Keskustelussa evoluution ja luomisen suhteesta väitetään joskus, että ajatus luomisesta evoluution kautta edustaa kristillisen luomisopin vääristämistä ajan hengen vaatimusten mukaiseksi; onko asia kuitenkaan näin? Voidaanko luonnontieteen perusteella perustellusti väittää, että vain materiaalinen todellisuus on olemassa? Tässä kirja-arviossa esitellään kaksi kristinuskon ja luonnontieteen välistä suhdetta käsittelevää artikkelikokoelmaa, joissa näitä kysymyksiä pohditaan: Knowing Creation ja Christ and the Created Order.

Luomisesta keskusteleminen typistyy yleensä väittelyksi, jossa asetetaan vastakkain kreationismi, jonka mukaan maailma on ihmeen omaisesti Jumalan tyhjästä luoma, ja evoluutioteoria, jonka mukaan maailma on kehittynyt prosessimaisesti. Prosessimainen kehitys samaistetaan useimmiten naturalistiseen evoluutioteoriaan, jonka mukaan kehitys on ollut satunnaisiin geenimutaatioihin ja luonnonvalintaan perustuvaa. 

Suomessa käytävässä evoluution ja luomisen välistä suhdetta käsittelevässä julkisessa keskustelussa on ollut vähemmän esillä näkökulma, jonka mukaan evolutiivinen kehitys voidaan nähdä myös teistisenä evoluutiona. Teistisen evoluution mukaan Jumala on luonut maailman hitaan kehitysprosessin kautta joko pelkästään alulle laittaen tai aktiivisesti tapahtumia ohjaten. 

Prosessimaisen luomisen käsite mahdollistaa luomista käsittelevään keskusteluun uuden näkökulman: materialistisen maailmankuvan ja syvempiä ulottuvuuksia sisältävän maailmankuvan välisen vastakkainasettelun. Vastakkainasettelun ytimessä on kysymys, onko kaikki olevainen pelkistettävissä vain alkeishiukkasiksi ja niiden muodostamiksi systeemeiksi vai onko taustalla syvempi ulottuvuus? Voidaanko maailmankaikkeuden ja lajien kehitys selittää pelkästään satunnaisuuden kautta vai liittyykö kehitykseen teleologiaa eli päämääräsuuntautuneisuutta? Miltä osin päämääräsuuntautuneisuutta voidaan havaita luonnontieteen menetelmin?

Tässä kirja-arviossa arvioitavan artikkelikokoelmasarjan ensimmäisessä osassa Knowing Creation: Perspectives from Theology, Philosophy and Science (Zondervan Academic 2018) pyritään pääsemään kreationismin ja evoluution välisen vastakkainasettelun yli esittämällä laaja kuva luomisen käsitteestä.

Vaikka kukin artikkeleista on oma itsenäinen kokonaisuutensa, artikkeleita yhdistävänä teemana on päämäärä luomakunnan ymmärtämiseen nimenomaan Jumalan luomana. Artikkeleissa korostuu erityisesti luomisen käsitteen yhdistämisen prosessimaiseen luomiseen ja luonnontieteiden löytöjen tulkinta syvemmän ulottuvuuden omaavan maailmankuvan kautta. Tiivistäen teoksen pääväitteenä on, että luomakunnan ymmärtäminen Jumalan luomana antaa parhaan kuvan myös tieteellisten tulosten merkityksestä.

Luonnontieteen ja teologian välisessä vuoropuhelussa otetaan harvoin kantaa siihen, millä tavoin Jeesus on oleellinen luonnontieteellisen tutkimuksen näkökulmasta. Artikkelikokoelmasarjan toinen osa Christ and the Created Order: Perspectives from Theology, Philosophy, and Science (Zondervan Academic 2018) pyrkii tuomaan vastauksen tähän kysymykseen. Juuri Kristuksessa Jumala paljastaa olemuksensa, ja samalla täsmentyy, millä tavoin Jumala on läsnä maailmassa kaiken aikaa. Kristus on lihaksi tullut Jumalan Sana; toimija, jonka kautta Jumalan Henki toimii maailmassa; kaiken perusta ja lopullinen syy. Ihmisen tiedonhankinnan kyvyt ovat kärsineet vaurioita syntiinlankeemuksessa, ja ilman Kristusta emme voi ylittää synnin aiheuttamia rajoituksia Jumalan tuntemiselle. 

