällä”. Kokemus tapahtuu vuorovaikutuksessa kokemuksen kohteen kanssa: voidaan jopa Thomas Reidin tavoin puhua ”luonnollisista merkeistä”.

Kohde kuten pöytä aikaansaa kokemuksen kovuudesta. Kokemus on taas merkki, kun se johtaa sitä tulkitsevaan uskomukseen “Pöytä on kova”. Kokemusfaktat siis aiheutuvat kohteen luonteesta, ja ne taas aikaansaavat uskomuksia. Samoin vuorovaikutus todellisuuden kanssa saa aikaan maailmankuvan muodostusprosessin. Kohteena oleva todellisuus paljastuu ilmiöissä, jotka toimivat luonnollisina merkkeinä. Ilmiöt ovat merkkejä, kun ne sitten tulkitaan maailmankuvan tai uskomusjärjestelmän kautta.

Kokemus muodostuu aistien, kehollisen toiminnan, mittalaitteiden ja myös toisten kertoman välittämistä käytännöistä. Näen, että omena on punainen, koska voin katsoa sitä oikeassa valaistuksessa ja se näyttäisi silloin punaiselta. Koen, että pöytä on kova, koska tunnustelen sitä ja se ei anna periksi. Havaitsen, että ulkona on kylmä, koska lämpömittari on pakkasella. Tiedän, mitä maailmalla tapahtuu, koska luin päivän tapahtumat lehdestä. Näin kokemus osoittautuu vuorovaikutukseksi kohteen kanssa.

Kokemus toteutuu aistien ja kehon välittämissä käytännöissä: koputan pöytää ja tunnustelen, miltä se tuntuu. Kohteella on omat kausaaliset taipumuksensa: pöytä ei anna periksi, kun sitä koskettaa. Näin vuorovaikutus tuottaa sarjan kokemuksellisia tosiasioita, jotka samalla paljastavat kokemuksen kohteen ominaisuudet ja luonteen. Tämä pelinkaltainen vuorovaikutus sijoittaa sekä kohteen taipumukset että kokijan keholliset käytännöt osaksi luonnollisten merkkien järjestelmää. Objektina ovat kohteen taipumukset. Faktat ja tapahtumat ovat luonnollisia merkkejä. Niitä tulkitaan kokemusta muodostavan toiminnan eli sensorimotoristen käytäntöjen avulla, kuten katsomalla appelsiinia eri näkökulmista ja tunnustelemalla pöydän kovuutta.

Nämä vuorovaikutuksen käytännöt liittyvät samalla etsimisen ja löytämisen käytäntöihin. Näen kuvion tapetissa, vaikka se ei ole näkökentässäni. Pystyn näet menemään sen luokse ja katsomaan sitä. Näin kävely kuvion luokse ja sen katsominen osoittaa tai poimii kuvion. Kyky etsiä, löytää ja jäljittää olioita myös mahdollistaa niiden hahmottamisen-jonain.

Alla oleva kuvio on tunnettu kasvo/maljakko-illuusio, joka tarjoaa esimerkin hahmottamisen ja sensorimotoristen etsimisen ja löytämisen toimitusten yhteyksistä. Näemme kuvion maljana, kun seuraamme maljan ääriviivoja, ja taas kasvoina, kun seuraamme kasvojen ääriviivoja. Näin hahmottaminen merkitsee kykyä tavoittaa ja jäljittää jonkin asian rakennetta tai taipumuksia. Kokemus tarjoaa myös pohjaa käsitteellistämiselle. On eri toiminto katsoa asian muotoa tai sitten sen väriä, jolloin loogiset erottelut nojaavat jo kokemuksellisten käytäntöjen eroihin.

Kokemus siis tapahtuu vuorovaikutuksessa kohteen kanssa, se jäljittää ja osoittaa kohteensa, ja näin muodostunut hahmottaminen tavoittaa kohteen rakenteen ja ominaisuudet. Järjenkäyttö rakentuu näiden käytäntöjen varaan, kun toiminnan käytäntöjä jäsennetään kielellisellä kommunikaatiolla. Kieli on ensisijaisesti kommunikaation väline, mutta se mahdollistaa myös kokemuksen ja toiminnan jäsentämisen käsitteiden avulla. Shakkipeli tarjoaa esimerkin kielenkäytöstä, viestinnästä ja merkityksistä.