Kaksiosaisen artikkelikokoelman ovat koonneet skotlantilaisen St. Andrewsin yliopiston lehtori Andrew Torrance ja yhdysvaltalaisen Trinity Evangelical Divinity -yliopiston professori Thomas McCall. Molemmat kirjat sisältävät kansainvälisesti arvostettujen teologian asiantuntijoiden kirjoituksia jakautuen neljään eri näkökulmaan: teologiseen, historiallis-raamatulliseen, filosofiseen ja luonnontieteelliseen.

Olen valinnut jokaisesta osiosta yhden artikkelin lähempään tarkasteluun. Kreationismin ja teistisen evoluution välinen keskustelu on hyvin haastavaa, ehkä jopa vaikein aihe tieteen ja uskon välisellä kentällä, sillä kaikki osapuolet kokevat puolustavansa Raamatun ja kristinuskon opin uskottavuutta. Tämän kirja-arvion tavoitteena on tarjota pintaraapaisu suomalaisessa kreationismi-evoluutiokeskustelussa vähemmän tunnettuihin näkökulmiin, ja kirjan kaikkia artikkeleja ei siis käsitellä.

Onko maailma luotu kertaluontoisesti vai prosessimaisesti?

N. T. Wright käsittelee Kristuksen roolia luomisessa artikkelissaan Christ and the Cosmos: Kingdom and Creation in Gospel Perspective. Hänen mukaansa luomiskeskustelussa ei tulisi ottaa lähtökohdaksi luomisen käsitteen ja Kristuksen roolin sovittamista luonnontieteelliseen selitysmalliin. Olisi lähdettävä liikkeelle ajatuksesta, että maailmankaikkeus on luotu Jumalan Sanan kautta, joka on Kristus, ja määriteltävä luominen sen kautta. Wrightin mukaan luominen Kristuksen kautta on nähtävä samankaltaisena kuin Jumalan valtakunnan tuleminen Kristuksen inkarnaation ja ristinkuoleman kautta. Jumalan valtakunta etenee vähittäin kasvaen, kuten evolutiivisessa kehitysprosessissa. Jumalan valtakunta tulee maan päälle kylvämällä avokätisesti Kristuksen rakkautta, josta osa putoaa hyvään maahan tuottaen runsaasti hyvää hedelmää ja osa huonoon tuottamatta lainkaan hedelmää. Joistakin siemenistä voi hitaasti kasvaa valtavaa satoa, kuten evolutiivisessa prosessissa voi käydä.

Samansuuntaista näkemystä luomisen prosessinomaisuudesta puolustavat Deborah ja Loren Haarsma artikkelissaan Christ and the Cosmos: Christian Perspectives on Astronomical Discoveries. He toteavat, että tieteellinen näkemys maailmankaikkeuden synnystä vähittäisenä prosessina viestii Jumalan tavasta toimia kärsivällisesti, luonnonlakien ja luotujen olentojen kautta. Jumalan tapa luoda on rinnastettavissa lunastustyöhön, jonka Jumala tekee seurakuntansa kautta vähitellen ja ihmisten vapaata tahtoa käyttäen eikä äkillisesti ja pakottamalla. Lisäksi luomisprosessi on rinnastettavissa Pyhän Hengen vaikutuksesta tapahtuvaan pyhittymisen prosessiin, joka tapahtuu vähitellen ja ihmisen omaa tahtoa kunnioittaen.

J. B. Stump pohtii artikkelissaan Explaining the Created Order: Scientific and Personal Images, miten voidaan sovittaa yhteen ajatus, että Jumala loi ihmiskunnan, ja ajatus, että evoluutio on paras tieteellinen selitys ihmiskunnan synnylle. Luomisen käsite voidaan samaistaa persoonalliseen näkökulmaan, jossa maailma nähdään persoonallisen voiman päämäärähakuisesti luomana, ja tieteellinen näkemys samaistaa näkökulmaan, jossa selitystä etsitään luonnollisista syistä. Kumpikaan näkökulma ei ole redusoitavissa toiseksi: luomistyötä ei voida selittää pelkästään tieteellisen selitysmallin kautta, eikä luomisen käsitettä voida selittää ottamatta huomioon tieteellistä selitysmallia. Kumpikaan ei ole tyhjentävä selitys, ja vain toiseen turvautuminen johtaa puutteelliseen selitykseen. Tällaisen kaksijakoisuuden ei tulisi yllättää meitä, koska se on tuttua Jeesuksen persoonasta, joka oli samanaikaisesti Jumala ja ihminen. Kristusta ei voida ymmärtää vain toisesta näkökulmasta käsin.

John Walton pyrkii artikkelissaan Origins in Genesis sijoittamaan luomiskertomuksen osaksi luonnontieteellistä kuvaa maailman synnystä. Artikkeli alkaa avaamalla Genesiksen kirjoittamisaikana vallinnutta maailmankuvaa. Muinaisilla israelilaisilla ei ollut selkeää kategorista jakoa luonnolliseen ja yliluonnolliseen. Esimerkiksi viljan kasvaessa ei viitattu luonnollisiin syihin vaan Jumalan työhön. Luomisen osaltakaan ei voida siten Raamatun tekstiyhteydestä päätellä, ettei luominen olisi voinut tapahtua luonnonlakien kautta, prosessimaisesti. Raamatun teksteistä selkeä jako luonnolliseen ja yliluonnolliseen on pääteltävissä vain, kun selkeästi ilmoitetaan, että kyseessä on yliluonnollinen ihme, esimerkiksi kun Jeesus muutti veden viiniksi.

Walton puolustaa myös malliaan, jonka mukaan luomiskertomuksen  kuusi päivää eivät viittaa maailman luomiseen, vaan siihen, miten Jumala järjesti luomakunnan omaksi temppelikseen. Kirjoittaja perustelee näkemystään toteamalla, että nykyinen käsityksemme luomisen käsitteestä viittaa materiaalisiin prosesseihin, mutta israelilaisille käsite viittasi asioiden järjestämiseen. Lisää historiallisen Aadamin ja prosessiluomisen yhdistämisestä voi lukea Areiopagilla julkaistusta kirja-arviosta, jossa on esitelty neljä vaihtoehtoista näkemystä historiallisen Aadamin olemassaolosta.

Voiko tiede löytää viitteitä todellisuuden syvemmästä ulottuvuudesta?

Vaikka kreationismin ja prosessimaisen luomisen kannattajat ovatkin eri mieltä siitä, miten Jumala on luonut maailman, voivat kaikki kristityt olla samaa mieltä siitä, että todellisuus ei koostu pelkästä materiasta, vaan että siihen sisältyy syvempi ulottuvuus. Tähän syvempään ulottuvuuteen liittyy myös maailmankaikkeuden ja lajien kehitysprosessin päämäärähakuisuus. Kuten Stump totesi artikkelissaan, luonnontieteellinen tutkimus ei pysty pääsemään käsiksi luomisprosessin luonnolliset syyt ylittävään näkökulmaan. Toisaalta voisi kuitenkin väittää, että myös luonnontieteellinen tutkimus pystyy löytämään viitteitä luomakuntaan sisältyvästä päämäärähakuisuudesta. Lisäksi voidaan pohtia sitä, edellyttääkö luonnontiede todella reduktionismia, jossa kaikki makrotason systeemit pelkistyvät lopulta mikrotason hiukkasten liikkeeksi.

Reduktionismilla vastakkainen näkemys on kirjoissa käsitelty aristoteelinen hylomorfismismi. Sitä käsittelevät Robert Koons artikkelissaan Knowing Nature: Aristotle, God, and the Quantum ja William Simpson artikkelissaan Knowing Nature: Beyond the False Dilemma of Reduction or Emergence. Käsite hylomorfismi tulee kreikan kielen sanoista hyle, joka tarkoittaa materiaa, ja morphe, joka tarkoittaa muotoa.