Shakkipeli on sääntöjensä määrittämä käytäntö, jossa osina ovat nappulat ja pelin säännöt antavat siirtomahdollisuudet. Ilmaukset kuten ”Shakki!” ovat osa pelin kommunikaatiota ja näin muodostavat pelitilannetta. Pelaamisen käytäntö muodostaa ”toistuvan sidoksen” ilmauksen ”Pelataan erä shakkia!” ja shakin sääntöjen välillä.

Näin kieli auttaa muovaamaan toimintaa viestinnän keinoin, ja se myös tarjoaa shakin sääntöjen määrittämän shakkipelin käsitteen kielenkäytön kautta. Erilaiset kielipelit ovat myös logiikan sääntöjen ja käsitteiden perustana. Peircen esimerkissä ”Joku nainen on kaikkien katolilaisten kunnioittama” on totta, koska väitteen puolustaja voi osoittaa Marian, jolloin väite tulee todeksi, valitsipa tulkitsija kenet tahansa katolilaisen (esimerkiksi Franciscuksen). Etsimisen ja löytämisen käytännöt muodostavat siis myös logiikan perustan.

Kokemuksen tavoin myös kieltä voidaan siis lähestyä vuorovaikutuksena tai pelinä. Wittgenstein tarjoaa tunnetun esimerkin rakentajista: rakentajat A ja B rakentavat taloa. Heillä on käytössään laattoja, pilareita ja kuutioita. A huutaa rakennuskappaleen nimen, kuten ”laatta”, ja B tuo sitten sen hänelle. Näin kielijärjestelmässä on pelaajat, siirtoja kuten ”laatta”, rooleja kuten huutaja A ja avustaja B sekä tavoite kuten talon rakentaminen.

Kokemuksella/aistimuksellisilla käytännöillä ja järjellä/kielellä on siis yhtymäkohtia. Kummatkin koostuvat osista kuten aistittavista tosiasioista ja ilmauksista, käytännöistä kuten havainnoinnista ja kielen säännöistä, ja sitten niiden meille avaamasta todellisuudesta, kuten aistituista olioista, ominaisuuksista, merkityksistä ja kielen osoittamista loogisista yhteyksistä. Näin maailmankuvan omaksuminen merkitsee luottamusta kokemuksen käytäntöihin, niiden paljastamiin tosiasioihin ja myös maailmankuvan symbolijärjestelmään.

Lopuksi: maailmankuvat ovat vastauksia todellisuuteen

Maailmankuvien määritelmä ja luonne merkkijärjestelminä auttavat siis tavan lähestyä maailmankuvien ongelmaa. Maailmankuvia voidaan siis ymmärtää todellisuuden tai jonkin sen merkittävän osan tulkinnassa käytettävinä merkkijärjestelminä. Maailmankuva sisältää merkkejä, tulkintoja, tulkinnan viitekehyksiä ja myös erilaisia tiedollisia ja moraalisia normeja. Tietäjän ja kohteen vuoropuhelu edellyttää luottamista tiedon kohteisiin ja myös maailmankuvan tulkintamalliin.

Maailmankuvien merkit, viitekehykset, kokemuksen tulkinnat ja kielen muovaama rationaalisuus sijoittavat lopuksi myös maailman hahmottamisen, tiedon, moraalin, uskomusjärjestelmän osaksi maailmankuvia. Maailmankuvan rooli vastauksena todellisuuteen mahdollistaa myös hyvien ja huonojen vastausten erottelemisen. Palaamme vision, uskollisuuden ja tulkintamallin teemoihin kirjoituksen toisessa osassa.

Piditko artikkelista? Harkitse ryhtymistä kannatusjäseneksi.

Löydät Areiopagin  Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa. Voit myös tilata kirjoitukset sähköpostiisi.

Kirjallisuutta

Naugle, David K.: Worldview. Grand Rapids, MI: Eerdmans, 2004.

Pietarinen, Ahti-Veikko ja Snellman, Lauri: “The Semiotic Roots of Worldviews”, Semiotica, 2024. https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/92681d86-5134-40f7-b828-2e9c22ab196d/content

Snellman, Lauri: “Maailmankuvien logiikka: tieteen, uskonnon ja metafysiikan päällekkäisyys”, Teologinen aikakauskirja vol. 2/2022, 136-153, 2022.

Stenmark, Mikael. Worldview studies. Religious Studies, 1–19. Doi:10.1017/S0034412521000135, 2021. https://www.cambridge.org/core/journals/religious-studies/article/worldview-studies/F3445C11686C131AA1FC36533944AB45

Artikkelikuva: beasternchen @ Pixabay

Kuva 1: WikimediaCommons. PD