Hylomorfismin mukaan muodollinen syy antaa muodon materialle. Muodollinen syy määrittää, mikä on kunkin materiaalisen maailman systeemin olemisen syy: mitä on olla jokin, esimerkiksi ihminen. Siten muodollinen syy on ylhäältä alaspäin suuntautuvaa syy-seuraussuhdetta: systeemin toiminta ei määrity pelkästään osien toiminnan summana, vaan myös kokonaisuus määrittää, miten osat toimivat. Aristotelismiin sisältyy myös finaalinen syy, jonka mukaan kaikki olevainen toteuttaa lopullista syytä eli omaa tarkoitustaan. Finaalisesta syystä seuraa teleologia, joka tulee kreikan kielen sanasta telos eli syy tai merkitys.

1600-luvulla alkanut luonnontieteellinen vallankumous johti reduktiivisen materialismin omaksumiseen hallitsevaksi luonnontieteelliseksi selitysmalliksi syrjäyttäen hylomorfismin. 

Koonsin mukaan reduktiivinen materialismi on joutunut kyseenalaiseksi erityisesti kvanttifysiikan myötä 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Kvanttifysiikan mukaan kaikki aine ja energia on jakautunut kvantteihin eli määrätyn suuruisiin paketteihin. Esimerkiksi valohiukkanen eli fotoni on yksi valokvantti eli pienin mahdollinen paketti, jonka suuruiseksi valon energia voi jakautua.

Kvanttifysiikassa on havaittavissa teleologisia piirteitä. Klassisessa fysiikassa oletetaan, että alkeishiukkaset olisivat biljardipallon tavoin alisteisia ulkoisten voimien vaikutuksille. Kvanttifysiikan mukaan alkeishiukkaset sen sijaan noudattavat vähimmän toiminnan periaatetta eli noudattavat vähiten liikettä edellyttävää rataa. Kvantit ikään kuin etsivät helpoimman reitin, jota pitkin ne matkaavat.

Kvanttisysteemit ovat lisäksi holistisia. Holismin mukaan yksittäistä systeemiä ei voida täysin erottaa ympäristöstään. Aineella ja energialla on hiukkasmuodon lisäksi samanaikaisesti myös aaltomuoto. Aaltoa ei voida eristää ympäröivästä todellisuudesta, vaan aallon käyttäytymiseen vaikuttaa koko ympäröivä universumi.

Holismi on havaittavissa myös kvanttien lomittumisilmiössä. Lomittumisen kautta kvantit voivat säilyttää välittömän yhteyden toisiinsa. Perinteisesti fysiikassa on katsottu, että syy-seuraussuhteet voivat edetä siten, että hiukkaset vuorovaikuttavat toistensa kanssa paikallisesti. Einsteinin suhteellisuusteorian mukaan valonnopeus on suurin mahdollinen nopeus, jolla hiukkaset voivat edetä universumissa. Siten valonnopeus on maksiminopeus, jolla syy-seurasuhteet voivat edetä. Kvanttien lomittumisilmiö rikkoo tämän rajoituksen. Kaksi keskenään lomittunutta kvanttia voi vaikuttaa toisiinsa välittömästi, vaikka niiden välillä olisi etäisyyttä miljardeja valovuosia.

Kvanttitason holismi ja teleologia osoittavat, että luonnontieteiden tutkimusprojektit eivät voi perustua reduktiiviseen materialismiin. Todellisuuden olemus ei ole pelkistettävissä vain alkeishiukkasten välisiksi vuorovaikutuksiksi. Fysikaaliset objektit eivät ole vain osiensa summia, vaan syvemmällä tasolla riippuvaisia koko ympäröivästä universumista. Toiminnassaan ne noudattavat päämäärähakuisuutta, jota ei voi selittää niiden alkeishiukkasista muodostuvan koostumuksen summana.

Koons toteaa, että Jumala sopii hyvin tällaiseen teleologiseen ja holistiseen kuvaan. Klassisen fysiikan mallissa Jumala nähtiin korkeintaan insinöörinä, joka järjesti palaset paikalleen ja laittoi koneen toimintaan. Kvanttifysiikka mahdollistaa teleologian paluun, jossa Jumala on luonut organismeille teleologisia syitä, jotka eivät ole redusoitavissa osiensa summaksi. Holismi puolestaan mahdollistaa eliöiden näkemisen osista koostuvien mekanismien sijaan organismeina, jotka ovat enemmän kuin osiensa summia. Holismi ja teleologia viestivät todellisuuden syvemmästä ulottuvuudesta ja merkityksellisyydestä.

Teleologia ja holismi ovat keskeisiä käsitteitä myös hylomorfismissa, ja siten hylomorfismi sopii hyvin kvanttifysiikan maailmankuvaan. Kvanttifysiikan myötä hylomorfismi onkin noussut uuteen suosioon. Aristoteelinen hylomorfismi on saanut uuden muodon transformatiivisena hylomorfismina. Transformatiiviseen hylomorfismiin kuuluu ajatus, että sen lisäksi, että fysikaalisilla systeemeille kokonaisuus määrittää osien toimintaa, yksittäisiä systeemeitä ei myöskään voi erottaa ympäröivästä maailmankaikkeudesta.

Syvemmän ulottuvuuden huomioiminen luonnontieteellisessä tutkimuksessa

Murray Rae jatkaa luomakunnassa vallitsevan teleologian tarkastelua, tällä kertaa luonnollisen järjestyksen ylittävästä näkökulmasta. Hän käsittelee artikkelissaan Jesus Christ, the Order of Creation Kristuksen luomakunnalle tuomaa merkitystä. Luomakunnassa on vielä voimassa järjestyksen rinnalla pyrkimys kohti epäjärjestystä; tämä tulee muuttumaan, kun Kristuksen lunastustyö saavuttaa lopullisen päämääränsä. Epäjärjestys on jo voitettu ristillä, mutta lopullisen lunastuksen ajankohta odottaa Jumalan määräämää hetkeä. Myös luomakunnan päämäärä on paljastettu Kristuksessa: luomakunnan lunastaminen ja uudeksi tekeminen sekä Jumalan rakkauden mahdollistama todellisen identiteetin ja vapauden löytäminen.

Rae toteaa, että muut kosmisen järjestyksen tasot ovat todellisuuden pintaa ja olemassa vain Kristuksen kautta. Muitakin selittämisen tasoja tarvitaan luomakunnan toiminnan selittämiseksi: luonnontiedettä, yhteiskuntateorioita ja psykologiaa. Näihinkin sisältyvä oletus järjestyksestä ja ymmärrettävyydestä perustuu lopulta Kristukseen. Perisynti ja ihmisen rajallisuus rajoittavat kaikkea ihmisen pyrkimystä hahmottaa luomakunnan rakennetta. Emme koskaan näe maailmaa sellaisena kuin se todellisuudessa on – ainoastaan rajallisen näkökulman kautta, jonka ulkopuolelle jää valtavasti asioita. Ymmärrys siitä, että Jumala on kaiken järjestyksen aikaansaaja, tulee Pyhän Hengen kautta, josta pääsee osalliseksi Kristukseen uskomalla.

Luonnontieteiden tarkastelunäkökulman rajoittuneisuudesta kirjoittaa myös Andrew Torrance, joka kritisoi metodologista naturalismia ja ateismia artikkelissaan Not Knowing Creation. Torrance katsoo, että metodologinen naturalismi merkitsee tieteen kahlitsemista ateismiin, ja johtaa helposti skientismiin. Metodologisen naturalismin mukaan – siinä määrin kuin universumin perimmäiseen luonteeseen voidaan päästä käsiksi empiirisen tutkimuksen avulla – luonnossa havaittavat ilmiöt tulisi selittää luonnollisten syiden kautta. Metodologinen naturalismi on luonnontieteessä useimmiten käytettävä metodi, jonka monet teistitkin omaksuvat tehdessään tieteellistä tutkimusta.

Kahlitsemalla itsensä naturalismiin ja yleensä myös ateismiin tiede pitää Jumalan olemassaolon mahdollisuutta uhkana, vaikka se voisi olla mahdollisuus luomakunnan syvempään ymmärtämiseen. Kristittyjen luonnontieteen harjoittajien tulisi sen sijaan tehdä tiedettä omasta vakaumuksestaan käsin, luottavaisena siihen, että Luojan luoma maailma on avoin tutkimukselle. Torrancen mukaan kristittyjen luonnontieteiden harjoittajien vastuulla onkin torjua skientismiä eli uskoa tieteen kaikkitietävyyteen ja pyrkiä hyödyntämään teismin suomat mahdollisuudet luonnontieteiden tutkimuksessa tulkitsemalla rohkeasti tieteen tekemiä havaintoja kristillisen maailmankatsomuksen kautta.

Reduktiivisen materialismin kritiikki luo tieteeseen tilaa kristilliselle maailmankuvalle

Lopulta sekä kreationismin että prosessimaisen luomisen kannattajien näkemyksissä voidaan nähdä pyrkimys Raamatun arvovallan puolustamiseen. Kreationismin kannattajat pyrkivät puolustamaan Raamatun arvovaltaa pitämällä kiinni Raamatun kirjaimellisuudesta. Prosessimaisen luomisen kannattajat puolestaan pyrkivät sovittamaan kristinuskon luonnontieteellisiin löytöihin. Siten myös prosessimaisen luomisen kannattajat pyrkivät puolustamaan Raamatun arvovaltaa osoittamalla, että maapallon historiaa koskevat tieteelliset löydöt eivät vaaranna Raamatun uskottavuutta.

Vaikka kreationismin ja prosessimaisen luomisen kannattajat ovatkin eri mieltä siitä, miten Jumala on luonut maailman, voivat kaikki kristityt olla samaa mieltä siitä, että todellisuus ei koostu pelkästä materiasta, vaan että siihen sisältyy syvempi ulottuvuus. Tähän syvempään ulottuvuuteen liittyy myös maailmankaikkeuden ja lajien kehitysprosessin päämäärähakuisuus. Kuten Stump totesi artikkelissaan, luonnontieteellinen tutkimus ei pysty pääsemään käsiksi luomisprosessin luonnolliset syyt ylittävään näkökulmaan.

Vaikka kvanttifysiikan holismi ja teleologia eivät välttämättä itsessään johdakaan johtopäätökseen, että materiaalisen todellisuuden taustalla on ei-materiaalinen todellisuus, viittaavat ne kristinuskon kanssa samaan suuntaan osoittamalla, että todellisuus ei ole redusoitavissa alkeishiukkasiksi ja niiden välisiksi paikallisiksi vuorovaikutuksiksi. Sekä kvanttifysiikka että kristinusko sisältävät ajatuksen, että todellisuuden perimmäistä luonnetta ei voida selittää vain luonnonlakeihin ja satunnaisuuteen perustuvan kehityksen kautta, toisin kuin reduktiiviseen materialismiin perustuvan maailmankuvan mukainen malli antaa ymmärtää.

Tieteen uusimmat teoriat kuitenkin pohjautuvat pitkälti reduktiivisen materialismin mukaiseen maailmankuvaan. Jos tieteen teoriat itsessään ovat ristiriidassa reduktiivisen materialismin kanssa, miten paljon voidaan parhaillakaan tieteellisillä teorioilla olettaa olevan selitysvoimaa todellisuuden perimmäisen luonteen osalta? Näkisin, ettei kovinkaan paljoa. Tiede onkin sisäisessä ristiriidassa itsensä kanssa pyrkiessään selittämään todellisuuden luonnetta reduktiivisen fysikalismin kautta.

Humen ja Kantin filosofioiden seurauksena tieteeseen syntyi rajanveto, jonka mukaan luonnontieteet tutkivat pelkästään fysikaalista maailmaa, jota voidaan tutkia empiirisin metodein. Tästä rajanvedosta on muodostunut skientismin eli tieteisuskon läpäisemaan länsimaiseen maailmankuvaan harhakäsitys, jonka mukaan on olemassa vain fysikaalinen maailma. Todellisuudessa tiede ei näin väitä. Se vain ei pysty tai edes pyri sanomaan mitään fysikaalisen maailman ylittävästä maailmasta.

Puhuttaessa luonnontieteen ja kristinuskon suhteesta onkin hedelmällistä suunnata huomiota tähän reduktiivisen materialismin kritiikkiin. Kiinnittämällä huomiota tähän tieteen sisäiseen ristiriita-asetelmaan kristityillä on mahdollisuus perustella maailmankuvaansa tavalla, jonka tulisi puhutella jopa tiedeuskovaista ateistia. Näin ollen kvanttifysiikan perusteiden hallinnasta voikin olla yllättävää hyötyä jokaiselle kristitylle, joka on halukas keskustelemaan kristinuskosta järkiperäisin argumentein.

Artikkelikokoelmien parhaana antina on laajan perspektiivin tarjoaminen

Knowing Creation sisältää monia kiinnostavia näkökulmia. On tärkeää tuoda esiin näkökulmaa, että teleologia ja holismi ovat tehneet paluun luonnontieteisiin. Hylomorfismin käsitteen vahvuutena on mielestäni se, että se antaa kvanttifysiikan löydöille reduktiivisen materialismin kumoavan maailmankuvallisen kehyksen, jossa teleologia nousee keskeiseen asemaan. Tämän kehyksen kautta on helpompaa hahmottaa kvanttitason ilmiöiden vaikutusta luonnontieteelliseen maailmankuvaan.

Kvanttifysiikassa havaittavan teleologian ja holismin tarkastelussa hylomorfismin viitekehyksessä on myös oma riskinsä. Pyrkimys aristotelismin palauttamiseen luonnontieteeseen ei lähtökohtaisesti motivoi luonnontieteilijöitä vuoropuheluun teologian ja luonnontieteiden välillä. Aristotelismi ja Jumala ovat olleet kaksi asiaa, joista eroon pääsemistä useimmat luonnontieteilijät pitävät luonnontieteellisen vallankumouksen aikana saavutettuna voittona.

Kristinuskossa teleologia on keskeisessä asemassa. Luomisen osalta teleologia sisältyy sekä kreationismiin että prosessimaiseen luomiseen. Molemmissa elämän synty ja kehitys on tarkoitushakuista, eikä satunnaisuuteen perustuvaa, kuten naturalistisen evoluutioteorian varaan rakentuva luonnontieteellinen selitysmalli elämän kehityksestä pyrkii asian selittämään.

Myös luomakunnan perimmäinen tarkoitus on teleologinen: Kristuksen paluun odotus, jonka myötä luomakunta liitetään takaisin Jumalan yhteyteen. Mielestäni Raamatun ilmoituksessa keskeisempää on se, mihin suuntaan luomakunta on kehittymässä, kuin se, millä tavoin se on kehittynyt. Luomisen prosessimaisuuteen uskominen ei estä hyväksymästä kristinuskon ydinajatusta, jonka mukaan luomakunta kulkee kohti eskatologista huipennusta: Kristuksen paluuta ja luomakunnan asettamista Jumalan yhteyteen.

Christ and the Created Order tarjoaa luonnontieteiden ja teologian väliseen keskusteluun tärkeän ja harvoin käsitellyn näkökulman analysoimalla Kristuksen osuutta luomisessa. Raamatussa kirjoitetaan, että Kristus on Jumalan sana, jonka kautta koko luomakunta on luotu (Joh 1:1-3). Tästä nimenomaisesta aiheesta olisi kaivannut syvällisempää analyysia: konkreettista yritystä vastata kysymykseen, mitä Kristuksen kautta luominen käytännössä tarkoittaa. Kukaan artikkelien kirjoittajista ei kuitenkaan tartu tähän aiheeseen. Tämä kuvastaa kysymyksen haastavuutta ja syvyyttä. Kysymykseen on tuskin mahdollista saada kunnollista vastausta pyrkimättä luonnontieteelliselle kokonaiskuvalle perustuvan teologisen mallin rakentamiseen. Siihen tällaisen artikkelikokoelman puitteissa ei olekaan mahdollisuutta.

Tarkastelemissani artikkeleissa analyysi Kristuksen roolista luomisessa jää tasolle, jossa rinnastetaan Jumalan valtakunnan vähittäinen eteneminen, pakottamatta tapahtuva lunastustyö ja hitaana prosessina etenevä pyhitys prosessimaiseen luomiseen. Rinnastusten voima jää mielestäni puutteelliseksi, koska niihin voitaisiin kreationismin näkökulmasta vastata yksinkertaisella argumentilla: Pelastushistoriallisesta näkökulmasta voitaisiin todeta, että Kristuksen ristillä tekemän lunastustyö on kertaluonteinen. Sitä kautta voitaisiin rakentaa vastaavanlainen rinnastus, jota voitaisiin käyttää tukemaan näkemystä, että maailma on luotu kerralla eikä prosessimaisesti. Siten Jumalan toiminnasta löydettäviä prosessimaisten elementtien ei voida suoraan tulkita todistavan luomisen prosessimaisuudesta. Kirjoittajat eivät suoraan kerro näiden rinnastusten päämäärää, mutta niiden tarkoitukseksi voidaan ajatella luomisen prosessimaisuuden todistamisen sijaan näkökulmien avaaminen Jumalan toimintamalleihin. Tässä roolissa argumentit toimivat mielestäni erinomaisesti.

Molemmat artikkelikokoelmat ovat pääosin laadukkaita. Osa artikkeleista tarjoaa hyvinkin merkittäviä näkökulmia. Näiltä osin kirjat toimivat erinomaisina uskon ja tieteen välisen vuoropuhelun edistäjinä. Erityisenä ansiona on mielestäni todellisuuden syvemmän ulottuvuuden korostaminen, joka mahdollistaa prosessimaisen luomisen käsitteen hahmottamisen. Tältä osin keskustelussa päästäänkin pintaa syvemmälle.

Tieteen ja uskon välisen suhteen perinpohjaisesta analyysista jäädään kuitenkin vielä kauas, puhumattakaan jonkinlaisen systemaattisen kokonaiskuvan rakentamisesta. Kvanttifysiikan soveltaminen teologiassa näyttää olevan vasta alkuvaiheessa. Teleologiaan ja holismiin perustuva reduktiivisen materialismin kritiikki on hyvä lähtökohta, mutta kvanttifysiikan tutkimus mahdollistaa paljon enemmänkin. Tulisikin ennemmin etsiä mallia, jossa ei ainoastaan hyödynnetä tieteellisiä löytöjä yksittäisen asian, kuten reduktionistiseen materialismiin perustuvan maailmankuvan harhaisuuden, perusteluun. Tulisi pyrkiä rakentamaan kokonaiskuvaa, jossa päästäisiin tarkempaan käsitykseen, mitä holismi ja teleologia käytännössä tarkoittavat. Miten muodolliset syyt käytännössä mahdollistavat ylhäältä alaspäin ulottuvat syy-seuraussuhteet? Tähän hylomorfismin käsite ei anna vastausta. Tässä on mielestäni yksi kvanttifysiikkaa tutkivan filosofian ja teologian keskeisistä tutkimusalueista.

Tällaisten artikkelikokoelmien ei tosin voida olettaakaan toimivan systemaattisen kokonaiskuvan rakentajan roolissa. Pikemminkin artikkelikokoelmien tehtävänä toimii johdatuksena erilaisiin aiheisiin, joita aihepiiri sisältää. On tärkeää pohtia näiden aiheiden avaamia mahdollisuuksia teologisen ja luonnontieteellisen maailmankuvan yhdistämiselle.

Laajan perspektiivin lisäksi näiden kahden artikkelikokoelman vahvuus on poikkitieteellisyydessä. Tämä artikkelisarja on mielestäni merkittävä juuri sen vuoksi, koska se auttaa analysoimaan asioiden välisiä suhteita poikkitieteellisestä näkökulmasta ja hahmottamaan tutkimuskenttien välisiä kysymyksenasetteluja.

Kuva: Tim Mossholder@Unsplash